Mies häipyi viikonlopuksi "poikien ruskaretkelle". Koska kyseessä oli nimenomaan poikien juttu, joutui vanhempi DI ottamaan mukaansa myös koiran* (ja sitä myöten näki ruskaa käsittääkseni muuallakin kuin olutpullossa, haha) ja minä jäin lapsen kanssa himaan hengaamaan.
Oli ihan mahtavaa. Lupasin, että voivat koska tahansa mennä uudestaan ruskaretkelle, jos koira lähtee mukaan. Ei tarvitse edes olla syksy.
Perjantaina sain ensimmäistä kertaa hakea lapsen päiväkodista. Siellä tutkittiin pihaa täysin tyytyväisenä eikä ollenkaan odotettu äitiä saapuvaksi. Koska prioriteetit ovat kunnossa, kävimme ensitöiksemme kaupungilla: oli ehdottoman tärkeää asiaa pullakauppaan. Sen jälkeen syötiinkin lähinnä korvapuustia. Tämä pilasi lapsen ruokahalun tehokkaasti. Pullan syömisessä ollaankin oltu lähestulkoon puistattavan huolimattomia** - millainen ihminen kasvaa lapsesta, joka ei koskaan saa pilata ruokahaluaan pullalla? Kysyn vaan.
Muu viikonloppu meni normaalimman ruokavalion ja täysin epänormaalin leppoisan*** oleskelun parissa (toki kirjastossa poiketen, kuitenkin, meillä on vielä monta Parkkista lukematta.) Olin toki jotenkin kuvitellut, että lapsi leikkii kiltisti leluillaan kun minä neulon, mutta näinhän asia ei ollut. Lapsi tyhjensi ja täytti uudelleen keittiön laatikoita (isäänsä tullut, itse olen aina vastustanut kaikenlaista siivoamista, mutta tyttäressä tätä piirrettä arvostan kyllä kovasti) ja pyrki tekemään kaikkea muutakin kiellettyä - mitä kielletympää, sen parempi. Välillä möyrittiin sängyllä ja juoksenneltiin ja luettiin kirjaa ja heiteltiin palloa ja sen sellaista. Lapsi kolautti päänsä mihinkään vain kahdesti ja karkean arvioni mukaan nauroi enemmän kuin itki, eikä vain siksi, että olen hyvä kutittamaan.
Minä join molempina päivinä kuusi litraa kahvia ja neuloin kamalasti - lähinnä mukelon nukkuessa, mutta kyllä silläkin sai ranteensa kipeäksi.
* Muutkin ruskaretken osanottajat suhtautuivat eläimeen myönteisesti. Myös hän, joka ensimmäisenä yönä heräsi siihen, että koira tuijottaa kiinteästi silmiin. Sentin päästä.
** Minä en leivo; se on kaikkien etu.
*** Ei meillä viikonloppuisin ikinä kauheasti pingoteta, mutta nyt oli niin löysää, että kumma kun ei valuttu kämpän rakenteita pitkin ulos.
Oli ihan mahtavaa. Lupasin, että voivat koska tahansa mennä uudestaan ruskaretkelle, jos koira lähtee mukaan. Ei tarvitse edes olla syksy.
Perjantaina sain ensimmäistä kertaa hakea lapsen päiväkodista. Siellä tutkittiin pihaa täysin tyytyväisenä eikä ollenkaan odotettu äitiä saapuvaksi. Koska prioriteetit ovat kunnossa, kävimme ensitöiksemme kaupungilla: oli ehdottoman tärkeää asiaa pullakauppaan. Sen jälkeen syötiinkin lähinnä korvapuustia. Tämä pilasi lapsen ruokahalun tehokkaasti. Pullan syömisessä ollaankin oltu lähestulkoon puistattavan huolimattomia** - millainen ihminen kasvaa lapsesta, joka ei koskaan saa pilata ruokahaluaan pullalla? Kysyn vaan.
Muu viikonloppu meni normaalimman ruokavalion ja täysin epänormaalin leppoisan*** oleskelun parissa (toki kirjastossa poiketen, kuitenkin, meillä on vielä monta Parkkista lukematta.) Olin toki jotenkin kuvitellut, että lapsi leikkii kiltisti leluillaan kun minä neulon, mutta näinhän asia ei ollut. Lapsi tyhjensi ja täytti uudelleen keittiön laatikoita (isäänsä tullut, itse olen aina vastustanut kaikenlaista siivoamista, mutta tyttäressä tätä piirrettä arvostan kyllä kovasti) ja pyrki tekemään kaikkea muutakin kiellettyä - mitä kielletympää, sen parempi. Välillä möyrittiin sängyllä ja juoksenneltiin ja luettiin kirjaa ja heiteltiin palloa ja sen sellaista. Lapsi kolautti päänsä mihinkään vain kahdesti ja karkean arvioni mukaan nauroi enemmän kuin itki, eikä vain siksi, että olen hyvä kutittamaan.
Minä join molempina päivinä kuusi litraa kahvia ja neuloin kamalasti - lähinnä mukelon nukkuessa, mutta kyllä silläkin sai ranteensa kipeäksi.
* Muutkin ruskaretken osanottajat suhtautuivat eläimeen myönteisesti. Myös hän, joka ensimmäisenä yönä heräsi siihen, että koira tuijottaa kiinteästi silmiin. Sentin päästä.
** Minä en leivo; se on kaikkien etu.
*** Ei meillä viikonloppuisin ikinä kauheasti pingoteta, mutta nyt oli niin löysää, että kumma kun ei valuttu kämpän rakenteita pitkin ulos.
Mäkin voisin lähettää miehen ruskaretkelle, jos meillä ois tälläistä.
ReplyDeleteKuulostaa ihan kertakaikkisen mainiolta.
Melko täydellinen konsepti pöydällä tanssimiseen.
ReplyDeletemusta on ihan parasta, kun mies vie mökille lähtiessään koiran mukaansa. on vapauttavaa, kun ei tartte huolehtia lenkeistä eikä dogproofata kämppää jos lähtee kauppaan. tosin kukaan ei siivoa ruokajätöksiäkään lattialta...
ReplyDeletePeNa - olikin! Mikä ei kyllä tarkoita, ettei missään vaiheessa olisi hermoja kiristänyt. Kiristi pariinkin otteeseen, mutta enimmäkseen oma urpous. Tytär oli eri hauskaa seuraa.
ReplyDeleteAnnukka, minusta myös oli! Hassua, miten vauva muuttuu enemmän seuraksi kasvaessaan, vaikka en mä seuranpuutetta ongelmaksi muistaakseni koskaan kokenut.
Wandabe, se on IHANAA. Koira on huippu, mutta tekee elämästä hieman pakkotahtista ja just esim. lasten lelujen suojelu koiralta on ihan älyttömän rasittavaa. (Se iski silmänsä, ja hampaansa, lapsen palloon.)