Panic! At the running event!

Viikonloppuna, flunssa- ja "kas, kylläpä olikin eilen aivan erityisen hauska ilta ja paljon skumppaa" -toipilaana ryhdistäydyin ja selasin Helsinki City Run -lehden läpi.

Todistekuva skumpasta. Because I'm worth it.

Alkoi heikottaa. Jalat täristen ja hikikarpalot otsalla helmeillen hoipertelin sohvalle ja vaikersin, että siihen on alle kaksi viikkoa, miten mä selviän. Mies virnuili koneen ääreltä, mutta vakuutti sitten myöhemmin illalla, että kyllä sä selviät.

(On siis oppinut, että joskus pitää vain valehdella.)

Mutta en mä nyt kuulkaa ole yhtään varma. Juoksin eilen flunssan jälkeen ensimmäisen lenkkini: töistä kotiin. (Sanottakoon muuten, että juoksureppu on juuri sopivan kokoinen kuljettamaan kotiin tärkeimmät, eli lompakon ja kirjan, mahtuu isompikin opus, ei ehkä George R. R. Martinin kirjoittama, mutta viisisataa sivua kyllä.) Eikä se nyt varsinaisesti mitenkään kivaa ollut.

Suihkussa ajattelin, että elämääni muuten ohjaava sanonta "pakko on paras muusa" ei nyt päde tähän juoksuhommaan. Aiempiin puolimaratoneihin olen päässyt ilmoittautumaan sillä tavalla, että juoksu on kulkenut ja on ollut kiva ja luottavainen olo ilmoittautuessa.

Ja olihan mulla nytkin kiva ja luottavainen olo, siis silloin kun ilmoittauduin.

Sitten tuli niitä jalkajuttuja.

Sitten jalkajuttujen jälkeen suunnitelmani oli jotakuinkin, että joka viikko juoksen kolme lenkkiä, joista yksi on pitkä. Viikolla n pitkä lenkki on 10 km, viikolla n+1 se on 12 km, viikolla n+2 15 km ... ja niin edelleen. Loppuhuipennuksena sitten HCR.

Välihuipennukseksi tuli pääsiäisflunssa. Koivuallergiasta puhumattakaan.

Mutta ei sillä niin väliä, sillä suunnitelma oli joka tapauksessa ihan paska. Se ei ottanut huomioon sitä, että kuntohommat harvoin menevät ihan noin. Ja jos viime vuonna juoksemani lenkit olivat enimmäkseen oikein kivoja ja väliin mahtui muutama ikävä, tänä keväänä suhdeluku on ollut kerrassaan päinvastainen.

Tämä oli sellaiselta paremmalta lenkiltä. Kaikki oli raiteillaan. Hohoho!

Ette arvaa, miten odotan, että HCR on - toivottavasti! Pliis universumi! - rämmitty kunnialla läpi. Sitten aion juosta ihan vain juoksemisen ilosta. Vailla tavoitteita. Ilman huolia. Kevyenä kuin höyhen (mutta nopeammin.)

Sitä ennen aion laittaa kaiken toivoni siihen, että tämän viikon viimeiset lenkit ja ensi viikolla suoritetut hiilari-, vesi- ja unitankkaukset tuottavat lauantain ihmeen. Hyvän juoksufiiliksen. Kaikki muu on yhdentekevää.

Kirja, tuo arvostettu kapistus

Kävin kirjastossa lapsen kanssa. Onhan se sentään palkankorotuksen veroinen elämys (väittävät brittitutkimus ja Liina).

Keulin taas hieman, juuri ja juuri mahtuivat kuvakirjat reppuun. Mitäs tuosta. Selkäni on yhä ehjä, repusta puhumattakaan. Kaikki on kotiinpäin, etenkin kaikki kirjat.

Eikä vähä mitään. Seuraavaksi suuntasimme kirjakauppaan, josta ostin lapselle pienempään kokoon painetun kuvakirjan (Tatu-ja-Patu-Veeran Keittiöpuuhat tai jotain sinnepäin). Pienemmät kuvakirjat ovat ässiä a) hintansa puolesta ja b) koska niitä on lapsen mukava sängyssä lueskella ennen nukahtamistaan. Mukavampi kuin täysikokoista Mauri Kunnasta, väitän. Pienet ovat lapsen kädet.

Kassalla sattui niin, että sain toisenkin kirjan.

"Tässä ois vielä tää Kirjan ja ruusun päivän kirja, ilmaiseksi saisit, otatko?"
"No otanhan minä, jos vaadit."
"Vaadin! Nämä menevät muuten kaikki roskiin, kaikki, joita ei tänään oteta. Olen monelle sanonut, että ota nyt, ota vaikka kolme."

Ihana myyjä!

Kamala tilanne!

KIRJA! Nämä kaikki kirjat laitetaan roskiin! Eikä tarvitse kertoa, minä tiedän, ihan hyvin tiedän, että ihan helvetin iso kasa kirjoja makuloidaan tässäkin maassa joka vuosi. Viime vuoden menestysdekkari on ensi vuoden ongelmajätettä. Ei sitä kukaan halua. (Paras kierto on muuten, hahaa, tieteis- ja fantasiakirjallisuutta edustavilla opuksilla. Istun rahakasan päällä. Tosin epäilemättä aika pienen kasan, että rikos tuskin kannattaa.)

En ole ollut hirveän ihastunut tästä Kirjan ja ruusun päivän erikoiskirja-ajatuksesta aiemminkaan. Jotenkin se onnistuu redusoimaan kirjailijan ison työn vielä nykytilannettakin pahemmaksi päiväperhoseksi. Tänään kiinnostaa, huomenna ei (koska silloin ei enää ilmaiseksi jaeta.) Miltä tuntuu kirjailijasta? Innostaako vai vituttaako?

(Turha varmaan hetkeäkään kuvitella, että Kirjan ja ruusun päivän kirjaa ei jälkikäteen saisi, jos se vaikka Finlandian arvoiseksi osoittautuisi. Kyllä saisi.)

No, sieltä minä sitten lähdin, uusi Anna-Leena Härkönen käsissäni. En tiedä, mitä ajatella.

Kirjasta on sanottu - siis yleisesti kirjasta, uudesta Härkösestä en yhtään tiedä, mitä on sanottu - niin paljon kaunista, kuten vaikkapa, että se tekee ihmisen; ja nyt se on tällainen ... kertakäyttöesine. Vaikka nimenomaan sitä sen ei pitäisi olla. (Kertakäyttöhommia varten ovat blogit.)

Mennessäni huomasin tarjouskirjat kassan vieressä. Tänä vuonna ilmestynyttä, kehuttua kaunokirjallisuutta ruma oranssi alelappu kyljessään. Epätoivoiseltahan ne kirjat siinä näyttivät - hinta ei ollut järin halpa vieläkään, mutta hintalappu teki niistä tuotteita, joilla on parasta ennen -päivä.

Vituttaa. Vaikka ei maailmalle mitään voi, eikä sille, mihin suuntaan asiat kääntyvät. Parempaa voi olla edessä, mutta silti, juuri nyt, vituttaa.

Pääsiäisjuttuja

Yleisenä lausuntona haluan esittää, että pääsiäinen on ollut ihana, paras, jos kohta varsin köyhä Bachin suhteen. Koko pyhästä on tullut vuosi vuodelta tärkeämpi ja läheisempi juhla, josta tällaisenaan uupuu ehkä vain se, etten tiedä, miten voisin ujuttaa mukaan visiitin johonkin Johannespassion esitykseen. Tai jopa johonkin kirkolliseen menoon. Mitä ne nyt ovatkaan. Messuja tai sen sellaisia.

Tähän mennessä tapahtunutta: heitin talviturkin (ennen miestä), nukuin hyvin, söin paremmin, luin yhden salaskumpan juodessani kirjaa terassilla, no jotain sinne päin kuitenkin, vein koiran lenkille hiekkatielle ja lapsen etsimään sammakoita. Olin ulkona ja sisällä, neuloin ja kannoin sydämenmuotoista kiveä ja hyrrää.

Hauskinta ja parasta oli se, kuinka mukelo nautti päästessään ulos, ja miten paljon enemmän nautti päästessään ulos ilman takkia. Siellä paineltiin menemään kumppareissa, polkuja pitkin ("Tämä on ihana polku!") ja polkujen vieressä ("Äiti! Minä tein kalapullia!" huudettiin mättäältä. En muista, onko elämässäni ollut joskus kausi, jolloin olisin halunnut istua varvikossa mättäällä. Onneksi lapsella on sellainen.)

Pääsiäislomalla selvisi, miten nukutetaan kaksi leikki-ikäistä yhtä aikaa.

Tarvitaan 1 mummo, 2 leikki-ikäistä ja 1 kuvakirja.

Mummo kasaa leikki-ikäiset sängylle, yhden molemmalle puolelle ja alkaa lukea kuvakirjaa ääneen. Kun jompikumpi leikki-ikäinen alkaa tihistä, mummo ilmoittaa, että nyt pitää olla hiljaa, sillä mummo yrittää nukkua, ja jatkaa sitten tyynesti kuvakirjan lukemista. Ääneen.

Lopputulos:

Yksi haluaa peiton, toinen ei edes sukkia.

Pääsiäislomalla selvisi sekin, mihin ylisöpöön asiaan noin keskimäärin en kuitenkaan halua herätä.

Kello on ainakin kuusi aamulla ja lomapäivä pitäisi käyttää hyväksi.

Herätyskello on parempi.

Kiirastorstain iltahetki

Jotenkin tää äitihomma on sellaista, että on koneella, ja sitten tulee ajatelleeksi, että voisipa käydä hakemassa hyllystä ne kirjat, joita ei todennäköisesti ehdi pääsiäisreissulla lukea, ja sitten tuolista noustuaan muistaa, että oikeastaan voisi myös pakata lapsen reissukamat tässä ehtiessään, ja sitten pakkaa ja antaa lapselle iltapalaa ja pitää sitä sylissä vähän aikaa (ihan vain, koska tuntui siltä) ja tekee kaikenlaista muuta ja tuntia myöhemmin palaa koneelle, kirjat edelleen hyllyssä.

Seuraavaksi voisi yrittää hakea ne neuletyöt, joita ei reissulla ehdi neuloa.

Mutta oikein hyvä on näin, kuitenkin. Se käteen osuva tuhina sylihetken aikana. Muukin.

Leppoisaa pääsiäistä itse kullekin säädylle. Kuunnelkaa Bachia. Minusta pääsiäisenä pitäisi kuunnella paljon Bachia.

Työhyvinvointia kehittämässä

Silloin tällöin, vaikka miten yritän väistellä, osuu silmiini toimitettua sisältöä työhyvinvoinnista. Tällaisessa sisällössä hyvä tiedonkulku mainitaan tyypillisesti olennaiseksi osaksi työhyvinvointia.

Jokainen työelämässä joskus ollut lienee myös huomannut minkä tahansa organisaation yleisenä ongelmana olevan, että tieto ei ilmeisesti kulje mihinkään vaan jämähtää tulpaksi johonkin toimitusjohtajan tai muun suuren valkoisen johtajan työhuoneen oven lukkoon. Työntekijät tekevät hommia täydellisessä pimennossa ja tiedotusta on välittömästi lisättävä.

Toisaalta organisaatioissa liikkuu (kieltämättä vaatimattomien) empiiristen tutkimusteni mukaan tyypillisesti kolmenlaista tietoa: 1) toooooodella järisyttävän tylsää jorinaa muilta osastoilta, 2) erityisen kiinnostavaa ja mukaansatempaavaa informaatiota meidän osastoltamme, eritoten minusta ja työstäni sekä 3) tietoa, jonka jättää mielellään johtoryhmän päänsäryksi jatkossakin.

Käytinkin kuutisen minuuttia miettimällä, millainen tieto sitten oikeasti edistäisi työhyvinvointia. Päädyin kolmenlaiseen tietoon. Esittelen tulokset seuraavaksi:

1. Oman työn tekemiseen läheisesti liittyvä info, joka usein liikkuu epäformaalisti, mutta joskus myös yrityksen virallisia kanavia pitkin ja/tai Hesarissa
2. Tieto siitä, että yyttäreitä ei ole lähitulevaisuuteen (= 20 vuotta) suunnitteilla. Tällainen tieto on rinnastettavissa yksisarvisiin ja keijuihin, sillä sellaisesta ei edes lyhyemmillä aikajänteillä ole olemassa yhtään varmaa ja todennettua havaintoa. Jos nyt joku menisikin sanomaan, että yyttäreitä ei ole tulossa, hänen epäiltäisiin välittömästi valehtelevan, sillä ei kai hän yt-neuvotteluista puhuisi, mikäli sellaisia ei olisi tulossa.
3. NASAn tiedotteet pätevästi popularisoituina.

Kun siis seuraavan kerran organisaationne tiedustelee, miten viestintää voisi kehittää, muistakaa kohta kolme ja jo ampaisee työhyvinvointi katosta läpi.

Asioita, joiden kasvattamiseen olen keskittynyt

1. Väsymys

Tällä onkin kiva aloittaa lista kuin lista. On hyvä hakea sellainen lisämauste väsymykseen miettimällä, onko se kokonaan itseaiheutettua kuinka ison osan väsymyksestä tekee vain murehtimalla väsymystä.

Parhaiten huomaa, kun yrittää illalla laskea jotain, eikä oikein osaa keskittyä siihen, pitikö laskea asioita yhteen vai vähentää niitä toisistaan. Miinusmerkki on miinuksen merkki!

2. Leipätaikina

Hahahihiiihoo, leipätaikina turposi toivotulla tavalla ja leivästä tuli tosi hyvää. Yllättävän maukasta vielä seuraavanakin päivänä, kun ylläripylläri ei jaksettukaan vetää kaikkea kerralla. Yritys oli kyllä tosi kova.

Lisäsin herkullisuutta korostavan filtterin, mutta nyt näyttää, että saattoi mennä vähän överiksi sen kanssa. Tirsk.

Lapsi sanoi ensin "ei tiitos!" (hän on niin kohtelias!) ja sitten maistettuaan kuitenkin hän sanoi "haluan lisää äidin tekemää leipää" - viisi sanaa, joita en olisi villeimmissä unelmissanikaan uskonut koskaan kuulevani. Ainakaan ilman reippaalla kädellä annosteltua sarkasmia.

Repesti täältä: http://ruokakansio.blogspot.fi/2014/01/pataleipa.html. Kyllä kirjoitin tahallani "repesti", olen sillä tavalla ärsyttävä.

3. Anekdoottikokoelma lapsen sanomisista

Käyn juttuja yleensä miehelle läpi iltaisin, mutta näitä pitäisi kirjoittaa kyllä ihan ylös. "Isiii! Onko appelsiinia korvissaaaaa!" on suosikkini. Tänään.

4. Juoksukunto

Haluaisin valehdella itselleni ja teille, että reippaasti juokseminen auttaa kohtaan #1, mutta tällä kertaa se on vale. Väsyn vain enemmän. Etenkin, kun olen ottanut tähän HCR-projektiin tällaisen pakon saneleman gung ho -asenteen. Täysillä ja veitsi hampaissa. En tiedä, miksi minusta gung ho -asenteeseen kuuluu veitsi hampaisiin.

5. Valikoima "nämä kirjat aion lukea" -listauksia

Yksi lista ei tietenkään riitä mihinkään, onhan minun kyettävä erottelemaan toisistaan huipputärkeät scifisuositelmat ja vähemmän olennaiset Pulitzer-palkitut.

6. Taito viitata kintaalla

Suhtaudun erityisen piittaamattomasti asioihin, jotka olisivat saaneet minut palasiksi esimerkiksi neljä vuotta sitten. Esimerkki: en jaksa kauheasti kiihtyä siitä, että olen eri tavoilla ärsyttävä. Luen tämän edistysaskeleeksi, vaikka oikeasti kyse on varmaan jostain kohdan #1 seurannaisvaikutuksesta ja kesäkuun tullen hypin seinille kuin Persian prinssi eräässä mainiossa konsolipelissä. Hän kyllä hyppi käsittääkseni muista kuin stressiin liittyvistä syistä.

Tai mistäpä sitä tietää.

Naiseus, check

Olen saavuttanut kaksi merkittävää pistettä elämässäni. Pieni askel (mahdollisesti taaksepäin) ihmiskunnalle, iso harppaus minulle.

Saman kuun aikana, ainakin jos otan journalistisia vapauksia, olen käyttänyt loppuun sekä kasvorasvan että jauhopussin. LOPPUUN!!

Yleensä olen kasvorasvayritelmäni heittänyt roskikseen kaksi käyttökertaa ja kuusi vuotta ostohetken jälkeen, ja jauhot ovat säännönmukaisesti vaihtaneet osoitetta biojätteen puolelle kuiva-ainekaappia siivotessa.

Kasvorasvan osalta voin sanoa, että koska uskon vahvasti lähinnä lumevaikutukseen, en ole löytänyt motivaatiota ihonhoidollisiin asioihin ennen viime vuotta, jolloin kollegani toistuvasti onnittelivat minua zombiemaisesta ilmiasustani. Kyllästyin ja ostin lähes kalleinta tököttiä, jota apteekista löytyy (mutta en kuitenkaan aivan kalleinta, sillä keskityin myös siihen, että imeytyyhän se tosi nopeasti, en jaksa mitenkään odottaa yli kuuttatoista sekunta.)

Jauhoja on kyllä käyttänyt miehenikin, mutta otan jälleen journalistisia vapauksia ja teeskentelen, että ihan itse käytin kaikki. Söin vaikka suoraan purkista töiden jälkeen. Niin tai näin, nyt innostuin tekemään sitä vaivaamatonta leipää, koska se on väitetysti niin vaivatonta, ja jauhot loppuivat kesken (eikä elmukelmua ollut ollenkaan.) Elmukelmua kipitin ostamaan, se vaivattomuudesta, mutta leipään lisäsin pizzajauhoja niin, että voin syyttää jotain muuta kuin itseäni, jos leipä ei onnistukaan.

Kun tähän vielä lisätään se, että olen onnistunut pitämään hengissä sekä chilin (jonka hengissäpitämiseen olen motivoitunut) että hetken mielijohteesta ruokakaupasta ostetun Pirkka-kaktuksen (jonka olemassaolon jatkumiseen suhteeni on täysin indifferentti), voin kai tunnustaa, että kyllä nyt tunnen saavuttaneeni jonkinlaisen rajapyykin esimodernissa naiseudessa!

Valkoiset jutut ovat kukkasia. Solmin niistä tuota pikaa voitonseppeleen.

Seuraavaksi käsittelyyn moderni ja postmoderni naiseus. Valitettavasti en tiedä, mitä ne pitävät sisällään. Ristipistograffiteja, jos jotain saa toivoa.

Eri pää kesät talvet

Riimi kirjoitti ajatusten kevätsiivouksesta ja linkitti ohjelmaankin. Ajattelin, että onpa siinä hyvä idea, mutta unohdin homman kuitenkin heti, ohjelmaa kuuntelematta.

Yhtenä aamuna muistin. Kävelytin koiraa ulkona ja kävin läpi hurjalla kierrosnopeudella kaikkea sitä, mitä ikinä olen tehnyt tyhmästi, hölmösti tai nolosti. Yksi asia johti toiseen eikä häpeän puna ollenkaan ehtinyt laskeutua poskilta.

Ajattelin, että on se nyt perkele. Että vaikka häpeä on varmasti joissakin konteksteissa hyvä ja laumaeläimen elämää helpottava tunne, tästä maasta tai maailmasta ei varmaan löydy shrinkkiä, jonka mielestä on jotenkin terveellistä vatvoa, miten kamalan nolo oli 17 vuotta sitten. Takerruin hädissäni yhteen Riimin esille nostamaan keinoon, joka oli omaan ruumiinlämpöön keskittyminen, ja keskityin.

Kierre katkesi. Sillä kertaa. Siellä se toki on yhä, valmiina pulpahtamaan pintaan - mutta jos jotain olen eloni aikana oppinut, ainakin teoriassa, on se tämä: aivot ovat muovautuva elin. Myös aikuisiällä muovautuva. (Tätähän varmaan Saarakin tarkoitti muistellessaan entisen pomonsa sanoneen, että se, mihin keskityt, kasvaa.)

Voin ihan itse pyrkiä siihen, että ne ajatusteni polut, jotka tuovat turhaa pahaa mieltä, kasvavat hiljalleen umpeen koska niillä ei kuljeta. Voin yrittää leventää niitä toisia polkuja, niitä, jotka auttavat kulkemaan kevyemmin ja olemaan armollisempi.

Kevennytin vähän käytännössäkin kyllä, tuollaisella hehkeällä sivusiilillä, josta ette näe mitään, kiitos Samsungini ässän meitsiekameran laadun. Mutta on se vaan hehkeä! Uskokaa!

Niin että kyllä minäkin sen ohjelman sitten kuuntelin, ja suosittelen sitä, joskin lievällä varauksella. Show oli nimittäin sitä mallia, johon kuuntelijat saavat soittaa. Kiroan sen päivän, kun Yle keksi yleisöä osallistavan ohjelmanteon. Jos minulta kysytään, tunti Kansanradiota viikossa piisaa. Loppuajan toimittajat saavat itse tehdä työnsä.

Juoksupostaus, kaiken uhalla

Siis sen uhalla, että kaikkoatte koko sakki ja saan täällä yksinäni karjahdella juoksun iloista. Sitten karjahtelen! Iloisaa on ollut.

Maaliskuun epämääräinen mureksinta kääntyi päälaelleen tänään kun kirmasin töistä kotiin. Homma vaati vähän suunnitelmallisuutta: ensi töiksi piti hankkia juoksureppu. Tai ehkä ei olisi pitänyt, mutta tuntui orvolta ajatus jättää lompakot ja muut arvotavarat töihin illaksi.

Oman reppuni tilasin Amazonista, sillä halusin halvan ja pienen, ja kotimaassamme myytiin vain kalliita ja isoja. Voi toki olla, että optimaalisemman olisi saanut investoimalla enemmän, mutta koska minua hieman sylettää ajatus maksaa paljon rahaa ennen kuin on todistanut oikeasti harrastavansa, investoin ihan vähän vain.

Onneksi olin pakaasiin tosi tyytyväinen. Se oli mukava selässä ja sinne mahtuivat just eikä melkein lompakko ja vaatteet, joissa tulin. Kengät eivät mahtuneet, mutta niitä nyt voi roudailla työpaikan ja kodin väliä erikseenkin.

Sitten matkaan. Tyyppasin samalla juoksuhommia varten kasaamani soittolistan, jossa on vain iloista tai raivokasta musiikkia, viitisen tuntia. Aloitin Tim "Rancid" Armstrongin laulamalla 30-luvun tienoilta peräisin olevalla calypsolla, mikä luultavasti on todellinen syy tähän ylitsepursuavaan iloon. 30-luvun calypso kamabassolla kähistynä on ihanaa!*

Puolivälissä juoksua totesin, että homma vaatii vielä hieman jatkokehittelyä:

1. Jos aikoo juosta viideltä, ei riitä, että klo 12 syö "ihan kauheasti" lounasta. Pitää syödä myös välipala.
2. Pasilan liikennejärjestelyt on suunnitellut joku jalankulkijoita vihaava ihminen. Pitää löytää vaihtoehtoisia ylityspaikkoja isommille teille.

Matkaa kertyi vähän päälle 8 km. Sports Trackerin mielestä yli yhdeksän, mutta se onkin kierrellyt näemmä eri reittejä kuin minä.

Kahdeksan kilsaa on viikkotreeniksi ihan just hyvä ja melko varmasti enemmän kuin iltayhdeksältä jaksaisin tämänhetkisellä kuntotilanteella. Kävin nimittäin lauantaina juoksemassa kympin ja totesin, että olen selvästi suunnitellut ensin juoksevani kympin kuin gaselli ja sitten pikku hiljaa nostavani juostua matkaa niin, että että HCR:n tullen juoksen 21 km kuin gaselli.

Tämä sinänsä ansiokas suunnitelma lievästi kompastui siihen, että se kymppikin tuntui kauhealta ihmisoikeusloukkaukselta. Pelottaa.

* Tarkkaavaisemmat lukijat huomaavat ehkä, että tutustun itselleni uuteen musiikkiin nykyisin lähinnä vain, jos se on Rancidin Tim Armstrongin esittämää. Koska kukaan tämän blogin lukijoista ei kuitenkaan varmasti ole aivan näin tarkkaavainen, ja hyvästä syystä, tunnustan asian nyt tässä.