Siis sen uhalla, että kaikkoatte koko sakki ja saan täällä yksinäni karjahdella juoksun iloista. Sitten karjahtelen! Iloisaa on ollut.
Maaliskuun epämääräinen mureksinta kääntyi päälaelleen tänään kun kirmasin töistä kotiin. Homma vaati vähän suunnitelmallisuutta: ensi töiksi piti hankkia juoksureppu. Tai ehkä ei olisi pitänyt, mutta tuntui orvolta ajatus jättää lompakot ja muut arvotavarat töihin illaksi.
Oman reppuni tilasin Amazonista, sillä halusin halvan ja pienen, ja kotimaassamme myytiin vain kalliita ja isoja. Voi toki olla, että optimaalisemman olisi saanut investoimalla enemmän, mutta koska minua hieman sylettää ajatus maksaa paljon rahaa ennen kuin on todistanut oikeasti harrastavansa, investoin ihan vähän vain.
Onneksi olin pakaasiin tosi tyytyväinen. Se oli mukava selässä ja sinne mahtuivat just eikä melkein lompakko ja vaatteet, joissa tulin. Kengät eivät mahtuneet, mutta niitä nyt voi roudailla työpaikan ja kodin väliä erikseenkin.
Sitten matkaan. Tyyppasin samalla juoksuhommia varten kasaamani soittolistan, jossa on vain iloista tai raivokasta musiikkia, viitisen tuntia. Aloitin Tim "Rancid" Armstrongin laulamalla 30-luvun tienoilta peräisin olevalla calypsolla, mikä luultavasti on todellinen syy tähän ylitsepursuavaan iloon. 30-luvun calypso kamabassolla kähistynä on ihanaa!*
Puolivälissä juoksua totesin, että homma vaatii vielä hieman jatkokehittelyä:
Kahdeksan kilsaa on viikkotreeniksi ihan just hyvä ja melko varmasti enemmän kuin iltayhdeksältä jaksaisin tämänhetkisellä kuntotilanteella. Kävin nimittäin lauantaina juoksemassa kympin ja totesin, että olen selvästi suunnitellut ensin juoksevani kympin kuin gaselli ja sitten pikku hiljaa nostavani juostua matkaa niin, että että HCR:n tullen juoksen 21 km kuin gaselli.
Tämä sinänsä ansiokas suunnitelma lievästi kompastui siihen, että se kymppikin tuntui kauhealta ihmisoikeusloukkaukselta. Pelottaa.
* Tarkkaavaisemmat lukijat huomaavat ehkä, että tutustun itselleni uuteen musiikkiin nykyisin lähinnä vain, jos se on Rancidin Tim Armstrongin esittämää. Koska kukaan tämän blogin lukijoista ei kuitenkaan varmasti ole aivan näin tarkkaavainen, ja hyvästä syystä, tunnustan asian nyt tässä.
Maaliskuun epämääräinen mureksinta kääntyi päälaelleen tänään kun kirmasin töistä kotiin. Homma vaati vähän suunnitelmallisuutta: ensi töiksi piti hankkia juoksureppu. Tai ehkä ei olisi pitänyt, mutta tuntui orvolta ajatus jättää lompakot ja muut arvotavarat töihin illaksi.
Oman reppuni tilasin Amazonista, sillä halusin halvan ja pienen, ja kotimaassamme myytiin vain kalliita ja isoja. Voi toki olla, että optimaalisemman olisi saanut investoimalla enemmän, mutta koska minua hieman sylettää ajatus maksaa paljon rahaa ennen kuin on todistanut oikeasti harrastavansa, investoin ihan vähän vain.
Onneksi olin pakaasiin tosi tyytyväinen. Se oli mukava selässä ja sinne mahtuivat just eikä melkein lompakko ja vaatteet, joissa tulin. Kengät eivät mahtuneet, mutta niitä nyt voi roudailla työpaikan ja kodin väliä erikseenkin.
Sitten matkaan. Tyyppasin samalla juoksuhommia varten kasaamani soittolistan, jossa on vain iloista tai raivokasta musiikkia, viitisen tuntia. Aloitin Tim "Rancid" Armstrongin laulamalla 30-luvun tienoilta peräisin olevalla calypsolla, mikä luultavasti on todellinen syy tähän ylitsepursuavaan iloon. 30-luvun calypso kamabassolla kähistynä on ihanaa!*
Puolivälissä juoksua totesin, että homma vaatii vielä hieman jatkokehittelyä:
- Jos aikoo juosta viideltä, ei riitä, että klo 12 syö "ihan kauheasti" lounasta. Pitää syödä myös välipala.
- Pasilan liikennejärjestelyt on suunnitellut joku jalankulkijoita vihaava ihminen. Pitää löytää vaihtoehtoisia ylityspaikkoja isommille teille.
Kahdeksan kilsaa on viikkotreeniksi ihan just hyvä ja melko varmasti enemmän kuin iltayhdeksältä jaksaisin tämänhetkisellä kuntotilanteella. Kävin nimittäin lauantaina juoksemassa kympin ja totesin, että olen selvästi suunnitellut ensin juoksevani kympin kuin gaselli ja sitten pikku hiljaa nostavani juostua matkaa niin, että että HCR:n tullen juoksen 21 km kuin gaselli.
Tämä sinänsä ansiokas suunnitelma lievästi kompastui siihen, että se kymppikin tuntui kauhealta ihmisoikeusloukkaukselta. Pelottaa.
* Tarkkaavaisemmat lukijat huomaavat ehkä, että tutustun itselleni uuteen musiikkiin nykyisin lähinnä vain, jos se on Rancidin Tim Armstrongin esittämää. Koska kukaan tämän blogin lukijoista ei kuitenkaan varmasti ole aivan näin tarkkaavainen, ja hyvästä syystä, tunnustan asian nyt tässä.
Ei mulla muuta kuin että Tim Armstrong <3
ReplyDeletemulla on työkotimatkajuoksuja varten juoksuvyölaukku, ja se on aika hyvä: mahtuu just avaimet, puhelin, pankki- ja matkakortti. loput tavarat ja vaatteet jätän töihin ja otan mukaan seuraavana päivänä. vyö on kiva siksi, että ei tuu mitään painoa hartioille. (totuuden nimissä tunnustettakoon, että juoksin töistä kotiin viimeksi lokakuussa. mutta ehkä taas tuota pikaa!)
ReplyDeleteKukkis, NIMENOMAAN!
ReplyDeleteEllu, kuulostaa fiksulta ja hyvältä! Mä en tiedä miksi mua vaivaa ajatus koko lompakon jättämisestä töihin ja vain korttihommien kuskailusta :D Ehkä se olisi vaatinut vähän lisää ajatusharjoittelua vain.
Tuo reppu on onneksi niin pieni, ettei se tunnu selässä miltään. Työtoveri kyllä huomautti, että eihän sinne mahdu läppäri. NO EI MAHDU EI.
Varmasti taas tuota pikaa! Tai sitten viimeistään kun tuntuu siltä!
Juoksureppu on hyvä olla! Minulla on vajaat puolitoistavuotta sitten ostettu kantoväline siihen tarkoitukseen, ja erinomaisesti on pelittänyt. Niin hyvä on kiristysjärjestelmä, että voi kantaa ne kengätkin, ja uintivermeetkin olen joskus mukaan sullonut (töissämme ei ole suihkua, aamuisen työmatkalenkin jälkeen on käytävä viereisessä uimahallissa).
ReplyDeleteRepun kanssa juoksemisesta on sellaistakin riemua, että sitten kun (minun tapauksessani joskus harvoin) lähtee ihan vapaa-ajallaan ilman kantamuksia juoksentelemaan, tuntee itsensä ihan gaselliksi kiitäessään pari kiloa tavanomaista kevyempänä!
En olekaan muuten hetkeen juossut. Mutta eipähän ole vaan inspiroinut. Varmaan taas pian!
Tsemppiä muuten HCR-harkkailuun. Minuakin yritettiin ko. tapahtumaan yllyttää. Tyydyin toteamaan, että pääsisin varmasti maaliin, mutta en ilman tuskia. Enkä nyt kaipaa yhtään ylimääräisiä tuskia, joten pitäydyn niissä matkoissa, joissa voi vielä nauttia.
Hankalin asia juoksemisessa onkin se, että on syönyt oikeaan aikaan ja tarpeeksi, muttei liikaa. Ei saa hölskyä, muttei huono olo ja voimattomuuskaan ole kivoja. En osaa edelleenkään optimoida, välillä menee tuurilla oikein. Unohdin miten hankalaa ruokailujen rytmittäminen voi olla, kun pitkästä aikaa taas nyt kevään myötä aloittelen juoksua.
ReplyDeleteNo mainiota, että juoksu kulki. Mutta sä vain joudut juoksemaan Pasilasta väärään suuntaan. Mäkin voisin nyt flunssien hellitettyä taas ryhdistäytyä ja ruveta hölkkäämään aamuisin Munkkivuoresta tänne päin - se on hyvä suunta, niittyä ja metsää ja yksi alikulku.
ReplyDeleteJessh!!
ReplyDeleteEnni
Riimi, aika hyvä! Mun on huomattavasti pienempi, mutta ei se haittaa. Olen myös tehnyt periaatepäätöksen, että juoksen vain töistä kotiin. Jotenkin aamuliikunta ei sovi mulle, meinaan nukahtaa kauhealla tavalla koko päivän sen jälkeen.
ReplyDeleteKuulostaa hyvältä tuo sun juoksuasenne! Ei pingotusta!
Mä taas tiedän jo nyt, että HCR tulee tarkoittamaan koko lailla kauheita tuskia, ja hyväksyn sen. Pitkin hampain tosin, mutta hyväksyn. Olin syksyllä toivonut, että tämä voisi olla sellainen tästä-voi-nauttia -juoksu, mutta eipä se näillä treeneillä sitä tule olemaan.
Aie, minustakin tuo on tosi vaikeaa! Noin keskimäärin sanoisin, että omalla kohdallani 3h ateriasta ja 1h välipalasta - mutta kohta aion itse lähteä lenkille ja toivon, että tunti aamupalasta tulee täyteen.
Ja toisaalta tämä riippuu niin paljon päivästäkin.
Leluteekki, miten niin - kyllä se Herttoniemenkin suunta vie pois Pasilasta ;) Okei huono vitsi. Alan melkein pitää siitä kaupunginosasta kun on pakko käydä paikalla viis kertaa viikossa.
Sun suunta kuulostaa kyllä todella hyvältä suunnalta sekin.
Enni, olen samaa mieltä!!