28 October, 2012

Tyhjän huoneen kauhu

Yksinoleminen - edes hallittu - on ollut joskus todella vaikeaa.

Se on tietenkin hankalaa, jos sattuu vaikka asumaan yksin - jos kohta kuvittelen muistavani, että silloin meni enimmäkseen ihan hyvin. (Toisin sanoen roikuin eräällä internetsfoorumilla myöhään yöhön ja chattasin kavereiden kanssa, mutta niinhän mä just sanoin, että hyvin meni.)

Erään kerran tavattiin foorumin tyyppien kanssa. Seuraavana päivänä eräs bakkanaalit väliin jättänyt ystävä (olkoonkin, ettei hän ikinä kertonut minulle nimeään emmekä ikinä tavanneet) piti kiltisti seuraa netissä. Toivoi kuulemma, että välttäisin sen olotilan, jossa seinät kaatuvat päälle. Eihän se tietenkään ihan onnistunut, mutta auttoi kovasti - ajatus ei ollut vain tärkein, vaan ajatus oli kaikki.

Kun aloin seurustella (vuotta) vanhemman tieteenharjoittajan kanssa, josta sittemmin tuli talouden vanhempi DI, vietin ihan poskettomasti aikaa kotini ulkopuolella vanhemman tieteenharjoittajan kodissa. Yhteenmuutto oli noin vuoden seurustelun jälkeen olikin molemmista ihan hyvä idea, ja asiat menivät enimmäkseen mainiosti - paitsi, jos vanhempi tieteenharjoittaja lähti reissuun, jolloin seinät taas kaatuivat päälle ja tuijotin puhelinta synkkänä ja täysin varmana siitä, että rakkauteni kohde on jäänyt lentokoneen yliajamaksi, tai jotain. 

Tämä ei ole missään nimessä piirre, josta olisin erityisen ylpeä, mutta pikku hiljaa on helpottanut. Siihen asti, että lapsi syntyi - imetyshormonit nostivat rumaa päätään, ja yksinäisyys tuntui ihan kaamealta. 

Mutta nyt! Nyt täällä ei enää imetetä tai olla epävarmoja ja parikymppisiä ja ta-DAA: yksinolo (etenkin sellainen hallitun sorttinen) on parasta! Taannoinen poikien ruskaretki oli ihan mahtava myös minulle ja eilen, kun mies pinkaisi työtoverinsa läksiäisiin, en todellakaan herännyt puolen tunnin välein tarkistamaan puhelinta lentokoneenyliajoviestien varalta. Heräsin siihen kun mies kömpi viereen ilmoittaen, että "täältä tulee Mörkö." 

Tämä myös minusta selittää sen, miksi tuskin koskaan kukaan haluaisi oikeasti olla taas 10 vuotta nuorempi. Voi olla, että ihohuokoset olivat silloin pienempiä, mutta ainakaan ei tarvitse olla alinomaa niin hermostunut. Taivas!

8 comments:

  1. Mitäpä tässä voi sanoa kuin että hyvä kirjoitus, ja hyvä että nykyään on paremmin :)

    En voi väittää ymmärtäväni sitä tunnetta, mitä tarkoitat kun kirjoitat että seinät kaatuvat päälle, koska mä olen ollut ja viihtynyt yksin ihan liiankin paljon. Niin paljon että se näkyy sosiaalisena rampautena. Mulla kaatuu seinät päälle liiasta ihmisten tapaamisesta. Viimeksi joskus ala-asteen alkuvuosina oli sellaista, että en olisi kestänyt olla yksin koska pelotti, mutta totuin koska oli vähän pakkokin.

    Tämä on tällainen omaan näkökulmaasi nähden käänteinen avautuminen, näemmä, enkä oikein ymmärrä miksi tätä asiaa nyt tänne tulin kertomaan. Kai siksi että piti sanomani, että kirjoituksesi viimeinen kappale osuu hyvin minuunkin. En hitto vie haluaisi palata ajassa edes viittä vuotta taaksepäin! Muistan kun joskus esim. se kymmenen vuotta sitten ajattelin, että olisipa hienoa joskus saavuttaa tasapaino ja jonkinlainen sisäinen rauha. Nyt se on, ja voin paremmin kuin koskaan siitäkin huolimatta että on ihan oikeita vastoinkäymisiä. Aikuiselämä on niin paljon parempaa kuin teini-ikä tai edes varhaiset parikymppisvuodet!

    ReplyDelete
  2. Olisin voinut jättää melkein samanlaisen kommentin kuin STD tuossa yllä. Hyvä kirjoitus! (Siis sinulta, mutta myös häneltä.)
    Itse kuulun niihin, jotka ovat aina pitäneet yksinolosta. Paitsi juuri noiden raskaus- ja imetyshormoonien vallitessa, jolloin olin välillä paniikissa yksin (= yksin lapsen kanssa) olosta. Ei yhtään minua! Onneksi ne hormoonit eivät enää jyllää. ;)

    ReplyDelete
  3. Heh, kiitos te ihanat!

    Hassuahan tässä on se, etten mäkään ole mitenkään yltiösosiaalinen. Mukavuusalue on melkoisen ahdas: olen esimerkiksi ihan hirveän huono yökyläilijä, koska ajatuskin puolitutuista katsomassa silmiin aamiaispöydän yli on omiaan aiheuttamaan akuutin paniikkikohtauksen. Tästä syystä emme ikinä käy kenenkään kavereiden mökillä tai sen sellaista. Kai siinä on kyse siitä, että yksinäisyys on hyvä juuri niin kauan kuin se on omaehtoista, mutta ei kovin paljon pidemmälle.

    Ihan mahtavaa, etten ole yksin sen fiiliksen kanssa, että nyt on paremmin kuin ennen. Se on ihan älyttömän vapauttava tunne! Ja ne hormonit - on ihan käsittämättömän pelottavaa, miten paljon ne vaikuttavat ihan ajatusmaailmaankin.

    ReplyDelete
  4. Mun mielestä elämä on aina ollut parempaa nyt kuin ennen! Jopa ihan tosi syvissä vesissä uiskennellessa on ollut joku kummallinen ajatus, että tää on portti uuteen maailmaan, ei tee mieli vanhaan. Eikä mulla kuitenkaan mikään traumaattien elämä ole ollut :D

    Parikymppisenä oli paljon enemmän komplekseja, vaikka syitä niille oli varmaan paljon vähemmän. Nyt ei vaan kerta kaikkiaan jaksa välittää ja ajoittain kolauksen saava itsetunto toipuu huomattavasti nopeammin.

    ReplyDelete
  5. Sikuriina, ihana teksti!

    Mun elämässä on ollut yksi sellainen epäjatkuvuuskohta, että kaikki tuntui ihan väärältä ja olisin antanut mitä tahansa takaisinkelausnapista. Se oli tietenkin läheisen perheenjäsenen kuolema. Mutta siitä on jo aikaa, ja sen epäjatkuvuuskohdan yli päästyäni olen kyllä aika samoilla linjoilla sun kanssa. Nyt on paremmin ja sitä on enemmän itsensä. Eikä ihan niin kompleksinen ja rasittava hermokimppu. Ihanaa!

    ReplyDelete
  6. "Täältä tulee Mörkö" :D Ihan mahtavaa!

    Olen ihan samis (tässäkin). Tavallaan tykkään ihan hirveästi olla yksin, kunhan se toinen on viereisessä huoneessa ja voin mennä sinne milloin vain. Ihan niin hirveitä ei ole enää edes puolison pidemmät poissaolot, en enää halvaantuneena tuijota puhelinta ihan koko aikaa.

    Nuorempana olin välillä tosi paljon yksin ja se johtaa itselläni helposti erakoitumiseen ja omituiseen käytökseen. Alan istuskella pimeässä ja syödä pelkkää puuroa, koska mitäpä sitä nyt valoja sytyttämään tai ruokaa laittamaan pelkästään minua varten. Sen takia yritän pitää itseni mahdollisimman sosiaalisena väkisin, vaikka luonne vetääkin erakkouteen. Olen iloisempi, onnellisempi ja vähemmän outo kun näen joka päivä ihmisiä.

    ReplyDelete
  7. Ja vielä siitä, että nyt on paremmin kuin ennen. Se on hyvä juttu. Munkin mielestä on aina nyt paremmin kuin ennen ja toivottavasti jatkossa on vielä parempaa tiedossa. Olis tosi surullista jo tämän ikäisenä (koska olemmehan vielä hyvin nuoria) ajatella, että parhaat päivät on nähty.

    ReplyDelete
  8. Siina, vanhemmalla DI:llä on hetkensä. Kerran eräs toveri lähti sitä vastaan metroasemalle, koska se "ei muistanut, missä se baari oli, jossa aina istuttiin". Vanhempi DI (tuolloin vasta vanhempi tekniikan ylioppilas) oli kuulemma kävellyt tyhjiä katuja pitkin kädet ojossa kuin zombi :D

    Joo, juuri tuolta minustakin usein tuntuu! Yksinolo, sellainen hallittu, on ihanaa. Ehkä parasta. Mutta toisaalta kaikkien kannalta on parempi jos näen ihmisiä edes joskus.

    Yksin asuessani söin aika paljon tonnikalamönjää näkkileivällä :D

    Olen myös päättänyt, että parhaat päivät eivät ole nähdyt edes sitten kun muutan vanhainkotiin. Aion ottaa sinne piilopullon tai kaksi!

    ReplyDelete