Kiltteys itsepetoksen muotona

Olen pyöritellyt päässäni kiltteyttä. Lähinnä sitä, miten siihen pitäisi suhtautua.

Enkä nyt puhu siitä kiltti tyttö -kiltteydestä, varsinaisesti, se on ihan puhkikaluttu aihe, vaan siitä sen kovaäänisestä sisaruksesta. Vai ovatko ne saman kolikon kaksi puolta?

Se yksi kansanedustaja, tiedättehän, se jonka mielestä evoluutioteoria on uskon kysymys, oli jossain haastattelussa ihmetellyt osakseen saamaansa palauteryöppyä. Onhan hän omien sanojensa mukaan kiltti.

Bongasin tämän tietenkin Facebookista, kaiken totuuden alkulähteiltä, ja siinä joku kommentaattori sanoi, että itseään kiltteinä pitäviä pitäisi varoa ihan viimeiseen asti.

Olen jokseenkin samaa mieltä. Tai siis. Oletteko huomanneet, että ihmiset, jotka kovaan ääneen pitävät itseään erityisen kiltteinä saattavat olla ihan kauheita?

Seurasin taannoin erään tuttavan erotilannetta. Hän käyttäytyi melko ikävällä tavalla tulevaa ex-puolisoaan kohtaan, ja samaan aikaan jauhoi siitä, miten kiltti on. Mutta eihän hän ollut. Kiltti on sellainen ihminen, joka käyttäytyy kiltisti. Ei ihminen, joka on mielestään sietänyt liikaa puolisoltaan ja saa nyt kiltteysmanttelinsa alta toimia miten tahtoo.

Muistin oman isäni. Hän on myös tykännyt aina tehdä numeron omasta kiltteydestään. Hän on myös käyttäytynyt tavalla, josta saisi ainesta useampaan terapiakertaan. Sori faija, jos luet tätä, mutta tiedäthän mitä sanotaan - you could've fooled me.

Kiltteys on jonkun sortin käytösansa. Se on viitta, jota ylleen sovittamalla voi vahingossa antaa itselleen luvan myös käyttäytyä miten sattuu - onhan sentään niin kiltti. Ainakin yleensä. Jos nyt ei juuri tällä hetkellä.

Itse en ole kovin kiltti. Olen usein laiska ja välillä pikkumainen ja satunnaisesti vihainen kaikille vain siitä hyvästä, että ovat olemassa. Se ei ole hyvä juttu, mutta on tervettä tunnistaa, että ei lähtökohtaisesti ole siunaus ihmiskunnalle. Pysyy rehellisempänä.

Palovamma-asioiden hoidosta

Lapsestani on kehkeytynyt innokas ruoanlaitossa auttelija. Minusta taas on kehkeytynyt näemmä turhan laiska varoittelija.

Niin, että äsken hän tietenkin poltti kätensä (molemmat, toisen pahemmin, toisen aika normaalilla tavalla) pannun reunaan.

Koska toinen meni pahemmin*, menimme Lastenklinikalle. Sitä ennen viilensimme kättä vedessä terveysneuvonnan ohjeiden mukaisesti.

Tässä tuli itselleni esiin sellainen lievästi kiintoisa seikka, jonka kirjaan tänne siltä varalta, että kaikki muutkaan eivät sitä tiedä: pitkä viileässä jäähdytys, kuten tunnettua, auttaa. Veden ei kuitenkaan tarvitse olla jäistä, vaan viileä tai jopa haalea jeesaa.

Käytännössä siis istutimme skidin tunniksi sohvalle kädet pesuvadissa, jossa oli viileää vettä. Lapsi pysyi paikallaan, kun hänelle televisiosta näytettiin hittishow:ta My Little Pony. (Pesuvati pysyi paikallaan, koska jompikumpi vanhemmista sitä koko ajan piteli.)

Kipua lääkittiin Buranalla ja suklaalla, suoraan suuhun annosteltuna, ja Lastenklinikkareissua varten ipanan kädet lärvittiin aloe vera -geelillä ja kiedottiin siteisiin.

Aloe verasta ei kiitellyt kukaan, mutta tunnin viilennys sai osakseen myönteistä hyminää.

Toivon, että teille ei käy näin, mutta jos käy, muistakaa: pesuvati, viileä vesi ja joku hittishow.


* Ei silti mitenkään tosi pahasti: toisen asteen palovamma mutta pienellä pinta-alalla.
 

Ne sellaiset syksyt

Tiedättekö sellaiset syksyt, jolloin tarpeeksi liikkumisen ja riittävän nukkumisen sijaan, ja päinvastaisista päätöksistään huolimatta, enimmäkseen istuu sohvalla ja syö 1) maapähkinävoita ja 2) voileipiä vaikka ei varsinaisesti ole nälkä?

Mulla on ollut yks sellainen.

Kyse on käytösmallista, joka on niin sekopäinen, että taakse katsoessani en ole ihan varma, kuka se tyyppi oli, joka olisi voinut pystyttää perusleirin jälkiuunileipäpussiin, mutta selvästi se minussa asui. Huomaan sen siitä, että vaatekaapistani löytyy enää harvoja vaateyksilöitä, joihin mahdun.

Kerroin naapurille, joka suositteli lempeyttä itselle. Elämä on syklistä, sanoi hän, ja tottahan se on. Usein syksyllä tulee kasvattaneeksi rasvavarastoja talven varalle.

Kyse ei silti ole pelkästään kiloista, joista en edes ole kauhean kiihdyksissäni (jos olisin, en kirjoittaisi koko jutusta. Paino on ollut aina suuri ja kipeä pisteeni, enkä voisi iloisempi olla huomatessani, ettei se enää satuta). Vaatteisiin mahtumisensa suunnanhan voi kääntää aina. Tai siis minä olen voinut, aina, kun olen oikeasti halunnut.

Kyse on siitä, että toimii tavalla, joka on niin höperö. Ettei nuku tarpeeksi vaikka tietää, että juuri se, eikä leipä, jeesaa kun aamulla ajaa Hyvinkäälle kuuden pintaan ja yhtäkkiä ymmärtää sen mekanismin, jolla ihmiset nukahtaa rattiin. (Älä huoli äiti, jos liikaa haukotuttaa, kurvaan huoltsikalle. Lupaan.) Ettei liiku, vaikka tietää, että juuri se jeesaisi pitämään mielialaa ja toimintakykyä korkealla.

Että käyttäytyy tavalla, joka johtaa siihen, että välipäivinä laahustaa töihin jotenkin kumarassa ja yhtäkkiä keksii, että ei hyvän tähden, enhän mä näin voi kävellä. Ja sitten oikaisee selän.

Ja siitäkin, saatana, ettei edes voi olla varma minkään asteittaisen selkeyden omaa toimintaa tarkastellessaan johtavan mihinkään muutokseen. Sillä mikä muka muuttuu joulun ja uuden vuoden aikana? Syksy kääntyy talveksi, mutten muista joulupaketeista paljastuneen elämänhallinnan lisäosia.

Toivottavasti ne siellä kuitenkin oli, jonkun kirjan välissä, sillä kaipaisin itseltäni tukea tässä hommassa.