Ei mitään uutisoitavaa

Uutisten seuraaminen konseptina on alkanut epäilyttää minua.

Voi olla, että kyse on defensseistä ja puolustelusta - olen nimittäin aika laiska seuraamaan uutisia. Jos nyt joskus seuraankin, aina tulee paha mieli. Sitten unohdan kaiken kuulemani. Epämääräinen paha mieli jää pysyväksi olotilaksi.

Tietenkin hyvin taustoitetut artikkelit ovat kiinnostavia, mutta toisaalta eivät ehkä uutisia per se.

Sitä paitsi tänään käytiin seuraavanlainen keskustelu:

"Oliko Hesarissa mitään, minkä takia se kannattaisi avata?"
"En muista enää."

(Jäin eilen lomalle. Ajattelin seurata lähinnä potkupallouutisia ja olla tuottamatta mitään omaa uutisoitavaa. Jos blogi ei kuole täysin, sen postaukset tulevat toivoakseni koostumaan ei-niin-mistään. Ihanaa kesää, tyypit. Tykkään teistä.)

Joskus tarvitaan seikkailujuoksija

Takaisin tärkeisiin aiheisiin.

HAHAHA!

Nyt on niin, ettei juoksu ole vieläkään oikein maistunut. Ei vain kulje. Ngnngng, pinnistän menemään (korkeintaan) kahdesti viikossa paikallisia lenkkimaastoja. Jälkeenpäin on ihan hyvä olo kyllä, mutta motivoivaksi voimaksi siitä ei ole ollut.

Itse asiassa olen saanut itseni lenkille vain ärsyyntymällä siitä, että mies juoksee ja minä en.

Sitten luin Internetistä, kuinka joku seikkailujuoksija sanoi, ettei tarvitsisi niin kauheita tavoitella. Vartin lenkkikin kuulemma riittää siihen, että mieliala paranee ja olo kohenee ja ryhti suoristuu.

Tämä herätti ajattelemaan.

Hoksasin yhtäkkiä, että toden totta. Nyt, kun pidän itseäni nohevana puolimaratoonarina, olen erehtynyt kuvittelemaan, että kaikkien juoksulenkkien (joita pitäisi olla neljä viikossa) olisi hyvä olla vähintään tunnin mittaisia. Mieluummin puolentoista. Mutta koska moinen ei huvita, alisuoriudun, ja tunnen siitä syyllisyyttä ja kiukkua.

Mutta miksi muka pitäisi? Vaikka rämmin HCR:n läpi, en talven jalkaepisodin jäljiltä ole yhtä hyvässä kunnossa kuin viime keväänä. Puolentoista tunnin lenkki neljästi viikossa on liikaa. Ja mikä on liikaa ei ole kivaa.

Päätin tunnustaa tosiasiat ja juosta kerralla 30-40 minuuttia, kunnes alkaa tuntua siltä, että pidempi lenkki on ilon aihe, ei tulevaisuudessa häämöttävä synkeä pilvi (siivouspäivän kaltainen uhkakuva.)

Ja kas, heti on parempi mieli ja juoksu kulkee. Madallettu rima, hyvä rima.

Eilenkin menin, vaikka luulin olevani kipeä. Oikeasti olin vähemmän kipeä ja enemmän ahdistunut.

(Vielä jos tietäisin, miten voin jatkossa välttää tilanteet, joissa itseltäni salaa virittelen rimaa jonnekin stratosfääriin. Vinkkejä?)

I’m young enough to be all pissed off but I'm old enough to be jaded

Haluan palata eiliseen aiheeseen vielä toviksi.

Vuonna 1994 olin erilainen kuin nyt. Olin vasta kasvamassa minuksi: olin epävarmempi kaikesta, paitsi niistä asioista, joihin suhtauduin kovin mustavalkoisesti. Nyt olen varmempi kaikesta, paitsi asioista, jotka ennen minusta olivat aivan selviä.

Joissakin asioissa olen silti yhä aika nuori, tulisieluinen ja jyrkkä. Ja jotkin tällaiset asiat ovat kulkeneet mukanani koko tämän 20 vuotta.

Yksi asioista, joihin suhtaudun yhä tulisieluisesti ja jyrkästi ovat seksuaalivähemmistöjen oikeudet. Rajaan käsiteltävän aiheen seuraavassa sukupuolineutraaliin avioliittolakiin ja adoptioon. Minusta molemmat pitäisi laillistaa mieluiten eilen.

Kun eilen kirjoitin siitä, miltä tuntui, kun perustuslakivaliokunta sanoi, että meistä kyllä tuntuu tosi kurjalta, kun toiset ihmiset pitävät huolen omista asioistaan ja rakastavat toisiaan (vedän tässä tietenkin vähän mutkia suoriksi ja kärkiä terävämmiksi, olen sellainen tyyppi), huomasin, että oikeastaan toivoin, että tulisi joku, joka olisi eri mieltä.

Sitten antaisin hänen kuulla kunniansa, verbaalisesti siis. Jo paranisi olo.

Mutta eihän se tietenkään paranisi. Viha ja vihaisuus ovat kuluttavia asioita, enkä minä yhtään millään jaksaisi enää olla tästä vihainen. En yhtään kertaa enää; ja toisaalta on aivan selvää, että tulen olemaan tästä vihainen vielä monen monituista kertaa.

Olen myös väsynyt kertomaan mielipiteeni aiheesta. Ikään kuin kukaan ajatteleva ja empaattinen olento voisi tästä asiasta olla kahta mieltä. Ja - ennen kaikkea - ikään kuin tästä olisi oikeus olla jotain mieltä.

Kuten viisas ystäväni sanoi (käytän tässä omia sanojani, mutta ajatuksen toi hän ilmoille):

Eihän sillä pitäisi olla mitään väliä, mitä mieltä joku on asiasta. Toisten rakkaus- ja seksielämä ei kellekään kuulu, mutta perusoikeudet kuuluvat kaikille. 

Ei siihen tarvita kenenkään hyväksyntää, ei minun, ei sinun, eikä todellakaan Pentti Oinosen.

Sellainen uutispäivä

Ensin olin turta, sitten vihainen.

Miksi näiden päivien pitää aina olla tällaisia? Päiviä, jolloin huomaa elätelleensä täysin perusteettomia kuvitelmia sivistysvaltiosta ja suvaitsevaisuudesta; jolloin yhtäkkiä herää kuvitelmistaan kuin Jäämereen pudotettuna; jolloin tajuaa, että suurin osa päätöksentekijöistä on ahdasmielisiä pelkureita.

Miksi on niin vaikeaa olla ihmiselle ihminen? Miksi me yhä keskustelemme sukupuolineutraalista avioliittolaista?

Arvoisat sukupuolineutraalia avioliittolakia vastaan äänestäneet kansanedustajat. Minua hävettää olla samaa ihmiskuntaa kanssanne.

Olen alkanut inhota Hollantia ja muita MM-kisahuomioita

...nyt yhtäkkiä kävi tietenkin niin, että kaikki MM-kisahuomioni on joko jaettu Twitterissä tai unohdettu yhtä nopeasti kuin ne oli muodostettukin. Tärkeitä huomioita siis.

Silti. Olen uhrannut potkupallolle viimeisen viikon ajan yöuneni, oman urheiluni, vanhemmuuteni, kirjallisuuden ja taitoni keskustella mistään muusta kuin siitä, menikö se pallo maaliin vai eikö mennyt (meni) ja miten mahtava matsi eilen oli vaikka päätyi nolla-nolla ja miksi en koskaan voi kannattaa voittavaa joukkuetta.

(MIKSI EN???++)

Kurkistus bloggaajan mieleen.

Rakastan joka hetkeä. Palataan kuukauden päästä.

Kesän vaikutuksia

Olen koko kevään odottanut, että kohta helpottaa (kaikenlaisten kiireiden osalta, näetsen.) Yleensä ensi viikolla, viimeistään pääsykokeiden jälkeen, ja jos nyt ei heti pääsykokeiden jälkeen helpottanut niin sitten seuraavalla viikolla.

Vielä ei ole käynyt niin, että viikossa olisi > 1 kpl iltoja, jolloin voisi rauhassa istua sohvalla ja tutkailla painovoiman vaikutuksia. Mutta ehkä ensi viikolla.

Tänään oli se yksi ilta. Koiralle suoritetaan tässä lääkärintarkastusta.

Olen täten hyvin haluton tekemään lomasuunnitelmia. Toistaiseksi näkisin loman mieluiten sellaisena, että käyn lapsen kanssa leikkipuistossa ja kirjastossa. Treffaan kavereita - lapsen kavereita. Visioin itseni siihen viereen, kutimoimaan monalisamainen hymy huulillani, tai juomaan kahvia tovereiden äitien kanssa. Yöt aion katsoa potkupalloa.

Ainoa varovainen aikataulutettu suunnitelma on Finncon heinäkuussa. Reissun ääneenlausuttu tarkoitus on nähdä genrekirjailijoita ja tuntea itsensä hieman ulkopuoliseksi spefiyhteisön keskellä. (Ääneenlausumaton tarkoitus olisi päästä lankakauppa Titityyhyn. Älkää kertoko puolisolleni.)

Vaikka toki lomaan kuuluu mummolassa käyntiä ja mökillä käyntiä, ja se on hyvä. En vain haluaisi päättää, milloin kuuluu. Ehtiihän sitä sittenkin päättää, kun istuu autossa laukut pakattuna.

Siinä kesän vaikutus äitiin: yritän upota verkkaiseen kesärytmiin.

Lapsella sen sijaan polttelee elämä suonissa. Keskittymiskyky on hävinnyt sinne, minne talvikin meni. Saamme tästä lempeää palautetta päiväkodista: mukelo ei viitsisi istua paikallaan, haluaisi vain viipottaa paikasta toiseen, aloittaa asioita saamatta mitään valmiiksi. Kai se on taas joku vaihe.

Ymmärrän kyllä, että nyt pitäisi varmaan vähän treenata, yrittää rauhoittua lapsen kanssa, mutta samalla huomaan hieman ärtyväni palautteesta. Kyllä minäkin tiedän, miltä se tuntuu, kun kaikki on niin kiehtovaa, ettei voi rauhassa istua. Kun elämä kohisee korvissa ja pitää juosta ja tanssia - niitä vaiheita tulee aikuisenakin. Mietin, että eikö siitä voisi nauttiakin, antaa riemun kuplia ja jättää asiat huoletta vähän kesken joskus. Kyllä se keskittymiskyky toistaiseksi on aina palannut; haluaisin uskoa, ettei tämä ole viimeinen hetki napata sitä kiinni ja naulata paikoilleen.

Viime päivien top ... eh ... monta

Kävin juoksemassa. Pitkästä aikaa oli sellainen euforinen lenkki - on ollut hyviä ja tosi hyviä ja vähän ankeampia, mutta tällaista ei toviin. Lenkin jälkeen kävelin tarkalleen ottaen 7,6 cm maanpinnan yläpuolella (vein siis koiran ulos, vaikka oli miehen vuoro, vain siksi, että oli niin hyvä olo.)

Vein koiran eläinlääkäriin, kun kuvittelin, että sen rokotukset ovat vanhentuneet. Eivät ne olleet, mutta koiralta löytyi sattumalta muheva korvatulehdus. Nolottaa, että olemme lokeroineet koiran "ei korvaongelmia" -kastiin ja unohtaneet sen korviin vilkuilun tyystin, mutta toisaalta olen iloinen, että ongelma löytyi ja sille voidaan nyt tehdä jotain.

Maanantaina oli ompeluseura. Melkein olisin voinut itkeä ilosta - olin kaivannut sitä niin paljon. Meidän ompeluseurassa on parhaat tyypit, ja vielä sillä tavalla, että olen ikään kuin uudelleen tutustunut joihinkin (ja joihinkin ensimmäistä kertaa, tietenkin) ja ollut ihan kauhean riemuissani siitä, millaisia ihmisiä on. Miten ihania.

...mistä päästään sujuvasti siihen, että lapsella on - no, siis toki hänellä on myös mahtavia päiväkotikavereita - mutta ennen kaikkea hänellä on mahtavia päiväkotikavereita, joilla on mahtavia äitejä. Viikonlopun ohjelmaan kuuluivat kahdet puistotreffit ja tyyppejä, joiden kanssa hengaan ilokseni. (Toivottavasti he lukevat tämän ja kokevat velvollisuutta tuntea samoin. Hahaha. Olen niin ovela! Ahem.)

Ja toisen mahtavan äitituttavan kanssa törmäsimme kirpputorille, josta ostin kutimointikassin. Kassin oli ommellut joku ... eeeh ... frouva, ja se on sanalla sanoen täydellinen ja sieväkin vielä. Kyllä ei voi olla puikkokäsi näin kevyt.

Viikonloppuna oli myös erhevalmennusryhmän kesäkekkerit. Kaikille mahdollisesti esikoistaan odottaville, erhevalmennukseen päätyville haluaisin sanoa, että turha kyynisyys nurkkaan ja verkostoitumaan, koska siinä on jotain ihan erityistä taikaa, että juo yhden oluen yhdessä tovereidensa kanssa (ennen kuin juoksee kertomaan lapselleen, miksi hän ei voi omia a) mopoa, b) telttaa ja c) pikkuista paloautoa). Olen erhevalmennusporukastamme ihan poskettoman reteä, vaikka (tai ehkä juuri siksi, että) en ole tehnyt käytännössä mitään sen eteen.

Viime päivien paras on silti tässä (ja ymmärtänette, että kun näin hyvää on ollut muutenkin, niin tässä mennään jo aika korkealla):

Sunnuntaina lähdin viemään koiraa ulos. Tytär tuli seuraksi potkupyörällään ja kaahasi pitkin Herttoniemen katuja, jarrutti kun piti, potki kun oli sopivaa, rullasi pyörällään aina, kun mahdollista (näemmä se on mahdollista jopa ylämäessä) eikä ollenkaan halunnut kääntyä kotia kohti. Naarmuiset kesäjalat ovat vahvat kesäjalat.

Ajattelin, että jos joku vanhemmuudessa on siistiä, sen on oltava tämä.

Luontosuhde ja minä

Twitteristä löysin jutun siitä, miten "ihminen ei enää siedä luontoa". Vähän jäi epäselväksi, että onko kyseessä pelkkä yliherkistyminen allergeeneille vai kokonaisvaltaisempi tarve päästä jonnekin, missä ei ole paarmoja, mutta koin yhtäkkiä kuitenkin syvää sympatiaa jutun ihmistä kohtaan.

Oma luontosuhteeni on hieman, tuota, tai siis.

Kun olin lapsi, olisin mieluiten lukenut kirjaa sisällä. Äiti patisteli ulos, raittiiseen ilmaan. Myöhemmin mummo on kertonut, että äiti sisarineen olisi myös mieluiten lukenut kirjaa sisällä - mutta heillä sentään oli teltta, joten kun käsky kävi, he pystyttivät teltan ulos ja lukivat siellä kirjaa.

Olen itse kehittänyt luontosuhteeni lähes vasta aikuisiällä - teininä tykkäsin kyllä kävellä läheisissä Aulangon metsissä, ja jotainhan se oli sekin, mutta ymmärrykseni puista ja pusikoista rajoittui silti siihen, että kivalta näyttää kun syksyn auringonvalo kimaltelee hämähäkinverkoissa ja huurtuneissa korsissa.

Nykyään olen sekä tarkkaavaisempi että kiinnostuneempi. Suhtaudun myönteisesti lintuihin (elleivät ne lennä aivan pääni päällä) ja hyönteisiin (pl. paarmat). En ala kirkua edes keskikokoisen hämähäkin edessä. Tykkään katsella erilaisia kukkasia, sinivuokkoja ja kevätesikoita ja nokkosia ja mitä ne nyt ovat. Englannissa bongasin ihan itse unikoita tienposkesta.

Kasviopilliset keskustelut saattavat mennä tosin yhä seuraavasti:

Minä: "Mikähän kukka tämä on?"
Toveri: "Se on skilla."
Minä: "Ahaa. Lapseni, se on skilla."

Ulkoilusta on koiran myötä tullut jonkinlainen (porttiteorian todeksi osoittava) addiktio. Aivot menevät nöyhtään, jos ei esimerkiksi koko päivänä pääse yhtään ulos. Raivostuttaa olla riippuvainen raittiista ilmasta, mutta minkäs teet.

En nyt varsinaisesti mikään eräihminen ole vieläkään. Tykkään kävellä metsässä, jos siellä on polku (ja sisävessa säteellä, joka ei ole liian pitkä.) Voin istua kalliolla, jos se on kuiva eikä kovin kylmä, äiti on sanonut, ettei kylmällä saa istua. Ja jos saan kahvia. Ulkona nukkuminen ja puskapissat minusta sen sijaan kuuluvat vain skenaarioon, jossa lentokone on haaksirikkoutunut viidakkoon, ja sieltä pitää nyt kävellä pois.

Lisäksi rakastan tapaa, jolla sisätiloissa ei ole paarmoja.

Niin, sinä ihminen, joka et siedä luontoa, minä ikään kuin ymmärrän kyllä.

Kovakoiraista

Näinä päivinä on tuntunut kuin otsalohko olisi jotenkin sykeröllä ja takaraivossa pakottaisi kireys, jolle ei voi mitään. Kimpaannun muille perheenjäsenille ja kuulen tai kuvittelen kuulevani kimpaantumista heidän äänissään - no, etenkin miehen. Lapsi huutaa kimpaantumisensa tarvittaessa julki sillä tavalla reippaasti, että ei siinä mielikuvitusta enää avuksi tarvita.

Stressi ja väsymys purkautuvat, selvä se.

Harmittaa olla tällainen nyt. Voisin olla parempi äiti ja ja vaimo ja - etenkin - koiranomistaja. Mutta kai se tästä. Yritän olla ajattelematta kovin pitkälle. Yritän muistaa ne parhaat hetket, ne, kun lapsi luki kirjaa aamulla (en niitä, joissa itse pärpätin että nyt kirja pois ja sandaalit jalkaan kuulitko.) Yritän olla sopimatta muita menoja kuin erilaisia leikkipuistohommia. Lapsen - lasten, siellä on yleensä tovereita - katselu sentään tekee sielulle hyvää. Naarmuiset kesäpolvet ja kauhea vauhti. En todellakaan haluaisi enää olla itse siinä, haluan olla juuri tässä katsomassa sitä.

Ja sekin on todella jees, kuulkaa, että voin käydä iltasella koiran kanssa vähän pidemmällä lenkillä. Ei tarvitse päntätä. Koiran mielestä se ei ole ollenkaan jees, sille piisaisi, että käydään normikierros toooooosi hitaasti, että saa nuuskia.

Kutitin tänään muksua, joka valitti, että sattui (muka, pah, ihan hellä olin. Minusta.)

Minä: "Ai, oliko äiti vähän kovakourainen? Anteeksi kulta, ei ollut tarkoitus!"
Lapsi: "Minäkin olen kovakorvainen!" [käkättää ja halaa takapuoltani, siinäpä sitä onkin]
Mies, joka menee ohi: "Ai, oletko sinäkin kovakoirainen?"

Meillä on persiljaa korvissa koko sakilla. Onneksi välillä kuullaan tällaista eikä vain kireyttä toistemme äänissä.

Cam-joen silta

En ole mikään varsinainen matkustelijaihminen. Lyhyellekin reissulle lähtiessäni ehdin käydä läpi kaikenlaisia stressin ja murheen aihioita, joista osa ehtii kasvaa täysmittaisiksi ja osa päästetään kiireen vuoksi livahtamaan karkuun. Esimerkkejä:

• Koirasta on törkyisesti vaivaa vanhemmilleni
• Lapsi oksentaa lentokoneeseen ja/tai vuokra-autoon
• Ajamme kaamean kolarin
• Kotona syttyy poissaollessamme tulipalo tai tulee vesivahinko, tai ehkä molemmat, mutta ei kuitenkaan niin, että tulipalo sammuisi vesivahinkoon
• Lentokone muuttuu tulipalloksi nousukiidossa 
• Koko perhe nukkuu hotellissa samassa huoneessa eikä kukaan täten nuku
• Hotelli on halpa guest house, jossa epäilemättä rotat syövät käytävillä torakoita
• Lapsi ei syö reissussa mitään

Näistä uhkakuvista toteutui mahdollisesti ensimmäinen, mutta vanhempani eivät kohteliaasti reklamoineet asiasta.

Kävimme siis Cambridgessä.

Jos ihminen käy elämänsä matkojen aikana useasti samassa kaupungissa, eikä tuo kaupunki voi olla Lissabon, Cambridge on oikein mainio valinta. Pidän Brittein saarista muutoinkin, ja Cambridgen vanha keskusta ja yliopistokulttuuri luovat yhdessä mainion tunnelman. Tällä kerralla näin jopa opiskelijoita opiskelemassa! Takuulla ensimmäinen kerta, mikä kertoo jo jotain, sillä olen ravannut Cambridgessä varmaan kohta kymmenen vuoden ajan - ystäväni muutti sinne tekemään väikkäriä, opiskelija-asuntoon (että sinänsä voisi ajatella, ettei opiskeleva opiskelija olisi aivan tavaton näky) ja sille tielle jäi. Nyt olen hänen tyttärensä kummatäti.

Tulen tosin aina vähän haikeaksi Cambridgessä - usein tuntuu siltä, että voisin vaikka asua siellä (kunnes muistan, että vessojen ilmastointi hoidetaan pitämällä ikkunaa auki ympäri vuoden), enkä voi olla välillä fiilistelemättä ajatuksella siellä opiskelusta. Miten siistiä olisi opiskella jossain, missä on ihan oma pytinki vaikkapa Stephen Hawkingille.

Matemaattinen silta

Tietenkin voidakseen opiskella Cambridgen yliopistossa pitäisi olla sekä fiksu että todella ahkera - opiskelu Cambridgen ja Oxfordin yliopistoissa on kuulemma sikäli poikkeuksellista, että arvosanat määrittyvät loppukevään tenttien mukaan. Ja jos huonosti menee, näytetään ovea. Ja jos kävelee nurmikolla, näytetään ovea.

Mutta silti, mutta silti.

Tällä(kään) kerralla emme visiteeranneet collegeissa. Kävimme sen sijaan veneilemässä Cam-joella, muistelemassa, missä olemme juoneet olutta isänpäiväisessä auringossa, englantilaisella maatilalla katsomassa possuja (opittua: brittiläisillä possuilla menee hyvin manner-eurooppalaisiin serkkuihinsa verrattuna), Forbidden Planetin nördeparatiisissa ja leluhelvetissä hakemassa lapselle Oktonauttiroipetta.

Maatilalla pääsi myös leikkuupuimurin rattiin

Ja ystävien luona - he asuvat pienessä kylässä, eikä kukaan ole vielä kuollut, vaikka kaikki tiedämme, miten vaarallista englantilaisissa pikkukylissä on. Ja heidän takapihallaan on hevonen. Hevonen.

PS. Joku jo kysyikin, miten pääsykokeet menivät - kaksi jokua, tarkemmin sanoen. Eiväthän ne hyvin menneet, mutta olen tästä keväästä vielä niin järkyttynyt, etten osaa kommentoida asiaa tarkemmin. Se nyt on ainakin selvää, etten todellakaan ole ollut tarpeeksi ahkera lääkikseen, saati sitten Cambridgen yliopistoon.