Lyhyt katsaus politiikan vaikutuksista aivotoimintaan

Viime aikoina, aina kun avaan jonkin tiedotusvälineen (sosiaalisen tai perinteisen), aivoistani kuuluu pehmeä zzzt. Siinä synapsini iloisesti käristyvät aina, kun silmiini tai korviini osuu mikä tahansa pätkä siitä, mitä uusi hallitus on juuri päättänyt.

Tästä katsauksesta on tulossa äärimmäisen lyhyt, sillä en oikeastaan kestä.

Nyt harjoitettu politiikka vaikuttaa omaan silmääni ennen muuta taantumukselliselta.

Jos nyt ajattelen, mitä yhteiskunnallinen edistys minulle tarkoittaa, sanoisin, että se tarkoittaa muun muassa panostusta tieteeseen ja kulttuuriin; tasa-arvon kasvua; moraalin yleistä laajenemista niin, että se, mikä on oikein ulotetaan kohdistumaan ei vain omaan perheeseen, kylään tai kansaan vaan kaikkiin ihmisiin yhtä lailla kuin esimerkiksi ympäristöön (joka lopulta on kaiken hyvinvoinnin perusta).

Ja jos ajattelen, mitä solidaarisuus minulle merkitsee, sanoisin, että se merkitsee sitä, että olen mukana pitämässä huolta heikoimmista - ei suinkaan sitä, että olen mukana pitämässä huolta heistä, jotka ovat kaltaisiani. Kaltaisillani menee nimittäin oikein hyvin.

En esimerkiksi pidä naisten ja miesten välistä tasa-arvoa lainkaan niin vakaalla pohjalla olevalta asialta, etteikö sitä lyhytnäköisellä politiikalla pikaisestikin voitaisi murentaa. Koulutukseen ei haluta panostaa - tyhmyys tuntuu olevan siististi cool - vaikka tiede ja kulttuuri ovat ne asiat, jotka ehkä voivat pelastaa meidän kulutushysterialta ja sen tähän asti aiheuttamilta tuhoilta.

En näe hallituksen listalla juuri mitään, mikä veisi asioita eteenpäin. Tiedättehän. Kohti parempaa ihmisyyttä. Ja kyllä, minusta politiikan tavoitteen tulisi olla parempi ihmisyys, ei talouskasvu.

Tiedättekö ne ennusteet, joiden mukaan ihmiskunta saattaa tehdä itsestään selvää nopeammin kuin kukaan odottaisi? On päiviä, jolloin kirkkaasti tietää meidän ansaitsevan rikkaasti sen, mitä on tulossa.

Vaan ei. En jatka tästä, sillä en pysty. Kuuletteko tuon pehmeän zzzt:n? Jatkossa puhun koirista ja muusta sellaisesta ei niin tärkeästä kolmella jäljellejääneellä synapsillani.

Synteesi

Toistuvia kohtauksia erään parisuhteen pyörteistä:  

*biisi alkaa*
“Mikä tää biisi on?”
“En tiedä.”
“Hmmpph.”

*biisi alkaa*
“Mikä tää biisi on?”
“mmphdxbfvnc.”
“Hmmpph.”

*biisi alkaa*
“Mikä tää biisi on?”
“En tiedä.”
“Hmmpph.”

*biisi alkaa*
*google play auki ja soundhound asennukseen*
“VIHDOINKIN TIEDÄN, MIKÄ TÄÄ BIISI ON! JIPII!”
“Heh. Oisithan sä voinut vaikka kysyä.”
“Hmmpph.”

---

Mutta viestintä, se nyt on tollasta. Tuoreemmassakin parisuhteessa, siis omassamme.

Tovi sitten, kun oli hääpäivä, käveltiin käsi kädessä kaupungilla. Perään pikajuoksi joku nuorukaishenkilö, joka huusi onnittelut "tuoreelle parille" ja ehkä halusi vielä sanoa jotain, mutta emme kuunnelleet, koska olimme tosi häkeltyneinä tästä luonnehdinnasta.

Viikko häiden jälkeen pidettiin hääntanssit.

Myöhemmin puolisoni otaksui, että tyyppi oli kännissä. Minä puolestani otaksuin, että nuorukainen myi omegakolmosia ja halusi siksi herättää huomiomme tällaisessa myönteisellä avauksella.

Siihen mieheni, että no ei kai niitä nyt selvin päin voi myydäkään.

Jos parisuhde jotain on, niin teesin ja antiteesin muodostama synteesi.

---

Mulla on sellainen - tavallaan naurettava - usko, että jos menen sanomaan jotain myönteistä parisuhteestani, jinxaan jotenkin koko homman ja seuraavana päivänä riidellään sillä tavalla, että sormukset lentelevät, ovet paukkuvat ja koira menee sängyn alle viettämään itsekseen laatuaikaa.

Silläkin uhalla sanon, että pidän tosi hyvänä sitä, että käsi kädessä kävely oli tuntui sekä hyvältä että luontevalta - eikä pakotetulta kevään uutuusmaulta parisuhdekentällä - ja että tuo taannoinen viikonloppu yhdessä aviomiehen kanssa oli muutenkin mainio.

(Ja koska vähän epäilen, että em. jinx voi johtua siitä, että suhtaudun erimielisyyksiin vakavammin aina, kun kuvittelen, ettei niitä ole olemassa, onhan kaikki vain ihanaa harmoniaa, aion myös tietoisesti olla riitelemättä sormuksia lennättävästi loppuviikkoon. Pidän mahdollisuuksiani hyvinä: mies lähtee kamujensa kanssa mökille perjantaina.)

Kiukusta kiukkuun, ja joskus poiskin

Hesarin sivuilla on mainio juoksublogi, oletteko huomanneet?

Siellä viimeksi käsiteltiin sitä, kandeeko ennemmin nukkua kunnolla vai venytellä - selvä se, että nukkua kunnolla - ja sitäkin, onko juokseminen hyvä stressipurkukeino.

Ainahan sanotaan, että on, mutta itse olen kyllä huomannut, että kun kiukkuisena lähtee juoksemaan, ei mikään takaa, etteikö tule kiukkuisempana takaisin. Sitä kun vähän muhii tyytyväisenä omassa kiukussaan, ja vähän ehkä suurenteleekin asioita, eiköhän sitten olekin sellaisen mustan kiukun vallassa kun palaa kotiin.

Tänään - tai siis tässä vihdoin - olen kai myöntänyt itselleni, että jotain stressiä noi yyttärit kuitenkin aiheuttavat. En oikein nuku kunnolla* ja hampaitakin narskutan niin, että leukoja juilii, mikä on jo melkoinen saavutus kun suussa on hammaskisko.

Monella tavalla en ole kovin huolissani - ei ole erityistä syytä olettaa, että juuri minä saan lenkkaria; olen konstruoinut valmiiksi defenssin siltä varalta, että juuri minä saan lenkkaria enkä toisaalta usko, että tämä on viimeinen alani työpaikka. Ehkä hankalinta ja yllättävintä onkin ollut se, että fiilikseni asian suhteen ovat täysin ristiriitaiset. Epäilen, että käy neuvotteluissa osaltani miten tahansa, petyn kitkerästi. Että siinä mielessä tällaiset vähennysurakat ovat mainio lose-lose -tilanne mille tahansa työnantajalle. Ainakin, jos on sattunut palkkaamaan vaikkapa useamman Liinan. Kohtalo, jolta ketä tahansa työnantajaa hartaasti toivon varjeltavan.

No nyt sitten vähän yliväsyneenä ja vähän väsymyksestäni vihaisena lähdin kuitenkin juoksemaan, ja päätin, että jos tänään en tule ainakaan vihaisempana takaisin. Yritin kuulostella kroppaa (painovoima on viime päivinä ollut erityisen voimakas, en tiedä, oletteko huomanneet, mutta näin on) ja ihan tietoisesti päästää irti kaikenlaisista kiukun aiheista, todellisista ja kuvitelluista. En sillä tavalla, että nyt en voi tuntea tällaisia, mutta silleen kuitenkin, etten jäänyt vatvomaan niitä paskempia fiiliksiä. Otin vastaan mitä tuli ja pahimpia autoin poistumaan napakalla potkulla ahterille. Kuvaannollisesti siis.

Lenkiltä palasinkin merkittävästi iloisempana. Sitten siirryin suoraan elämän hauskempien asioiden pariin ja ripottelin pyykkipulveria vessan lattialle - uskokaa, valkoisten hyvin myrkyllisten jauheiden siivoaminen mistä tahansa on hauskinta, mitä voi tehdä housut jalassa - ja meinasin regressoitua.

Mutta söinkin jugurtin KOOKOSHILLOLLA (en vieläkään pääse yli siitä, että näitä on olemassa) ja jotenkin onnistuin päästämään irti siitäkin kiukusta.

Ehkä ensi yönä nukun paremmin, jos kömmin ajoissa vuoteeseen, enkä usko kömpimisellä mitään häviäväni vaikka nukkuisin huonostikin.


P. S. Olen lukenut ipanalle vähän Heinähattua ja Vilttitossua ja olen ihan pöyristynyt siitä, miten hirveä ipana Vilttitossu on. Dear Eki, olenko yksin?

* Tovi sitten omaksumallani iltakahvirutiinilla ei ole niin mitään tekemistä asian kanssa.

Eurohumppaa

Ensinnäkin on kerrottava, että lähtökohdat tälle livebloggaukselle eivät ole parhaat, sillä kävin juuri juoksemassa "nopean" juoksulenkin (my ass), pudotin iltapalaleipäni päälliset (sis. erityisen paljon chiliä) sohvalle, en löydä villasukkiani, eikä mua koko illassa oikeastaan kiinnosta muu kuin pisteiden lasku, mutta eiköhän mennä. Suoraan biisiin #2. Näistä lähtökohdista tullee pisteliästä tekstiä.

2 - Armenia
Melkein lopetin koko homman tähän, mutta sitten huomasin, että niillä on tuollaiset noitamenot päällänsä. Jollain se on pärjättävä.

3 - Belgia
No päräppäppää vaan. Oikeastaan vaan kauhulla katon noiden taustatanssijoiden napapaitoja ja korkeavyötäröisiä housuja, sillä kun ne tuosta katumuotiin lopullisesti solahtavat, voi tuntea itsensä joko muotiin sopimattomaksi tai vanhaksi. Muuta vaihtoehtoa ei ole.

4 - Alankomaat
Tajusin, että biisin esitteli mahtava Aino Töllinen, mutta en kuullut mitä hän sanoi (keskityin syömään leipää) joten en tiedä tästä nyt muuta kuin pitsin naamalla. Musiikillisesti tästä on tosi vaikea sanoa mitään. Tulee kova ikävä UMK-skaboja, jossa biisit noin enimmäkseen erotti toisistaan. Jo ensikuulemalta. Nyt jostain vähän Bollywoodia, Bollywoodia ja sassiin (kuten kolmevuotiaani sanoisi). No, ehkä Alankomaat eivät vain halua kisoja ensi vuonna.

5 - Suomi
Ai kauhea, nyt mä liikutun. PKN vetää mainiosti, vaikka tota, en tiedä, oisko ton vähän nopeamminkin voinut, no en tiedä, liikutun silti.

[Huoltokatko. Villasukat ja artistihaastattelut. Color me bored. And warm-feeted.]

6 - Kreikka
PKN on veikannut Kreikan voittoa! Miten niillä olis varaa voittaa? Ei mitenkään. Mutta Kreikasta tuli mieleen, että mulla on jääkaapissa vielä kreikkalainen jugu KOOKOSHILLOLLA. Tarvitseeko meidän muuta tästä biisistä tietää? Ei tarvitse.
Mutta jos silti sanoisimme jotain, sanoisimme ehkä, että oikeasti en tajua näitä napaan asti auki -mekkoja, ymmärrän kyllä järjen tasolla, että kai sitä yhden illan pärjää ilman pislejä, mutta tunteen tasolla en, ja sitten olen ihan, että naisparka, toivottavasti ei tunnu epämukavalta.
Biisistä odotan vähän, että se ottaisi ja starttaisi. Jos lauletaan helvetin pätsistä, pitäisi minusta myös sataa tulta ja tulikiveä, siis musiikillisesti, ei lavasteissa, se on nähty varmasti jo.

7 - Viro
Ajatella, että nyt saavat sitten kaikki muut artistit jännittää, onko ovenkahvaan liimattu purkka! Ainakin esittelyn mukaan. Mutta siis, tämä mieshenkilö joka hymyilee koirille ja katsoo kameraan veikeästi, terve! Meillä on koira jolle saa hymyillä. Ja biisissäkin on jonkun sorti svengi. Jatkoon.

8 - Makedonia
Tää nyt oli jo vähän menetetty siinä äidin kuvan pussailu -kohdassa. Teoriassa siitä kai voisi jollain vielä pelastua, mutta se joku ei ole tämä ujellus.

[Huoltokatko. Kreikkalaista jugurttia KOOKOSHILLOLLA.]

9 - Serbia
Juontajakaksikolle tiedoksi, että Asterixia lukemalla selviäisi paljon paitsi Euroopan historiasta (mitä Asterix ei opeta, sitä tuskin tarvitsee tietääkään) myös luutuista. ÖÖÖ biisi. Oli. Ja näemmä erilaisuuskulmalla on liikkellä myös Serbia.

10 - Unkari
Rupesin tässä biisin aikana pohtimaan, mikä olisi tehokkaampi keino turhien sotien lopettamiseen kuin Euroviisubiisi? Ja toisaalta, mikä olisi tarpeellinen sota? Puolustussotaa ei lasketa, hyökkäys voidaan nähdäkseni määritellä turhaksi. Vaan takaisin keinovalikoimaan. Tämä biisi ei sotia pysäytä millään aspektillaan, kukaan sapelinkalistelija ei tule edes nukahdettuaan jättämään sotimista sikseen. Herää vain entistä vihaisempana kuola poskella.

11 - Valko-Venäjä
Keskinkertainen ja perustylsä biisi, jossa toistaiseksi ei ole voitu kauhistella edes viulistin hävytöntä vaatetusta. Jos tuo lavalla oleva jantteri muistaa vielä loppubiisistä, mitä oli laulamassa, voimme pitää esitystä voittona.

12 - Venäjä
OKEI SELITTÄKÄÄ. Miten toi mirmeli on laskettu tuonne lavalle niin, että mekko on jäänyt tuohon asentoon sen ympärille? KANGAS EI KÄYTTÄYDY NOIN.
Vaikka laulajatar näyttää ajoittain maanisehkolta (ja miksipä ei, varmaan on Putin-setä vastassa jalkaa naputtaen jos jatkopaikka ei irtoa), annan ulkomusiikilliset pisteet. Sinänsähän niitä nyt voikin jaella yhdelle jos toisellekin. Musiikillisia ei oo, ei tuu, sanon suoraan sen. Ja illan biisimiksauksesta vastasi yours truly.

[Tyylikatko: ilmeisesti viitta on näiden viisujen muotitrendi. En malta ODOTTAA, että tämä trendi valuu katumuodiksi. Olen aina halunnut olla superhenkari.]

13 - Tanska
Lavalla rämpytystä ja henkselit. Jatkoon.

14 - Albania
Joku sanoi pitsa, ja arvatkaa oliko julma veto se. Ja koska tämä biisi on yhtä tyhjä kanssa, aion käyttää sen suunnittelemalla tulevaa viittaani. Ajattelin jotain satiinista, hyvällä liehuominaisudella varustettua kangasta. Tekstiksi ehkä "book bitch" ... tai mahdollisesti "Atlas-tyttö" ja värimaailma olisi joko harmaata harmaalla tai mahdollisesti yhdistelmä persikkaa ja violettia. VIELÄKÖ TOI MIMMI LAULAA?

15 - Romania
Voi hyvä luoja, eikö tää lopu ikinä? Minuutin maksimikesto näille biiseille mä sanon. Ja mitä tähän Romaniaan tulee, mun on tosi vaikea sanoa, mitä oikeasti ajattelen tästä biisistä, koska toi sinänsä vähän alhainen tunnekoukku uppoaa minuun kuin meteoriitti kohtaamansa planeetan pintakerrokseen. Tai siis tiedän kyllä, mitä ajattelen tästä biisistä, en vain voi sanoa sitä, koska saatana tää Romanian Bono.

16 - Georgia
Feministinen euroviisubiisi! Tota. Ehkä tää pitäis ottaa vaan BodyCombatin musiikillisena vasteena, mutta se on vaikeaa, koska tästä ei erity endorfiineja. Jos joku muu ihmettelee, mikä on suomennoksessa mainittu oksiimi, kerron teille, että ne ovat asetyylikoliiniesteraasientsyymin aktivaattoreita. Tutkin asiaa lisää, tämä jäi kiinnostamaan.

[Blogitauko. Kävin Fitness Führerin uudella tontilla. Käykää tekin.]

Tähän väliin pätkä siitä, miten suloista on, että australialaiset tykkäävät Euroviisuista. Heitähän ei välttämättä paikan päällä käydessään huomaisi seinähulluiksi. Muistan kuulleeni Australian edustusbiisin jo, se jäi mieleeni lähinnä siitä, että en muista siitä mitään. En ymmärrä. Olisivathan he voineet valita Monty Pythonin esittämään The Bruces' Philosopher Songin.

No mutta josko nyt tuloksia ennen kuin Cristal saa porttikiellon Ylelle, mikä olisi tosi sääli, hän on melkein yhtä lempparini kuin Aino Töllinen.

Finaaliin siis:

Albania - en muista näitä
Armenia - en muista näitäkään
Venäjä - nää muistan, kyllä nyt aurinkoinen isä Putin on iloinen
Romania - no niin no
Unkari - mikäs helvetti näissä balladeissa nyt on, hermothan tässä menee
Kreikka - en muista näitä
Viro - JES
Georgia - olin jo sanomassa, etten muista näitäkään, mutta valitettavasti muistin
Serbia - enkä näitäkään muistanut
Belgia - erh

...mutta ei PKN. No kuulkaas te siellä Euroopassa, tunkekaa ne voimaballadinne sinne, mihin ei aurinko paista. Me liitymme Arktikseen.

Vastustamaton voima vs. ylitsepääsemätön este

Minulla on aina silloin tällöin tapana lainata kirjastosta lastenkirja Vesta-Linnea ja hirviöäiti. Etenkin siis silloin, kun ajattelen lapseni tarvitsevan vertaistukea.

Niin nyt sunnuntainakin, kun lähdimme kirjastoon otettuamme sitä ennen äänekkäästi yhteen - tällä kertaa pukeutumiseen liittyvistä kysymyksistä, joihin meinasin paneutua syvemmin kunnes tajusin, että jos ei ollut paikalla, tuskin voi mitenkään käsittää, miten asiasta voi saada äänekkään yhteenoton. (Jos kohta väitän, että lähes kaikki perheensisäiset riidat ovat sellaisia, että Asterix pitäisi ydinperheyttä varmasti vain yhtenä roomalaisen hulluuden erikoisena ilmentymänä.)

Itse kirjastoreissu sujui kyllä oikein mukavissa merkeissä, mutta tässä on ollut vähän sellaista kasvattamisen tarvetta viime aikoina puolin ja toisin.

Eilen eräs isä luki lapselleen iltasaduksi teoksen Vesta-Linnea ja hirviöäiti ja herätteli sitten varovaisesti keskustelua siitä, tuntuuko tyttärestä joskus samalta (äänekästä yhteenottoa seuranneena ja sovitelleena henkilönä miehelleni eivät varmaan jääneet kirjan lainaamisperusteet ja fiilikseni asian tiimoilta kovinkaan suureksi arvoitukseksi.)

Tytär oli nauranut ja sanonut, että eihän minulla ole hirviöäiti.

Ajattelin tämän itselleni äitienpäivälahjaksi.