20 October, 2012

Perjantai, perjantai, miksei aina voi olla

Perjantaiaamu ei ollut säkenöivistä säkenöivin.

Alku olisi voinut olla huonompikin: pakkasin (liian) rauhassa viikonloppureissun romppeita ja kuuntelin, kuinka naapurissa lähdettiin päivähoitoon. Siitä olisi tietysti voinut vetää Johtopäätöksen ja vilkaista kelloa, mutta minä vaivuin horrokseen miettiessäni, miten kivan rauhallisia ovat aamutoimet yhden lapsen kanssa. (Ave, kaikki yli yhden lapsen vanhemmat. En tiedä, miten teette sen, mutta olette selvästi aika ässiä.)

Karma on narttu. Kun vihdoin suuntasin katseen kelloon, olikin tulipalokiire. Stressaannuin niin, että sain aamuriemukkaan lapsenkin kahdessa minuutissa kiukkuiseksi eikä mikään tietenkään sujunut. Esittelin lähes kaikki osaamani kirosanat, häpesin ja noiduin hieman lisää, eikä tilanne siitä kirkastunut, että kaikki sähellys oli omaa syytäni. Päiväkodin pihalla oli lapsi onneksi jo oma riemukas itsensä, olisi ehkä ollut aiemminkin ellei olisi joutunut istumaan rattaissa myssy silmillä, ahem. Tuli tietenkin kova ikävä.

Vein koiran kotiin ja astuin Duplopalikan päälle.

Myöhemmin luin Oi mutsi mutsilta antikirosanan käytöstä ja koin jälleen välähdyksenomaisen ymmärryksen siitä, miten tällaisiin kellottomiin aamuihin ja jalan alle joutuviin palikoihin pitäisi suhtautua. Toivon, että oivallus on mukanani myös kun tulee seuraava huono aamu: nyt on näin.

Mies on velho ja oraakkeli ja ehdotti jo viime viikolla, että viritämme päiväkotijärjestelyjä siten, että joka toinen viikko toinen on aamuvuorossa ja toinen iltavuorossa (eli hakemassa lasta, ennen neljää iltapäivällä siis, lapsi ei vietä päiväkodissa kymmentä tuntia vaikka niin nyt varmasti kauhuissanne kuvittelettekin) ja seuraavalla viikolla vaihto. Minusta se kuulostaa universumin parhaalta idealta: saan välillä viettää enemmän ilta-aikaa lapsen kanssa enkä ihan joka päivä tuota pelkkää miinusta työajanseurantalaitteeseen*.

Nyt on näin: zen on ymmärrettävä säännöllisesti uudestaan. Kerran kvartaalissa vähintään.

* Tuo työtuotteliaisuuden paras mittari.

5 comments:

  1. Minä olen yrittänyt ajoittain aikuistua ja etsiä kypsää asennetta elämään. Mutta siinä vaiheessa, kun lapsuudenkylän komein, ihanin, suloisin talo on kaupan pilkkahintaan (irtaimistoineen, metsineen ja peltoineen) ei mikään auta! Samaa asiaa tuskailevalle siskolle yritin muka vakuuttavasti siteerata Pekka Ruuskaa "ei meistä huomisen taakaksi ottajaa, se mitä tulee se tulla saa", mutta sisko näki heti lävitseni ja käski lopettaa moisen teeskentelyn.

    Huoh, voisikohan joulupukki tuoda zen-asenteen?

    ReplyDelete
  2. Kerran kvartaalissa ei mitenkään riitä. Vähintään kerran viikossa. Huonoina viikkoina kerran päivässä. Liukas pirulainen lipsahtaa koko ajan johonkin...

    *menee etsimään zeniä lenkkipolulta...*

    ReplyDelete
  3. Maija, zen-asennetta varten pitää ehkä olla ollut toooosi kiltti? Tai en mä tiedä, suhteeni joulupukkiin on etäisen kunnioittava :D Mutta siis hetkinen, tuleeko teille nyt sukuriita siitä talosta?

    Booksy, luultavasti olet kyllä oikeassa. Mistä päästään siihen, että flunssa tappaa zenin. Mutta kai toi mukelo jo kohta lakkaa tuomasta kotiin jännittävää valikoimaa hirmiöviruksia?

    Jos saan zenin vielä kiinni, puen sille valjaat ja jarrusukat, yrittäköön sitten luikkia!

    ReplyDelete
  4. Sukuriidoilta vältyttiin hienosti, kun talo meni hetkessä kaupaksi ihan muille :)

    Taidan aloitella joulutontuille mielistelyn nyt saman tien... Eihän sitä ikinä tiedä, jos vaikka pukin taskunpohjalta löytyisi annos zeniä. Ei tarvis olla edes tasoa Muumimamma, joku ihan vähemmän teiniasennekin kelpaisi.

    ReplyDelete
  5. Kas, jokaisessa pilvessä on hopeareunus :D Kyllä ovat perhesuhteet taloja tärkeämpiä :D

    ReplyDelete