20 October, 2013

Mitä tänään syötäisiin?

[Kolmas aihe ainekirjoitushaasteeseen tuli Tuulista-blogista.]


Aamu näytti tyypilliseltä. Alamittainen yksilö veti parrasta ja söi hapankorppua. Minua ei tietenkään huomioitu, vaikka sievästi istuin ja osoitin olevani hapankorpun arvoinen yksilö.

Kun pidempi kaksijalkainen kaivautui luolastaan, kävi ilmi, että minulla on ehkä syntymäpäivät tai rippijuhla. Laittoivat nappuloiden sekaan kalaa. Häntä nyrjähti kun piti vispata sitä niin kovasti.

Päivällä alamittainen jätti ruokaa. Siinä oli perunaa, ja toinen kaksijalkaisista kuopi ylijäämät roskikseen. Vaikka olen olympiavoittaja anovassa katseessa! Tässä taloudessa ei tarvitse kuin kerran oksentaa perunat keskellä yötä, sen jälkeen on tarjolla pelkkää ai-niin-koiran-vatsa-ei-sulata-perunaa ja toisesta tilaisuudesta ei tietoakaan.

Iltapäivä normaali. Ei ruokaa. Kaksijalkaiset kyllä söivät ihan hyvin, tietenkin, minulle eivät tarjonneet. En ymmärrä tätä puhetta allergiasta, jos nyt vähän turkkia rapsuttaa irti niin keneltä se on muka pois. Ei ole heiltä pois, minulta on pois se turkki. Neljä ja puolivuotiaana olen sitä mieltä, että saan itse valita vehnän ja kutinan jos siltä tuntuu.

Iltaruoka nappuloita ja kalaa. Jotain sentään minullekin. Niin, ja lääke oli myös, joka päivä antavat. Oli se yksi vaihe kun paljon rapsutin ja nukuin vähän, eivät nukkunet kaksijalkaisetkaan kuulemma, kun takajalka osui rapsuttaessa kaappiin ja koko makuuhuone tärisi. Muka. Epäilen, että liioittelevat. Sitten tuli lääke, ja kyllähän se auttoikin, nukumme taas kaikki. (Mutta kun kerran on lääke, tämä puhe kielletyistä ruoka-aineista tuntuu entistä erikoisemmalta. Sanonpa vaan.)

Iltapalaa ei minulle tietenkään tarjoiltu, mutta alamittainen ojensi mandariinia. Ajattelin ensi alkuun alamittaisesta, että siinäpä vasta outo hankinta. Sitten kävi ilmi, että sillä on kiinnostavat vaipat, niistä olen ollut kovasti innoissani, vaikkei minulle niitä kyllä ole tarjoiltu. Kumma tapa heittää ruokaa hukkaan tässä perheessä. Kerran söin yhden vaipan roskiksesta, kaksijalkaiset olivat melko näreissään, ei ollut hetkeen olohuoneeseen tulemista. Hyvä on, kahdesti söin. No joka tapauksessa, nykyisin on vaippaa harvemmin tarjolla, mutta mandariinitapauksen jälkeen alan pikku hiljaa ymmärtää, miksi kaksijalkaiset hankkivat alamittaisen. Siitä saa ehkä vielä koulutettua kelpo yksilön, kohta se yltää jääkaapillekin.

Huomaan silti, että harvemmin minulta kysyvät, mitä tänään syötäisiin. Itsekseen vaan pitävät kemuja.

19 comments:

  1. Hihittelin sohvalla ääneen, mies katsoi alta kulmain ja koirakin keskeytti järsimisoperaation. Terkut toiselta neliraajaiselta toiselle!

    ReplyDelete
  2. Ha ha ha Liina sä oot mainio!

    ReplyDelete
  3. Ihana! Ja tosiaan, alamittaisten suhteen ei kannata heittää toivoa vielä, ainakin jos täältä voi jotain päätellä...

    ReplyDelete
  4. :D Mahtava! Ei olisi ihan heti tullut tämä lähestymistapa mieleen tuohon aiheeseen.

    ReplyDelete
  5. Mainio :)! Multa meni tää 3. haaste kokonaan ohi :(

    ReplyDelete
  6. Kiitos kaikki te ihanat. Koira etenkin on myötätunnostanne otettu. Hän toivoo, että liitätte jatkossa kaikkiin kommentteihinne kalaa ja nappuloita (muu takavarikoidaan.)

    Linnea, terkut takaisin pienelle nelitassulle! Älä lue täältä hänelle vinkkejä.

    Leluteekki, sitä minä juuri pelkäänkin.

    Jenni, syöminen alkaa pelkistyä mulle pakoksi, mutta onneksi perheestämme löytyy vielä yksi aito kulinaristi, sellainen jolle kaikki syöminen on nautintoa!

    Elisa, vielä takuulla ehtii, jos tuntuu, että sanottavaa löytyisi :)

    ReplyDelete
  7. Mahtava näkökulma, täälläkin herätetään lapsissa hämmennystä nauramalla tekstille!
    (Mun täytyy sanoa että meidän maastonakkien näkökulmasta nykytilanne on ihana, kun tänään saivat mm. lihapiirakan kun kaksjalkaset ei jaksaneet. Toivottavasti koirat ei keskustele tästä aiheesta keskenään).

    ReplyDelete
  8. Iiiihihiiii!!!!

    Venni

    ReplyDelete
  9. Hei Liina!

    Kysyisin taas yhtä tosi isoa aihetta. Löysin tänä aamuna ekaa kertaa Saaran Ehdoton ehkä -blogin ja lueskelin sieltä täältä. Löysin äideistä kertovan postauksen, sen jossa moni kertoo kuinka oman äidin läsnäolo aikuisena ärsyttää ihan eri tavalla kuin kenenkään muun.

    Olisiko Sinulta mahdollista lukea jotain vinkkejä, tai jotain synteesiä, miten omalla kohdallasi asiat ovat onnistuneet (kuten kirjoitit Saaran blogissa). Mitä äidin kuuluu tehdä ja jättää tekemättä, jotta lopputulos on läheinen?

    Jos aihe on liian henk.koht, ymmärrän kyllä.

    -Nuppu

    ReplyDelete
  10. Tämä on kyllä niin ihana kirjoitus että. Tavallaan olen hänen puolellaan näissä allergia-asioissa, mutta ei kerrota sitä sulle.

    ReplyDelete
  11. PeNa, mainiota :D Mä kovasti toivoisin, että meilläkin voisi olla samoin, mutta ei. Onnennakit on teillä!

    Venni :)

    Nuppu, mä lupaan pohtia asiaa! Ei se varmaan ole liian henkilökohtaista, mutten tiedä, onko tässä mitään sellaista analysoitavaa (ja jos on, osaanko mä - ehkä olen liian lähellä nähdäkseni) vai onko mulla vaan käynyt järjettömän hyvä tuuri, kun mulla on niin kiva äiti :) Mä kirjoitan tästä, jos löydän jonkun punaisen langan. Äiti kyllä ansaitsisi postauksen.

    Siina, varmasti olet, mutta huomautan silti, että nahkansa verille raapinut koira on omalla tavallaan surkea näky myös :D

    ReplyDelete