Miksi en pidä kaupallisuudesta blogeissa?

Juuri perustettu Suomen Blogimedia ja toisaalta luonnosteilla olevat bloggaajien eettiset ohjeet ovat nostattaneet keskustelua blogien kaupallistumisesta. Aihe on monitahoinen, kuten mainostus yleensäkin, eikä minulla ole taitoa tai edes halua käsitellä hommaa joka kantilta. Valitsen sen sijaan näkökulmista itselleni luontevimman: lukijan. Nautin kirjoittamisesta, mutta lukemista olen aktiivisesti harjoittanut jo 28 onnellista vuotta. Lukijana myös tutustuin blogeihin ensi kerran.

(Tämä postaus ei tietenkään välttämättä tarkoita mitään kenenkään bloggaajan kannalta. Yritän vain avata sitä miksi lukijasta mainonta ei ole välttämättä yhtään jee.)

Niin, miksi en pidä kaupallisuudesta blogeissa?

Siksi, että se saa minut haluamaan tavaraa.

Mainonta luo tarpeita. Tämä ei varmaankaan ole ylläri. Ja jos se ei toimisi, sitä ei tehtäisi. Mutta koska se toimii, ja koska blogimainonta toimii, sitä tehdään. Ja minä, lukija, olen se henkilö - yksi niistä henkilöistä - joihin blogimainonta tehoaa.

Kun sanon "minä, lukija" en tarkoita mitään abstraktia lukijahahmoa, jonka hahmoon suvaitsen ystävällisesti tämän postauksen ajaksi verhoutua. Tarkoitan itseäni. Mainonta tehoaa juuri minuun, enkä ole vielä keksinyt muuta tapaa väistää mainonnan vaikutus kuin olla kuluttamatta sitä.

Tähän kohtaan pitäisi kirjoittaa hassunhauska disclaimer siitä, miten tässä kuvittelee olevansa tiedostava ja aikuinen, hehheh. Mutta ei tässä ole mitään kovin hauskaa. En jaksa nyt dissata itseäni: minä olen aikuinen ihminen, ihan kohtuullisen fiksu. Ja mainonta tehoaa minuun.

Tästä nimenomaisesta syystä en myöskään lue juuri akkainlehtiä paitsi kampaajalla. (Jostain syystä muuten historiani tuhoisimmat ostoskeluhetket sijoittuvat ajallisesti kampaajakäyntien välittömään läheisyyteen.)

Blogilla ja naistenlehdellä on kuitenkin muutama ero: naistenlehden nähdessäni tiedän jo, että sitä olisi syytä välttää. Naistenlehti on käytännössä tavarakatalogi lievällä fyllingillä, mutta blogi on mahdollisuus jakaa kokemuksia muutoinkin kuin kuluttajana. Toisaalta lemppariblogiin osaksi otetut mainospostaukset ovat yllättävämpiä. En osaa vielä suojautua niitä vastaan.

Mutta enköhän minä opi.

Gadget rage

Olen joskus vuonna miekka ja kirves nipsaissut Nyt-liitteestä talteen radiofilosofien Nevanlinna ja Relander listauksen, jonka tarkoitus oli vastata kysymykseen "Mikä ei ole elämän tarkoitus?".

Vaikka listaus ei ole kaikin osin nähdäkseni täysin tyhjentävä, keskitymme nyt sen kohtaan j):

j. Jatkuva frustraatio vaillinaisesti toimivan tietotekniikan äärellä.

Näin. Tämä tuli mieleen jälleen eilen, kun kiljuin kiukusta sille idioottirakkineelle, joka oli puolitoista vuotta sitten Samsungin lippulaivatuote, nyt täydellinen verkonpaino. Se ei ottanut gps-yhteyttä. Hevosvarkauteen verrattavissa oleva rikos.

Lähimmäs aidon raivon valkohehkuista ydintä pääsen itse asiassa yleensä juuri matkapuhelimeni kanssa. Hyväksi kakkoseksi pääsee työkoneeni, tuo tonnin painoinen hedelmämerkkinen selänmurskain (portablen sijasta siis raahable), joka hyytyy milloin mistäkin syystä, ja jolle it-osastomme tarjoaa tuen sijasta vain pilkkaa.

Kiukuttelin luurille siis kuin paraskin uhmaikäinen. Sitten lähdin juoksemaan (gps-yhteys löytyi alkumatkasta, kannatti raivota) polttovoimanani viha. Visioin asioista, jotka toisivat tyydytystä:

1. Puhelimen heittäminen maahan
2. Puhelimen heittäminen veteen 
3. Puhelimen hakkaaminen tuhannen päreiksi vasaralla
4. Puhelimen hakkaaminen tuhannen päreiksi lekalla
5. Puhelimen huolellinen asettelu metroraiteille lähestyvää junaa odottamaan
6. Puhelimen räjäyttäminen Mythbusters-ohjelmassa

Puolentoista kilometrin päästä olin rauhoittunut tarpeeksi miettiäkseni, miksi. Olenhan viime vuosina päässyt enimmäkseen yli esim. maantieraivosta, jonka nuorempana kuvittelin olevan jotenkin tyylikästä ja aikuista, sekä osin myös jonotusraivosta, jonka en ole ikinä kuvitellutkaan olevan muuta kuin lapsellista mutta paikoin väistämätöntä. Miksi raivoan puhelimelle, joka valitettavasti on vain kasa elektroniikkaa? Siksikö, että se tekee rentouttavasta juoksulenkistä kaikkea paitsi? Vaiko siksi, että ajoittain minulla tuntuu olevan siihen yhtä paljon vaikutusmahdollisuuksia kuin mustaan muovikaapuun pukeutuneeseen demoniin?

Vieläkö tästä voi kasvaa aikuiseksi? Auttaako, jos siirrän Nevanlinnan ja Relanderin vastaus taas jääkaappilappujemme päällimmäiseksi? Meditoimaanko tässä pitäisi ruveta?

Älypuhelimesta luopuminen ei ole optio.

Putki

En ehkä olekaan maininnut, että huolistani huolimatta muksun korvat sitten kuitenkin putkitettiin?

Taiteilijan havainnekuva putkesta. Korvaputkia, kuten mustia aukkoja, on vaikea valokuvata suoraan edes tehokkaalla teleskoopilla. Niin kuvittamisessa joudutaan luottamaan asiantuntijoiden kuvaukseen, joka perustuu aineen käyttäytymiseen putken lähistöllä. Putkitusputkien ns. laikkojen oletetaan olevan leveitä, jottei tärykalvo heti seuraavalla viikolla pullauta vierasesinettä ulos.

Neljännen antibioottikuurin jälkeen, kun niitä putkia ensi kerran ehdoteltiin, suhtauduimme asiaan klassisella toivotaan, toivotaan -meiningillä. Jospa se nyt ei enää sairastu, kesää kohtihan tässä mennään, kuka muka saa keväällä korvatulehduksia, uiminenkin menee hankalaksi.

Kun mukelo sitten kellontarkasti kuukausi edellisestä kuurista sairastui, soitin nöyrästi lääkäriin ja anelin pääsyä jonkun putkituksia hoitelevan korvalääkärin pakeille. Audienssi suotiin ja varsin varmaotteiseksi potilaaksi karaistunut pikkulikka kirjattiin putkitettavaksi.

Seuraavalla viikolla marssimme hoideltaviksi.

Lasta ei tuntunut koko aamussa nyppivän juuri muu kuin typerä nukutusmaski. Äitiäänkin se - tai lähinnä maskin jälkitila - ahdisti. Pieni ihminen joka urvahti leikkaussalin pöydälle oli niin kauhistuttava ja liikuttava näky, että piti tiristää pari kyyneltä. Ehkä kuusi. Sitten kasasin itseni ja menin odotustilaan, jossa odotti seuraava potilas. Eihän hänelle passaa näyttää, että leikkaussalista tulee ulos itkeviä äitejä. Luulee vielä, etteivät tarjoa jäätelöä.

(Jäätelöstä puheenollen: nukutuksesta heräävä lapsi oli niin vihainen, ettei edes syönyt sitä jäätelöä. Karjui vain kiukkuaan sulava puikko kädessään. Pääsin aateloimaan äitiyteni lopulta viemällä puikon lapsen kädestä.)

Olin tietenkin kertonut itselleni, että nyt, kun korvat on putkitettu, lapsi ei sairastu enää koskaan. Mihinkään. Siksipä kaksi putkituksen jälkeen sairastettua flunssaa olivat pienimuotoisia pettymyksiä.

Ollaanpas hetki tosissaan: antibiootteja ei ole putkien jälkeen tarvittu, ja ne kaksi flunssaakin ovat menneet ohi yhden illan kuumeilulla. Kuumekaan ei ole noussut niin kovaksi. Voitto!

Pakko se on myöntää: putkituksesta oli apua. Ja minulle, minulle oli valtavasti apua siitä, että moni kommentti aikaisempaan pohdintaani oli niin rohkaiseva.

Taiteilijan näkemys siitä, miten eräs äiti haluaisi ojentaa kukkia kaikille, jotka jaksoivat kirjoittaa rauhoittavia sanoja ja valaa uskoa.

Valtaisan iso kiitos.

Parasta radiota

Ehkä tiesittekin, muttette kertoneet minulle? Jos näin, olen vähän masentunut. Murjotan ja pohdin omaa epäonnistumistani ihmisenä ja toverina.

Mutta jos ette tienneet, minä kerron teille: Television tiiliskivet -radiosarja on kuunneltavissa Yle Areenasta, ja voi ihmiset, millaista kuunneltavaa se on. Lyhyet jaksot tarjoavat ilahduttavia tulkintoja tv-klassikoihin, joiden katsomiseen saa tätä kautta aivan uutta puhtia.

Terapiassa-jakson jälkeen tiesin, että sarja on katsottava ihan ajatuksella alusta (niiden muutamien hajanaisten osien ohella.)
Downton Abbey -jakso puki sanoiksi monia ajatuksiani - ja tarjoili oivalluksia, jotka vasta kuunnellessani tosiksi tunnistin. Tottahan se on, että hahmot ovat kovin mustavalkoisesti hyviä ja pahoja, totta sekin on, että jossain ensimmäisen tuotantokauden jälkeen särmiä hiottiin pois urakalla. Niin, ja se Gosford Park pitäisi kyllä ehdottomasti katsoa.
Girls -jakson kuunneltuani tiesin, että voin jatkossakin jättää tytöt rauhassa Brooklyniin pyörimään.

Voi radio, juuri tästä syystä rakastan sinua.

Ja te siellä Television tiiliskivissä: jään kaipaamaan analyysia Game of Thronesista. Sitä odotellessa, ja rakkaudella - ihanaa kesää.

Helppo, helpompi, koululiikunnan vihaaminen

Kuten jo otsakkeesta ilmenee, nykyajan länsimaisella naisihmisellä tulee elämässä vastaan erilaisia asioita, joista toiset ovat vaikeampia kuin toiset. Koiran peseminen on esimerkiksi erittäin haastava tilanne eikä sitä tulisi lainkaan yrittää ilman asianmukaista suojavarustusta ja ehkä jotakuta suojaamassa selustaa nukutuspistoolin kanssa. Koululiikunnan vihaaminen on puolestaan niin helppoa, että siihen pystynee kylvystä sydänjuuriaan myöten järkyttynyt koirakin.

Vaikka periaatteeni elämässä on, että katkeroituminen ei kannata, huomaan silloin tällöin suorastaan hieman närkästyväni muistaessani koulun liikuntatunnit. Miten hauskaa olisi, jos muutamien oivallusten syntymistä olisi pyritty edesauttamaan jo tuolloin:

1. Vastoin ala-asteikäisten yleistä käsitystä harjoittelu on tosi hyvä idea. Esimerkiksi kärrynpyörää on vaikea oppia harjoittelematta, mutta jo muutaman treenikerran jälkeen sen hanskaa hyvin nopeasti (etenkin, jos lakkaa keskittymästä siihen, miten typerältä todennäköisesti näyttää). Jopa 30-vuotias nainen. En viitsi edes ajatella, miten monta kärrynpyörätöntä vuotta olen menettänyt, koska 7-vuotiaana oli noloa harjoitella.
2. Korollaari: Pesäpallokin olisi ehkä ollut ihan hauskaa, jos lyöntiharjoittelua olisi kokeiltu yli viisi minuuttia.
3. Vatsalihasliikkeiden tarkoitus ei ole osoittaa nyrpeästi tarkkailevalle opettajalle sikspäkin rautaista kuntoa. Liikkeiden perimmäinen idea on vahvistaa vatsalihaksia. Täten ei ole merkittävää, pääseekö täydelliseen linkkuveitseen (no, miten se nyt sanotaankaan) vaan se, että liike tuntuu jossain. Mikäli vatsalihakset ovat huonossa kunnossa, kävi hyvä tuuri - tästä pääsee vain ylöspäin. Mahdollisesti ähisten, mutta kuitenkin.
4. Liikuntakilpailu, johon kaikki pakotetaan osallistumaan, on hauska idea vain sadistisen luonteenlaadun omaavista. Kun peruskoulu loppuu, näistä sadisteista pääsee eroon.
5. Koiraa pestessä hyvä lihaskunto ja taistelulajikoulutus eivät ole välttämättömiä, mutta apua niistä kyllä on. 

Tiedän, tiedän. Fiksumpi ja kehollisesti lahjakkaampi lapsi olisi oivaltanut nämä itsenäisesti jo koulussa. Mutta idealisti minussa haluaisi ajatella, että juuri me kaltaiseni liikuntaa vihaavat olisi pitänyt ohjata löytämään jonkinlaista riemua siitä, miten mahtavasti oma kroppa toimii.

Kävin vuoden ajan myös sellaisessa ryhmävoimisteluryhmässä. En ollut sielläkään juuri mistään kotoisin. Haluaisin kovasti kirjoittaa tähän, että siellä sain kuitenkin kokea liikunnan ilon vailla pelkoa arvostelusta, mutta asia ei ollut aivan näin. Kun kauden lopuksi ilmoitettiin, että ensi kauden alussa on sitten karsinta, koska "kaikki eivät mitenkään mahdu joukkueeseen", ymmärsin yskän (11-vuotiaat ovat yllättävän lahjakkaita ymmärtämään yskää) ja päästin lahjakkaat jumppaamaan keskenään.

Olen tässä hieman epäröiden osallistumassa Hämeenlinnan kaupunkimaratonille, järjestäjänä tuon edellämainitun ryhmäliikuntaelämyksen tarjonnut Hämeenlinnan Tarmo, jota kohtaan tunteeni ovat ristiriitaiset: vihaanko vai inhoanko?

Epäröin osallistumistani siksi, että vaikka voisikin olla vapauttavaa juosta (kolkosti nauraen) se saakelin puolikas juuri niissä maisemissa, jossa minut on huolellisesti koulutettu ymmärtämään, että liikunnallisesti olen täysi luuseri, vanhat traumat nostavat rumaa päätään: en kuitenkaan pääse maaliin asti ja lankean nolosti jo ensimmäiseen risteykseen.

Onneksi elämässäni on muutamia kannustavia henkilöitä, joista ensimmäisenä haluaisin mainita työpaikkamme hierojan. Hänestä tuntuu olevan aivan itsestäänselvää, että kipaisen puolimaratonin maaliin vailla suurempia ongelmia, kunhan lähden tarpeeksi rauhallisesti liikkeelle. Valitettavasti hänen sijaisuutensa loppui juuri; hyvistä suunnitelmista huolimatta en saanut kuitenkaan aikaiseksi viedä kukkasia kiitoksena uskoni vahvistamisesta. Hän olisi ne ansainnut.

Pääsykoepaita

Keväällä kipaisin ihan nopeasti vain Hämeenlinnassa Wetterhoffilla. Siellä oli muutama vyyhti häkellyttävän oranssia pellavalankaa.

Viisi minuuttia myöhemmin kipitin kaupasta ulos muutama vyyhti kädessäni. Seuraavalla viikolla lähetin äidin ostamaan vähän lisää.

Pellavalangasta tuli simppeli paita, jossa esimerkiksi kaula-aukkoa ei ole muotoiltu mitenkään. Neulonnan apuna oli ohje, mutta koska se oli suunniteltu aivan erilaiselle langalle, päädyin sekä tekemään koetilkun että laskemaan vaadittuja silmukkamääriä.

Oranssin häkellyttävyys ei tule tässä aivan oikeuksiinsa. Livenä väri on vielä paljon hengästyttävämpi.

Ja sitten vain heiluttamaan puikkoja.

Paita oli elämää helpompi - taitoa enemmän oli kysyntää kärsivällisyydelle ja istumalihaksille. Siksi työ oli erinomaisen sopiva pääsykoelukemiston kumppaniksi. (Valitettavasti pääsykokeisiin piti myös laskea, ja laskeminen ja neulominen eivät oikein sovi yhteen, se on myönnettävä. Ettenkö olisi yrittänyt.)

Ainoa tylsyys oli, että neulos hieman kiertää. Tätä olisi ehkä saanut korjattua pingottamalla työ asianmukaisesti, mutten mitenkään jaksanut. Tätä mummo ehkä tarkoittaa lauseellaan "älä pilaa pienellä" - tuo ärsyttävä ja opettavainen lausahdus, josta tietää jo oikaistessaan, että mummo on taas oikeassa. Ja onneksi kierteiset saumat eivät tuossa väljyydessä juuri edes näy.

Paita valmistui pääsykokeiden jälkeen vasta, ja se on edelleen aivan häkellyttävän oranssi, mutta minä rrrrakstan sitä.

Huomatkaa, että 1) en todellakaan osaa poseerata ja 2) valitsin kuvan, jossa näytän idiootilta ihan vain, ettei kellekään tulisi liian paha mieli siitä, että vain minulla on häkellyttävän oranssi parhauspaita.

Kaimojen kavalkadi ja sen sellaisia asioita

Olen hyväksyvänä pannut merkille, että eräs hieno nimi on kovasti yleistynyt alueemme alle kouluikäisten keskuudessa. Tällä tarkoitan, että olen tavannut kaksi nuorta kaimaani viikon aikana. Tarkoitan myös sitä, että harkitsin aloittavani postauksen minun ja omaan ikäluokkaani kuuluvan ihanan kaimani vitsillä siitä, miten Liina on kaunista, mutta sitten tulin ajatelleeksi, että sisäpiirihuumori harvoin uppoaa muihin; luulisitte vain minun olevan korskea.

Tänään puistossa tapasin kaimoistani toisen. Hän oli sisarensa ja mummonsa kanssa leikkimässä. Hieman hämmentävästi kaimani sisaren nimi sattui olemaan minun toinen nimeni. Tuntui hurjalta, hauskalta ja vähän pelottavalta.

Lasten mummoparka tosin näytti siltä, että häntä vain pelottaa. Ehkä hän piti minua vaarallisena sekopäänä.

Olen havainnut leikkipuistossa toisenkin jännittävän ilmiön: siellä näkee tuttuja. Satunnaisesti siellä näkee ihmisiä, joista voi tulla tuttuja. Jälkimmäisen ryhmän osalta toivoin eilen, että joku heistä olisi nähnyt sopivaksi ilmoittaa, että kampausviritykseni oli paennut pinnistään ja näytin vaaralliselta sekopäältä. Vaan liekö olisin itsekään sanonut.

Allekirjoitan (tutuista riippumatta) vihdoin sen, että puistossa visiteeraus on myönteinen ilmiö, joka tekee elämästä parempaa myös puiston ulkopuolella. Kun olen lakannut taistelemasta puistoilua vastaan kirkuen ja potkien ja ymmärtänyt sen, etten kotonakaan tekisi mitään omaa, on lapsen touhuamisen seurailu jotenkin kirkastunut. Minulla on yllättävän hauskaa vain siksi, että lapsella on hauskaa.

Myönteisten asioiden lisäksi on tosin todettava, että stressihormonitasoni on pysyvästi kohonnut: lapsella on joku juuttaan muksahtelukausi ja minulla on näemmä taitoa vain jälkikäteen todeta, että tuossa olisin voinut olla ripeämpi.

Lopuksi haluaisin huomauttaa, että vuoden paras ruokasesonki on taas täällä. Kaupasta saa hurmaavia nektariineja ja persikoita! Osa niistä on jopa kypsiä! Esimerkiksi teoista, jotka kannattavat, suosittelen seuraavaa: lohko hedelmä kippoon, kuorruta se turkkilaisella jugurtilla ja ehkä - jos haluaa hemmotella itseään - laita päälle vielä vähän hunajaa. Syöminen pitää ehdottomasti hoitaa lapselta salassa, muuten kaikki on mennyttä. Röyhkeä lokinpoikanen.

Musiikkikatsaus

En tiedä teistä, mutta minulle tulee hieman omituinen olo, kun löydän itseni telkkarin äärestä katsomasta Jari Sillanpäätä ja itkemästä.

En itkenyt Sillanpään valkoiselle puvulle vaan biisille. Alfonsina y el mar on musiikiksi puettua surua. Vaatimattoman mielipiteeni mukaan paras tulkinta (myönnettäköön, että myös suunnilleen ainoita, joita olen välittänyt tutkia) löytyy levyltä Los Pajaros Perdidos. Kelpo levy muutoinkin; sillä taitaa olla myös jokunen iloinen biisi.

Kesän ollessa kauneimmillaan olemme ehkä Flow-festivaalilla, jos laiskanpulskeina porvareina saamme ostettua liput. Siellä esiintyy laulu- ja soitinyhtye Nick Cave & The Bad Seeds, suuri rakkauteni teini-iästä alkaen.

Elän jatkuvassa harhassa, jonka mukaan Nick Caven uusin tuotanto on jäänyt minulle vieraaksi. "Uudeksi tuotannoksi" lasken näemmä kaiken sitten vuoden 1997 The Boatman's Call -levyn jälkeen ilmestyneen. Tarkempi tarkastelu, jota olen viime päivinä harjoittanut, osoittaa, että aivan näin ei ole. Vuoden 2001 No More Shall We Part  on kuitenkin ilmestynyt itselleni niin vaikeana aikana, että liekö tuo ihmekään, jos sekä pääni että sydämeni on sitä hylkinyt. Varsinaisesti itselleni vieras levy on kuitenkin ollut vain Dig, Lazarus, Dig!!! - kolme huutomerkkiä on varmaankin jonkinlainen vitsi, mutta nyt ei naurata, olen kuunnellut Alfonsina y el marin jo kolmesti.

Huomaan vihdoin saavuttaneeni sen kypsän iän, jossa kaikki kiinnostava musiikki on jo tehty, mutta kyllä se varmasti menee ohi.

Joka tapauksessa, siltä varalta, että palatte halusta tutustua palavan rakkauteni kohteeseen, Nick Caveen, tein soittolistan. Oikeastaan tein sen omaksi ilokseni, mutta ehkä se kiinnostaa teitäkin. Jos kiinnostaa, laittakaa shuffle päälle, sillä minulla on tapana muodostaa soittolistoja laittamalla biisejä joko kronologiseen tai aakkosjärjestykseen. Jos ei kiinnosta, kuunnelkaa ainakin Alfonsinan laulu (linkki löytyy tuosta ylempää.) (Nenäliinat!)

Kädet ja aika

Tänään havahduin siihen, että käteni eivät ole enää aivan nuoren ihmisen. Eivät ne vielä ole vanhankaan kädet, mutta jotain on kuitenkin tapahtunut. Jotain, jonka epäilen olevan osin peruuttamatonta: aiemmin kuivuus hävisi rasvauksella, mutta näille ajan merkeille ei taida mitään voida.

(Ehkä käsieni iho olisi yhä nuori, jos olisin parikymppisenä rasvannut ahkerasti? Epäilen vahvasti, enkä kadu mitään.)

Olen kuullut teorian (tieteiskirjassa, mutta kuitenkin), jonka mukaan lapsuuden kesät ovat pidempiä, sillä niiden suhteellinen osuus eletystä elämästä on isompi. Kun pääsemme elokuun loppuun, kuluva kesä on ollut lapseni elämästä kahdeksasosa, minun elämästäni puolestaan sadaskolmaskymmeneskuudesosa.

Toivottavasti pääsen tilanteeseen, jossa viimeksi kulunut kesä on ollut elämästäni 1/360 ja jaksan epäilemättä ryppyisillä käsilläni neuloa sukkia lähipiirille. Enkä vieläkään kadu sitä, etten lätrännyt käsirasvan kanssa.

Sananen kesäjuoksuvaatteista

Näin kesällä ollaan jälleen tilanteessa, jossa juoksuvaatetusta tulee miettiä. Käytännössä mitä vähemmän, sen parempi (etenkin hellekeleillä), mutta siveyteen vaaditaan vähintään alushousut ja kivuttomuuteen urheiluliivit.

Helpointa on laittaa shortsit.

Juoksushortseissa on kuitenkin nähdäkseni useita puutteita. Ensinnäkään niissä ei ole taskuja, koska väitetysti suuri osa muista maailman juoksijoista ei halua älypuhelimensa paukkaavan jalkaansa vasten. Nössöt, sanon minä.

Toiseksi naisjuoksijoille tehdyt shortsit ovat lahjepituudeltaan noin kolmen sentin luokkaa. Se näyttää tosi ässältä mallinukella, jonka ei tarvitse oikeasti juosta, ja sopinee myös maratonarin rasvaprosentilla varustetulle yksilölle. Naisihmiselle, jolla on rasvakudosta, lyhyt shortsimalli on kiusallisen lisäksi myös potentiaalisen tuskallinen. Sanon tämän kokemuksesta, siskot ja veljet. Juoksuvaateteollisuus on täynnä sadisteja.

Olen ratkaissut asian kahdella tavalla:

1. Korisshortsit. Hankin viime kesänä halpisurheiluliikkeestä (rumat) korisshortsit, jotka ovat juostessa kuitenkin aika mukavat. Lisäksi niissä on kaksi Australian mantereen kokoista taskua, jonne älypuhelimen lisäksi mahtuu muukin lenkillä tarvittava rekvisiitta. Laajan mallin vuoksi reidetkään eivät ole piestyt lenkin jälkeen.
2. Koska aion juosta puolimaratonin, mutten kehtaa korisshortseissani, nauravat vielä, päädyin ostamaan myös kunnolliset juoksushortsit - edellämainitun halpisurheiluliikkeen miesten puolelta. Suosittelen luovaa shoppailua kaikille, jotka haluvat juoksuvaatteiltaan enemmän peittävyyttä kuin sen, mihin laki tarkalleen ottaen velvoittaa. Miinuksena on, ettei näissä ole taskuja, joten mukaan on otettava vyö, jonka taskuun älypuhelin sullotaan. Vyö on juostessa hyvä, mutta jos puhelimen joutuu irrottamaan siitä mistään syystä kesken juoksun, loppumatkan pääseekin pistelemään silkka raivo käyttövoimanaan.

Ne yhdet hipsterimitan shortsini (minulla siis todella on kolmet, voi herra isä että tämä varustelukierre hävettää minua) aion tuunata käyttökelpoiseksi leikkaamalla alle leggareista lyhennetyn version ja väittämällä sitä integroiduksi osaksi. Kukaan tuskin kehtaa ääneen väittää valehtelijaksi. Ei ehkä kuumimpien hellekelien ratkaisu, mutta laiskimpien pyykinpesuviikkojen kyllä.

Lopuksi vielä havainto siitä, että juoksukenkien kannattaa toden totta olla mieluummin hieman liian isot kuin hieman liian pienet. Yksi kynsistäni on kynsilakankin alla selvästi mustunut (epäilen syyksi vanhoja kenkiäni.)

- Katso mun ällöä varpaankynttä! sanoin miehelle.

- Mitä niistä? kysyi kynsiä tihrustava mies.

Tästä huomataan, että liian pienet juoksukengät voivat johtaa esimerkiksi vakaviin perheriitoihin.

Aukeamispaine saavutettu, varoventtiili aktivoitu

Verenpaineeni on nousussa hieman samaan tapaan kuin pörssi ei ole.

Kirjabloggaajat pörhistelevät, kun Nytissä julkaistiin kriittinen artikkeli kirjablogeista. (EI! Me kirjabloggaajat olemme kaiken kritiikin yläpuolella!) Mutta mitäpä siitä Bergin jutusta sanomaan, kun kaikki olennainen on sanottu jo Luutii-blogin tekstissä. Lukekaa sieltä.

Hieman asiaa liipaten blogimaailmalle ollaan luomassa ohjeistusta mainossisällön suhteen. Olen täysin rinnoin yhtenäisten toimintatapojen kannalla, mutta ohjeistusluonnosta on kritisoitu milloin milläkin kulmalla yleensä väninällä siitä, että blogimaailma muuttuu ohjeiden myötä harmaaksi massaksi, jossa kaikki omintakeinen ilmaisu katoaa. "Sananvapauden loppu", toden totta.

Harmaan massan tulkitsen pienen ihmettelyn jälkeen tarkoittavan sitä, että osalla bloggaajista ei ole aikaa enää muuhun kuin tuotekehuihin pientä palkkiota vastaan. Näyttäähän se tosi ikävältä, jos joka postaus alkaa maininnalla tuoteyhteistyöstä. Siis bloggaajan kannalta ikävältä.

Oma, erityisen nuiva kantani tähän asiaan on, että 

1. Kyllä vain, bloggaajat ovat osaltaan vastuussa mediaympäristöstä ja siitä, millaisen kuvan em. mediaympäristö antaa esimerkiksi siitä, millaisia esineitä menestyvä aikuinen ihminen omistaa, ja jokaisen bloggaajan on tämä vastuu sekä tiedostettava että kannettava. Ei riitä itkeä, että lukijoita ei kukaan kauppaan pakota ja missä on medialukutaito.
2. Se, että printtimediassa toimitaan epäilyttävästi, on lapsellinen ja typerä peruste sille, että bloggaajienkin pitää saada toimia epäilyttävästi.
3. Ihminen, joka vakavalla naamalla väittää, ettei ilmainen tavara vaikuta häneen mitenkään, luultavasti valehtelee. Mahdollisesti myös itselleen. Anteeksi, en jaksa pehmennellä sanojani - jos tekee mieli älähtää, anna mennä. Suosittelen kuitenkin hetken pohtimaan, miksi älähdyttää.*

Tästä kirjoitti minua paremmin Tiiti Lilyssä.**

Espoolaisen lähiön sydämellisiin herra Lampéneihin en jaksaisi ottaa edes kantaa. Olen edelleen sitä mieltä, että hyväosaisen ihmisen minimivelvollisuus itseään ja maailmankaikkeutta kohtaan on tunnistaa ja tunnustaa hyväosaisuutensa - sen sijaan, että naamioisi ahdasmielisyytensä yllättäväksi ja perin espoolaiseksi huoleksi liito-oravista ja siitä, että omat verorahat kuluvat invatakseihin. Voi herra tule ja puserra.

Mutta tästäkin kirjoitti Saara todella hienosti ja vähemmän provokatiivisesti, suosittelen.

Kiitos, helpotti.


* Minuun esimerkiksi ilmainen tavara kyllä vaikuttaa, mistä syystä vältän sitä kaikin keinoin. En myöskään ole pyrkinyt hankkimaan itselleni mitään sponsoridiilejä. Voi toki olla, etten sellaisia saisi, vaikka haluaisinkin, mutten halua edes ottaa selvää.
** Jos tulee sellainen olo, että olen plagioinut Tiitin postauksen ensimmäistä kommentoijaa, se johtuu siitä, että kommentoija olen minä. Monikanavaviestinnän hengessä.

Vailla vakinaista laumaa

Kävin brunssilla bondaamassa syysmutsien ryhmämme kanssa. Meillä on huippu perhevalmennusposse, jonka kanssa tapaamme säännöllisesti yhä - milloin lasten kanssa, milloin ilman. Brunssille mentäessä diili oli, että kaikki saavat ottaa lapsen mukaan, jos haluavat. Kukaan ei halunnut.

Ei-maksettu mainos seuraa: Alian brunssi Mustikkamaalla oli ihan mahtava ja miljöö ihana. Jos nyt jostain pitää narista, niin pääruoka oli turhan suolaista, mutta skumppa oli kuivaa, joten väliäkö silläkään.

Olen ollut perhevalmennuskamuista iloinen siksi, että olen ihmistyyppiä, jolle pysyvä ja stabiili kaveripiiri ei ole erityisen tärkeä tai edes kovin luonteva asia. Minusta on ihanaa tutustua ihmisiin erilaisissa yhteyksissä, ja läheisimmät tyypit ovat sitten usein niitä, jotka luontevasti liikkuvat kontekstista toiseen.

Tällaisen sukkuloinnin etuna on se, että tapaa koko ajan ihania ihmisiä, joihin parhaimmillaan suorastaan ihastuu. Toinen bonus on siinä, että kohtaamiset tapahtuvat luontevasti: jos kukaan lähipiiristä ei ole paksuna, ei hätää, sillä perhevalmennusryhmässä kaikki muut ovat, sieltä saa tukea.* (Parhaimmillaan sieltä saa mahtavia ystäviäkin.)

Siinä, ettei ole luontevasti ja lujasti osa mitään tiettyä ryhmää, on  haittapuolensakin. Noin 100% ihmisistä, joiden kanssa olen nykyisin aktiivisesti tekemisissä, on tavattu ylioppilaskirjoitusten jälkeen (alkuperhettä lukuunottamatta toki.) Välillä, etenkin opiskeluaikana, vitutti ja ahdisti kun ei löytänyt luontevaa paikkaa sellaisten pakkojuhlien hetkellä, jolloin kaveripiirit kokoontuvat yhteen. Läheisin ystävänikin vietti joka jumalan juhannukset ja uudet vuodet urheiluporukkansa kanssa - en tosin ikinä sanonut hänelle, että se harmitti, koska a) minusta se ei ollut hänen ongelmansa ja b) olen myös kohtuullisen mielelläni viettänyt suuria bakkanaaleja himassa, joten ehkä pelkäsin, että hän olisi - sosiaalisesti hyvin fiksuna ja lämpimänä ihmisenä - kutsunut minut mukaan. Kavereiden mökeillä vietetyt juhannukset ovat kaikesta hauskuudestaan huolimatta olleet minusta jotenkin lohduttoman turvattoman tuntuisia.

Ja käyhän tässä sitten niinkin, ettei kenenkään kanssa voi muistella ala-asteen aikaisia toilailuja, sillä ne tyypit ovat kadonneet maailman tuuliin aikaa sitten. Mutta aika aikaa kutakin, kuten mummoni väittää jonkun pässin joskus sanoneen.


* Suosittelen siis perhevalmennusryhmässä, myös jatkotapaamisilla, käyntiä kaikille. Jos porukka tuntuu luontevasti toimivan yhdessä, sähköpostiosoitteet ylös vain ja kahville. Tiedostan, että monille koko konsepti aiheuttaa angstia, mutta se ei aina kannata.

Riittoisaa viherrystä

Sunnuntain Hesarissa Leo Stranius sanoi jotain sen suuntaista, että hänestä on kohtuutonta, kun muut syyllistyvät hänen valinnoistaan - vaikkei hän pyri kenenkään muun elämää arvostelemaan.

On se minustakin kohtuutonta. Artikkeli oli silti minusta jotenkin vähän outo. Aikani asiaa makusteltuani tuli mieleen joku kasvissyöntikampanja, jonka sivuille tuli joku vegaanitar pätemään, miten kuukauden kasvissyönti ei riitä mihinkään. Kaikkien pitäisi alkaa vegaaneiksi.

Ottamatta kantaa väitteen totuusarvoon sinänsä en voi olla miettimättä, miltä viesti kuulostaa sellaisissa korvissa, joissa ekovirret eivät soi. Ai aha, turha lisätä kasvisaterioiden määrää ruokavaliossa, sillä ei ole mitään merkitystä. Saisinko lisää ribsejä silvuplee.

Straniuksen haastattelussa oli hieman samanlainen sävy. Haastattelun perusteella Straniuksen elämä on useimmille meistä jossain epämukavuusalueen toisella puolen niin kaukana, että hyvä jos sinne edes näkee*. Kun sitten loppukaneetiksi vielä sanotaan, että tästäkin kulutuksesta pitäisi leikata ja reippaasti, aika moni viskannee kädet pystyyn.

Mutta eihän isoja muutoksia pidäkään rysäyttää kerralla menemään! Ja jos rima asetetaan avaruushissin tasolle, sisu menee kaulaan. On helpompaa jättää yrittämättä.

Vaan en minäkään tiedä, miten näistä pitäisi viestiä. Siitä olen kyllä Straniuksen kanssa samaa mieltä, että poliittisia päätöksiä vaaditaan (Keppiä! Ruoskaa! Painot jalkaan ja järveen!)** - jos jäädään odottelemaan, että kulutus vähenee vapaaehtoisesti, maailmankaikkeus ehtii luhistua ennen kuin mitään tapahtuu.

Ja juokseminen - minä sanon teille. Se on ok. Mutta iisisti sen varustelukierteen kanssa.

* Kyllä, minä tiedän, että kaikkeen tottuu. Paitsi, jos ei edes kokeile. 
** Tarjoan viinilasillisen ekalle, joka keksii sarjisviitteen. Ellei ensimmäinen, joka sen keksii, ole peloittava nettistalkkeri. Tosin miksipä hän täällä olisi.

Happy as a pig in the mud

Tarjosin itselleni virkistävän jalkahoidon Herttoniemenrannan biitsin mudassa.

Ihan oikeasti äitiydessä vaikeinta on ollut luopua niistä hetkistä, jotka ennen lasta saattoi elää täysin omanapaisesti. Onneksi mudan kaivelu varpailla oli lähestulkoon yhtä tyydyttävää kuin rannalla kirja kädessä löhöäminen. Kokeillaan toistekin.

Ensi kerralla aion myös a) pukeutua itse niin, että voin kahlata rennosti, ehkä ottaa jopa vaihtovaatteet ja b) hankkia muksulle jonkinlaista uimavaatetta niin, ettei tarvitse miettiä, josko saamme kohta kaikkien vihat päällemme kun lapsen vaipan absorbentit lähenevät vesirajaa. (Eivät absorboineet itseään uimaveteen, huoli pois.)

Aikaisemmin päivällä otimme ilon irti auton omistajuudesta ja ajoimme Porvooseen brunssille. Bistro Sinne oli ihan mainio, kerta kaikkiaan. Maisema tosin oli vähän tylsä, jos katsoi ulos, mutta onneksi sisälläkin riitti tuijoteltavaa, sillä sisustus oli hurmaava. Ja ruoka, ai ai. Mies, joka ei ylisanoja latele, sanoi pääruokalohen ihan sulavan suussa. Oikeassa oli. Myös alkuruokapöytä oli huippu, lähiruokaan keskittyvä. Suosittelen kaikille, joilla on tapana ajella Porvoon seudulla etsimässä brunssimahdollisuuksia.

Tarkoitus oli käppäistä kirkolla ruoan jälkeen vähän enemmänkin, mutta siirtyessämme paremmille käppäilymaastoille autolla oli seurueen taapero nukahtanut jo siinä vaiheessa, kun autolle etsittiin parkkipaikkaa. Kesäretki Porvoossa siis hieman typistyi ja muuttui kesäretkeksi rannalle.

Myöhemmin päivällä mies korjasi akkuvikaista puhelintani eri puolilta maailmaa eBayn kautta tilaamillaan osilla. Kokemus oli hermojaraastava ja miestä oli kielletty käyttämästä sanoja "hups" tai "oho"*, mutta tulos näyttäisi olevan hyvä. Olen ihan huippuiloinen, en todellakaan jaksaisi vaihtaa kulutuselektroniikkaa. Siitäkin tykkään, että puhelimen kotihuolto on jokseenkin mahdollista, kiitos internetin (ja ehkä myös miehen (diplomi)sähköinsinööriopintojen.) Siitäs saat, typerä kertakäyttökulttuuri!


* Suloinen kosto niitettiin esittämällä korjausprosessin lopuksi kysymys "Hetkinen, mikäs osa toi on?"