Niistä onnenhetkistä

Emilia Leluteekistä haastoi listaamaan hyviä hetkiä vanhemmuudesta. Kolmen viikon ajalta kirjoittelin muistiin onnellisia hetkiäni. Niitä tuli paljon, vaikka jätin suoralta kädeltä pois sellaiset "näin lapseni työpäivän jälkeen, tulin onnelliseksi" -hetket. Jos olisin kirjannut ne kaikki, tuloksena olisi ollut liikutuksen kyyneliä pursuava postaus (minulle) ja onnellinen varmuus siitä, että lääke unettomuuteen on vihdoin löytynyt (teille). Vaan arvatkaapa, miten tässä kävi?

Niinpä niin. Nyt, kirjoitettuani nämä onnenhetket tekstikenttään, tuntuukin siltä, etten haluaisi niistä puhua. Ne ovat minun hetkiäni, minun.

Yksityisyysfiltterin tarjosi vähäinen valo.

Silti, haaste on haaste. Tässä Top4, josta on karsittu kaikki se arkinen suukottelu ja kutittelu, jolle lapseni jatkuvasti altistan ja josta tulen hyvin onnelliseksi.

1. Lomalla nostan lapsen aamuvarhaisella viereeni. Hetken päästä tytär kuiskaa (hiljaa, kuin kokeillakseen): "Anna suukko."
2. Lapsi hyppii aamulla ympäriinsä vaippaharso kädessään. Yhtäkkiä tunnen pienet kädet ympärilläni: lapsi sovittaa harsoa takapuoleni peitoksi. "Äidillä on hame!"
3. Muksu syö iltapalaa. Minä neulon vieressä. Yhtäkkiä huomaan tyttären katsovan minua tarkkaan ja tekevän käsillään neulomisliikettä. Välillä hän vie kätensä taakse - aivan kuin minä, kun vedän lisää lankaa kerästä. Huomattuaan minun huomanneen hän virnistää iloisesti.
4. Lapsen huoneesta kuuluu, kuinka mieheni lukee tyttärelleen rauhallisesti iltasatua. Välillä sieltä kuuluu myös, kuinka tyttäremme laulaa isälleen täyttä kurkkua iltalaulua: "POSSI POSSI POOKKANAA! NAMI NAMI NAMI NAMI POOKKANAA!"

Noin. Siinä ne. Loput kätken sydäntäni vasten tutkittavaksi.

Koska haluan varmistaa, että tulevaisuuskin on täynnä hyviä hetkiä, päätin askarrella itse joulukortit hamahelmistä. Minullahan ei juuri muuta olekaan kuin ylimääräistä aikaa. Tähän liittyen on kysymys: kun askartelukaupan rouva sanoi leivinpaperin käyvän silityshommiin, valehteliko hän?)

Seuraavaksi siis ohjelmassa: Liina kiroilee kuin merimies.

Treenimontaasi: Hyppynaruja, jalkatyöskentelyä, Eye of the Tiger

Tämä urheiluhomma on tosi hanurista. Ajatella, että sitä on niin pahasti koukussa johonkin, että muuttuu sekopääksi, jos fiksi jää saamatta. Sitä on myös valmis panostamaan enenevässä määrin rahaa ja aikaa päästäkseen paheensa pariin. Ja kun otetaan vielä huomioon, että koko homma alkaa suhteellisen viattomasti kevyillä lupauksilla - "kerta viikossa hikiliikuntaa!" - alkaa juttu kuulostaa jo joltain kolumbialaisen huumepomon uutuustuotteelta.

En siis suosittelisi kellekään, ellei sattuisi olemaan niin, että kun en urheillut olivat liikkumattomuuden haittavaikutukset silti kanssani.

Jaa miten sekopääksi?

Esimerkki: Minä olen sellaista tyyppiä, joka imaisee vallitsevat mielialat ilmapiiristä itseensä. En voi sille hirveästi mitään, vaikka olen kovasti yrittänyt. No enkä ole. Mutta olen silti aina ollut tällainen. Ja kun en syystä tai toisesta liiku, kuka tahansa lähipiirissäni kärtystelevä varmistaa (yleensä aivan vahingossa), että oletan hänen yhtäkkiä vihaavan minua ja yksinomaan minua. Olen valmis voittamaan uitetut koiranpennut heidän omassa pelissään, säälin vinkumisessa. Olenhan kasannut ylleni jo kasoittain itsesääliä!

Mutta kun liikun säännöllisesti, en jää muiden kärttyisyyteen rypemään. En minä muiden huonoa mieltä ikinä tyystin osaa ohittaa, mutta en jää siihen nalkkiin.

Liikunta pitää ennen kaikkea itsetunnon kuosissa.

Asiaan. Uudessa työssä on tarjolla kerran viikossa kuntopotkunyrkkeilyä.

Yleisessä tiedossa ei ehkä ole, että olen muinoin aloitellut thainyrkkeilyharrastusta. Peruskurssi oli minusta mitä hauskin tapa viettää aikaa, mutta uusi harrastukseni tyssäsi aika nopeasti pariin ensimmäiseen sparrauskertaan. Tajusin vauhdikkaasti, että minusta on ikävää a) lyödä ihmisiä ja b) tulla ihmisten lyömäksi.

(Nenäni on silti yhtä suora kuin se ennen noita sparrauskertoja oli.)

Se sitten vähän jäi. Nyrkkeilyharrastuksen hieno puoli on kuitenkin siinä, että hartiaseutuongelmia on koko lailla vähän. Niinpä syöksyin välittömästi, tai siis heti, kun lääkäriltä heltisi lupa, treenaamaan.

Jos olette siinä uskossa, että kunto(potku)nyrkkeilytunnit ovat sellaisia, joilla aluksi pitää hyppiä narulla itsensä puolikuolleeksi, olette ihan oikeassa. Koin tiettyä ärtymystä kun kaikki tunnin miesosallistujat hyppivät narulla keveästi kuin viisivuotiaat ja me naisosallistujat puolestamme puuskutimme kuin astmaiset hanhet.

Lopputunti oli kuitenkin juuri niin hauskaa kuin muistelinkin. Huomasin myös onnellisena, että kaikesta tästä juoksentelusta on ollut hyötyä. Itsetunnon lisäksi sekä kunto että sitkeys ovat nyt paremmassa terässä kuin ikinä.

Aion mennä toistekin.

Asustetehtailija arvioi: Kerällä

Ostan tosi harvoin käsityökirjoja. Minusta niissä on usein hinta-mallisuhde pielessä: jos Ravelrysta saa tosi kivan ohjeen neljällä eurolla, kolmenkympin hintaisessa kässäkirjassa pitäisi olla vähintään seitsemän tosi kivaa ohjetta, jotta hinta olisi mitenkään kohdillaan.

Emmin tovin jos toisenkin myös Kerällä-kirjan kanssa. Menin jopa niin pitkälle, että pakotin ihanan herkku-ja-koukkulaisen, Hetan, esittelemään omaa kappalettaan minulle. Tapaaminen toteutui eräänä aika kamalana syksyisenä iltana lähiseudun leikkipuistossa ja on nähdäkseni todiste siitä, että toinen meistä on tosi kiva ihminen.

Lopulta ostin Kerällä-opuksen. Olen ollut päätökseeni tyytyväinen. Jaa miksi? Kahdesta syystä:

1. Hienot pintaneuleet
2. Hyvät perusohjeet

Kirjassa on pari mahtavaa pintaneuletta, jotka halusin saada inspiraation lähteeksi kotiin. Kalanruotoneule esimerkiksi näyttää mahtavalta, vaikken luultavasti toteuta sitä aivan kirjan kuvaamaan huiviin. Toinen mahtava oli tiskirättiin tarkoitettu pinta. Tiskirättejä onkin ollut tarkoitus neuloa, mutta haha, niin on ollut tarkoitus neuloa yhtä sun toista muutakin.

Ja sitten ne perusohjeet. Kirjasta löytyy pari aivan älyttömän nättiä ja yksinkertaista pipomallia - ette ehkä usko, mutta sellaisia ei tule joka nurkalla vastaan. Lisäksi tarjolla on yksi todella kaunis paita ja toinen mahtava perusvillatakki.

En ole kirjasta vielä tehnyt yhtään mitään, joten ohjeiden toimivuudesta on vaikea sanoa. Innostava opus kuitenkin ja kässäkirjaksi parhaasta päästä siksi, että näistä ohjeista epäilen usean kestävän aikaa varsin hyvin.

Täällä on paukutettu menemään lähinnä perusasusteita, sukkia ja lapasia. Se ainoa monimutkaisempi projekti, huivi, edistyy suunnilleen kaksi kerrosta viikossa. Kaikista Winter is coming, knit faster -varoituksista huolimatta en sittenkään kutonut tarpeeksi nopeasti. Nyt paleltaa jalkoja.

Joulupukilta toivoisin neulomisaikaa. Jos en ole ollut kiltti, yritys on kuitenkin ollut kova siihen suuntaan.

Quod scripsi, scripsi (ja vähän vallankumouksellisista)

Minkä kirjoitin, sen kirjoitin, mutta pakko on tunnustaa, että nyt tavallaan toivon, etten olisi kirjoittanut imetyksestä kiukuspäissäni. Keskustelu on ollut mahtavaa (Kiitos te! On hyvä, että blogilla on viisaita kommentoijia!) mutten voi välttyä siltä tunteelta, että asia ei tullut oikeudenmukaisesti ja tasapuolisesti esitetyksi, minun toimestani. Sellaisesta ei voi olla ylpeä, jos on kuten minä, varustettu Robespierren jäykän periaatteellisella luonteenlaadulla. Toisaalta tältä tuskin vältytään tulevaisuudessakaan, kun toinen puoli minusta on tunteellinen kuumakalle, varsin epärobespierremainen.

(Luin juuri Hilary Mantelia ja viittaan tässä hänen tulkintaansa Robespierren luonteenlaadusta. Siinäpä oli hyvä kirja. En tosin tiedä, miten suhtautua siihen, että löysin osan itseäni Robespierrestä, vaikkei hän Mantelin mukaan kovin yksiulotteinen hahmo olekaan, vallankumouksen alla vääntyvä vain. Hänelläkin oli sitä paitsi astma! Muistuttakaa silti, etten osallistu vallankumouksiin.)

Yskän suhteen sentään ollaan paremmalla tolalla. Sain lääkkeitä.

Marraskuu on tänä vuonna ollut erityisen masentava, minusta. Yleensä olen ollut marraskuun kanssa väleissä, mutta tänä vuonna kinastelemme. En tiedä miksi. Ehkä siksi, että keuhkoissa kytevä tulehdus on vienyt mielialan pakkasen puolelle, mutta ilmanala pysyttelee kiukkuisesti plussalla voidakseen sataa ylleni kylmiä, inhottavia vesipisaroita.

Ihan hyvin voi sää olla henkilökohtainen loukkaus, en aio kuulla muuta.

Juu juu, voisi olla huonomminkin. Voisi olla tammikuu.

Kynttilät ehkä piristäisivät, mutten muista niitäkään sytytellä.

Uusi työ on käynnistynyt kuten uudet työt tuppaavat osaltani käynnistymään. Sillä tavalla hitaasti, etten vielä tunne löytäneeni aivan vakaata maata jalkojeni alle. Ja sentään on jo kokonainen viikko leikitty. (Jos nyt jotakuta kiinnostaa se, millainen ihminen olen, tästä postauksesta saa paljon vihjeitä.) Tällä kerralla (kyllä, olen vaihtanut työpaikkaa ennenkin) hutera olo ei stressaa, mutta ei se varsinaisesti piristäkään. Työhuoneen ikkunasta näkee hiekkalaatikolle. Yritän olla ajattelematta, että huonomminkin voisi olla, voisi olla pakko päivystää kuraisen hiekkalaatikon reunalla (se ei toden totta ole ominta minua) - mutta samalla ikävä on välillä aivan pakahduttava. Sellainen, että kuraisen hiekkalaatikon reuna voisi joissakin tilanteissa olla sopiva kompromissi.

Iltaisin näen sentään lapsen, ellen ole keksinyt jotain typerää menoa. Harmittaa kaiken maailman typerä meno. Mieluiten istun teekuppi kourassa ja katson, millaisia leikkejä lapsi tänään keksii. Hän leikkii aika paljon. Aika vähän tosin leluillaan. Enemmän ehkä työtuolilla ja minun hiuksillani. Se käy, vaikka siksi ajaksi teekuppi onkin turvallisuussyistä laskettava toisaalle. En ole kovin tarkka hiuksistani, kuten minut nähneet varmasti tietävät.

Siina sanoi, että pitää uudesta, holtittomasti kiroilevasta minusta, joten tähän vielä voimasana loppuun. Simpura.

Hmmm.

Imetyssyyllistys (ja muutenkin vituttaa)

Toveri linkitti Facebookiin tällaisen imetysuutisen, näitähän nyt näkee silloin tällöin. Yleensä en ole näistä paineita ottanut, koska en enää imetä, ja muutenkin, mutta koska tänään on yskittänyt ihan - anteeksi jo etukäteen kiroiluni - vitusti ja olen tosi kiukkuinen, huomasin ärtyväni tästä:

"Vain muutama prosentti suomalaislapsista imetetään imetysohjaaja Eliisa Karttusen mukaan suositusten mukaan. Hän ei ymmärrä miksi lukemat ovat maassamme niin pienet."

Muistan aikanani hieman hämmästyneeni kun minulle selvisi, että täysimetys on loppu, loppu kuulitteko, LOPPU! jos lapselle antaa tipan korviketta. Siis yhden tipan. Ihmettelin tätä jo Täti-ihmisen postauksessa taannoin ja nyt ihmettelen yhä.

Toisin sanoen: 1) suositus on täysimetys ensimmäisen kuuden kuukauden ajaksi, ja 2) täysimetyksen määritelmä on seuraava: "Täysimetys tarkoittaa sitä, että vauva saa ravintonsa täysin äidin rinnasta. Tieteellisiä tutkimuksia arvioidessa Maailman terveysjärjestö WHO käyttää termiä "täysimetys" (exclusive breastfeeding), kun vauva ei saa mitään muuta ruokaa tai juomaa, ei edes lypsettyä äidinmaitoa - mutta voi saada tarvittavat ravintolisät kuten vitamiinit tai lääkkeet." (Lähde tässä Imetyksen tuki, mutta muitakin löytyi, lihavoinnit ja kursivoinnit omiani.)

Että arvon imetysohjaaja. Pieni prosenttiosuus voi selittyä vaikka sillä, että täysimetykseen on ihan saatanan vaikea yltää tässä yhteiskunnassa, jossa elämme. Että jos nyt äiti ei vaikka halua kuutta kuukautta olla aivan niin teipattuna siihen lapseen, että poistuu korkeintaan kahden imetyskerran väliseksi ajaksi lapsen luota, niin VOI OLLA JOO, ETTÄ PIENIÄ OVAT OSUUDET. Että jos nyt vaikka metro on jumissa, niin jo on kaikki menetetty kun isä mieluummin ruokkii lapsensa korvikkeella kuin pitää nälässä. Ja taas pienenivät prosenttiluvut. Eikä siinä vielä kaikki! Saattavat kuule jo laitoksella tarjota korviketta, jos ei homma oikein suju. Siinä on sitten sekin lapsi menetetty.

Ja tämä, ystävät, tämä on uutinen.

-

Ja siitä yskästä olette ehkä kyllästyneet kuulemaan, mutta valitan silti, koska oma tupa, oma lupa.

Kävin lääkärissä. Yleensä menen sinne yskän takia siinä vaiheessa kun työtoverit alkavat nurista kontribuutioistani äänimaisemointiin. Lääkäri epäili, että vika on astmassa, mutta lähetti kuitenkin verikokeisiin.

Tuloksia odotellessa haluan sanoa, että olen reippaasti diagnosoinut itseltäni kuumeettoman keuhkokuumeen tai hinkuyskän. Kävin äsken koiran kanssa lenkillä, ja liekö kylmä ilma ärsyttänyt, mutta ennen en olekaan yskinyt niin, että pelottaisi.

Saisi myös olla viimeinen kerta, jos minulta kysytte.

Sankaritarina

[Ainekirjoituksen neljäs aihe, kiitos paras Täti-ihminen!]

Aamulla sankariäiti puki viisi lastaan päiväkotiin. Jokaiselle ikävuodelle 1-5 oli yksi lapsi: vauva oli hyvällä tuulella, muut kiukuttelivat. Tunnin taistelun jälkeen lapset olivat pukeissa. Sankariäidillä oli yllään alusvaatteet, paita ja yksi sukka. Hän vei lapset päiväkotiin kävellen umpihangessa ylämäkeä. Se oli haastavaa, sillä sudet juoksivat kintereillä. Sankariäiti potkaisi sitä sutta, joka meinasi viedä kuopuksen pulkasta.

Sitten sankariäiti lähti töihin. Hän toimi huippukirurgina sairaalassa. Joka päivä hän pelasti pieniä lapsia varmalta kuolemalta.

Lounastunnille sankariäidille oli sovittuna menoa. Hän piipahti Lähi-Idässä järjestämässä rauhan. Israelilaiset ja palestiinalaiset hurrasivat ja heittivät hattujaan ilmaan.

Iltapäiväksi sankariäiti oli sopinut, että isä hakee kaikki kuusi lasta päiväkodista. Sankariäidillä oli nimittäin menoa. Hänen piti lentää pikimmiten Sotšin olympialaisiin: illalla pelattaisiin miesten jääkiekon olympiakullasta. Sankariäiti pelasi yksin Suomen joukkueessa Ruotsia vastaan. Sankariäiti taisteli urheasti, mutta sai aivotärähdyksen päähän kohdistuneesta taklauksesta ja hävisi ottelun yhdellä maalilla rankkarikisassa.

Äiti palasi lyötynä kotiin. Sankarin viitan olivat humalaiset jääkiekkofanit leikelleet palasiksi jääkiekkoareenan ulkopuolella.

---

Vakavasti puhuen, en juuri innostu sankarimyytistä, en vaikka oikein silmin katsottuna olisimme kaikki sankareita. Sankareissa on jotain niin suorituskeskeistä, rasittavaa valloittajahenkeä.

Tänä sankareiden aikakautena ei tunnu lopultakaan kovin yllättävältä, että ihmiset haluavat antaa itsestään kiireisen ja tehokkaan kuvan. Kiireestä selviytyminen, jos mikä, on arjen sankaruutta ja sopivaa tilanteisiin, joissa lohikäärmeet antavat kiusallisesti odottaa itseään.

Ja kun tässä meillä olisi kuitenkin kokonainen elämä, jonka kanssa voisi tehdä muutakin kuin selättää se. Voisimme tutkia, innostua, lekotella, olla. Nuuskia kukkia, vauvoja ja puhaltaa koirien ja lohikäärmeiden vatsaan - sen sijaan, että ottaisimme niskalenkkin, tulisimme, näkisimme ja voittaisimme.

Ajattelen mielelläni, että elämä olisi vähän mukavampaa, jos sankareilla olisi vähän vähemmän painoarvoa.


Terveisin,

Naapurustonne ystävällinen antisankaritar

Kylmähermoisuutta lentokoneessa

Kävimme Kap Verdellä.

Siellä oli oikein miellyttävää: käsittämätön hotellikompleksi, jossa ei ollut muuta tekemistä kuin liota uima-altaassa lapsen kanssa tai lojua altaan reunalla kirjan kanssa. Ruoaksi oli vaikka mitä, mutta vihannesasiat onneksi sillä tavalla vähän onnettomia, että oli hyvä syy syödä pelkkiä ranskanperunoita melkein koko viikko. (Hyvä on, söin myös aika paljon kalaa ja kahdesti sokerimyrkytyksen aiheuttavan vohveliannoksen aamiaiseksi, joten ehkä kärsin auringonpistoksesta.) Viini ei ollut kummoistakaan, mutta onneksi muistin mieltymykseni geeteehen, ja (koska mukana oli kaksivuotias lapsi) myös pelkkään teehen - tonic maistui niin hyvältä ilman ginikomponenttiakin, että voisin vaikka tulla uudestaan raskaaksi ihan vain koska tiedän, että enää ei tarvitsisi murjottaa juhlissa Sprite-pullo kädessään.

Huomaan hartiajännitykseni hävinneen kokonaan, mutta kyllä se varmasti pian palaa jos oikein reippaasti yritän.

Lomalla oli siis ihanaa! Mutta lentäminen oli kamalaa.

Menomatka kesti kymmenen tuntia. Sen aikana lapsi mieltyi puljaamaan penkkiemme välisellä käsinojalla. Kerran hän paukautti sen alaspäin kovalla voimalla suoraan ruokatarjottimeni päälle. Voitte ehkä kuvitella seuranneen lihapullasateen! Vaan käsinojapa ei ollut vielä kunnolla alhaalla, ruokatarjotinhan oli välissä, joten lapsi paukautti sitä koko pienen kehonsa voimalla uudestaan. Tarjotin toimi tälläkin kertaa hienosti katapulttina!

Kun sotku oli siivottu, tirautin pari kyyneltä, join skumpan hermojeni vuoksi ja jo vartin päästä hihitin tapahtumalle. Jos olisin tiennyt paluumatkasta, olisin jättänyt itkun kokonaan väliin.

Paluumatkakin kesti kymmenen tuntia. Kun näistä tunneista oli jäljellä vielä yhdeksän, lapsi oksensi. Minulla oli jokin etiäinen, jonka avulla koppasin tuotoksen vaippaharsoon, käärin harson oksennuspussiin ja taputin itseäni tyytyväisenä selkään. Okei, en taputtanut, sillä lapsi oli kuumeinen eikä meillä ollut särkylääkettä. Näin mielessäni hätälaskun Ranskaan ja ambulanssikyydin sairaalaan.

Onneksi lapsi oksensi puolen tunnin päästä uudestaan. Tällä kertaa koppasin sotkun enimmäkseen hyvään huiviini, levätköön se rauhassa, ja loput lapsen vaatteisiin. Tämän jälkeen kylmähermoisesti vaihdoin muksulle varavaatteet ja rukoilin. Jokin tepsi, rukous tai oksennus, mene tiedä, sillä lapsi piristyi silmissä ja vietti loppumatkan hyppimällä iloisesti penkillä.

Minä join skumpan, hermojeni vuoksi.

Näillä näkymin lähdemme lomalle uudestaan heti, kun materiansiirrin on keksitty tai olen ehtinyt unohtaa tämän. Eli ensi vuonna, muistini on heikko ja aurinko viettelevä.

Sekametelisoppa, tarkoitan, pitsa

Juoksu-apua!

Flunssan jälkeen olen pihissyt yskääni, ja liikkeelle lähtö on ollut arvattavasti aika tuskaista. Lauantaina pusersin itseni lenkille, ja se oli karmeaa, yskiä röykkyytin ja juoksin 7 kilometriä. Jälkikäteen tuli hyvä olo, tietenkin.

No, tästä on suunta vain ylöspäin, ajattelin, ja suuntasin eräänä poikkeusaamuna juoksulenkille. Vähänpä tiesin. Pinnistelin töin tuskin 4 kilometriä. Tekosyynä käytin kaatosadetta ja sitä, että päivästä oli tulossa syksyn kevyesti asioidenhoitelupitoisin päivä.

Silti. Mitä hittoa? Olen hieman shokissa tästä - juokseminen tuntui oikeasti todella raskaalta. Dear Eki, olenko keuhkokuumeessa vai lintsari? En suostu uskomaan, että juuri diagnosoitu astma painaa askeleessa näin paljon. Ellei kyseessä ole uusi suosikki-ilmiöni, nocebo-efekti.

Loman tarpeessa

Loman tarpeessa, diagnosoi Siina fiksusti, kun purin ärtymystäni elämään, maailmankaikkeuteen ja kaikkeen. Hän oli aivan oikeassa. Etenkin siksi, että epäilen, että loman tarpeessa ovat lähinnä yhdenlaiset ihmiset: he, joiden loma häämöttää näköpiirissä.

Pitsa

Mies meni lauantaina digimessuille, ja minä ajattelin, että nytpä olisi hyvä hetki tehdä lapsen kanssa jotain hauskaa yhdessä. Leipoisimme pitsan.

(Lapsi rrrrakstaa pitsaa. "PISTAA!" hän huutaa nähdessään pitsaa. "Haluaa pistaa!" Fiksu lapsi.)

Minulla oli ohje, jossa oikein lesottiin sillä, miten helppoa hiivataikinan tekeminen on. Kaikesta päätellen se on niin helppoa, että siihen pystyy vaikka 4-vuotias lapsi! Olen valmis uskomaan tämän, sillä minä osasin tehdä hiivataikinan, ja koska osaan lähes kaikkea muutakin, mitä neljävuotiaat osaavat, uskon kenen tahansa neljävuotiaan olevan pätevä taikinamestari. Kirjan ohjeesta oli tosin jäänyt pois kiusallinen pikku yksityiskohta: kuinka paljon vettä taikinaan pitää laittaa.

Onneksi on keittiömestari Google käden ulottuvilla, tuumin, ja päättelin, että noin puolet jauhojen määrästä. Nohevammat teistä tietävätkin ehkä sen, minkä minä opin: noin puolet on joltisenkin liikaa.

Kun siis tuli aika kaulita pizzataikina, totesin kirjan olleen todella vittumaisella tavalla oikeassa. Hiivataikinan tekoon pystyy kuka tahansa, mutta hiivataikinan kaulitsemiseen tarvitaan oppisopimuskoulutus.

Mutta ihan hyvä pitsa tuli silläkin, että taikinan paineli leivinpaperille. Eikä keittiökään kauan näyttänyt tältä:

Onneksi lapsi halusi leikkiä duploilla eikä esimerkiksi auttaa.