Talvikatsaus

Hyvästi ihan kohta, tammikuu. Ei kai haittaa, että tässä eteisessä pyörin ja odotan, että saat takin päällesi ja katoat ovesta etkä ihan heti tule takaisin? Autanko kengät jalkaan?

(Mais non. Ollaanpa rehellisiä, minä ja sinä, tammikuu. Tänä vuonna meillä meni vähän paremmin, eikö vain? Se johtuu varmaankin siitä, etten vain aneemisena jäänyt sohvalle istumaan, vaan monena päivänä olin reipas ja menin Sennin sohvalle istumaan. Mutta sitä voin jatkaa toivoakseni helmikuussakin, joten: hus.)

---

Se siitä. Minä ja tammikuu olemme nyt puhuneet asiat selviksi.

Tein lisäksi nykyään hyvin trendikkään Itse haluamiaan -listan, koska Valeäiti sanoi. Se ei ole kovin pitkä.

1. Haluaisin päästä avaruuteen. Määrittelen tämän varmuuden vuoksi heti hieman tarkemmin: haluaisin päästä avaruuteen esimerkiksi mukavassa poimuajolla varustetussa aluksessa Kolmannen asteen yhteyden melodiaa hyräillen, viinilasi kädessä (teknologian suhteen en kuitenkaan ole turhantarkka); en ahtaassa avaruussukkulassa punkanneena avaruusturistina, jonka turvaköysi avaruuskävelyllä irtosi, ja joka kyllä ennen pitkää saavuttaa Aldebaranin mutta ei valitettavasti siitä itse pääse nauttimaan.

Lisäksi haluaisin osata olla silleen, etten kiukuttelisi teknologialle, mutta sitä en voi sanoa ääneen kun se jotenkin tekisi todeksi sen, että nyt en todella osaa olla kiukuttelematta.

---

Lopuksi vielä preview helmikuulle. Tulossa ainakin (minun elämääni, ei välttämättä blogiin):

1. Laskiaispullat
2. Locuksen suositeltujen kirjojen lista
3. UMK (okei, se alkaa jo tammikuussa, ehkä niilläkin on vähän kiire)
4. Laskiaispullat
5. Lankaa postissa
6. Laskiaispullat

Kyllä mä tän talven kestän.

Taisteluvompatin paluu

Joskus viime vuosikymmenellä minulla oli kiihkeä, useita vuosia kestänyt suhde bodycombatiin (tai, näemmä, BODYCOMBAT™:iin), tuohon aggrejumppien keisarinnaan. Luuhasin salilla niin, että muutaman samanhenkisen kaverin kesken nimitykseksi liimaantui combatwombat. Ihan erityisesti kävin Ruoholahden Satsilla, jossa legendaarisia tiistaitunteja veti Markus - siellä minä ja salin täydeltä muita löimme ja potkimme ilmaa ja kuuliaisesti karjuimme sivupotkun aikana. Fun was had by all.

Selvitin viehtymystäni sille pojalle, jota tuolloin heilastelin. Hänestä koko juttu "kuulostaa joltain lahkolta, jonka ylipapit ovat markuksia". (Se oli minusta niin hassua, että menin myöhemmin tyypin kanssa naimisiin. Kyllä hyvällä huumorintajulla pääsee pitkälle.)

Ehdollistuin tänä ajanjaksona joillekin konseptijumpan biiseille niin, että esimerkiksi Meat Loafin ja Cherin yhteislaulu "Dead Ringer for Love" saa yhä aikaan pavlovilaisen endorfiinireaktion. Sanon tämän nyt siltä varalta, että erehdyn ikinä jakamaan teille juoksusoittolistani, ja sitten ihmettelette, miksi kellään olisi juoksulistallaan Meat Loafin ja Cherin "Dead Ringer for Love." SIKSI.

No, sitten kävi kuten tällaisille romansseille joskus käy. Kyllästyin. En halunnut enää tietääkään mistään combatista. Olin ihan kiukkuinen koko uskonn lajille. Kaikki entiset lahkolaistoverit kanssatreenaajat olivat tyhmiä, tyhmiä, miksi he yhä viitsivät viettää aikaansa jonkin niin typerän asian parissa, tyhmää.

Jossain välissä rauhoituin ja unohdin koko jutun.

Nyt joulun jälkeen huimasi ihan kauheasti. Lääkäri diagnosoi minulta sekä perunapellon kaltaiset niska- ja hartialihakset että poskiontelontulehduksen. Antibioottikuuri ei vaikuttanut huimaukseen yhtään; aloin jo hyvin huolestuneena pohtia kutimointitaukoa. Silloin muistin combatin ja sen, miten kaikesta ylivertaisesta tyhmyydestään huolimatta se sai hartioihin liikettä.

Vuosien jälkeen siis menin varovaisesti aggrejumppaamaan, ja mahdollisuuksien rajoissa olevien itkuraivareiden sijaan ... sehän tuntuikin ihan mukavalta. Huimauskin on tiessään. Dead Ringer for Lovea ei kyllä ole soitettu, mutta muunlaista edistymistä on tapahtunut: combatin kirkko on emansipoitunut ja ylipapit ovat tätä nykyä eerikoita. Uudella salillani ei kyllä kukaan karju, en edes minä, ellen sitten joku kerta vielä innoissani unohda käyttäytyä siivosti. Eihän sitä koskaan tiedä.

Vain yhtä vielä ihmettelen. Nimittäin tämän tulossa olevan uuden ohjelman myötä My Chemical Romancen sinänsä oikein hauska levy The Black Parade on nyt laskelmieni mukaan fiitannut Les Millsin konseptijumpissa kokonaisuudessaan. Nyt pitäisikin enää tietää, kuka Les Millsillä on jonkun MCR:n jäsenen kummitäti tai -setä.

Koska sellaiset asiat nyt vain pitää tietää, siksi.

Haittavero käyttöön

Luin tuossa Leena Krohnin Daturaa. Siinä Krohn ensin kirjoittaa (niin hauskasti, että tulee itku) erään lehden kylkeen perustetun postimyynnin uusimmasta tuotteesta: rokkaavasta kalasta, joka liiketunnistimen avulla alkaa hoilata Don't Be Cruelia aina jonkun lähestyessä. Sitten Krohn kirjoittaa kalan tuotantoprosessista, ja eiköhän taas meinaa itku tulla, mutta eri syistä tällä kertaa.

(Erinomainen kirja muuten, suosittelen.)

Maailmassa on tosi paljon asioita, joita ei mitenkään voi ymmärtää, ja sitten on turha roina. Enkä minä sillä, että se olisi maailman pahuuksista pahin, eihän se tietenkään ole, mutta jotain ihan vastustamattoman vistoa siinä on. Ehkä se, että turha roina tavallaan teeskentelee olevansa kivaa ja harmitonta.

Ja sitten kotiin ilmaantuu joku krääsälelu, joka menee rikki alta aikayksikön, eikä voi olla miettimättä itku kurkussa, miten paljon luonnonvaroja ja inhimillistä työtä - luultavasti myös jonkun kiinalaisen konkreettista, inhimillistä kärsimystä - on uhrattu muovinkappaleeseen, jonka elinkaari kesti 16 minuuttia 38 sekuntia ja jonka jäännös ei ikinä häviä maapallolta.

No, useinhan on niin, että toisen hyödyke on toisen turhake, mutta väitän kyllä, että maailmassa tuotetaan ihan hirveästi sellaista, mitä ei koskaan pitäisi tuottaa. Typeriä, rikkimeneviä leluja. Ilotulitteita. Lehtien kylkiäistuotteita. Alumiiniin pakattuja kahvikapseleita. Vesiviljelylaitteita.

Sääntelyn purkamisen sijaan myönnän kaipaavani oikeastaan enemmän sääntelyä. Haluaisin sellaisen lautakunnan, jonka tehtävä olisi vain tutkia täällä valmistettavia ja maahan tuotavia tavaroita ja lätkäistä niille jyrkkä haittavero sen mukaan, miten typeriä ja haitallisia ne ovat ympäristölle.

Lehtitaloille erityisterveisiä, että suunnittelin teille tällaisen lisäosan webitilauslomakkeisiinne, saatte vapaasti käyttää:

Tätä sanotaan "pudotusvalikoksi", rakkaat lehtitalot. "Valikko" viittaa siihen, että siitä voi tehdä valinnan.

Haittaveroilla kerätty raha pitäisi lyhentämättömänä suunnata ympäristönsuojeluun, vaihtoehtoisten energiamuotojen ja uusien materiaalien tutkimushankkeisiin ja lukutaidon kohentamiseen.

Välitön hyöty tänne nyt

Näin Instagramissa motivoivaksi tarkoitetun kuvan. Siinä luki "Summer bodies are made on winter roads".

Varmaan ihan kiva. Mutta entäs me, jotka emme todella jaksa odotella mitään kesäkroppia vaan haluamme treenistämme välitöntä tyydytystä?

Ego juoksulenkistä ja endorfiinistä pullistellen päätin lyödä laudoilta aiemmat yrittäjät ja tehdä oman motivaatiokuvan.

Noin. Ei kun lenkille.

(Kyllä, minä pidin kovasti brittien This Girl Can -liikuntakamppiksesta.)

Ai miten niin mistä saa energiaa lähteä lenkille tuossa säässä? PULLASTA. Sain ystävältä mukaani LÄMMINTÄ PULLAA. Alkuillasta koko perhe söi pullaa hartaan hiljaisuuden vallitessa, ja äsken tulikin ihanasti lapsuus mieleen kun millimetrimitan kanssa puolitin viimeistä voisilmäpullaa. Emme päässeet miehen kanssa sopuun siitä, kuka sen saa. Tyhmää sinänsä. Pyöreä pulla oli aivan yhtä taivaallista.

Pelkopotilaiden hoidosta

Kävin viime vuoden lopuksi hammaslääkärillä.

Olen hankkinut aikuisiällä akuutin hammaslääkäripelon, johon johti kolme erityisen kipeää viisaudenhammaskokemusta (viimeinen viisuri pysyy paikallaan, synnytän mieluummin kuin osallistun sen repimisoperaatioon) - ja se tykyttävä syyllisyys, jonka kanssa hammaslääkäriltä aina lähtee. Sitä paitsi eräs entinen työtoverini esitti teorianaan, että jos hammaslääkärit eivät olleet sadisteja vielä koulutukseen astuessaan, koulussa heistä muovautuu sellaisia. (Sori vaan, tätä lukevat hammaslääkärit. Vaikka te varmaan nyt nauratte siellä makeasti.)

Niinpä olen vältellyt legotohtoreita tarmokkaasti.

Nyt sitten kuitenkin valkeni, että työnantajani harvinaisuutena tarjoama hammaslääkärietu on poistumassa piakkoin.

Valitsin siis hammaslääkäriketjun nettisivuilta tyypin, jonka erityisalueena olivat "pelkopotilaat" ja lähdin vavisten paikalle.

Syytä vapinaan olikin. Lääkäri käytti sanaa, jota kukaan ei halua hammaslääkäriltään kuulla - sana oli "järkyttävä". Hän ei viitannut leväperäiseen hammaslangankäyttööni, vaan öiseen harrastukseeni, narskutteluun, joka on vuosien kuluessa tehnyt tuhojaan hammaskalustossani. Tarvitsisin kuulemma purentakiskon, heti.

Inahdin jotain sen suuntaista kuin että miten tässä nyt sitten toimittais. Hyvin tiukat silmät tuijottivat minua suojalasien takaa - makasin tuolissa kuin kuka tahansa inkvisition vieras, kauhuissani ja voimattomana - ja napakka ääni ilmoitti: "Sä hankit sen kiskon. Ja sit sä käytät sitä. JOKA YÖ."

Olin ihan että roger, wilco, kettu kuittaa ja mitä näitä nyt on ja mistä mä sen kiskon saan.

(Sittemmin sain kiskon. Se on ollut tosi hyvä kyllä, narskuttelun sivutuotteena syntyvä tai sitä edistävä hartiajännitys on helpottanut. Tai ehkä syynä oli loma.)

Ymmärsin kuitenkin, että olin tähän asti ymmärtänyt pelkopotilaiden hoidon jotenkin väärin. Ajattelin, että pelokkaille ehkä annetaan rauhoittavaa lääkettä, heitä pidetään kädestä ja puhutellaan lempeästi. Siitähän ei ilmeisesti ole ollenkaan kyse: ideana on selvästi vain, että pelkopotilaiksi ilmoittautuneet on helppo SÄIKÄYTTÄÄ KUULIAISIKSI.

Olen sekä käyttänyt kiskoa (ihan joka yö) että langannut hampaitani kuin hullu, koska jumaliste mä pelkään, että se lääkäri tulee tekemään kotikäynnin ihan koska tahansa.

Minä ja Taru

Kun olin 11, isäni lähti. Ilmoitti aikeistaan äidilleni juuri joulun aikaan. Äidillä taisi olla erityisen hauska joulu sinä vuonna.

Joskus sinä talvena, aika pian joulun jälkeen, kävin äidin kanssa Helsingissä. Tätini asui Kalliossa, siellä me kai visiteerasimme. En muista, mitä muuta teimme, mutta kävimme kuitenkin Akateemisessa. Äiti lupasi ostaa minulle kirjan.

Se oli tietenkin melko harvinaista herkkua. Sain kyllä kirjoja, etenkin jouluna, mutta aika harvoin vapaavalintaista opusta. Mietin pitkään, millainen kirja kannattaisi ostaa. Olin jo tarttumassa Tolkienin Hobittiin, kun yhtäkkiä tajusin, että tällaisella hetkellä kannattaa optimoida sivumäärää. Sitä paitsi olin juuri jouluna katsonut keskeneräiseksi jäänyttä animaatiota telkkarista. En keksinyt mitään jännittävämpää kuin Mordorin Mustat ratsastajat.

Pyysin, ja sain, Tarun sormusten herrasta.

Luin kirjaa junassa matkalla kotiin. Alku oli aika raskas, siinä puhuttiin melko paljon piippukessusta ja sen kasvatuksesta. Kun pääsin varsinaiseen alkuun ja tajusin tankanneeni sivukaupalla taustoittavaa prologia, melkein kiipeilin penkeillä.

Liioittelin vähän ärtymystäni, sillä äitiä taisi itkettää. Halusin ihan kauheasti piristää häntä. En tainnut onnistua.

En lukenut teosta tuolloin loppuun. Otin sen kesällä mukaan, kun isä halusi viedä minut ja veljeni Brittein saarille autoilulomalle. Ajattelin, että yksi paksu kirja varmaan riittäisi koko matkalle. Riittikin. Loma oli kyllä aika ankea, eron haavat olivat tuoreet minussakin, ja koin lähdön hirveän ahdistavana. Isä oli silmissäni muuttunut tyystin, eikä minulla ollut hyvä olla - ja siitä pahasta olosta kannoinkin melko lailla syyllisyyttä.

Muistan, kun luin Helmin taistelusta pohjois-irlantilaisessa maalaistalossa. En muista, miksi olimme siellä. Talo oli iso; oli vähän kosteaa ja yksinäistä, mutta olihan minulla kirja.

Oikeasti lukukokemus oli tietenkin ihan liian raskas 11-vuotiaalle, vaikka olisikin laajalti Neiti Etsiviä lukenut 11-vuotias. Sain kirjan loppuun, mutten ollut aivan niin vaikuttunut kuin olin 16-vuotiaana, jolloin luin kirjan uusiksi. Silloin tiesin tietenkin lukeneeni maailmankaikkeuden merkittävimmän teoksen.

Sitä mieltä olen oikeastaan yhä.

Aloitin juuri Sormuksen ritarit hetken mielijohteesta: kohtasin juuri Mustan ratsastajan ensimmäistä ja voi niin monetta kertaa Konnun teillä. Vatsanpohjasta kouraisi kumma jännitys, vaikka periaatteessa tiedän kyllä, miten siinä käy.

Osaan dialogista pitkiä pätkiä niin hyvin ulkoa, etten ole ollenkaan otollista yleisöä Taru sormusten herrasta -leffoille: ihan vakavalla naamalla marisen, että ei se noin sanonut ja tuossa kohdassa ei muuten apuun ratsastanut Arwen vaan Glorfindel. Inhoan itseäni vähintään yhtä paljon kuin olen nörttiydestäni ylpeä. Mutta minusta ja Peter Jacksonista ei koskaan tule ystäviä, sillä nyt tiedän, miltä Klonkusta tuntui kun Bilbo luikki pimeyteen Sormus taskussaan; siltä tuntui minustakin, kun Peter Jackson venytti Hobitin kolmen leffan mittaiseksi ääliöydeksi.

Rakastan kirjoja, mutta harvan kirjan kohdalla rakkauteni on näin ehdotonta. Rakastan juuri tätä ruttuista nidettäkin niin, että sydän pakahtuu. Konnusta puhumattakaan. Aina, kun avaan Tarun, tuntuu kuin olisin kotona, olinpa sitten missä tahansa.

Piippukessusta en kyllä ole toiste lukenut.