Vielä sananen motivaatiosta

Haluan tarkentaa eilistä postaustani. Tulin esittäneeksi tilanteen ehkä tarpeettoman ankeassa valossa. Siihen on syynsä:

1. Olen ympäröinyt itseni ihmisillä, joilla on paitsi korkea ekologinen moraali myös kyky noudattaa sitä. En yllä samaan, joten pidän itseäni toivottomana.
2. Ekoteot, muuttuessaan osaksi rutiineja, eivät ole enää ekotekoja vaan tekoja.

Muistin Siinan kommenttikentässä, että olen esimerkiksi lopettanut arkijuuston käytön, mikä ekologista kruunuani kirkastaa niin, että on se kumma, jos teillä on vielä näkökyky tallella. Mutta enhän minä sitä muista, kun kysytään ekotekojeni kauneimpia hetkiä. Miksi en? Ensinnäkään siksi, etten tiedä, kuinka paljon pienempi hiilijalanjälki valmiiksi liotetuilla kikherneillä juustoon nähden on, toivottavasti edes vähän. Toiseksi - ja olennaisemmin - siksi, etten tee sitä ensisijaisesti ympäristöystävällisistä syistä.

Viime keväänä päätin kokeilla juuston korvaamista hummuksella, sillä se määrä juustoa, jonka minä höyläsin leivän päälle, johti suoraan konkurssiin, maailman tuhoon, verisuonteni tukkeumaan alle 40-vuotiaana ja, tuota, ahtaisiin farkkuihin. Syyt olivat siis taloudellis-ekologis-terveydellis-turhamaiset.

Maistettuani viime kevään ensimmäistä hummussatsia siirryin motivaatioideni kanssa ihan toiseen leiriin. Kulinaristiseen.

En korvaa juustoa hummuksella ekologisista syistä, vaan siksi, että pidän hummuksesta enemmän kuin juustosta.

Autoilua koskee vastaava periaate. Vaikka meillä on auto, en aja sillä paljoakaan, sillä

1. Pidän kävelystä (vihdoinkin rukouksiini on vastattu, sanoisi äiti)
2. Minulla on askelmittari, ja jokainen otettu askel tarkoittaa suoraan sitä, että olen mahtavampi ihminen, puoliso ja etenkin leuhkija
3. Pidän julkisesta liikenteestä, siellä voi lukea kirjaa
4. Pelkään autolla ajamista.

Lopputulos on se, että maailma ehkä tältä pieneltä osaltaan pelastuu, mutta ei suinkaan ekologisten vaikuttimieni ansiosta, vaan siksi, että minusta sateessa kauppaan kävely on oikeasti mukavampi vaihtoehto.

Vastaavia esimerkkejä voisi ehkä keksiä enemmänkin, mutten osaa, koska arjessa tulee harvoin muistaneeksi, että HAHAA, tämän voisi tehdä luontoa kuormittavamminkin.

Nostan kyllä hattua kaikille, jotka jatkuvasti jaksavat valita itselleen vaikeamman, hankalamman tai mauttomamman toimintatavan vain ekologisista syistä. Onneksi ihminen on siitä hauska tyyppi, että muovautumista voi tapahtua vanhallakin iällä. Jos uuden rutiinin kanssa jaksaa pakertaa tarpeeksi kauan, siitä tuleekin helppoa ja miellyttävää. (Sen takia tietenkin kaikki kestovaippoja käyttävät katsovat kieroon kertisten kanssa puljaavia. Heillehän kestoilu oikeasti on helppoa.)

Siksi voisin ottaa Bleuen tekstistä itselleni haasteeksi miettiä vielä, missä asiassa voisin pyrkiä toimimaan niin, että ekologisista vaikuttimista tulisi lopulta rutiini. Ideoita?

Minä, ekotykinruokaa

Eikö olisi aika kaunista kirjoittaa otsikoksi "Minä, ekosoturi"?

Minusta olisi. Mutten voi. Bleue haastoi miettimään omia ekoilutottumuksiaan, ja pienen pohdinnan jälkeen selvisi, että olen vihertävä lähinnä vatsataudissa, vaikka mielelläni muuta kuvittelisinkin.

Kuten Täti-ihminen, minäkään en luullakseni tee montaakaan asiaa ensisijaisesti ekologisista syistä. Kaksi tärkeintä motivaattoriani ovat laiskuus ja itaruus. Tässä järjestyksessä. Täten voin kuluttaa rahaa tehdäkseni elämästäni helpompaa. En kuitenkaan kuluta rahaa huvikseni, koska se on raskasta, eikä lainkaan huvituksellista.

Olen myös synkeän vakuuttunut myös siitä, että pienillä arjen ekoteoilla ei lopulta ole kauheasti merkitystä. Älkää ymmärtäkö väärin, se ei ole syy jättää jotain tekemättä - toivoisin kuitenkin, että sen lisäksi, että minä täällä näprään, myös esim. teollisuus ja poliitikot kasaisivat itsensä ja loisivat pakotteita a) itselleen ja b) meille muille. Kuuletteko poliitikot, tarvitsen keppiä!

Harva asia on myöskään täysin itsestäänselvä. Koiran hankkiminen on toisaalta ihan ääliöteko, sillä hurtta syö kauheasti lihapitoisia ruokia. Toisaalta se voi vähentää kulutusta, sillä sen ulkoiluttaminen ei onnistu ostareissa: putiikkien pitäjät katsovat tosi kalsasti lattialleen kakkaavaa nelitassua. Muutenkin karvahanuri vie kallisarvoista kulutusaikaa, ja hyvä niin.

Jos meillä jossain menee kohtuullisesti, niin ruoan suhteen. Henkilökohtainen lihansyönninvähentämisprojektini on sujunut hienosti: en ole täyskasvissyöjä, mutta mitä enemmän kasvisruokaa syö, sitä vähemmän tekee lihaa mieli. Harvoin lihaa siis ruoaksi laitankaan.

Toisaalta, olennaisemmin, emme juuri heitä ruokaa roskiin. Olen tässä lähes rasittavan puolella oleva kyttääjä. Lapsen sapuskoista osa tosin siirtyy suoraan sinne biojäteastiaan (minä en niitä syö, koska äiti opetti, ettei keittiöpossuksi pidä ruveta, eikä koirakaan syö, sillä huolimatta halustaan ruveta keittiöpossuksi se on allerginen lähes kaikelle.)

Muutoin epäilen, että olemme aika lailla keskivertoja: on se juuttaan kosla, lennämme satunnaisesti lomalle (lentäminen sopiikin minulle erinomaisesti, sillä se on sekä rasittavaa että kallista) ja ostamme väistämättä jokaisen konsolisukupolven kaikki edustajat.

Kosmetiikkaa, etenkin vartalonhoitotuotteita tai mitään rasvoja, käytän sentään todella vähän, enkä niitä ostakaan. Enää. Olen kyllä joskus kuvitellut, että naamarasvan syyttävä tuijotus peilikaapista saa minut käyttämään sitä. Ahaha. Ja vauvaharsojenkin luovalla käytöllä haluaisin tässä vähän keulia. Se on voinut vähentää talouspaperin kulutustamme viisikin prosenttia.

Yksi juttu kuitenkin, vaikka tavallaan tämä oivallus tulee ehkä vähän myöhään, kun olen jo ostanut tuhatkunta kirjaa (sen lisäksi siis, että olen rakastunut kirjastoon). Tavaran määrän suhteen hyvä pyrkimys voisi olla, että jälkeläiseni joutuu aikaan heittämään mahdollisimman vähän roinaa pois. Jatkuva rojun akkumulointi voi ehkä olla asia, josta yltäkylläisyyteen tottuneet todella voivat, ehkä ensimmäisenä sukupolvena, pyristellä pois. Aika hieno tilaisuus, jos minulta kysytte.

Miksi juuri juoksu?

Älkää nyt kaikki menkö, hei, ei tämä postaus oikeastaan liity juoksemiseen. Paljoa.

Yläkerran viehättävä naishenkilö viettää viimeisiä hetkiään siunatussa tilassa (tai ainakin näin oli vielä sunnuntaina, en minä päivittäin tilannetta tarkista.) Kerran kohtasimme ulko-ovella, kun allekirjoittanut suuntasi juoksemaan.

Puhe siirtyi nopeasti treeniin, sillä siitä puhe jne. ja sitä paitsi juoksemista hauskempaa on vain sillä keuliminen. Tietenkään viimeisillään raskaana olevalle ei kauheasti voi keulia, hänhän ehkä purskahtaa itkuun, koska ei voi juosta. Eikä raskaana olevien itkettämisestä tipu karmapisteitä.

Selitin juoksevani usein iltaisin tenavan nukahdettua. Keskustelukumppanini huomautti, sinänsä oikein asiapitoisesti, että äidin itseensä kohdistama huolenpito ei lopulta ole lapselta pois, vaikka tapahtuisikin lapsen valveilla viettämien tuntien aikana.

Vedin itseäni dunkkuun ennen kuin sanat "Se on vähän eri juttu sitten, kun..." ehtivät paremmintietävään hymyyn levinneestä suustani. (Turha sääliä, sain ansioni mukaan.)

Ensinnäkin "se on" -muoto on raivostuttava, vähemmästäkin pitäisi saada itseltään turpaan.

Toiseksi "se" ei tietenkään ole välttämättä kaikilla niin, vaikka meillä "se" nyt onkin juuri niin. Siis niin, että allekirjoittaneen ruuhkavuosiäidin mielenterveydelle on olennaista viettää aikaa myös lapsen kanssa. Että jos ja kun joinakin iltoina näemme kaksi tuntia illassa, saa olla ihan poskettoman hyvä syy*, että viitsin niistä kahdesta tunnista luopua. Niille tunneille on alisteista lähes kaikki muu.

Siksi siis juoksu. Se kestää tyynesti ja tyylillä, vaikkei olekaan ykkösprioriteetti aikatauluissani.


PS. Kävin kuusi tuntia sitten Lushin liikkeessä. Silmäni eivät ole vieläkään lakanneet vuotamasta enkä haista mitään. Miten te, rakkaat blogisisareni ja ehkä -veljeni, teette sen? Laitatteko pyykkipojan nenään?

* Äiti, ompeluseura, treffit miehen kanssa

Kainuun kevät

Viikonloppuun kuului pikaisesti aikaistettu matka Kainuuseen.

Matka oli kauhean raskas: siihen liittyi iso suru. Ei kuitenkaan ensisijaisesti minun suruni, eikä tunnu oikealta kirjoittaa siitä enempää.

Muuta haluaisin kertoa: että lamaannuttavasta pelosta huolimatta ajoin autoa, että keuhkoni eivät viikkoihin ole olleet aivan sataprosenttisessa toimintakunnossa - asia, jota olen piilotellut muilta siinä, missä itseltänikin, etten edellämainitusta syystä päässyt juoksemaan, että viikonlopun ja oman kurjan olon yhdistetty paino sai minut hitaaksi ja vihaiseksi ja tässä illemmalla heittelemään sormuksia ja siitä vielä vartin päästä häpeämään kauheasti ja halaamaan lujaa. Ja että vaikka olisin kaivannut yksinoloa, sain yhdessäoloa, joka tuntui hyvältä. Siitäkin voisin kirjoittaa, miten pidän mieheni suvusta, ja miten surulliselta tuntuu se, etten anoppiani ikinä ehtinyt tavata.

Mutta ehkä kerron niistä lisää sitten, kun tuntuu omemmalta keulia uudelleenhaltuunotetuista autonkäsittelytaidoista tai iloita parantuneesta vitaalikapasiteetista. Nyt tyydyn hämmästelemään sitä, miten yhteen viikonloppuun mahtui tuhatkunta tuntia ja aikaa tuntea kaikenlaista.

Minä ja kura

Paljon on vettä litissyt rapakoissa sen jälkeen, kun vuoden tai kahden iässä päättelin (edelleen mielestäni sinänsä ihan oikein), että kuravaatteet ylläni voin mennä uimaan rapakkoon - ja hermostutin isäni.

Haluaisin väittää, että suhteeni kuraan on myönteinen, tai edes ambivalentti, mutta ei se ole. Minä en lainkaan pidä kurasta. Se on ällöä ja osa siitä rapisee kuitenkin lattialle aiheuttaen siivoustarpeen ja kiristyviä hermoja. Yhteiskuntarakenteen romahdettua kuolen ensimmäisten joukossa, silkkaan inhotukseen.

Sinä nuori ihminen, joka ehkä luet tätä. Lapsi voi olla kuran arvoista, mutta koira ei välttämättä ole. Muista.

Äitiys esitteli tänään minulle uuden ja jännittävän puolensa (nytkö jo? Nytkö vasta?) kun lapseni halusi syliini päiväkodin pihassa. Kuraisena.

Tavallaan ymmärrän kyllä kuran viehätyksen. Eihän siitä ole pitkäkään aika*, kun suhtauduin myönteisesti jonkin pesuainemerkin sloganiin "lika on hyvästä". Varmasti on. On ihanaa, että lapset voivat läiskytellä kuralätäkössä sydämensä kyllyydestä. Olen vain selvästi ajatellut, että lika on hyvästä joillekin toisille.

Ehkä tämä on niitä hetkiä, jossa olisi pystyttävä edes jonkinasteiseen aikuisuuteen. Sellaiseen, joka hammasta purren ja vain itsekseen kiroten pyykkää, imuroi ja luuttuaa, jotta mukula voi tanssia rapakossa. (Enkä minä sitä paitsi ikinä imuroi, koska mieheni mielestä en tee sitä tarpeeksi hyvin.)

Do your worst, woman.

Niin, tässä välikausikeskustelussa kukaan ei muistanut mainita, että vanhemmatkin tarvitsevat välikausivaatteet. Myös töissäkäyvää mallia olevat vanhemmat.

Sain onneksi päiväkodista hyvän vinkin: kertakäyttösadetakki taskuun.

(Vein saman tien tuotekehittelyä hieman pidemmälle: jos puhkoisin mustaan jätesäkkiin reiät käsille ja päälle, olisin lähes koko pituudeltani kurasuojassa. Ensembleen voisi ehkä lisätä vielä suojalasit ja uimalakin.)

* Siis luultavasti vain kymmenkunta vuotta. Käytännössä aivan äsken.

Ihmishenki vs. ihmishenki

Seuraa pikajupina. Sitten nukkumaan.

Nyt Bostonin maratonin pommi-iskun jälkeen olen päässyt ihailemaan pariakin näkemystä, joiden mukaan on "aivan luonnollista, että Bostonissa tapahtuva pommi-isku kiinnostaa enemmän kuin Irakissa tapahtuva". Eräänkin humaanin näkemyksen mukaan rauhallisella alueella tapahtuva pommi-isku on ihan eri juttu kuin rauhattomalla alueella tapahtuva pommi-isku. Ikään kuin jossain Bagdadissa pommi-isku olisi niin business as usual, että liekö sillä väliä edes vanhemmille, jos joku lapsi kuolee tai vaikka menisi kaksikin.

Niin, onhan sitä kai tutkittukin: lähellä oleva katastrofi kiinnostaa kaukana olevaa enemmän.

Mutta eikö silti vaikuta vähän niskalaukaukselta ihmisyydelle, ettei moinen näkemys edes hävetä?

Putkeen menee

Hohoho.

No, nyt kun pakollinen hyvin huono sanaleikki on saatu alta pois, asiaan. Päädyimme eilen keskustelemaan lääkärin kanssa aiheesta "korvien putkitus", sillä korvatulehduksia on lapsella ollut tänä vuonna yksi per kuukausi.

(Koen hirveää halua vääntää tähän jonkun laskutehtävän. "Jos korvatulehdustiheys voidaan laskea kaavalla K = T / t, jossa T = tulehdusten määrä ja t = aika ...".)

Homma on sinänsä selvä. Jos korvatulehduksia on neljä puolen vuoden sisällä, putkia suositellaan, sillä jatkuvat antibioottikuurit eivät tee gutaa pienelle elimistölle.

Toisaalta homma on kaikkea muuta kuin selvä. Nojaan edelleen tietoon siitä, että jopa 75% korvatulehduksista voi parantua ilman antibioottikuuria. Jos me vanhemmat emme olisi varaamassa lääkäriaikaa nettipalvelusta 11 s kuluttua siitä, että kuumemittari sanoo "piu", ehkä lapsellamme ei olisi ollut neljää antibioottikuuria neljässä kuukaudessa? (Vai onko kyse siitä, että hänellä on tänä aikana ollut mahdollisesti esim. 12 korvatulehdusta, joista vain neljän vuoksi on päädytty lääkäriin, ja loput 67% ovat parantuneet itsekseen?) Edelleen, mistä sen itseparantuvan korvatulehduksen tunnistaa?

Käytännössä lääkärireissun siirtäminen ei tietenkään onnistu, sillä a) mies tarvitsee sairaslomatodistuksen ensimmäisestä lapsenhoitopäivästä alkaen, eikä minulla ole suurempia intohimoja olla ainoa sisar hento, valkoinen taloudessamme ja b) en ole likimainkaan tarpeeksi kylmähermoinen hengatakseni piskuisen kuumepotilaan kanssa himassa lääkäriä näkemättä. Sillähän voi olla vaikka verenmyrkytys tai paiserutto.

Tilastomatikasta huolimatta isoin ongelmani on anestesia. Se voi olla hauskaa ja tohtori Leo Spacemanin lämpimästi suosittelemaa, mutta riskitöntä se ei ole. Joulun alla sairaalapäivystyksessä nuori mieslääkäri rohkaisevasti kertoi ns. second opinionina, ettei ole pitkäkään aika siitä, kun joku (ymmärtääkseni perusterve) lapsi oli kuollut anestesiaan.

Tunnen mielenterveyteni murenevan pelkästä ajatuksesta.

Ehkä vain jättäydymme yhteiskunnan ulkopuolelle ja tilaamme ruoat netistä, kunnes lapsen korvatorvet lakkaavat tukkeutumasta flunssan yhteydessä. Kuullaan kymmenen vuoden päästä.

Jokaviikkoinen juoksuraporttini

Tähän alkuun aion valehdella kirjoittaneeni tällaisen joka viikko, ette vain ole huomanneet. Noin.

Saimme juoksutreeneistä jälkitoimituksena juoksuohjelman, josta yksi asia pisti silmään kuin lusikka kahvikupissa: sekä rankan että kevyen treeniviikon sisältönä oli kolme lenkkiä. (Raskaalla ja kevyellä viikolla oli muuten noin puolen tunnin ero. Pienestä on kiinni.)

Niinpä minä juoksin kolme lenkkiä:

Viikon ensimmäinen lenkki meni silkalla kiukulla, olin tosi vihainen puolisolleni jostain epäilemättä mainiosta syystä. Heti kaaduttuani kynnyksen yli pyysin anteeksi.

Toinen lenkki tuntui jotenkin tuskaiselta, vaikka pääsin matkaan itselleni epätyypilliseen aikaan, heti töiden jälkeen. Juoksun jälkeen on yskittänyt ja tuntunut astmaiselta.

En toki antanut minkään niin tylsämielisen asian kuin pihisevän hengityksen hidastaa itseäni. Tänään juoksin kolmannenkin treenin. Se oli täysi kymppi, ja sattui vielä menemään samassa ajassa kuin viime vuonna Naisten kymppi. Otaksun, että voin ihan realistisesti odottaa tiputtavani ajasta useampia minuutteja, whee!

(Ei mennä sykeasiaan, syke huiteli koko ajan sen laskennallisen pk-sykkeen yläpuolella. Päätin keskittyä siihen, että a) olo oli todella hyvä ja b) kykenin tarvittaessa laulamaan soittolistani mukana.)

Project Maman Katja, toinen koko lenkkihomman primus motoreista, pohti kilpailuhenkisyyttä. Havaitsen sen olevan itsellenikin jonkinlainen motivaattori. Pyhästi tietenkin vannon kisaavani vain itseäni vastaan (ajan parantaminen viime vuodesta on ihan hyvä tavoite), eikä se tietenkään täysin valheellista olekaan, kyllä minua ihan oikeasti kiinnostaa oman juoksun juokseminen mieluummin paremmin kuin hyvin.

En silti voi väittää, etteikö muiden mukanaolo asettaisi minkäänlaisia paineita, hyviä ja huonoja. Huonoista pääsin enimmäkseen eroon kun tunnustin ne itselleni, ja nyt keskityn siihen, että muiden hyvät suoritukset aiheuttavat itselleni sellaista hieman ärtynyttä lisämotivaatiota.

En ole ikinä pitänyt itseäni kauhean kilpailuhenkisenä, mutta se johtuu ehkä lähemmin tarkasteltuna siitä, että olen sekä huono häviämään että huono voittamaan. Se nyt ei varmaan ole ihme, että tappio jossain itselle merkityksellisessä asiassa kirvelee ja sitä saattaa jäädä märehtimään pitkäksikin ajaksi, vaikka ehkä pikemminkin oman suorituksensa potkimisen kautta, ei voittajille kiukuttelun. Toisaalta, jos voitan, nolostun kauheasti ja pidän voittoani jotenkin ansaitsemattomana sattumana. Ikään kuin olisin viekkaudella ja vääryydellä vienyt sen joltain oikeasti hyvältä. Tämä johtuu ehkä siitä, että voitan mitään tosi harvoin. Selvä se, en juuri mistään ikinä kisaakaan.

Ehkä on siis ihan hyvä, jos kilpailuhenki kohdistuu siihen treenikauteen, ja itse juoksupäivänä pyrin skabaamaan viimevuotista minua vastaan. Jos.

Arjen musertavista hetkistä

Enimmäkseen arki on minusta huojentavaa rauhaa, mutta joskus se on musertavaa ruuhkaa.

Tänään olin työpäivän aikana neljässä palaverissa. Siinä oli noin neljä liikaa, vaikkei yksikään noista palavereista sinänsä ollut huono. Oikeastaan ne olivat kaikki yksittäin ihan hyviä.

Niiden neljän jälkeen lampsin syömään. Mieliala ja verensokeri kilpailivat siitä, kumpi pääsee syvemmälle.

Olen suhtautunut paatuneesti säähän tähän asti, mutta kun säämasennus iski, se iski vyön alle. Eilen pidin ilmanalaa vielä henkilökohtaisena loukkauksena (hassua, että meitä kaikkia näin yhtäaikaa loukataan); tänään aloin epäillä synkkänä, ettei kevättä tule ollenkaan. Eikä kesää. Että tämä jatkuu tällaisena syyskuulle, jolloin alkaa taas kylmetä.

Winter is coming, sano.

Sitäkin mietin, millaisen työn haluaisin ... sitten isona. Ruoho näyttää kovasti vihreämmältä jollain aivan toisella alalla, mutta pelkään projisoivani toiveitani. Silti, ehkä jollain toisella alalla ei tarvitsisi ikinä enää käydä strategiapalaverissa, jossa pyydetään suhtautumaan työhön intohimoisesti? Intohimo kuuluu siihen itsepäisten "enkä laula" -kukkojen kiltaan, tuskin se vaatimalla esiin loikkaa. Ja mikä vika on velvollisuudentunnossa? Kysyn vaan.

Ei pidä ymmärtää väärin, enimmäkseen pidän kovasti työstäni. Joskus tuntee saavansa jotain eleganttia aikaan, joskus jopa jotain sellaista, josta voi olla apua jollekulle toiselle. Välillä tunnit vain hujahtavat ohi. Valitettavasti ne eivät koskaan vain hujahda ohi palaverissa.

Ja mitä alanvaihtoon tulee, juuri nyt vihaan ihmisiä, joiden mielestä pitää vain heittäytyä. Ensinnäkään kaikille aloille ei vain heittäydytä. Toiseksi on huomautettava, etten tunne oloani kovin varmaksi, jos asuntolainan maksusuunnitelma on tasoa "kyllä asiat aina jotenkin järjestyvät". Kai sekin on järjestymistä, että muutamme sillan alle koko sakki.

Masentaa.

Elämä on valintoja

Ahdistuin viime viikolla ihan hirveästi aiheesta "välikausi". Kaikki puhuivat siitä, kaikki, KAIKKI, ja päiväkotipäivän jälkeen toppahaalarista kuoriutui usein hikinen lapsi, joten jotain kai piti tehdä.

Lapsen vaatteiden ostaminen on hankalaa ja rasittavaa, koska sitä pitää olla tekemässä koko ajan. En lisäksi myöskään ole ihan varma, haluanko optimoida hintaa vai ostoksiin käytettyä aikaa.

Tein havainnollistavan kuvan.

Kuvan akseleista on sanottava sen verran, että menetetty elinaika ei tarkoita vain ostostapahtumaan kulutettua aikaa vaan myös sitä, kuinka paljon ostostapahtuman rasittavuus on syönyt kuukausia sieltä loppupäästä. Kierros Hulluilla päivillä ruuhka-aikaan voi viedä kymmenenkin vuotta.

Havaintoja:

• Lahjoitussäkin kohteena oleminen on edullisinta sekä taloudellisesti että menetetyissä vuosissa. Lainasäkkiä ei näy kuvassa, se on ilmainen vain rahallisesti.
• Jos optimoi hintaa, voi ihan hyvin matkustaa kolmella eri julkisella välineellä kahdesti viikossa kirpparille kyttäämään hyviä diilejä, tai roikkua iltaisin Huutonetissä sen sijaan että tekisi jotain fiksua, kuten roikkuisi Facebookissa.
• Jos optimoi aikaa, marssii ostamaan uudet ulkokledjut jostain lastenvaateliikkeestä viidessä minuutissa. 
• Kirpparilla hankintojen tekeminen tulee edulliseksi, jos kerralla ostaa vaikka puolen vuoden sisävaatteet. Elinaikakustannus per paita jää näin pieneksi.
• Itse tehty vaate voi myös pidentää elinaikaa tuottamalla suotuisan flow-elämyksen ja tavan meditoida. Langan keriminen voi kuitenkin lyhentää elämää vauhdilla vuosi / vyyhti.
• Kaikki PoPin alennusmyynneistä tekemäni oletukset perustuvat pelkkiin ennakkoluuloihin.
• "Jälleenmyyntiarvo" on mielikuvitusrahaa, kunnes vaate on oikeasti jälleenmyyty.

Yleensä vatuloin jossain keskiössä. Niin nytkin. Tällä kertaa taistelin tieni läpi MLL:n päiväkirpparin, josta löysin kuin löysinkin välikausihaalarin. Paikalle mennessäni olin juuri paheksunut mielessäni ihmisiä, jotka maksavat käytetystä välikausihaalarista yli 20 euroa, mutta keskellä kirpputorikaaosta laskin nopeasti elinvuosieni hinnan ja siirryin niiden joukkoon, joita paheksun.

Peruskuntoevankelista tässä hei, olisiko tovi?

No NIIN.

Tässä kävi nyt sillä tavalla, että vaikka Mutsien kympin juoksuvalmennuksessa peruskuntojorina nostatti ärtymystä ja vastahakoista kiukkua, pyörsin asenteeni jälleen aivan ennätystahtia. Juoksutakinkäännön olympiakulta on käytännössä varma.

Ensimmäisen peruskuntolenkkini juoksin pääsiäisenä. Lenkille kriteereinä olivat sykkeen pysyminen tietyllä tasolla (kiinnostuneille voin kaivaa kaavan, jolla taso lasketaan, oman sykkeeni pitäisi olla korkeintaan 141 tai niillä main*) tai, jos ei omista sykemittaria, se, että olo on mukava ja keskusteluun kykenevä. Lisäksi treenin aikana pitäisi tuntua siltä, että hommaa voisi jatkaa kevyesti vielä vaikka kuinka pitkään.

Ja siltä se juuri tuntui!

Ajattelin, että tällä tavalla voisin juosta vaikka maratonin. Siinä olisi ehkä mennyt 6 tuntia + vessatauot, mutta sillä hetkellä olin varma siitä, että 42 km sujuisi ongelmitta.

Hyvä, peruskuntotreeni ei ehkä tuota endorfiinipiikkiä, mutta eräänlaiseen flow-tilaan siinä voi kyllä päästä. Ihana, jumalainen flow-tila! KOKEILKAA!

Ahem, anteeksi. Unohdin, että äskettäin valaistuksen kokeneet ovat ärsyttävimpiä jankkaajia. Mutta oikeas... No niin.

Sittemmin olen juossut noin kaksi lenkkiä viikossa. Haluaisin koventaa tahtia, mutta sitten kohdalleni sattui flunssa ja sellainen huippumalliluokan yskä, tiedättehän, öisin ei nukuta, päivisin melkein oksennetaan.

Lääkärini (tai siis, joku lääkäri, ei minulla tietääkseni ketään omalääkäriä ole, ainakaan ei sellaista, jonka olisin tavannut) varmaan löisi minua kumikanalla päähän haarniskaan pukeutuneena, kun sanon tämän, mutta sanonpa kuitenkin: tämänpäiväinen lenkki, jonka vetäisin yskän hädin tuskin hieman helpotettua, oli ihan mahtava. Aluksi se tuntui tietenkin älyttömän hyvältä tavalta saada sydänlihastulehdus, mutta sitten alkoi kulkea. Lenkin jälkeen tuntui siltä, että hengittäminen sujui huomattavasti paremmin kuin ennen lenkkiä.

En kuitenkaan suosittele kellekään muulle. Saattoihan se hyvistä fiiliksistäni huolimatta olla vain älyttömän hyvä tapa saada sydänlihastulehdus.


* Jostain syystä juoksulenkkien alussa sykkeeni on muka aina 198. Olen päätellyt, että viisi vuotta vanha rannetietokoneen rakkine kiukuttelee treenin alkuosan, koska joutuu tekemään töitä. Minussahan syy ei voi olla.

Moderni leipäkone eli miksi raskaushöyryissään ei pidä ostaa kapineita

Olen unohtanut esitellä chilitarhamme. Tässä se on:

Lajikkeissa löytyy: on lemon drop, herculenaum pompeii, aji cristal, fire flame, black pequin ja hot palette. En tiedä, mitä näillä kaikilla tarkoitetaan.

Homman nimi on vesikasvatusjärjestelmä. Jossain raskausaikaisissa höyrypäisyyksissäni sellaisen halusin. Synnytyksenjälkeisissä höyrypäisyyksissäni en olisi voinut päästä siitä tarpeeksi nopeasti eroon.

Houkutushan on selvä: ihania tuoreyrttejä sieltä vain nipsaistaan salaattiin, nips naps.

Ja näin toki onkin, jos pitää kovasti esimerkiksi salviasta ja mintusta, jotka masiinassa menestyvät mainiosti. Minä kyllä pidän salviasta ja mintusta, mutta väitän silti, ettei kukaan voi tarvita niin paljon salviaa ja minttua kuin tämän laitteen kanssa saisi.

Jos haaveilee korianterista tai persiljasta, voi samantien unohtaa koko homman. Pehmeävartiset yrtit lörpähtävät masiinassa tunneissa. Yrttien lehdet pitää onkia mullasta.

Hoidosta sen verran, että kaksi kertaa kuussa suoritettava siivous- ja vedenvaihto-operaatio ei ehkä kuulosta paljolta, mutta se on yllättävän rasittavaa ja vittumaista hommaa. Etenkin kun multa ottaa ja homehtuu. Ehkä osa yrteistäkin ottaa ja homehtuu? Ainakin sieltä löytyy silloin tällöin joku viehko toukka.

Rakkine vaatii kahden viikon välein neljä purutablettia sisäänsä, jotta kasvit pysyvät hyvin ravinnoituina. Onneksi olkoon, uusi ostaja! Olet juuri lukinnut itsesi asioimaan saman jälleenmyyjän kanssa. Pidetään peukkua, että lähi-Anttilasta löytyy rekvisiittaa vielä ensi kuussakin.

Oma pöytäpuutarhamme vietti puoli vuotta vuoden vaatehuoneessa paketoituna, odotellen sitä maagista hetkeä, että saisin naputeltua ilmoituksen Huutonettiin. En saanut aikaiseksi: koen kiusalliseksi edes myydä tätä kellekään.

No, ei tämä nyt aivan toivoton kapine ole. Nyt siinä siis kasvaa chilitarha. Chilien kanssa homma sujuu astetta paremmin. Ensinnäkään en enää tule hysteeriseksi mullan mukanaan tuomista bakteereista, kuten imetysaikanani. Sitäpaitsi kasvit kasvavat kivivillakuutioissa, joten voin aivan rauhassa olla hysteerinen mullan mukanaan tuomista bakteereista, multaa ei ole. Chilitarhurointi on ollut kieltämätä helpompaa rakkineen avulla kuin ilman; ainoa ongelma on, että kirotut rehut kasvavat pituutta niin, että niitä on ollut pakko saksia latvasta.

Mutta kyllä se silti pitää kahdesti kuussa huoltaa. Tunnen jo sunnuntain lähestyvän.

(En siis välttämättä suosittele kellekään. Mutta jos tällainen nyt ehdottomasti pitää saada, tarjouksen voi jättää kommenttiboksiin. Te ainakin tiedätte, mitä olette ostamassa.)

Minä itken, sinä ohjaat, niin kuin tanssi matka käy

Siinä vaiheessa kun lapsi syntyi, en ollut ajatellut laulamista edes konseptin tasolla.

Oli nimittäin niin, että melkoisen monta vuotta lauloin vain juomalauluja, ja niitäkin joko tukevasti humaltuneena tai ainakin aikomuksenani pian humaltua tukevasti. Opiskelin TKK:lla, jossa viidakon vanhan sananlaskun mukaan teekkari laulaa mieluummin kuin hyvin (ja oman tulkintani mukaan ennen kaikkea nähdessään snapsin.)

Imetyshommissa snapsi olisi ollut huono kurkunkostuke, mutta olin muutenkin jättänyt terävien nautiskelun opiskeluvuosikymmeneni ensimmäiselle puoliskolle.

Yhtäkkiä sylissä oli nyytti, ja olan takana joku mummoksi muuttunut henkilö, joka vaati nyyttiä syliinsä ja lauloi sille Vaarilla on saari. Ja katso! nyytti rauhoittui ja nautti ilmeisesti kuulemastaan. Nöyrryin minuuteissa ja opettelin biisin vaareista ja saarista ja harakanpesistä.

Sittemmin opettelin monta muutakin lastenlaulua, kuten (mutta ei pelkästään) Raparperin alla, Tiku ja Taku, Tula tullalla, Suutarin emännän kehtolaulu, Polkupyörä (Mummolaan kun pyöräilemme), Mustan kissan tango, Eikä me pienet koiranpennut, Hopoti hoi, Mörri Möykky, puuh - puuh ei ollut laulu, se oli vain ... puuh.

(Talouteen saapui jopa laulukirja, kuten Bleuen tontilla kerroin. Valitettavasti en edelleenkään osaa lukea nuotteja. Sävelen on siis löydyttävä selkäytimestä tai YouTubesta.)

Yhtäkkiä ääneen hoilottaminen on ihan luontainen toimenpide. Kyllä ei ujostuta, eikä edes pienen pientä hiprakkaa vaadita. Nykyään saan myös iloiset aplodit lapselta. Olenkin hieman huolissani hänen sävelkorvastaan, mutta ehkä hän on vain kovin kohtelias.

No, hauskaahan se vain, eikö?

Ei. Liikutun lastenlauluista ihan kauheasti. Ensimmäinen laulukerta mitä tahansa saa minut itkemään.

En tiedä, mistä lapsi luulee kaikkien hänelle laulamieni laulujen kertovan, kun veivaan niitä ääni väpättäen; ajattelee varmaan, että mummolaan fillarointi on jotain, mitä tulee viimeiseen asti välttää.
Tuutulauluja meillä ei em. syystä lauleta. Ne saavat allekirjoittaneen aina ajattelemaan kuolemaa.

Itse on poljettava ja ohjattava kun mutsi vaan vetistelee tuossa.

Harjaannus tuo onneksi mukanaan tietyn paatuneisuuden. Kärttyisillä automatkoilla voin nykyään vetäistä puolen tunnin viihdesetin juurikaan itkemättä. Lapsikin usein lopettaa itkun. Muu olisikin aika surullista.

Ostoshaaste 2013 - Q1

Seuraa Ostoshaasteen ykköskvartaalin raportointi. (Pitäisikö ottaa käyttöön myös kvartaalin tuloksen ennakointi ja tulosvaroitukset?)

Tämä meni huonommin kuin kuvittelin. Ekologinen kuluttajuus on selvästi jotain, mitä tapahtuu muille ihmisille.

Tammikuu meni kohtuullisesti:

- 2 sukkahousut
- 6 alushousut
- sukat
- luullakseni myös rintaliivit, mutta niitä ei näy muistilistalla

Sukkahousut ostin hautajaisiin. Ensin ostin ohuet, ja sitten muistin, että hautajaisissa pitää usein seistä ulkona, tässä tapauksessa seistä ulkona keskellä talvea Kainuussa, ja satsasin vallan 80 denierin sukkahousuihin. Hehe. Nehän ne vasta lämmittivätkin.

Alushousut olivat osa aika ajoin eteen tulevaa alusvaatekaapin uusintaa. Tällä periaatteella ostin myös uudet pislit. Olin imetyksestä lähtien hengaillut yksissä kelvollisissa, ja muutamissa pesurundin ajaksi välttävissä. Olen tosi tarkka siitä, että rintaliivini ja alushousuni ovat ns. samaa paria. Molempien pitää olla geneerisiä ja mustia.

Helmikuu meni vielä paremmin. En ostanut mitään.

Maaliskuu räjäytti pankin:

- 2 aluspaitakäyttöistä teepparia
- alushame
- farkut
- juoksupaita
- kotihousut
- 2 erittäin neonväristä toppia

Alusvaatekäyttöiset asiat ostin, koska äiti ompeli minulle kaksi mekkoa. Ajattelin, että niissä pitää olla alusvaatetusta. Hame osoittautui ääliöostokseksi, paidoista voi olla iloa. Raitapaidan ostin jotenkin siinä sivussa. Juuri tästä syystä ei ikinä pitäisi käydä vaatekaupassa.

Farkut ovat setin ainoa eettis-ekologinen ostos, ja kivakin vielä. Farmareiden valmistaja on Kuyichi, joka luullakseni väittää olevansa halpakidutusvapaa brändi. Olin jo henkisesti antanut periksi koko farkkuasiassa, mutta sattui kuitenkin käymään niin, että Nudgessa sattui olemaan tällaista uutta kevään mallia, joka (toisin kuin maailman kaikki muut farkut) sopi allekirjoittaneen vertikaalisesti (ja horisontaalisesti) haasteiselle kropalle. Toisin sanoen lahje ei jatku kymmentä senttiä varpaista eteenpäin. Olen rakastunut.

Juoksupaita oli hyvä ostos, yhden käytön perusteella. Sen ja farkut piffasin itselleni munasolun luovutuksesta tulleella palkkiolla.

Kotihousut tilasin Halvan ja Mauttoman verkkokaupasta, koska menin johonkin ostospsykoosiin, ja koska edelliset kotihousut menivät rikki. Kuljin repaleiset lahkeet lepattaen kunnes jouduin myöntämään, etteivät risat byysat suojaa jalkojani katseilta tai vedolta, minkä sen jälkeen olin henkisesti haavoittuvassa tilassa. Ostospsykoosia syytän myös kahdesta erittäin neonvärisestä topista, jotka klikuttelin ostoskoriin kuin mikäkin amaootta*. Juuri tästä syystä ei ikinä pitäisi käydä verkkokaupassa.


Mitä olisi voinut jättää ostamatta?

Melkein kaiken alusvaatteita ja paksumpia sukkahousuja lukuunottamatta. Aidosti hyviltä tuntuvat ostokset sen sijaan olivat raitapaita, farkut, juoksupaita ja kotihousut. Ennustan kaikille pitkää ikää vaatekaapissani; raitapaita lienee se vaate, joka ensinnä alennetaan kotipaidaksi, mutta on niillekin tarvetta.


Missä voisi tai olisi pitänyt skarpata?

Laatuun ja eettisyyteen liittyvissä kysymyksissä olisin kyllä voinut skarpata. Laadun osalta puolustaudun sillä, että sitä ei välttämättä saa, vaikka miten latoo pätäkkää tiskiin**, mutta eettisen puolen osalta puolustusasianajajanikin näytti vihamieliseltä ja sanoi minun olevan omillani.

Se, missä välittömästi pitää ottaa ryhtiliike on kaupoissa juoksemisen lopettaminen alkuunsa, etenkin juoksukamppeiden osalta. Shoppailuun jää helposti koukkuun etenkin, jos siitä saa oikeasti palkinnon eikä vain morkkista. Niinpä tänä keväänä juoksuvarustus täydentyy korkeintaan uusilla kengillä.

* Tarjoan kaljat ekalle, joka keksii, mistä sarjakuvasta termi "amaootta" on.
** Acne. Voi jumalauta, Acne.

Melko pitkä perjantai

Meillä päätettiin aloittaa tämäkin kirkkovuoden suurtapaus sairastamalla. Onneksi olin ihan kärppänä ja varasin lääkäriajan välittömästi oireiden ilmaannuttua.

Pari tuntia myöhemmin, lääkärin vastaanotolla, esitin asiamme:

"Emme ole varmoja, onko lapsellamme korvatulehdus vai vatsatauti."

Lääkäri näytti oikein ymmärtäväiseltä. Epäilemättä hänkin sekoittaa korvatulehduksen ja vatsataudin alinomaa.

Veikkaus osui korvatulehdukseen, joten pikaisen apteekkipyrähdyksen jälkeen suuntasimme mökille. Lapsi jäi sinne hoitoon, kun vastuuttomat vanhemmat porhalsivat Hämeenlinnan yöhön. (Jälkikäteen on sanottava, että jos olisin arvannut antibioottien tehoavan niin huonosti, emme olisi porhaltaneet, mutta tiedätte varmasti, mitä jälkiviisaudesta sanotaan? Toivottavasti ainakin. Minä olen joskus kuullut siitä sanottavan jotain, mutten enää muista mitä, joten olisi hyvä, jos te edes tietäisitte.)

Hämeenlinnan yössä soitti Pää kii, jonka nokkamies muuten juuri esiintyi ykkösen kiusallisessa talk show:ssa onnistuen nostamaan kiusaantuneisuusasteen ihan uusiin sfääreihin.

Niin, että siellä minä sitten riekuin, yöelämässä, arviolta kuudenkymmenen muun ihmisen kanssa, ainakin kahdeksansataa tuntia normaalin nukkumaanmenoaikani jälkeen ja olin ihan hyvällä tuulella. Tämä on kohtuullisen harvinaista, yleensä olen kaikkea muuta kuin hyvällä tuulella, jos nukkumaanmenoajan jälkeen pitää lähteä talsimaan pakkasessa kohti jotain ravitsemusliikettä, mutta niin vain tapahtui ihme. Valitettavasti ihme tuntui pitkäperjantain henkeen tosi sopimattomalta, mutta onneksi (haha) Pää kii aloitti tukevasti lauantain puolella. Tai liekö tuo nyt lauantaihinkaan niin sopinut.

Tämä on joko Pää kii tekemässä sound checkia tai Hybrid Children (en minäkään tiennyt, että se on yhä olemassa).

Mies ei ollut aivan tyytyväinen konsertin antiin:

"Hirveä pettymys! Teemukin on ihan vesiselvä!"
"Meinaat, ettei ole kertaakaan tippunut lavalta?"
"NII! NII JUST!"

...mutta onneksi kirvelevää pettymystä lievitti se, että peräti kaksi ihmistä eli n. 3% asiakaskunnasta kävi kehumassa miehen eri ässää Kvelertak-paitaa, Kvelertak on joku norjalainen huutopunkpoppoo, älkää kysykö. Ilmeisen erinomainen rytmiryhmä.

Itse kyllä pidin. Yksinkertainen punk on mielenlaadulleni sopivaa, sikälikin, että keikka kesti 20 minuuttia (plus encore, joka ei kyllä näyttänyt kiinnostavan ketään. Ei edes bändiä.)

Aamulla tapahtui toinen ihme, kun nukuin puoli kymmeneen. MINÄ. Meillähän ei miehen mukaan ole ongelma se, että lapsi haluaa herätä kuudelta, vaan se, että vaimo haluaa.