11 July, 2016

To speak and remove all doubt

Tiedättekö sen myytin suomalaisista, jotka eivät jatkuvasti koe tarvetta täyttää tyhjää äänimaisemaa turhanpäiväisellä hölötyksellä?

Minusta se oli pitkään juuri sitä - myytti. En ollut itse oikeastaan kohdannut hiljaisuutta, joka ei olisi voinut keskustelulla parantua. Olen aina tykännyt jutella; itse asiassa yksi bonusisäni lempivitsejä on se, jossa Liina oppi yksivuotiaana puhumaan eikä ole sittemmin lopettanut.

Ja sitten yhtäkkiä minä ja hiljaisuus kohtasimme. Opin, että on monenlaisia paikkoja, joissa voi vain olla hiljaa ja antaa ajan virrata hetken aikaa ohitse - vaikka vierellä olisi joku. Vaikka olisi monta jokua.

Sauna. Auto. Lenkkipolku.

Internet.

Ja mitä enemmän on hiljaa, sitä vähemmän tuntee lopulta tarvetta täyttää näistä mitään sanoilla. Saattaa olla, että joka asiaan on yhä mielipide, ja saattaa olla, ettei vieläkään joka mielipiteeseen ole asiaa, mutta yhtäkkiä ei koe niin tarpeelliseksi enää toitottaa näkemyksiään siellä täällä.

(En tietenkään tiedä, onko kukaan läheisistäni huomannut tätä kehityssuuntaa, ehkä he nyt nauravat makeasti, mutta taaksepäin katseltuna näen sen selvästi, kuin veteen piirtyvän vanan.)

Blogin pitäminen näistä lähtökohdista on tosi hankalaa, uskokaa pois.

Siksi ajattelin lopettaa bloggaamisen toistaiseksi. Jos joskus suunta on toinen, kohti ääntä ja näkemyksiä, ehkä jatkan niiden esittelyä (mutta luultavasti sekin tapahtuu jossain toisaalla.)

Toivon, että joskus tavataan, te ihanat tyypit, jotka olette käyneet täällä jakamassa ajatuksianne, ja jutellaan tai ollaan yhdessä hiljaa! Kiitos kaikista hetkistä.


P. S. Kutimointia jatkaa, kässähommat kiinnostavat yhä, ja Sivukirjasto on tiukan harkinnan alla. Täysin en siis aio suutani sulkea vastaisuudessa.
P. P. S. Kirjallisuutta aiheesta: A Book of Silence, suosittelen.

19 June, 2016

Syitä lähteä juoksulenkille


  1. Hiukset ovat likaiset, ne pitää kuitenkin tänään pestä. 
  2. Pylly on puutunut kaikesta istumisesta ja neulomisesta.
  3. 4,5 h mittainen päivittäinen jalkapallomaraton ei toteudu tänään, eikä liikuntoa voi siis täysimittaisesti korvata katsomalla kuinka muut potkivat palloa.
  4. Voi nauttia jääkaapissa lojuvan jämäpitsan nälkäänsä eikä huvikseen, jolloin se maistuu vielä hieman paremmalta.
  5. Ulkoilma tuntuu vähemmän epäilyttävältä, kun siellä käy säännöllisesti.
  6. Kohta ei taas pääse, koska pitää neuloa sukkia kilpaa.
(Bubbling under: Jos käy säännöllisesti lenkillä, mielenterveys pysyy kuosissa eikä ilmoittaudu kisaan, jossa neulotaan sukkia kauhealla vauhdilla.)

16 June, 2016

We sportsed our best

Rakas internet,

Mietin eilen sitä, miksi on niin kummallista ja erikoista, että futisstudiossa on naiskommentaattori.

Sillä siltähän se tuntui. Naisen ääni! Puhumassa jalkapallosta!

En oikein tiennyt, miten olla, ja se hävetti ja vitutti minua. Siis se hävetti, etten osannut olla. Minä haluaisin olla ihan ok sen kanssa, että studiossa on naiskommentaattori, mutta huomasinkin vain jännittäväni, että toivottavasti se ei sano mitään pöljää, jotta ei kukaan pääse sanomaan, että ei pitäis naisia päästää studioon.

Ihan kuin sillä olisi mitään tekemistä minkään kanssa. Ei mieskommentaattoreilta vaadita täydellisyyttä. Jos telkkarissa pitäisi olla täydellinen, ennen kuin saa sanoa mitään, kaikki olisivat hiljaa. ETENKIN urheiluselostajat. (Mikä olisi sääli. He ovat kaikessa epätäydellisyydessään tosi symppiksiä naisia ja miehiä.)

Joku nyttemmin Twitteristä jo poistunut henkilö oli ilmeisesti närkästynyt naisesta jalkapallostudiossa ilmeisesti siksi, että kommentaattorilla nyt vain pitää olla Y-kromosomi.

Sisäinen suffragettini räjähti pintaan. Nyt minua vituttaa se, että vielä vuonna 2016 naisia on ollut urheilustudioissa niin vähän, että fudiksesta puhuva nainen on vähän kuin polkupyöräilevä kala. Varmaan Twitteristä löytyisi joku sellainenkin, joka haluaisi syödä sen kalan. Mikä lie fillarikommunisti eväkäs.

Ja siis toki sekin vituttaa, että itselleni asia oli niin vaikea, mutta sisäinen suffragettini on jo antanut minulle siitä turpaan.

Enemmän naisia puhumaan jalkapallosta ja miehiä puhumaan taitoluistelusta, sillä tätä menoa tasa-arvo on vielä kauempana kuin universumin lämpökuolema.


P. S. Asiaan liittymättä: on tosi kummallista, että nykyään tunnen luultavasti enemmän ihmisiä jotka tietävät, kuka Nick Cave on kuin heitä, jotka eivät tiedä. Sanottakoon, että lukioiässä asia ei todellakaan ollut näin. En ole vielä tottunut tilanteeseen.

10 June, 2016

Loki, koira

Olen seitsemän vuotta elänyt siinä uskossa, että meillä on koiranpentu. Onhan kyseinen nelitassu yhä vähintäänkin yhtä pöljä kuin sen ottaessamme.

Se metsästää mylittleponyja ja vaaniin pehmokissoja.
Se luuhaa lapsen liitutauluseinää vasten ninjaillessaan leluapajille niin, että sen turkki muuttuu siniseksi.
Se tuhoaa omat lelunsa kymmenessä minuutissa ja roikkuu niissä leuat lukossa, jos tilanne sitä vaatii.
Se hyppii pupuhyppyjä lenkiltä palatessa.
Se elää siinä uskossa, että huonoa julkisuutta ei ole, ja tekee vaikka mitä saadakseen edes sitä.
Se hössöttää kotiintulijan ympärillä perusteellisesti, vaikka kotiintulija olisi vain vienyt roskat.

Viime aikoina uskoani ikuiseen pentuaikaan on horjutettu.

Kaikki alkoi keväällä. Olin skidin ja koiran kanssa Kivinokassa, ja metsäpolulla tuli vastaan toinen terrieriseurue. Toisen seurueen edustaja tiedusteli koiramme ikää. Valehtelin kuukaudella ja sanoin, että seitsemän.

"Vanha herrasmies", sanoi vastaantulija rauhallisesti ja jatkoi matkaansa.

Minä jähmetyin paikoilleni. Että mikä että!

Sitten puoliso haki koiranruokaa. Paikallisen Mustin ja Mirrin myyjä oli esittänyt, että voisi olla otollinen hetki siirtyä senioriruokaan. SENIORI.

Kotona päivittelimme yhteen ääneen, että jo on aikoihin eletty kun pennuille aletaan seniorimuonaa tunkea. Seuraavaksi varmaan verenpainelääkettä.

Vallitsevat ennakkoluulot voisin vielä jättää huomiotta. Sitten kävi niin, että koirakummimme/ystävämme hommasivat itselleen oman ketkuterrierin. Se on tietenkin ihanaa! Jos maailma jotain tarvitsee, niin kelmejä parrakkaita koiria. Olen käynyt rapsuttamassa suloista leikkisää kettuterrieriä niin usein kuin mahdollista, ja myös koirakummien yksilöä jo useita kertoja.

Mutta tiedättekö, mikä ero on seitsemänvuotiaalla ja puolivuotiaalla koiralla? Niin. Toinen niistä ei ole enää pentu. Ja kun ne rinnakkain laittaa, ero on selvä.

Se ei saa pentuhepuleita.
Se näyttää - turkin asianmukaisesta huollosta huolimatta - vähän haalistuneelta.
Se kulkee lenkillä hihnassa siististi, ei tempoile eikä kaahota (ellei jollain lähiseudun typyllä ole juoksuaika.)
Se teeskentelee olevansa sohvatyyny välttääkseen juoksulenkin.
Se tykkää nykyään myös tulla kotiin, ei vain lähteä sieltä.
Se ei räyhää kuutta tuntia putkeen mökillä ulkona päivystäessään.
Se kävelee aamulenkeillä hitaasti ja unisena.
Se ei halua enää tutustua kaikkiin vastaantuleviin ihmisiin ja koiriin (vain niihin, jotka tulevat meille.)

Jotenkin tämä on ihan kamalaa. Vaikka samalla tietenkin myös ihanaa, sillä kukaan ei syö kenkiä. Mutta kuitenkin ihan kamalaa.

03 June, 2016

Jali ja ankea asenneilmasto

Taloudessamme on jälleen kuunneltu äänikirjoja.

Tällä hetkellä kuuntelussa on prinsessasatujen sijaan Jali ja suklaatehdas. Olen itse lukaissut sen ensimmäistä ja viimeistä kertaa viitisentoista vuotta sitten, ja muistan, että se oli minusta hauska. Hauska! Niinpä lainasin sen ipanalle, joka kovasti viehtyi kannen kuvasta (siinä on Johnny Depp Willy Wonkana, kukapa ei.)

Hauska my ass.

On tosi vaikea edes sivusta kuunnella sitä, miten Dahl kohtelee lapsihahmojaan. Paitsi Jalia, eikä mikään ihme: Jali ei ole lihava, hän ei jauha purkkaa, häntä ei ole hemmoteltu eikä hän ole telkkariin liimautunut.

Ei tietysti mikään ihme, Jali on niin köyhä, ettei hänellä ole varaa ylensyödä, ostaa purkkaa, tulla hemmotelluksi saati liimautua telkkarin ääreen. Tarkalleen ottaen emme tiedä, millainen Jali olisi, jos hänen perheensä ei kituuttelisi toimeentulorajan tuolla puolen.

Dahlista, josta aiemmin pidin kovasti, olen sen sijaan löytänyt jotain uutta ja inhottavaa.

Yleisesti ottaen en voi sietää sitä, että kirjallisuudessa kehollisuus rinnastetaan luonteenlaatuun. Jalin suklaatehtaassa rinnastus on selvä: ylipainoinen lapsi on ahne ja ällöttävä. Hän ansaitsee kauhean kohtalonsa, koska on niin ällöttävä. Mitäs on sellainen.

Ei tämä tosin ainoa Dahlin kirja ole, jossa ihannevartalosta poikkeavia suomitaan aika kovin sanoin. Ohimennen kuulostaa aivan siltä, kuin Jaakko ja jättipersikka -teoksessa liiallinen laihuus olisi vähintään yhtä paheksuttavaa kuin liiallinen lihavuus, mutta kyllä näistä jälkimmäinen on silti Dahlin silmissä suurempi rikos.

Tämä vaivaa minua tosi paljon, toverit. Tiedän, että aika on nyt toinen, mutta miksi se ikinä on ollut sellainen, että toisille ilkeästi nauraminen on kivaa? (Miksi se taas on sellainen?)

Eikä tässä nyt ole kyse Dahlin riemastuttavasta anarkiasta. Riemastuttavaa - ja ehkä anarkistista - on se, kun Matilda pitää puolensa tyrannosaurus rehtoria vastaan. Kehoja pilkatessa alueena on ihan puhdas ilkeämielisyys, enkä sellaista lapseni kirjoihin soisi.

02 June, 2016

Etätyöpäivän ruokavalio

Skenaario 1:

Tavataan ystävä japanilaisessa ravintolassa. Nautiskellaan kitsune udon ja käydään kuulumiset läpi. Halataan lämpimästi, lähdetään jatkamaan töitä virkistyneenä.

VOI NIINKIN KÄYDÄ. Kerran on käynytkin.

Skenaario 2:

Laukataan K-kauppaan ja ostetaan sitruunaisia kalapaloja (glorifioituja kalapuikkoja) sekä pakasteparsakaalia. Lykätään kaikki uunipellille ja paistetaan, kunnes joku alkaa savuta. Syödään tietokoneen ääressä toivoen, että taivaasta alkaisi sataa kastiketta.

Niin ainakin voi käydä.


P. S. Muistattehan kaivaa kuvettanne Taukotilan rahoittamiseksi. Rahaa tarvitaan, jotta kahvilassa on varmasti lukufestareilla hyvää pullaa. Tai jotain sellaista.

30 May, 2016

Lukufestarit beta

Allaolevan konseptin mukaiset festarit saa toteuttaa ihan vapaasti, kunhan kutsuu minut mukaan kunniavieraaksi.

1. Tila: Mikä tahansa sisätila - tai taattu kiva sää ulkona* - jossa usea ihminen voi lötköttää ja lukea kirjaa. Säkkituolit ja riippumatot plussaa.

2. Tarjoilu: K-18 -versiossa pieni, mutta tehokas baari josta saa kaikkea kahvista geeteehen. Alaikäisten versiossa riittää jana kahvi-tonic - malarialta suojautumiseen ei giniä tarvita. Jana sisältää kolajuomat makeanhimoisille alakoululaisille.

3. Äänimaisema: STFU.

4. Käsienheiluttelunurkka: Ihmisille, jotka lukivat juuri jotain parasta ikinä, on varattava päätilasta (ja vessasta) erillinen tila, jossa voi vaahdota ääneen lukemansa parhaudesta ihmisille, jotka eivät oikeasti kuuntele, vaan odottavat omaa vaahtoamisvuoroaan.

5. Festareiden kirjailijahaastattelujen määrä: Nolla (0). Jos kirjailijat olisivat oikeasti kirjojaan mielenkiintoisempia, olisi Suomalainen Kirjakauppa jo kloonannut heidät myyntiin siihen heti kosmetiikkatuotteiden viereen.

6. Vessa: Oltava - varustettuna transsymbolilla, tai muutoin ilman minkäänlaista pingotusta tai jupinaa siitä, kuka käy missäkin toiletissa, koska jos lukeminen jotain opettaa niin empatiakykyä ja jos sitä ei vielä ole, lukufestarit on todella tarpeen. (Nyt ymmärrän, mitä Kulttuuriemo tarkoitti sanoessaan, että blogini on piilopoliittinen - välillä se on sitä näemmä piilossa myös minulta. MISTÄ TULI MIELEENI, että lukekaa Kulttuuriemoa, on huippu.)

7. Lukufestareiden riippumaton äänenkannattaja: Jokin blogi, jossa lukumukavuutta varten tarjotun riippumaton nimissä esitetään milloin mitäkin mielipiteitä.


* Mutta mehän kaikki tiedämme, että se onnistuu vain Kap Verdellä.

29 May, 2016

Asioita, joita en tajua autoilusta

Työmatka-autoilun aikana olen istunut ratissa sen verran usein, että olen huomannut autoliikenteessä asioita, joita en ihan tajua.

1. Mechelininkatu. Miksi Mechelininkatu on olevinaan kaksikaistainen, vaikka käytössä on parkkeerattujen autojen takia oikeasti vain yksi kaista ja koko tien pituudelta kaistapäitä?

2. Yhdeksänkympin keskinopeus. Miksi yllättävän iso osa autoilijoista ajaa maantiellä satasen alueella yhdeksääkymppiä, ja kahdeksankympin alueella edelleen yhdeksääkymppiä? Onko joku joskus välttänyt sakot, koska ylinopeus ja alinopeus tasaavat toisensa pois?

3. Ylipäänsä. Miksi kukaan haluaa autoilla, jos ihan oikeasti on optio mennä jollain muulla pelillä? (Vaikka talvella melkein löysin itsestäni sen tyypin. Mutta se alistettiin espanjalaiselle inkvisitiolle, ja nyt se uikuttaa vankityrmän nurkassa nälkiintyneenä ja lupaa olla kiltisti vastedes.) Nauttiiko joku siitä, miten vihaiseksi liikenteessä voi tulla?

Siinä akuuteimmat tuskanaiheeni. Palaan varmaan huomenna, silloin pitää taas autoilla.

27 May, 2016

Iltapäivän raportti

Ihan just äsken istuin puistossa ja neuloin sukkaa. Lapsi kiipesi kaikkeen, minkä näki. "Sillä on nyt semmonen vaihe", sanoi päiväkodin aikuinen lempeästi, ja minä hymistelin - pakko myöntää, että tykkään siitä vaiheesta. Oikeastaan toivon, ettei se vaihe mene kovin pian ohi. Samalla vähän epäilen, että sen vaiheen nimi on kesä.

Tykkään ihan hurjasti semmosesta, että voidaan vaan olla puistossa ja minä neulon sukkaa. Ja illaksi menen lukupiiriin, jonka tarkoitus on keskustella kirjoista yleensä, ei mistään erityisestä opuksesta sinänsä, ja samalla juoda kaljaa. Nerokas konsepti! Idean äiti on tietenkin Siina. Aion lukupiirissäkin neuloa sukkaa, koska menin viime viikolla keksimään, että päiväkodin hoitajille pitää antaa villasukat lahjaksi (elämme taas sitä aikaa vuodesta, jolloin ryhmän jatko on epäselvä, ja voihan olla, että ensi vuonna näille jaloille hieman liian isoja tai pieniä sukkia ei enää voi tehdä, sillä ne ovat toisten päiväkotien pihoilla) ja he jäävät kaikki lomalle ensi viikolla.

Jos haluatte tietää, ja haluattehan te, valmiina on 1,75 paria kolmesta. Tavallaan voiton puolella. Tavallaan.

Oikeastaan ehkä voisi olla parasta, että lopettaisin iltapäiväraporttini täältä tähän ja menisin vähäksi aikaa neulomaan.

11 May, 2016

Niin kuin tanssi matka käy

Olen herännyt talvihorroksestani ja koppeentunut urheilemaan. Juoksun lisäksi tänä vuonna uutuutena lajieni kirjoon (nähdäkseni nyt viimeistään voi puhua kirjosta kun on kaksi eri lajia mukana) on tullut pyöräily.

Ostin nimittäin fillarin. 

Millaisen, on kysytty. No sellaisen jossa on kaksi pyörää, kolme vaihdetta ja jalkajarru. Tylsän. Mahdollisimman epätrendikkään.

Olen ajanut sillä nyt sille konttorille, joka sijaitsee Espoossa. Sielläkin pitää välillä käydä, ja tätä nykyä saatan keksiä tikusta asiaa, sillä fillarointi! Mitä enemmän pyöräilen, sitä enemmän myös mietin tapoja, jolla yhteiskunnallisesti voisi vähentää autoilua.

(Olen autoillut viimeisen vuoden aikana paljon. Olen oppinut, miten olla pelkäämättä autoilua. En ole oppinut erityisemmin nauttimaan siitä. Lisäksi olen entistä vakuuttuneempi siitä, että fiksuilla ratkaisuilla autoilusta voitaisiin helposti karsia ja paljon. Lisäksi osana "valmistaudu yhteiskuntarakenteen romahdukseen" -ajatusprojektiani olen visioinut sähköistettyjen tavarafillareiden käyttöä mökkimatkoilla. Yhteiskuntarakenteen romahdettuakin saa varmasti uusia sisäkumeja vanhojen mennessä puhki. Ja on aikaa löhötä mökillä. Se on semmoinen kevytromahdus.)

Aion iloksenne kirjoittaa muinoin trendikkään top 4 -listan fillaroinnista töihin ja takaisin.

4. Voi nähdä, miten kaupunkisuunnittelu on todella siirtynyt peltilehmien palvonnasta eteenpäin - jossain määrin jopa Espoossa, vaikka sitä vaikea onkin uskoa. 
3. On oikeutettu osallistumaan Kilometrikisaan. Sillä toden totta, miksi tehdä jotain silkasta ilosta jos kerran voi kilpaillakin? 
2. Säästää rahaa. Sisäinen roopeankkani hykertelee joka kerta, kun onnistun välttämään seutulipun hinnan. Tähän mennessä olen tienannut pyöräilemällä perheelle rahaa 24,24 € - ajamalla töihin kolmena päivänä. Seutulippu on synonyymi pystyryöstölle. 
1. Kotiin tultua pitää käydä suihkussa, jonka suorana seurauksena iltapesulla ei tarvitse enää pestä meikkejä pois. Mikä ilo ja autuus!

Noni. Täten liityn ärsyttävien pyöräilyhehkuttajien kuoroon. Missä jäsenkorttini viipyy?

29 April, 2016

Musiikista, vakavasti

Usein on käyty tämmöinen keskustelu:
"Mennääs muskariin."
"Eiiiiii!"
"No pitäiskö meidän lopettaa se syksyllä, jos se ei ole susta kivaa?"
"Hyvä on. Mennään muskariin."

Kerran käytiin sitten tämmöinen:
"Sun pitää nyt miettiä, haluatko sä jatkaa muskarissa."
"Haluan."
"Kun mä oon aatellut näiden harrastusjuttujen kanssa, että voidaan kokeilla kaikenlaista, ja niitä jatketaan mistä sinä tykkäät, ja jos et jostain välitä niin sitten lopetetaan se ja tehdään jotain muuta. Tai ollaan vain kotona."
"... No siinä tapauksessa haluaisin, että muskari lopetetaan. Mutta jumppaa ja jalkapalloilua jatketaan!"

(Silleen ihan hyvä, että jalkapalloilua ei ole vielä edes aloitettu. Usko on vahva.)

Epäilin vähän itsekseni, että into ja tunteen palo muskaria kohtaan on kummunnut ehkä kuvitelmasta, jonka mukaan talouden yli 30-vuotiaiden keskuudessa pidetään tärkeänä, että lapsi käy muskarissa.

Se, että ipanalla ei ole sisäistä tunteen paloa musiikkileikkikouluun, ei itseäni oikeastaan yllätä. Olenhan kuunnellut mestan menoa joka toinen viikko oven takaa. Touhu tuntuu kovin vakavalta.

En tiedä, mitä odotin. Tai tiedänpä. Odotin enemmän musiikista nauttimista ja lauleskelua, vähemmän sävelkorkeuksia ja semmosta teoreettista puolta, jota oven takaa aika paljon tuntuu kaikuvan. Ei sillä, ettenkö uskoisi sen teoreettisen puolen olevan tärkeä - mutta kun. Kun. Jos 45 minuuttiin mahtuu parhaassa tapauksessa kaksi tai kolme erilaista laulua, joku laajan oppimäärän mukaisen opetussuunnitelman painotuksissa tuntuu olevan vähän pielessä.

Siis mehän lauletaan skidin kanssa kotona kolmessa vartissa koko Soiva laulukirja läpi. Ei ehkä erityisen hyvin, mutta tosi iloisesti kuitenkin.

Ja sitä olen tässä miettinyt, että kun on laaja oppimäärä ja opetussuunnitelma ja kaikkea, unohtuuko siinä musiikista se puoli, joka saa sydämen lyömään nopeammin ja jalat nousemaan maasta sentin verran ja auringon paistamaan pilvisenäkin päivänä? Puhumattakaan siitä puolesta, joka sanoittaa kaikki tunteet ja antaa tilaa itkulle?

Vai pitäiskö mun nyt vaan pitää pääni kiinni kun selvästi en ymmärrä musiikkipedagogiikasta hölkäsen pöläystä?

24 April, 2016

Pihakirppis

Vanhan Herttoniemen pihakirppis on iloinen ja innostava tapahtuma, jossa jengi nauttii keväästä ja ulkoilmasta ja ... en tiiä. Hyvistä kahvipannulöydöistä ehkä.

Silti.

Kun aamulla tukka takussa toikkaroi ulos koira toisessa päässä hihnaa ja löytää sekä pihansa että kaupunginosansa täynnä ihmisiä, jotka ovat tulleet nauttimaan keväästä ja hyvistä löydöistä, tunnevaste on yllättäen sama kuin siinä unessa, jossa herää kotoaan alasti kämpän ollessa täynnä asuntonäyttöön saapuneita kansalaisia.

Haluan kaivautua peiton alle.

20 March, 2016

Mä unelmoin

Väitin ihan hiljan, että mulla ei ole mitään erityisiä unelmia.

Tämä erotettuna siis siitä, että elän jossain määrin haavekuvissani koko ajan. Mutta silti, ei mulla ole. Ei erityisiä uratavoitteita, ei asunnon suhteen suurempia toiveita ja suurimmat, tärkeimmät haaveenikin ovat sitä luokkaa, että olisipa lapseni elämä hyvä ja pitkä. (Olen lukenut sen verran paljon satuja, että koen välttämättömäksi näiden kahden adjektiivin käytön. Turha toivoa vain pitkää, jos siitä sitten tuleekin kauhea ja loputon.)

Jos aivan itsekkäästi ajattelen, niin luultavasti omat unelmani ovat luokkaa "saisinpa maksimoitua kirjoihin ja kutimointiin käyttämäni ajan".

Eilen katsottiin Tähkäpää, jonka baarikohtaus on - naurakaa vain - minusta yksi elokuvahistorian parhaista. Olen helppo sillä tavalla.

Ja unelmiahan siinäkin käsiteltiin.

Sitten huomasin, että onhan mullakin paljon sellaisia pieniä haaveita, jotka voi kätevästi pukea vaikkapa Tähkäpään laulun muotoon.

Esim.

Mä unelmoin, mä unelmoin
Että vielä lapsen kylvyss' nähdä voin
Laitoin kylpyveden valuun
Sillä puhtaan tytön haluun
Voi veikkoset, mä siitä unelmoin

Ja

Mä unelmoin, mä unelmoin
Että lapsen unten mailla nähdä voin
Syöksyispä hän peiton alle
Oispa kainalossaan nalle
Voi veikkoset, mä siitä unelmoin

Eikä pidä unohtaa myöskään

Mä unelmoin, mä unelmoin
Että helpon arkiaamun saada voin
Tytär nopsaan pukis vaatteet
Päässään iloiset ois aatteet
Voi veikkoset, mä siitä unelmoin

Tää on tosi koukuttavaa itse asiassa, ehkä tarvittiin vain oikea muoto ja johan alkoi unelmia pulputa.

Mä unelmoin, mä unelmoin
Että tonnikaupall' lankaa saada voin
Neulontaan ois aina aikaa
Puikoissani jotain taikaa
Voi ystävät, mä siitä unelmoin

Ja jos kesää ajattelee, sekin vielä, että

Mä unelmoin, mä unelmoin
Että poluill' puolimaran juosta voin
En kompastu mä kantoon
Nousee juoksuaskel lentoon
Voi kaverit, mä siitä unelmoin

Joo. No niin. I'll get my coat.

 

19 March, 2016

Mr. Robot ja joulupukki

Katsottiin just puolison kanssa loppuun töllötinsarja, jota on paiskattu nimellä Mr. Robot. Tai sarjan ykköskausi, siis, koska suruksemme huomattiin, että sitä tulee lisää.

(Suruksemme, koska vahva ykköskausi harvoin lupaa, että sukseen sattuessa jatkoajan saanut sarja varsinaisesti enää paranee. Case in point: Weeds.)

No siis. Mr. Robot on ollut ihan tosi hyvä sarja. Siinä nerokas, mutta täysin sekopäinen hakkeri päättää haastaa ihanasti Dellin logoa mukailevalla tunnarilla varustetun konglomeraatin, E-Corpin.

MUTTA.

Kun olin lukiossa, koulullemme tuli puhumaan Jukka Kajava. Toki otaksuin, ettei hänellä olisi mitään kiinnostavaa sanottavaa, mutta menin silti paikalle. Huomasin olleeni jälleen kerran väärässä. Kajava oli mitä mielenkiintoisin henkilö.

Kiinnostavin osa hänen puheestaan kuului (vahvasti mukaellen, tästä on kumminkin noin 20 vuotta) siten, että telkkarisarjat menestyvät parhaiten, jos ne löytävät kohdeyleisöstään jotain, johon yleisö vahvasti uskoo. Sitä uskomusta ei välttämättä pidä puhutella suoraan, vaan pienillä vihjeillä - mutta jos ne pienet vihjeet kertovat joulupukin olemassaolosta yleisölle, joka syvällä sisimmissään uskoo, että joululahjat duunataan Korvatunturilla, ohjelmasta tulee menestys.

Tämän kohdan case in point: Miami Vice, jonka tekijät tajusivat kohderyhmän olevan täynnä rasisteja. Show ei ollut avoimen rasistinen (kertoi Kajava, minulle Miami Vice on aina ollut jotain, mitä tapahtuu muille ihmisille), vaan hienovaraisen rasistinen. Tummaihoisen kytän rakkausjutut olivat vähän semmoisia likaisia, valkoihoisen taas kirkasotsaisen romanttisia. Ja sitä rataa.

No, se mutta.

Se mutta on se, että Mr. Robot puhuu mulle. Se kertoo justiinsa mulle, että suurkorporaatiot on pahoja ja Anonymous on hyvä. Se painelee just niitä nappeja minusta, jotka aiheuttavat jedien puolella imperiumia vastaan -tunnemyrskyn.

Ne saatanat on löytäneet mun joulupukin. Manipulaation musiikki on suloista.

Ja nyt en tiedä, mitä ne mulle myy. Vallankumousta aivan varmasti eivät, mutta ehkä tunnetta siitä, että joku muu hoitaa ja mun ei tarvitse? Vai onko kyse lopulta vain mainosajasta?

04 March, 2016

Pelon ytimessä

Lapsi kehitti eroahdistuksen, pyytämättä ja yllättäen, kuten näillä tilanteilla on tapana.

Parin viikon ajan hän on jäänyt itkemään päiväkotiin, sormesta kiinni pidellen. Älä mene.

Homma on eskaloitunut niin, että parhaina aamuina hän aloittaa itkun jo kotona.

"Juu mutta se menee ohi", sanovat vanhemmat vanhemmuudenharjoittajat. "Jätät sinne itkemään vain."

Ja niin minäkin varmaan sanon, sitten, kun se on mennyt ohi, sillä tietenkin se menee ohi, se on elämän koko juttu, kaikki menee lopulta ohi. Ja se on sen itkun ytimessäkin, tietysti.

Olen yrittänyt kysyä, mikä itkettää ja mikä pelottaa. Välillä vastaus on ollut jotain absurdia ("laitoin päiväkodissa liikaa ketsuppia"), välillä jotain vähän ymmärrettävämpää mutta silti suhteetonta ("joku tulee yöllä minun huoneeseeni ja vie minun tärkeimmän leluni").

Sitten kysyin, viritetty kysymys jos mikä, että liittyykö pelko jotenkin isiin ja äitiin.

Vastaus tuli vähän kuin paise olisi puhjennut, joo, liittyy, pelottaa, että te kuolette. Ja seuraavana aamuna tarkemmin: pelottaa, että jäätte auton alle kun menette kadun yli. Kun lapsi on päiväkodissa eikä vanhempiaan valvomassa.

Neljävuotiaalle ei voi sanoa, että voi sitä ihminen kotonaankin kuolla, ei se sitä paitsi aikuistakaan yhtään lohduta. Pelko voi olla järjetön ja kaiken nielevä, kyllä minä sen ymmärrän ja omasta kokemuksestani tiedän.

Mutta nyt siitä on ainakin puhuttu. Toivon, että sille käy kuin yleensä peloille, kun niille annetaan sanoilla muoto: ne vähenevät, muuttavat muotoaan ja luikkivat ikkunasta pakoon.

Aika kai senkin näyttää. Saisi näyttää nopeasti.

28 February, 2016

Kun paljon sairastaa

...niin jotainhan senkin aikana oppii.

Kuten esim. My Little Ponyn jaksoja ulkoa.

Tämän huomasin, kun tyttäreni tässä päivänä muutamana esitti minulle kaksi jaksoa, à 25 min, ponisarjaa. Dialogeineen päivineen, eläytyen oikein kunnolla.

Jotain siitä varmasti jäi poiskin, mutta se on sanottava, että esitys oli sen verran hyvä, että juonesta pysyi tosi hyvin kärryillä, koko ajan oli melko selvää, kuka poni teki mitäkin ja nyt minäkin tiedän, mitä harmonian elementit ovat (muutakin siis kuin elementtikäyttöön otettuja lelusormuksia.)

Vähän tässä kyllä mietin, että onko katottu liikaa Netflixiä. Köh.

---

Loppuun haluaisin ilmaista närkästykseni siitä, että koiraamme sanottiin eilen ensimmäistä kertaa "vanhaksi herrasmieheksi". Herran tähden! Oltiin skidin ja partasuun kanssa Kivinokassa kävelemässä* ja vastaan tuli toinenkin terrieri, jonka omistajien kanssa vaihdettiin normaalit onksetyttövaipoika- ja kuinkavanha -kysymykset, ja sitten kun sanoin, että kohta seitsemän, toinen sanoi, että vanha herrasmies.

Vanha! Ei oo vanha, nuori on. Nukkuu tassut pystyssä kuin pentuna. Elää vielä 60 vuotta. Muuhun en suostu.

* Niin että kyllä me siis muutakin tehdään kuin katsotaan Netflixiä.

27 February, 2016

Pulkijäinti

Nohevimmat ovat jo kiitollisuudella merkille panneet, etten ole tänä vuonna liveblogannut UMK:ta, mutta täysin maininnatta ette selviä.

Skaban voitti just Sandhja, mistä oon aika fiiliksissä, vaikka samalla olen vähän pahalla mielellä Saara Aallon vuoksi, johon olen leimautunut sekä saaraaaltoisuuden että frozenannaisuuden vuoksi.

Analysoimme nopeasti asiaan kuuluvia tapahtumia, aakkosjärjestyksessä, paitsi niitä, joista mulla ei ole mitään sanottavaa.

Barbe-Q-Barbies: Katoin siinä esityksen aikana, että jeskamandeera, toi laulajahan on paksuna, voi miten ihana maailma on, että noi tuolla vaan rokkaa ja yks on paksuna ja ei siinä. Itsehän tunsin paksuillessani olevani tosi muori kapinallinen jos menin kuuntelemaan rokkia. Levyltä. Eikä biisikään ollut huono.

Eini: Puolison suosikki.

Naiset: Pieksivät miehet tänä vuonna sekä taidolla että ilolla ihan satanolla.

Raatijärjestelmä: Twitterissä manguskeltiin, että miten tämmösillä höpöhöpöraadeilla voi päästä Tukholmaan, epää on. No kuule, manguskelija, minä selitän: siksi, että Euroviisut on höpöhöpöä. Huumorintajuttomien suomalaisten äänet tarvitsevat aivan välttämättä tasapainottavaa keveyttä rinnalleen. Kun mietit siellä, kehen viittaan puhuessani huumorintajuttomista suomalaisista, selvennän viestiäni helpottavasti: jos manguit, viittaan sinuun. Eduskuntavaalien pitää olla edustavat, Euroviisukarsintojen ei.

Saara Aalto: Biisi ei ollut muutoin ihan mun makua, mutta se lopun "here we're loving" -messu ja korkokenkään verhotun jalan paukauttaminen lattiaan oli niin hieno, että kyllä sillä olis Tukholmassakin saatu esiintymislava särki.

Sandhja: Ensin olin, että nyt on Janelle Monaet kuunneltu tarkalla korvalla, ja sitten olin, että no sehän on hieno asia se, ja sitten vain jotenkin ihastuin kaikkeen siihen energiaan, ja nyt olen, kuten sanottua, ihan että jeejee.

Stella Christine: Mimmi, jolla tuntuu olevan musiikillistakin annettavaa, toivon, että tämä poimii levytyssopparin tai jotakin. UMK:n ihanin sivujuonne on ehkä just se, että se voi toimia ponnahduslautana valokeilaan.

Twitter: Edelleen tosi pölö kanava, mutta mun twiitti pääsi ruutuun, että olen jotain valmis antamaan anteeksi. En paljon mutta jotain.

Se siitä. Ensi vuonna ei ehkä tätäkään, ellen taas jännitä finaalissa tosi paljon ja koe tarvetta purkaa adrenaliiniani johonkin. Sitä varten blogit on.

18 February, 2016

Ehkä mainitsinkin

...viime vuonna hammaslääkäripelosta?

Tämä on ihan kauhean noloa ja äiti siellä häpeää silmät päästään, mutta toisin kuin kaikki muut typerät pelkoni, hammaslääkärikammo ei lienny iän mukana ollenkaan. Se vain pahenee. Kylven mieluummin hämähäkkialtaassa kuin avaan suutani hammaslääkärille.

Viime vuonna kohtaamani hammaslääkäri lähestyi minua kirjeitse: on taas hammastarkastuksen aika.

"EISAATANA SE TIETÄÄ MISSÄ MÄ ASUN", huusin ja sukelsin välittömästi lipaston alle. (Ja se, ystävät, olikin melkoinen temppu, sillä lipaston ja lattian väliin jää 6 cm.)

Päädyin silti tarkastettavaksi. Nimittäin (käsi ylös te, jotka tiedätte, kuka on Einomies Porkkakoski? Sillä äänensävyllä on luettava edeltävä "nimittäin") joitakin päiviä jatkuneen, kummallisen ienjomotuksen ohella alaleukaani alkoi särkeä, siitä ienkivun alta, ikään kuin. Varovasti kurkistin alahuulen alle hampaita pestessäni ja sain melkein paniikkikohtauksen. Yhden alaetuhampaani ienraja on vetäytynyt, tiedän sen, mutta yhtäkkiä vaiva näytti niin pahalta, että tiesin jonottavani tekohampaita ennen kuin tämä kvartaali olisi saatu paketoitua.

Sen jälkeen päättelin leukakivun tarkoittavan, että leukaluuni mätänee.

"Menet hammaslääkäriin", sanoi mies. "Eikä se leukaluu mihinkään mätäne. Mutta jos mätänee, mun työpaikalla tehdään uusia. Saan varmasti jotain henkilökunta-alennusta."

Soittelin päivystykseen ja pääsin syynättäväksi. Tilanne ei ollut kovin paha. Alaleukani ei ollut mädäntymässä. "Sun hampaat on ihan hyvässä kunnossa", lääkäri sanoi rauhoittavasti. (Missähän hänellä on yksityispraktiikka, miten sen saa selville?)

Lähdin pois päivystyksestä ja valuin bussin lattiaa pitkin kuin sulanut vaniljajäätelö. Siis kalpeana ja hyvin ryhdittömänä. Olin saanut ajan suuhygienistille ja mahdollisuuden esilääkityksen nauttimiseen. (Kuulostaa tosi hyvältä mutta vaatii saattajan kotimatkalle. Vapaaehtoisia?)

Hammaslääkäriä enemmän pelkään vain yhtä asiaa, eikä se ole, että taivas putoaisi niskaani. Se on se, että kuormitan terveydenhoitojärjestelmää turhaan. Kiitos tästäkin, säästöretoriikka.

Nyt esim. normaalitilassa häpeäisin hurjasti sitä, että menin hammaspäivystykseen, eikä leukani edes ollut mätänemässä, mutta käynnin jälkeen minulla ei ole enää sellaiseen resursseja. Käytin kaikki voimavarani pelkäämiseen.

En tiedä onko tässä mitään pointtia. Onko missään. Ei varmaankaan ole. Elämä on just tämmöstä, vähän päätöntä ja silti joutuu hammaslääkärille.

16 February, 2016

En tuntenut mä ennen ystävää

Lueskelin tuossa taannoin Strange Horizons -webilehden näkemyksiä viime vuoden genrefiktiosta. Eräs kohta takertui verkkokalvoilleni eikä lähtenyt pois. Lainaan:
I can't finish a TV round-up however without mentioning My Little Pony. Endlessly imaginative, constantly evolving, with several nods to genre film and TV through out its run, the latest season references Doctor Who (a character called Dr Whooves who says "Allons-y!"), Game Of Thrones, and Star Wars, to name a few. If you think you're too old for it, just give it a try. John de Lancie is a regular, for goodness sake!
Nyt sattuu olemaan niin, että meillä asuu ehta mylittleponisti.

"Hymyä kaverit, päästiin laifstailblogiin!"


Oma suhteeni pieniin poneihin on ollut epätasainen. Aluksi tuhahtelin - olen pitkään ollut sitä mieltä, että jos jotain ohjelmaa ei näytetä Pikku Kakkosessa, se on kelvoton.

Sitten tajusin, että lapsi juoksee aamulla sängystään, jos saa katsoa telkkarista My Little Ponya. Mikä tahansa apu lapsen kohottamiseen sängystään arkiaamuisin on otettava kiitollisuudella vastaan. Ohimennen showta vilkuillessani tajusin myös, ettei se ole oikeastaan pöllömpi ohjelma - varmasti ipanalleen voi näyttää pahempaakin tauhkaa.

--

Olen oppinut jotain muutakin. Ymmärrän ponien ansiosta enemmän siitä, mistä lapseni pitää ja minkä hän kokee pelottavana.

Eräänä aamuna telkkarista tuli jakso, jonka tytär oli tuominnut Netflixissä "liian pelottavaksi". Kävi ilmi, ettei jaksossa ole zombeja tai tappajarobotteja - siinä on ujo Fluttershy, joka päättää opetella pitämään puoliaan, ja juoksee saman tien assertiivisuusasteikon toiseen päähän ja siitä yli. Hän rähjää Pinkie Pielle ja Raritylle niin, että nämä alkavat itkeä. "Siitä tuli hirviö", sanoi lapseni surullisena.

[Kasvatustilaisuus! Juttele lapsellesi!]

Myöhemmin juttelin myös puolisolleni. "Mistähän se on ton perinyt", hän kysyi virnuillen (mutta silleen hyvällä tavalla). No niin, toden totta. Mutta tiedättekö, on tosi hyvä ymmärtää itseään - on paljon helpompi olla jos tajuaa, että sattuu nyt vain olemaan tyyppi, jota muiden kiukku pelottaa ja itkettää. Että se ei ole bugi, se on ominaisuus. Ja ehkä nyt, kun tiedän paremmin, että lapsenikin on sellainen tyyppi, ainakin jossain määrin, ainakin nyt, osaan ehkä auttaa häntä elämään sen kanssa.

(Ehkä kaikki lapset on tämmösiä. En tiedä - mutta mua auttaa, että tunnen omani paremmin.)

--

Syyttäisin My Little Ponya myös lapsen fraasivaraston kasvattamisesta. (Mahdollisesti syypäänä voidaan pitää myös Timo Parvelaa, mutta tämä on positiivinen ongelma, molempi parempi.)

Eräänä iltana voitelin lapselleni hapankorppua, kun hän kertoi minulle pitävänsä vadelmajugurtista mansikkajugurttia enemmän.

"Arvaa miks mä en oo kertonut aikaisemmin? Koska en kestänyt totuutta. Siksi en kertonut."

Siinä voiveitsi kädessäni tuijotin keittiön kaappia ja mietin, voiko ihminen räjähtää supernovaksi tukahdutetusta naurusta.

--

Onko tällä kaikella joku pointti? Ei kovin isoa. On vain niin älyttömän hauskaa tykätä lapsensa kanssa samoista jutuista. On vielä hauskempaa, kun hauska juttu tulee sieltä lapsen suunnalta eikä itse syötettynä.

Että nyt kaikki yhdessä:

My little ponyy, ystävyys on taikaa suuuun ja muuun!


10 February, 2016

Missä on luvattu arjen huojentava rauha?

Nolostuminen oman jaksamattomuuden edessä on omituinen metatunne, jota en haluaisi tuntea enää ikinä.

Meillä on ollut semmonen alkuvuosi, että ensin lapsi sai palovamman, sitten palovamman parannuttua hän jätti kätensä oven väliin niin, että peukalon kynsipuoli piti Lastenklinikalla tikata takaisin paikalleen, samaan aikaan kun minä olin kauheassa flunssassa (sairaslomat ovat sitä varten, että voi piikoa tytärtään) ja juuri, kun näytti, että lapsi saadaan takaisin hoitoon, hän sairastui tiukkaan kuumetautiin, josta bonuksena tuli vielä korvatulehdus, jälkitautina.

Meillä on ollut myös semmoinen alkuvuosi, jossa minä kaiketikin mursin varpaani ja lopetin liikkumisen syvää kiitollisuutta tuntien. Miten ihanaa, kun on oikea syy olla menemättä juoksulenkille!

Ja semmoinen alkuvuosi, jossa olen itkeskelevä ja väsynyt raunio.

Olen myös ymmälläni siitä, millaiset asiat aiheuttavat kognitiivista kuormaa. Esimerkiksi palovamma ahdisti, toki, mutta se hoidettiin. Sen jälkeen päästiin käsiksi merkittävästi pienempään mutta arjessa raivostuttavan tärkeään kysymykseen - toppahanskoihin.

Miten ne puetaan käteen lapselle, jolla on kädessään iso side? Miten ne ollaan pukematta, kun ulkona on 21 astetta pakkasta? Miten päiväkodissa selvitään tästä, kun siellä on ryhmässä 20 muutakin lasta eikä ehkä aikaa tarjota yksilöllistä apua? *

Jestuksen pieni asia, jonka kohtaa useita kertoja päivässä, on yhtäkkiä iso ja rasittava asia.

(Toisaalta, kun lapsella toisen kerran on kuukauden sisään käsi paketissa, tietää jo, mistä kohtaa saa toppahanskoista kuminauhan ratkottua löysemmälle, ei sillä.) **

--

Yksi vittumaisimmista asioista on kumminkin ollut se järkyttävän huono omatunto siitä, että olen aivan poikki. Tavallaanhan tässä päästään ihan helpolla. Kaukaa tiedän perheitä, joissa lapset ovat oikeasti sairaita. Läheltä tiedän perheitä, joissa vaikeuskerrointa on huomattavasti enemmän ihan jo sillä, että lapsia on kaksi.

Puolisollakaan ei näytä pää prakaavan. Mutta minä en muka jaksa! Miksen muka!

En vieläkään tiedä. Tiedän vain, että oma mittarini on nyt kalibroitu näin. Tämä tuntuu nyt äärirajalta; tiedän silti, ettei se sitä olisi, jos jotain oikeasti pahaa tapahtuisi.

--

On muutakin: on jotain, mikä auttaa. Sain pitkästä aikaa pidettyä etäpäivän. Yksin kotona seitsemän tuntia. Hiljaisuuden rikkoi vain koira, joka oli kotona haukkumassa postia - ja puoliso, joka nöyrästi tiedusteli, saisiko tulla lounasseurakseni. Eikä hänkään kovin suulas ole.

Se oli mielenterveyspäivä. Se vei korvissani suhisevan verenpaineen ja tunteen siitä, että otsalohkoni räjähtää. (Mutta se nolostuminen on yhä luonani. Mihinkäs se.)


* Päiväkodissa selvittiin hienosti, tietenkin.
** Teknisesti ottaen olisi varmaan voinut myös koppeentua kauppaan ostamaan itselleen sopivat rukkaset ja sitten lainata niitä lapselle, mutta, no niin, joskus asiat tuntuvat ylivoimaisilta ja helpot ratkaisut hyvin kaukaisilta. Toisin sanoen keksin tämän vasta nyt.

09 February, 2016

Äänikirja

"Minäkin voisin joskus lukea sinulle", esitin toiveikkaana.
"Minä pidän äänikirjoista", sanoi lapsi jämäkästi.

Kaikki alkoi viattomasta kirjastoreissusta. Näin kolmen Siiri-kirjan kokoelman ja virnistin kuin houkka tajutessani, että minun ei ehkä koskaan tarvitsisi lukea Siiri tekee lumikummituksen, tai mitä nyt ikinä, vaan lapsi voisi kuunnella ne äänitteeltä.

Ipanan mielestä idea osoittautui erinomaiseksi: olohuoneessa on pieni CD-soitin, jonka vierellä hän piirtelee ja hallinnoi kirjaa mielensä mukaan.

Kun olimme kuunnelleet kolmen Siiri-tarinan setin 523 kertaa, koko perhe siis, hengaamme kaikki olohuoneessa, hankin yhden Siiri-kirjan lisää. Se ei tuonut sanottavaa helpotusta, sillä tällä äänitteellä oli vain yksi kirja (10 minuuttia) ja toisaalta, se on edelleen Siiri-kirja, mikä on suoraan sanottuna aika mehhhhh.

Meidän perheessä elää sitkeänä uskomus, jonka mukaan hyvä lastenkirja on sellainen, josta aikuinenkin nauttii.

Päätin siis panostaa olohuone-elämään ja lainasin yhden Ellan. Ella ja kaverit karkaavat koulusta on nyt tarina, jonka osaamme ulkoa koko sakki. Ensin opimme ulkoa ensimmäisen puolikkaan, sitten toisen, sillä tarina on jaettu kahdelle CD:lle, joista ensin kuunneltiin puhki ensimmäinen ja sitten toinen.

Tilanne oli huomattava parannus, sillä Parvelan Ella-kirjat ovat niin hyviä, että voisin lukea ne ihan itselleni vain. Aionkin ehkä sniikata ipanan kirjahyllystä yhden tai kaksi sellaista, kunhan hän nukahtaa (ja kunhan saan omaa kirjastopinoani pienennettyä.)

Äänikirjat ovat muuttaneet arkea merkittävästi, enimmäkseen myönteisillä tavoilla:
  • Lapsi harjoittaa piirrostaitojaan. Hän on piirrellyt riiseittäin paperia täyteen.
  • Ipana kinuaa merkittävästi vähemmän Netflixiä.
  • Minun ei tarvitse tietää mitään Siiristä. Enimmäkseen.
  • Saan kuunnella Ella-kirjaa sivukorvalla itsekin, se on mahtavaa.
  • Skidi oppii käyttämään laitteita ja kontrolloimaan omaa äänitekokemustaan, mikä ei ole aivan pieni asia sekään.

Vaan on tässä sitten sekin puoli, että minun luentaani ei oikein enää kelpuuteta kuin iltasaduksi. Nyyh.

Tämä ei missään nimessä ole suositus. Haluan pitää kirjastolaitoksen lasten äänikirjojen kokoelman yksinomaisessa käytössäni, kiitos. Älkää tulko kuokkimaan.

03 February, 2016

Anteeksipyyntö kannattaa aina

Olin väsynyt ja kärttyisä. Käänsin asuntoa ympäri etsiessäni lapsen vanhaa kurarukkasta, jonka aioin kiskoa koiran tassun suojaksi iltalenkin ajaksi - eläin järsii talvisin tassujaan kuin parempaakin apetta - mutta sitä ei löytynyt mistään.

Kiukutti.

Siivoskelin ohimennessäni.
Lapsi sotki ohimennessään.
Kehotin häntä siivoamaan, kieltämättä jokseenkin ärtyneeseen äänensävyyn.

Lapsi siivosi, mutta häntäkin kiukutti. Hän koki vääryyttä, koska hänen äitinsä oli kiukkuinen. Hän siirtyi huoneeseensa ja paukautti oven kiinni. Olemme dramaattista sukua.

Tovin rauhoituttuani menin pyytämään anteeksi. Halasimme, annoimme suukot ja sovimme.

Ja siinä, lapsen sängyn laidalla istuessani, katseeni osui lapsen vanhaan kurarukkaseen leikkikeittiön takana.

Mielikin oli parempi.

27 January, 2016

Kiltteys itsepetoksen muotona

Olen pyöritellyt päässäni kiltteyttä. Lähinnä sitä, miten siihen pitäisi suhtautua.

Enkä nyt puhu siitä kiltti tyttö -kiltteydestä, varsinaisesti, se on ihan puhkikaluttu aihe, vaan siitä sen kovaäänisestä sisaruksesta. Vai ovatko ne saman kolikon kaksi puolta?

Se yksi kansanedustaja, tiedättehän, se jonka mielestä evoluutioteoria on uskon kysymys, oli jossain haastattelussa ihmetellyt osakseen saamaansa palauteryöppyä. Onhan hän omien sanojensa mukaan kiltti.

Bongasin tämän tietenkin Facebookista, kaiken totuuden alkulähteiltä, ja siinä joku kommentaattori sanoi, että itseään kiltteinä pitäviä pitäisi varoa ihan viimeiseen asti.

Olen jokseenkin samaa mieltä. Tai siis. Oletteko huomanneet, että ihmiset, jotka kovaan ääneen pitävät itseään erityisen kiltteinä saattavat olla ihan kauheita?

Seurasin taannoin erään tuttavan erotilannetta. Hän käyttäytyi melko ikävällä tavalla tulevaa ex-puolisoaan kohtaan, ja samaan aikaan jauhoi siitä, miten kiltti on. Mutta eihän hän ollut. Kiltti on sellainen ihminen, joka käyttäytyy kiltisti. Ei ihminen, joka on mielestään sietänyt liikaa puolisoltaan ja saa nyt kiltteysmanttelinsa alta toimia miten tahtoo.

Muistin oman isäni. Hän on myös tykännyt aina tehdä numeron omasta kiltteydestään. Hän on myös käyttäytynyt tavalla, josta saisi ainesta useampaan terapiakertaan. Sori faija, jos luet tätä, mutta tiedäthän mitä sanotaan - you could've fooled me.

Kiltteys on jonkun sortin käytösansa. Se on viitta, jota ylleen sovittamalla voi vahingossa antaa itselleen luvan myös käyttäytyä miten sattuu - onhan sentään niin kiltti. Ainakin yleensä. Jos nyt ei juuri tällä hetkellä.

Itse en ole kovin kiltti. Olen usein laiska ja välillä pikkumainen ja satunnaisesti vihainen kaikille vain siitä hyvästä, että ovat olemassa. Se ei ole hyvä juttu, mutta on tervettä tunnistaa, että ei lähtökohtaisesti ole siunaus ihmiskunnalle. Pysyy rehellisempänä.

06 January, 2016

Palovamma-asioiden hoidosta

Lapsestani on kehkeytynyt innokas ruoanlaitossa auttelija. Minusta taas on kehkeytynyt näemmä turhan laiska varoittelija.

Niin, että äsken hän tietenkin poltti kätensä (molemmat, toisen pahemmin, toisen aika normaalilla tavalla) pannun reunaan.

Koska toinen meni pahemmin*, menimme Lastenklinikalle. Sitä ennen viilensimme kättä vedessä terveysneuvonnan ohjeiden mukaisesti.

Tässä tuli itselleni esiin sellainen lievästi kiintoisa seikka, jonka kirjaan tänne siltä varalta, että kaikki muutkaan eivät sitä tiedä: pitkä viileässä jäähdytys, kuten tunnettua, auttaa. Veden ei kuitenkaan tarvitse olla jäistä, vaan viileä tai jopa haalea jeesaa.

Käytännössä siis istutimme skidin tunniksi sohvalle kädet pesuvadissa, jossa oli viileää vettä. Lapsi pysyi paikallaan, kun hänelle televisiosta näytettiin hittishow:ta My Little Pony. (Pesuvati pysyi paikallaan, koska jompikumpi vanhemmista sitä koko ajan piteli.)

Kipua lääkittiin Buranalla ja suklaalla, suoraan suuhun annosteltuna, ja Lastenklinikkareissua varten ipanan kädet lärvittiin aloe vera -geelillä ja kiedottiin siteisiin.

Aloe verasta ei kiitellyt kukaan, mutta tunnin viilennys sai osakseen myönteistä hyminää.

Toivon, että teille ei käy näin, mutta jos käy, muistakaa: pesuvati, viileä vesi ja joku hittishow.


* Ei silti mitenkään tosi pahasti: toisen asteen palovamma mutta pienellä pinta-alalla.
 

03 January, 2016

Ne sellaiset syksyt

Tiedättekö sellaiset syksyt, jolloin tarpeeksi liikkumisen ja riittävän nukkumisen sijaan, ja päinvastaisista päätöksistään huolimatta, enimmäkseen istuu sohvalla ja syö 1) maapähkinävoita ja 2) voileipiä vaikka ei varsinaisesti ole nälkä?

Mulla on ollut yks sellainen.

Kyse on käytösmallista, joka on niin sekopäinen, että taakse katsoessani en ole ihan varma, kuka se tyyppi oli, joka olisi voinut pystyttää perusleirin jälkiuunileipäpussiin, mutta selvästi se minussa asui. Huomaan sen siitä, että vaatekaapistani löytyy enää harvoja vaateyksilöitä, joihin mahdun.

Kerroin naapurille, joka suositteli lempeyttä itselle. Elämä on syklistä, sanoi hän, ja tottahan se on. Usein syksyllä tulee kasvattaneeksi rasvavarastoja talven varalle.

Kyse ei silti ole pelkästään kiloista, joista en edes ole kauhean kiihdyksissäni (jos olisin, en kirjoittaisi koko jutusta. Paino on ollut aina suuri ja kipeä pisteeni, enkä voisi iloisempi olla huomatessani, ettei se enää satuta). Vaatteisiin mahtumisensa suunnanhan voi kääntää aina. Tai siis minä olen voinut, aina, kun olen oikeasti halunnut.

Kyse on siitä, että toimii tavalla, joka on niin höperö. Ettei nuku tarpeeksi vaikka tietää, että juuri se, eikä leipä, jeesaa kun aamulla ajaa Hyvinkäälle kuuden pintaan ja yhtäkkiä ymmärtää sen mekanismin, jolla ihmiset nukahtaa rattiin. (Älä huoli äiti, jos liikaa haukotuttaa, kurvaan huoltsikalle. Lupaan.) Ettei liiku, vaikka tietää, että juuri se jeesaisi pitämään mielialaa ja toimintakykyä korkealla.

Että käyttäytyy tavalla, joka johtaa siihen, että välipäivinä laahustaa töihin jotenkin kumarassa ja yhtäkkiä keksii, että ei hyvän tähden, enhän mä näin voi kävellä. Ja sitten oikaisee selän.

Ja siitäkin, saatana, ettei edes voi olla varma minkään asteittaisen selkeyden omaa toimintaa tarkastellessaan johtavan mihinkään muutokseen. Sillä mikä muka muuttuu joulun ja uuden vuoden aikana? Syksy kääntyy talveksi, mutten muista joulupaketeista paljastuneen elämänhallinnan lisäosia.

Toivottavasti ne siellä kuitenkin oli, jonkun kirjan välissä, sillä kaipaisin itseltäni tukea tässä hommassa.