Tästä Lydaksen tekstistä tuli mieleeni asia, jota olen joskus hampaita pestessäni pohtinut.
Sanallistaminen.
Joskus nettifoorumiaikoinani todistin keskustelua (hyvä on, saatoin myös mistään mitään tietämättä osallistua keskusteluun) jossa lapsettomat inttivät lapsia saaneilta syitä siihen, miksi lapsia pitäisi tehdä. Mikä siinä on niin mahtavaa? Mikä? Mikä on? Miten niin on? Selitä.
Keskustelu oli jotenkin vähän vinoa. Ensinnäkään ei lapsia tietenkään pidä saati tehdä. Kaikki eivät saa lapsia eivätkä kaikki halua, ja jälkimmäinen on ihan ok. (Edellinen ei, mutta minnepä siitä valittaisi?)
Mutta vanhemmuuden parhaiden puolien sanallistaminen on ihan mahdotonta. Tai voihan se olla mahdollistakin, mutta silloin se on helposti latistavaa ja banaalia. Kokonaisuus on enemmän kuin osiensa summa.
Joskus kiusaan miestäni vaatimalla häntä kertomaan, miksi hän rakastaa minua. Miksi miksi miksi? En ole saanut vastausta, enkä sellaista oikeasti tahdokaan. En minä itsekään voisi pelkistää tunteitani häntä kohtaan johonkin hassuun rutiiniin tai erityiseen tapaan katsoa maailmaa.
Samasta syystä keskustelu siitä, mikä vanhemmuudessa on hyvää, on vaikeaa. Useimmille se on varmaankin ihanaa, mutta ei koko aikaa, sillä mikään ei ole aina ihanaa. (Jopa lukeminen tökkii joskus.) Jos yrittää tehdä analyysin, saa varmasti listan asioista, jotka ovat ihania, mutta erikseen tarkasteltuna ehkä jotain, jota ilmankin pärjäisi. Setti hiiliatomeita ei ole timantti.
Vanhemmuuden negatiiviset puolet sen sijaan on ihan helppo sanallistaa. Äitiydestä puhumista on pidetty jokseenkin ruusunpunaisena kuvauksena auvosta, mutta kyllä se minun silmiini on tätä nykyä jo ihan muuta. Välillä tuntuu jopa siltä, että vanhemmuuden riemukkuudesta puhuminen olisi varattu kokonaan isille. Äideille ei moinen hempeily sovi.
Ehkä näin on siksi, että kielteisten tunteiden kanssa on ihan ok, että ne vähän latistuvat. Ehkä siksi, että kielteiset kokemukset on helppo jakaa - ja hyväkin jakaa. Ehkä juuri siksi, että onnen hetkiä on vaikea pistää paperille, mutta unettomat yötkin ovat ihan hyvä yhteinen vihollinen, jonka avustuksella bondata.
En sano, että tässä kaikessa on mitään pahaa. Kielteisistä tunteista pitää voida puhua, kunhan muistaa, että ne eivät yleensä ole koko totuus. Eivät siinä toisen valituksessa eivätkä toivottavasti myöskään omassa, koetussa todellisuudessa.
Minusta äitiys on ihanaa, koska elämässäni on nyt enemmän iloa ja rakkautta kuin siinä aiemmin oli, eikä niistä kummastakaan ollut aiemminkaan puutetta. En osaa silti selittää kuin jonkinlaisilla kehäpäätelmillä sitä, miksi iloa ja rakkautta on nyt enemmän. En aio edes yrittää. Nyt on näin.
Edit. Lisäsin yhden linkin, joka jäi pois, vaikka ei pitänyt.
Sanallistaminen.
Joskus nettifoorumiaikoinani todistin keskustelua (hyvä on, saatoin myös mistään mitään tietämättä osallistua keskusteluun) jossa lapsettomat inttivät lapsia saaneilta syitä siihen, miksi lapsia pitäisi tehdä. Mikä siinä on niin mahtavaa? Mikä? Mikä on? Miten niin on? Selitä.
Keskustelu oli jotenkin vähän vinoa. Ensinnäkään ei lapsia tietenkään pidä saati tehdä. Kaikki eivät saa lapsia eivätkä kaikki halua, ja jälkimmäinen on ihan ok. (Edellinen ei, mutta minnepä siitä valittaisi?)
Mutta vanhemmuuden parhaiden puolien sanallistaminen on ihan mahdotonta. Tai voihan se olla mahdollistakin, mutta silloin se on helposti latistavaa ja banaalia. Kokonaisuus on enemmän kuin osiensa summa.
Joskus kiusaan miestäni vaatimalla häntä kertomaan, miksi hän rakastaa minua. Miksi miksi miksi? En ole saanut vastausta, enkä sellaista oikeasti tahdokaan. En minä itsekään voisi pelkistää tunteitani häntä kohtaan johonkin hassuun rutiiniin tai erityiseen tapaan katsoa maailmaa.
Samasta syystä keskustelu siitä, mikä vanhemmuudessa on hyvää, on vaikeaa. Useimmille se on varmaankin ihanaa, mutta ei koko aikaa, sillä mikään ei ole aina ihanaa. (Jopa lukeminen tökkii joskus.) Jos yrittää tehdä analyysin, saa varmasti listan asioista, jotka ovat ihania, mutta erikseen tarkasteltuna ehkä jotain, jota ilmankin pärjäisi. Setti hiiliatomeita ei ole timantti.
Vanhemmuuden negatiiviset puolet sen sijaan on ihan helppo sanallistaa. Äitiydestä puhumista on pidetty jokseenkin ruusunpunaisena kuvauksena auvosta, mutta kyllä se minun silmiini on tätä nykyä jo ihan muuta. Välillä tuntuu jopa siltä, että vanhemmuuden riemukkuudesta puhuminen olisi varattu kokonaan isille. Äideille ei moinen hempeily sovi.
Ehkä näin on siksi, että kielteisten tunteiden kanssa on ihan ok, että ne vähän latistuvat. Ehkä siksi, että kielteiset kokemukset on helppo jakaa - ja hyväkin jakaa. Ehkä juuri siksi, että onnen hetkiä on vaikea pistää paperille, mutta unettomat yötkin ovat ihan hyvä yhteinen vihollinen, jonka avustuksella bondata.
En sano, että tässä kaikessa on mitään pahaa. Kielteisistä tunteista pitää voida puhua, kunhan muistaa, että ne eivät yleensä ole koko totuus. Eivät siinä toisen valituksessa eivätkä toivottavasti myöskään omassa, koetussa todellisuudessa.
Minusta äitiys on ihanaa, koska elämässäni on nyt enemmän iloa ja rakkautta kuin siinä aiemmin oli, eikä niistä kummastakaan ollut aiemminkaan puutetta. En osaa silti selittää kuin jonkinlaisilla kehäpäätelmillä sitä, miksi iloa ja rakkautta on nyt enemmän. En aio edes yrittää. Nyt on näin.
Edit. Lisäsin yhden linkin, joka jäi pois, vaikka ei pitänyt.
Hyvin sanottu. Mäkin oon yrittänyt sanallistaa, että mikä tämä juttu oikein on, kun on mahtavaa vaikka on kaikenlaista. Vaikea tehtävä, mutta nyt lopetan yrittämisen, kun sinä sen niin hienosti sanoit.
ReplyDeleteHyvin sanallistettu! On se fiksu.
ReplyDeleteNiin, tai vaikka itselleen voi joskus kertoillakin tarinoita siitä, miksi on mahtavaa juuri nyt, muille ei kandee edes yrittää. Joko he ovat valmiita ottamaan itse selvää, jolloin kuitenkin saarnaa kuorolle, tai sitten eivät, jolloin ei ole mitään syytä yrittää käännyttää ketään. Kaikki tyylillään :D
ReplyDeleteTäti-ihminen <3
ReplyDeleteLoistava kirjoitus. Olen pohtinut itse joskus, että lapsiperhe-elämä näyttäytyy lapsettomille tosi usein just kauheimmillaan: lapsiperhe on kylässä niillä lapsettomilla ja pienet lapset vetävät kaiken alle metrin korkeudelta alas ja vähän vanhemmat riehuvat muuten vaan, kun kerran kylässä ollaan ja tilanne on outo. Ja jos ne lapsettomat vielä tarjoavat jotain ruokaakin sille lapsiperheelle, niin -no- näyttäytyyhän se homma nyt aika kaoottiselta. Ja sottaiselta.
ReplyDeleteTai sitten se lapseton menee sinne lapsiperheeseen kylään ja taas ne lapset villiintyy, kun tulee jotain vieraita ja ne haluaa huomiota eikä se lapseton saa vaihdettua yhtään järkevää ajatusta niiden lapsellisten kanssa, kun koko ajan kaikki keskustelu keskeytyy. Ja siitä kahvipöydän kakusta löytyy legoja.
Tai sitten ne lapsettomat näkee niitä lapsiperheellisiä muuten vaan haasteellisissa paikoissa, kuten ruokakaupoissa päiväkotipäivän päätteeksi, väsyneinä julkisissa liikennevälineissä, lentokoneissa jne.
Ja jos ne lapsettomat ja lapselliset menevät samaan vieraaseen paikkaan viikonlopuksi, saapuvat ne lapsettomat yksi reppu selässään, kun se lapsellinen perhe purkaa viikonloppuviettopaikan eteiseen yhden farmariautollisen roinaa ja rompetta. Siitähän se viikonlopun kaaos tietysti alkaa niille lapsettomillekin.
Ei ne lapsettomat koskaan todista niitä parhaita hetkiä lapsettomien elämässä. Ei meillä ainakaan kukaan vieras katsele ikkunasta, kun lapset ilosta nauraen, luvan saaneina, syöksyvät herättämään viikonloppuaamuna sitä nukkumisvuoron saanutta vanhempaa. Ja sitä itse tunnetta on tietysti varsin hankala edes nähdä.
Joo, JUST NOIN. Siinä sitten lapseton - jollain olen itsekin joskus ollut - pyörittelee silmiään että mitä helvettiä, pitikö nyt muka lapselle tuoda oma sänky, eikö voi nukkua patjalla lattialla. Tai juuri se vierailuriekkuminen, että mitä helvettiä, mikseivät mukelot voi siististi sohvalla katsella televisiosta jotain kehittävää.
ReplyDeleteMutta nehän eivät ole niitä parhaita hetkiä, tuskin vanhemmillekaan. Juuri se arjen hurja ilo on huikean hienoa.
Hyvin sanottu sekä Liinalta että pilamilta!
ReplyDeleteItse muistan seuranneeni keskustelua, jossa lapseton ihmetteli, miten he ikinä miehensä kanssa saisivat lapset sopimaan elämäänsä, kun on niin paljon töitä ja kaikkea muuta. Ja yksi kolmen lapsen (ehkä niitä vaiheessa oli vasta kaksi) äiti sanoi, että hän taas miettii, mitä elämässä oikeastaan olisi, jollei olisi lapsia. Keskustelua käytiin hyvässä hengessä ilman mitään arvostelun ilmapiiriä, eli ihan mukavasta keskustelusta oli kyse. (Tunnet muuten Liina molemmat keskustelun osapuolet).
Toinen asia mikä tuli mieleen kirjoitusta lukiessa on, että muistan kuinka silloin kun meille tuli koira, mietin, miten rakkaus on jännä asia, kun tuntuu, että se kasvaa, kun on lisää rakastettavia ja lapsen tultua sama ilmiö on taas tapahtunut (tosin vielä voimakkaampana). Ja jotenkin palaan noihin aiempiin kommentteihin, että ne parhaat puolet on niitä asioita, joita ei voi ulkopuolisille näyttää tai selittää.
Voi kun minä niin tykkään sun jutuista. Hahmotat hienosti eri ihmisten erilaisista elämäntilanteista johtuvat tavat katsoa maailmaa, joten et sorru yksinkertaistamiseen (osuvasti sanallistetuissa) pohdinnoissasi ja osaat nähdä asioissa ne kuuluisat harmaan sävyt (lempivärini BTW).
ReplyDeleteTämän kommentin olisi voinut kirjoittaa jo monta merkintää sitten, mutta parempi myöhään.
Hannari
Hyvä kirjoitus :). Se on välillä myös jännää, miten joskus tulee olo, että jos iloa sanallistaa, se on heti kehumista ja siis näin myös negatiivista. Ja sitten tämä "odotahan vaan" mieli nousee, kun sattuu kuulemaan, että jollakin on juuri siinä kohtaa hyvä olla. Miksei saisi olla? Onko se joltakin pois? Miksemme osaa iloita yhdessä tai jopa toisen puolesta? Vai osaammeko? Ja milloin? Kyselyikä?
ReplyDeleteJälleen kerran niin hyvä ja ajatuksia herättävä kirjoitus. Aloin miettiä tuota asioiden sanallistamista, koska se on tosiaan joskus kovin vaikeaa. Mutta ainakin minulle se voi olla vaikeaa myös negatiivisten asioiden kohdalla - jos ne negatiiviset asiat ovat oikeasti suuria ja vaikeita. Suuret asiat - olivat sitten positiivisia tai negatiivisia - pakenevat määrityksiä.
ReplyDeleteMutta hyvä pointti kuitenkin tuo, miksi negatiivisten tunteiden sanallistaminen on ehkä enemmän tarpeen kuin positiivisten. Vaikka olen sitä mieltä, että kyllä niitä onnen hetkiäkin kannattaa ainakin yrittää sanallistaa. Välillä. Koska jaettuja kokemuksia nekin ovat. Se voi tuntua omasta mielestä latistamiselta, mutta ehkä jollekin toiselle se voi olla kauneinta ikinä.
Ja minusta onnistut tässäkin jutussa sanallistamaan ainakin palan sitä vanhemmuuden onnea. :)
Pilamin kommenttiin sen verran, että ihmiset ehkä näkevät sen, mitä haluavat nähdä. Jos lapseton haluaa nähdä lapset vaikeina häiriköinä, hän ehkä huomaa vain sotkuisuuden ja raivokohtaukset ruokakaupassa. Mutta kyllä minä lapsettomana saan suurta iloa esimerkiksi siitä, kun näen sen valtavan onnen, mitä veljenpoikani vanhemmilleen tuottavat. Toki näen myös niitä arjen vaikeuksia, mutta kyllä se onnikin näkyy, lapsettomallekin. :)
Mäkin jäin miettimään tota Lydaksen tekstiä, ja sitten olin hetken aikaa tosi onnellinen lapsista. Ehkä niitä hetkiä pitäisi yrittää myös pukea sanoiksi.
ReplyDeleteMutta sanattomaksi tämä vetää.
Kaisa, arvaa revinkö täällä hiuksia päästäni miettien, että ketkä siinä nyt hitto vie ovat keskustelleet :D Mutta joo, tuollaisissa keskusteluissa on paljon hyvää, jos niitä voidaan käydä silleen hyvässä hengessä eikä jo valmiiksi defenssit pystyssä.
ReplyDeleteSe, mitä rakkaudesta sanoit, on ihan hirveän totta sekin. Sydämellä on paljon enemmän kapasiteettia kuin ehkä alkuun uskoisi.
Hannari, kiitos suunnattoman kauniista sanoista! Ja ihanaa jos tuolta vaikuttaa. Arkielämässä sitä tulee joskus sorruttua mustavalkoisuuteen ja jyrkkyyteen, mutta yritän siitä pois kovasti. Kuin kärpänen tervasta :D
Harmaa on paras väri! Paitani on harmaa! Ja ihoni myös. Eiku.
Bleue, hyvä kyselyikä! Niin, en tiedä ... Toisen ilostahan on aika helppo iloita - ellei satu itse olemaan superahdistunut, jolloin vaaditaan superihmisyyttä, että osaa nähdä oman kurjuutensa yli. En kyllä siihen itse [aina / useinkaan / koskaan] pysty (yliviivaa tarpeeton.)
Liisa, totta sekin on, että asian koko vaikuttaa. Valtava ahdistus tai suru on yhtä vaikea kuin valtava onnentunne. Jokapäiväiset hetket sen sijaan on helppo pukea sanoiksi.
Olet hirveän oikeassa siinä, että iloakin pitäisi jakaa! Ehkä sitä tulee herkemmin jaettua sellaisten kanssa, joiden tietää myös olevan iloisia - ettei ikään kuin toisen synkkyydestä halua enää mustempaa tehdä omalla valoisuudella. Ja senkö takia sitten niin helposti aloitetaan kertomalla, miten kurjaa on - että voidaan hieman vieraille ihmisille varmistaa vähän parempi mieli?
Miehen kanssa tietenkin kerromme lapsesta hassuja juttuja toisillemme, jaamme sitä iloa sillä tavalla.
Sun suhtautuminen veljenpoikaasi - ja lapsiin yleensäkin - on jotenkin tosi mutkattoman kaunista. Siitä on ihana lukea. Ja kiitos kauniista sanoista, ne merkitsevät paljon :)
Leluteekki, toivottavasti viittaat suureen onneesi sanattomaksi vetävällä asialla, etkä esimerkiksi mun blogiini :D Lydaksen teksti oli mainio, ja välillä on hyvä muistaa olla vaan ihan vilpittömän onnellinen :)
Hieno teksti. Hieno blogi ja hienot kommentit.
ReplyDeleteOlen miettinyt ihan samaa, että lapsen kanssa tulee naurettua ääneen ihan joka päivä. Sen lisäksi se kertoo, kysyy ja höpöttää niin tarkkasilmäisiä, hassuja ja yllättäviä juttuja, että aina ei tiedä, itkisikö, nauraisiko vai tuijottaisiko vaan silmät pyöreänä (esim. eilen: "Ei isopappa tarvii kulmakarvoja. Ei tosi tosi vanhat tarvii."). Ja senkin lisäksi vielä se suukottelee mua, jos huomaa että olen väsynyt, sanoo ihan vaan ohimennen "äiti akas", kipuaa tarhanpihalla syliin, sanoo "äiti tanssitaanko balettiina?" ja kömpii yöllä kainaloon tuhisemaan.
Lisäksi se rakkaus ja ilo puolisoiden ja muidenkin perheenjäsenten välillä moninkertaistuu, kuten mainitsitkin kommentissasi. Onko mitään mahtavampaa kuin puhua omasta lapsestaan niille, jotka sitä myös rakastavat.
Venni
Voi miten mainio bloggaus! Ja Pilamin kommentti on niin osuva, ettei mikään.
ReplyDeleteVanhemmuuden hyvistä puolista on vaikea puhua myös toisten vanhempien kanssa, siis löytää niitä oikeita sanoja. Sisko kyllä ymmärtää heti, miksi on niin huikeaa, että esikoinen käveli yksin koulusta kotiin, mutta miehen sisko ei tajuais. Ehkä eskimoilla on sama sille, miltä tuntuu, kun lapsi ilmoittaa ettei koskaan muuta kotoa, kun täällä on parasta. (Vaikka seuraavassa hetkessä äiti voikin olla ihan tyhmä, kun ei saakaan pelata pleikkarilla tms.)
Venni, kiitos! Parhaat kommentoijat, sanoisin!
ReplyDeleteMä en oikein osaa tuohon lisätä enää mitään, sillä noinhan se on. Meillä lempikeskustelunaihe nykyisin miehen kanssa on "lapsen hassut jutut" - mä etenkin olen valmis puimaan lapsen hassutuksia aika pitkään. Jos mies ei syystä tai toisesta jaksa, soitan äidille, joka on AINA valmis kuulemaan.
Maija, kiitos! Ehkä eskimoilla on sille sana ... tai ehkä meidän pitäisi kehittää sille sana :) Onko sun miehen siskon perheellä sitten jotenkin niin erilainen kulttuuri omassa perheessään, että samat asiat ei ilahduta? Tai ehkä erilaiset riemut johtaa myös erilaisiin haasteisiin, ja toisin päin.
Toi on hyvä pointti - äidit eli lasten mummut ovat ehdottomasti olemassa sitä varten, että niiden kanssa voi jauhaa sitä oman lapsen erikoislaatuisuutta loputtomasti.
ReplyDeleteHavahduin muutenkin jokin aika siihen, että en taida oman äitini kanssa juuri muusta nykyään puhua kuin lapsistani. Ja jos äitini tulee käymään, tapaa hän etupäässä lapsiani, hänellä on kuulemma minun lapsiani ikävä, ei omaa lastaan eli minua, ja kun menemme mummulaan kyläilemään, tarkoittaa se, että minun lapseni tapaavat minun äitiäni. Sellasta. Olen väliinputoaja tässä sukupolvien välisessä ketjussa.
No meillä on vähän sama. Tai siis kyllä äidistä on sentään vielä onneksi kiva nähdä minuakin, mutta jos olemme paikalla koko perhe, on aivan selvää, kuka meistä on kiinnostava :D Mutta hei, sulla on toivottavasti mahdollisuus kostaa kolmenkymmenen vuoden päästä :D
ReplyDeleteTämä ehkä hitusen menee harhapoluille, mutta minusta on aika mielenkiintoista lukea sukulaistädillä ET-lehdestä kerta toisen jälkeen kuinka joku seniori kertoo elämästään. Loppuun tulee aina kaava "parasta voimaa elämässä antavat lapsenlapset / onneksi on kuitenkin viikonloppu ja elämän tähdet, lapsenlapset tulevat kylään".
ReplyDeleteVoiskohan joku mummo sanallistaa, miksi ne omat lapset jää pois jutusta?
Syksynsävel-kappaleen sanoin
"Sanat eivät riitä kertomaan / tuskin niitä tarvitaan / riittää, kun oot hiljaa sä mun / ja mä sun, kokonaan".
-Nuppu
Aika kiinnostavaa. Olisi hauska kuulla, miksi näin on, todella. Mä veikkaan, että siihen liittyy se, etteivät omat lapset enää ole sellainen ihmetyksen aihe (nehän ovat parhaassa tapauksessa jo keski-iässä ja ehkä osaavat olla ärsyttäviäkin) ja toisaalta suhde lastenlapsiin on väkisinkin erilainen. Lisäksi lastenlapset varmaan edustavat sellaista jatkuvuutta, johon omat lapset eivät kuitenkaan ikinä yllä.
ReplyDeleteToivottavasti joku mummo kertoo, jos olen väärässä :D
Onkohan siinä mukana se tietynlainen "vastuuttomuus". Omista lapsista tuntee varmasti huolta hamaan loppuun saakka, kun taas lastenlapsista suurimman huolehtimisen hoitaa joku muu. Jossain naistenlehdessä muistan jonkun mummun todenneen, että lastenlasten kanssa saa keskittyä niihin hyviin puoliin - ja niihin myös jaksaa ja voi keskittyä eri tavalla kuin omien lasten kohdalla.
ReplyDeleteVarmaan on sitäkin. Saa tavallaan rusinat pullasta. Tai pelkän pullan ilman rusinoita ja mantelilastuja. Oikeastaan saa ehkä korvapuustin ennen kuin joku on pilannut sen paistamalla.
ReplyDeleteHyvä on, innostuin liiaksi vertauskuvineni. Mutta voisin kuvitella, että sillä on iso merkitys myös. Suhde on kaikin tavoin vähemmän kompleksinen.