Pakon inspiroivasta luonteesta

Syyskuussa ajattelin kertovani parhaasta urheilukurssista, jolle voi ihminen osallistua.

En viitsikään. Kurssi oli oikeasti tosi hyvä, mutta olin unohtanut, että sovittu harrastusaika ei sovi mulle ollenkaan. Olin surkea kurssilla, alisuoriuduin hävettävästi. En tiedä, onko meitä tällaisia muitakin - monihan kokee tarvitsevansa jonkun piiskurin tehdäkseen mitään.

Minulta loppuu vähäkin tekeminen, jos siihen tulee pakkotahtisuutta ulkoapäin. Yksi fiksattu (oma) treeni viikossa tarkoitti, että kaikki muutkin treenit sijoittivat itsensä kalenteriin kuin palapelin palat ikään. Toimivat vain yhdellä tavalla.

Selitin kaikille ja kaupan kassalle, ettei sellainen sovi mulle. Menen juoksemaan maanantai-iltana jos ja vain jos tiedän, että voin mennä tiistainakin jos maanantaina en jaksa (tai jos tuulee niin, että naamalle lentää jyrsijöitä, kuten tänään.) Mutta jos tiedän, että tiistaina pitäisi levätä ja maanantai olisi käytännössä ainoa mahdollisuus, nostaa sisäinen anarkistini päänsä heikon kaulansa varaan ja naukaisee "ei".

(En osaa selittää, miksi muut menot, jotka satunnaisesti määrittävät treenitahtia, ovat sitten ok. Ehkä siksi, että ne ovat nimenomaan satunnaisia.)

Osasyynä hankaluudelle oli tietysti arjen jonkinasteinen pakkotahtisuus. En kaivannut siihen mitään lisää. Mutta ei se ollut ainoa syy: aikanaan kävin paljon jumpassa vain siksi, että tiesin, että jos tänään en jaksa, huomennakin voin mennä. Tanssitunnit vastaavasti tappoivat liikunnan iloni jo kauan ennen lasta, sillä ne toimivat tahtipuikon heiluttajina.

Ja se on aika kauheaa, jos sekä tanssikurssit että ulkoliikuntakurssit kuitenkin ovat tosi hyviä.

No, jos jotain tällaista sanoo, pitää ehkä kyetä todistamaan se, ettei jää tekosyiden puolelle. Ja nyt onkin käynyt niin, että olen marraskuussa saanut juoksuilostani kiinni. En ole juossut kovin pitkiä lenkkejä, mutta olen juossut suhteellisen säännöllisesti.

Nyt, kun ei ole enää pakko.

Ymmärrät mua

Olen kokeillut tätä tunteiden sanoittamishommaa viime aikoina inspiroiduttuani siihen mm. täällä naapurin tontilla.

Niinpä eräänä iltana:

"Mä ymmärrän, että sua harmittaa, kun sä et saa katsoa My Little Ponya etkä pelata etkä pipariakaan saa, mutta nyt pitää mennä pesulle. Ja sä oot jo syönyt tosi monta piparia. Voidaan vaikka lukea useampi iltasatu sitten, käviskö se?"

Kävi se.

Ja hetken päästä kisattiinkin siitä, kuka on ekana iltapesurastilla. Minä hävisin, kuten tavallista. Esitin harmistunutta.

Johon lapsi:

"Mä ymmärrän, että sua harmittaa, kun sä hävisit, mutta ensi kerralla sä voit voittaa!"

Teenkö nyt jotain väärin? Vai tekeekö lapsi jotain tosi oikein?

Sanastoharjoitus

Mikä on oikea nimi sille tunnetilalle, jossa

Tulee tohkeissaan ja ylivirittyneenä kotiin mistä lie bakkanaaleista tai muista kissaeläimen nimenantojuhlista, ja pikku hiljaa alkaa tajuta olleensa viimeiset 2-12 tuntia koko ajan suuna päänä ja ihan tähtiä sammuttavan rasittavaa seuraa?

Lupaisin tarjota sumppia / kaljat sille, joka keksii sopivan nimen, mutten tiedä tohdinko kun, ymmärrättehän, olisin vain suuna päänä jne.

Koen yllä esittelemääni tunnetilaa säännöllisin väliajoin. Näin riippumatta siitä, olenko viimeisen 2-12 tunnin aikana nauttinut alkoholipitoisia juomia vai en (myönnettäköön, että viini ei kyllä tilannetta paranna, mikä on surullista, jos kyseessä ovat olleet nimenomaan bakkanaalit) ja yleinen ratkaisuni asiaan on olla puhumatta enää ikinä.

Mutta sitten tietenkin luistan päätöksestäni heti, kun seuraavan kerran näen lapseni, ja siitä alkaa surullinen alamäki.

Viime aikoina olen yrittänyt olla myös, että puhun vain asiallisuuksia, mutta niin vain tänäänkin kerroin töissä esinaiselleni miehistä, joilla on glitter-parrat. (Eikä tähän vaadittu edes mitään sen kummempaa kuin tavallinen toimistopäivä.)

Lisäksi: mikä olisi hyvä liima huulten kiinniliimaamiseen?

Hämärinkäinen

Lainasin Mila Teräksen ja Karoliina Pertamon uutuuskuvakirja Hämärinkäisen kirjastosta, ja voi jukupätkä kuulkaa.

Hämärinkäinen kertoo hämärästä ja pienestä olennosta, joka sitä kutoo kangaspuillaan - ja siitä, mitä tapahtuu, kun kukkakauppias Keikander haluaa enemmän valoa ja rikkoo kangaspuut. Se rotta.

Joskus kävelee vastaan lastenkirjoja, jotka puhuttelevat lukijaansa jotenkin tosi syvältä. Tarttuvat kädestä ja kertovat lempeästä hämärästä ja pehmeästä pimeydestä. Siitä, miten kaiken valaiseminen ei aina ole tarpeen tai edes hyödyllistä.

Kuvat ja teksti ovat kuin yhtä, kauniita ja utuisia ja turvallisia.

Ollaan skidin kanssa tykätty aiemmistakin Teräs/Pertamo -kaksikon kirjoista, mutta tämä Hämärinkäinen on kyllä ihan täysosuma. Lukija rakastui kirjaan niin, että aikoo pyytää sitä joulupukilta.

Ja ilmeisesti myös tyttäreni piti kirjasta.

Saved by the bell

Tietokone on lakannut puhumasta internetlaitteelle. Oh, woe is me.

Eihän kukaan toki voi odottaa, että jatkan blogihaastettani kännykällä näpytellen. Eihän. Hyvä.

(Vaikka on tunnustettava, että haaste on tehnyt hyvää. Yllättäen olen tuntenut itseni pirteämmäksi lakattuani keskittymästä siihen, miten väsynyt olen. Että tavallaan kyllä harmi.)

Harrastuksien suhteen opittua

Mitä opittiin viime vuoden harrastuskuvioista? Siis niistä, joissa aviomieheni vaimo* aliarvioi metroaseman ja harrastuspisteen välisen etäisyyden, ja toisaalta myös harrastusten formaaliuden, niin, että tanssitunti lopetettiin lopulta koska a) sitä kuskaamista ei jaksanut ainoakaan perheemme jäsenistä ja b) tunnilla kolmevuotiaat eivät saaneet roikkua tangossa, vaikka nähdäkseni tangossa roikkuminen on kolmevuotiaiden raison d'être?

No eipä paljon mitään, ja paljonkin.

Paljonkin siinä mielessä, että harrastuskuvioiden on oltava lähellä ja niiden on mahdollisuuksien mukaan tarjottava mahdollisuus tangoissa roikkumiseen.

Eipä paljon mitään siinä mielessä, että nyt harrastuksia on kaksi, jumppa kirkolla ja muskari lähisaarella.

Ja silläkin tavalla, että en selvästikään aivan tiedä, mikä tekee harrastuksesta lapsen silmissä hitin. Tähän asti ihastuttanut muskari aiheutti tänään (eittämättä hieman väsyneessä) lapsessa raivonpurkauksen pelkästään lähitulevaisuuten sijoittumisellaan. Vähän kun setvi, selvisi, että tangossa roikkuminen ei ole ongelma (tankoja ei kai ole, joten niissä ei edes yritetä roikkua). Sen sijaan just se ipana, jonka kanssa lapseni haluaisi kaveerata, on jo osa jotain kolmen koplaa eikä mitenkään kiinnostunut solmimaan uusia tuttavuuksia.

En tiedä miten kertoisin lapselleni, että se on tuttua. Että joskus on niin kauheaa kun ei pääse yli toisen täydestä epäkiinnostuksesta. Että siitäkin selviää, ja huomaa ehkä kivoja tyyppejä siellä, mistä ei alun perin tajunnut etsiä. Että ehkä sitä vahingossa itse on se, jonka lähelle on vaikea päästä, mutta samalla on sille sokea.

Yritin keskittyä vaihtoehtoisten kavereiden ideaan ja siihenkin, että muskarin tärkein anti voisi ehkä tangossa roikkumisen ja kamujen sijaan olla musiikin ilo. Skidimme kun tykkää musisoinnista ihan hurjasti.

Ehkä jo 30 vuoden päästä hän huomaa, että saatoin olla osittain oikeassa, mutta luulen, että ainakaan jälkimmäisellä sanomalla ei ollut paljon painoarvoa.

(Jumpassa sen sijaan menee hyvin. Siellä on kivat kaverit ja roikkumistankoja.)

* Uskon vahvasti virheiden etäännyttämiseen.
 

Asioita, joita en halunnut ajatella

Räpelsin aamulla Instagramin auki. Ensimmäisenä osui silmiin hashtag #jesuisparis.

Kyllähän sitä jo siitä tiesi, että ei tästä kovin hauskaa uutispäivää ole tulossa.

Räpelsin myöhemmin Facebookin auki, useita kertoja. Kerran osui silmiin otsikko "Mitä suvakit nyt sanovat?". En lukenut juttua. Mietin vain. Mitä nyt voi sanoa? En tiedä suvakeista ryhmänä, en ole äänitorvi, mutta suvakeiden (juuri itse rustaamani) jäsenkirjan haltijana sanon silti: sanon, etteivät viha ja pelko ratkaise mitään, nytkään, vähän samaan tapaan kuin eivät ole ratkaisseet ikinä aikaisemminkaan.

Että jos ketä pelottaa, esim. mua, ja kyllä mua pelottaakin, niin pakolaisia pelottaa varmasti vielä enemmän.

Ja että meidän pitäisi olla ihmisiksi, silti, silloinkin kun muut eivät ole.

--

Olen jotenkin saanut lohtua joskus pari vuotta sitten ohimennen lukemastani ehkä Hesarin kolumnista, jossa kolumnisti vertasi nykyhetkeä 60-lukuun, joka oli ilmeisesti myös suurten turbulenssien aikaa. Että 60-lukukin sitten jälkikäteen näytti jotenkin käsitettävältä ja ymmärrettävältä, ja ehkä tämäkin aika vuosikymmenten päästä. Miten kaunis ajatus!

Se lohdusta. Epälohdun puolelta kerrottakoon, etten ole aikoihin kyennyt lukemaan minkäänlaisia dystopioita viihteenä. Luen niitä, mutta ne tuntuvat hiipivän koko ajan lähemmäs ja lähemmäs, eikä maailma ole niin käsitettävä, että tietäisin, miten työntää niitä kauemmas.

Menen lukemaan jotain kirjaa nyt ja teeskentelen, ettei maailmaa ole olemassakaan.

Suu säkkiä myöten

Oikeastaan ei ollut missään olosuhteissa tarkoitus tuutata tänne toista postausta putkeen, mutta senpä kuitenkin teen, syistä, jotka ovat yhtä monimutkaisia kuin pieniäkin.

Aion sen sijaan kertoa itselleni, että miten tämä syksy on mennyt. Ja ehkä teillekin, jos teitä kiinnostaa.

Sillä näin jo hieman jälkikäteen tarkastellen on ilmeistä, että uusi työ tunnin työmatkan päässä (ympäristörikoksella, puoltoista + joustamattomat aikataulut julkisilla) oli kuitenkin vähän kuin putoaisi kylmään veteen. Siis normaalin lomaltapaluushokin lisäksi.

Töissä on ollut kivaa ja haastavaa - hyvä niin, sillä sitä lähdin hakemaan - mutta näin uuvuttavaksi en tätä kaikkea osannut ounastella. Tällä viikolla olen miettinyt sitäkin, teinkö oikean valinnan. (Onko näin edes sopivaa sanoa?) Olen jälleen rauhassa itseni kanssa, mutta elämä on aaltoliikettä, eikä ikinä palaa ihan siihen pisteeseen, mistä lähti.

Elämä on typistynyt perusosasiinsa, perheeseen ja termodynamiikan toisen pääsäännön kanssa kamppailuun. En sano, että se olisi välttämättä yksinomaan huono asia, mutta ei se missään nimessä ole yksiselitteisesti hyväkään asia. Olen kieltäytynyt monista sosiaalisista tilanteista: osaan en ehdi, toisiin en jaksa. Kymmenen vuoden päästä joutunen etsimään uudet ystävät. Luotan siihen, että siinä vaiheessa samanlaisia pöllämystyneitä, arkensa alta hiukset pystyssä ryömineitä mutsi-ihmisiä kulkee kadulla silmät suurina niin, että siitä vain nappaa lähimmän toverikseen.

Olennaisessa osassa siihen, että mistään tuntee ylipäänsä selviävänsä on ollut odotusten madaltaminen. Jos ei oikeastaan odotakaan ehtivänsä mitään kovin ihmeellistä per arki-ilta, ei tule itkupotkuraivaria kun ei ehdi mitään ihmeellistä. Ainakaan kovin kovalla frekvenssillä. Sitä saattaa ymmärtää myös, ainakin hyvinä päivinä, että kompromisseja on tehtävä: lapsen nukkumaanmenon jälkeen ei ehdi juosta ja pitää lukumaratonia ja katsoa telkkarista jotain mainiota.

Voi valita yhden.

Sitä mummo ehkä tarkoitti sanoessaan, että suu säkkiä myöten. Tai ehkä hän tarkoitti finanssiasioita, mutta resurssi mikä resurssi, sanon minä.

Lievää suuruudenhulluutta

On mahdollista, että intoudun kirjoittamaan blogiini nykyisellään vain juoksulenkin jälkeisessä euforiassa (mistä voitte kätevästi päätellä, paljonko nykyään pistelen lenkkipoluilla), ja se vaivaa minua. Myönnän. Minulla on erikoislaatuinen suhde blogini kanssa: se on osa minua, monen vuoden ajalta, ja sellaisen hylkääminen tuntuu raastavalta.

No, sitä euforian tunnetta on kiittäminen siitä, että sain suihkussa ihan loistavan kuningasidean, jipii! Idea on se, että kopioin idean suoraan Valeäidiltä! Nerokasta! Valeäiti kirjoitti kesällä kuukauden ajan jotain joka päivä! Ja minä teen saman marraskuussa, koska se on just hyvä kuukausi vetää viiden tunnin yöunilla!

No, sen verran aion fuskata, että kohteeksi käy mikä tahansa niistä kolmesta blogista, joissa häärin. Tuurilla kumminkin Omppuihinkin tulee toinen postaus ehkä jo tässä kuussa, ja lisäksi - otaksumani mukaan - Sivukirjasto nousee haudastaan hoippuen ja puremajälkiä tarjoten. Ja jos käy ihan hillitön munkki, Senni kirjoittaa jotain Kutimointiin ja luulette kaikki, että se olin minä, enkä todellakaan aio korjata kuvitelmaanne. HAHAHAHAAA.

Marraskuu on silläkin tavalla hyvä, että olen haastanut itseni moneen muuhunkin asiaan:

1. Luen 30 sivua kaunokirjallisuutta joka päivä (äänikirjaa ei lasketa, tästä haluaisin valittaa, vituttaa lukea paperikirjaa auton ratissa motarilla vaikka kuinka olisi vain satasen rajoitus)
2. Harjoitan itsekuria kaupallisissa transaktioissa, myös lankakaupallisissa, tulevia kässämessuja ei lasketa
3. Otan 10 000 askelta joka päivä (ilman neulomisen tuomaa virheellistä askellisää, vaikka se niin kovin kätevä olisikin)
4. Olen huomaavaisempi sidosryhmieni tärkeimpiä kohtaan - tarkemmin, tulevaisuuden Liinaa. Tähän sisältyy esimerkiksi se, että vaikka kahvikupin tyhjennys ja huuhtaisu perjantai-iltapäivällä tuntuu maailman ankeimmalta hommalta, on otettava huomioon, että tulevaisuuden Liinasta se tuntuu maanantaiaamun kahvitärinöissä ainakin kolmen rinnakkaisuniversumin ankeimmalta tehtävältä.

Enemmän nukkuminen ei kuitenkaan kuulu haasteisiini, sen suhteen annoin jo periksi, vaikka työterveyshoitaja sanoisi mitä. Ja kyllähän hän sanoikin.