Esitin joskus Instagramissa termin "salakahvit", johon muistaakseni eräs kansalainen (joka kirjoittaa jälleen! Pitkän tauon jälkeen! Hurraa!) tarttui termiä kummastellen.
En ollut sitä sen kummemmin aikanaan itsellenikään eritellyt: meidän perheessä on juotu salakahveja jo aika monta vuotta. Kaupasta tullessa vaikka, tai muutoin epätavallisena kahvihetkenä. Ei nyt ehkä keneltäkään salaa, ei ainakaan keneltäkään, joka on samassa tilassa, mutta tavallaan kuitenkin.
Minusta termi on ollut hyvä. Jotain mikä tekee asiasta meidän jutun, sulkematta nyt varsinaisesti ketään toista poiskaan. Tuskin se nimittäin ketään kiinnostaa, nautitaanko meillä salakahvit vai ei - ja sitä paitsi pidän myös salaisista kädenpuristuksista ja salakäytävistä.
Kesällä tajusin asian uudella tavalla. Olimme Mäntän kuvataideviikoilla, ja kahden näyttelyn ja yhden ravintola Göstan jälkeen sijoituimme mummoni luo - hän asuu Kolhossa, kylässä joka on mahdollisesti yksi Suomen kauneimpia, joskin kauneuden ohella myös hyttysissä rikas.
Koko sakki oli vähän nuutunutta, joten ajattelin keittää kahvit. Ehkä nimenomaan salakahvit, sellaiset, jotka juodaan mukista sohvalla samalla kun mietitään, mihin seuraavaksi alettais. Esimerkiksi, että alettaisko keittää virallisia kahveja vai mentäiskö ulos.
Salamannopeasti, huomattuaan puuhani, mummoni kattoi pöytään kaksi erilaista piirakkaa, kuusisataa pullaa ja kupit lautasliinoineen. Ja kas, salakahvit, ne, joiden aikana maailma voi vähän lipua ohi, muuttuivat heti iltapäiväkahveiksi, joiden luonne on aivan toinen. Virallisempi ja ryhdikkäämpi.
Myönnän. Murjotin itsekseni hieman.
Mutta nyt olen kotona, ja voin juoda salakahvini koska tahansa. Vaikka nyt heti.
En ollut sitä sen kummemmin aikanaan itsellenikään eritellyt: meidän perheessä on juotu salakahveja jo aika monta vuotta. Kaupasta tullessa vaikka, tai muutoin epätavallisena kahvihetkenä. Ei nyt ehkä keneltäkään salaa, ei ainakaan keneltäkään, joka on samassa tilassa, mutta tavallaan kuitenkin.
Minusta termi on ollut hyvä. Jotain mikä tekee asiasta meidän jutun, sulkematta nyt varsinaisesti ketään toista poiskaan. Tuskin se nimittäin ketään kiinnostaa, nautitaanko meillä salakahvit vai ei - ja sitä paitsi pidän myös salaisista kädenpuristuksista ja salakäytävistä.
Kesällä tajusin asian uudella tavalla. Olimme Mäntän kuvataideviikoilla, ja kahden näyttelyn ja yhden ravintola Göstan jälkeen sijoituimme mummoni luo - hän asuu Kolhossa, kylässä joka on mahdollisesti yksi Suomen kauneimpia, joskin kauneuden ohella myös hyttysissä rikas.
Koko sakki oli vähän nuutunutta, joten ajattelin keittää kahvit. Ehkä nimenomaan salakahvit, sellaiset, jotka juodaan mukista sohvalla samalla kun mietitään, mihin seuraavaksi alettais. Esimerkiksi, että alettaisko keittää virallisia kahveja vai mentäiskö ulos.
Salamannopeasti, huomattuaan puuhani, mummoni kattoi pöytään kaksi erilaista piirakkaa, kuusisataa pullaa ja kupit lautasliinoineen. Ja kas, salakahvit, ne, joiden aikana maailma voi vähän lipua ohi, muuttuivat heti iltapäiväkahveiksi, joiden luonne on aivan toinen. Virallisempi ja ryhdikkäämpi.
Myönnän. Murjotin itsekseni hieman.
Mutta nyt olen kotona, ja voin juoda salakahvini koska tahansa. Vaikka nyt heti.