Mä unelmoin

Väitin ihan hiljan, että mulla ei ole mitään erityisiä unelmia.

Tämä erotettuna siis siitä, että elän jossain määrin haavekuvissani koko ajan. Mutta silti, ei mulla ole. Ei erityisiä uratavoitteita, ei asunnon suhteen suurempia toiveita ja suurimmat, tärkeimmät haaveenikin ovat sitä luokkaa, että olisipa lapseni elämä hyvä ja pitkä. (Olen lukenut sen verran paljon satuja, että koen välttämättömäksi näiden kahden adjektiivin käytön. Turha toivoa vain pitkää, jos siitä sitten tuleekin kauhea ja loputon.)

Jos aivan itsekkäästi ajattelen, niin luultavasti omat unelmani ovat luokkaa "saisinpa maksimoitua kirjoihin ja kutimointiin käyttämäni ajan".

Eilen katsottiin Tähkäpää, jonka baarikohtaus on - naurakaa vain - minusta yksi elokuvahistorian parhaista. Olen helppo sillä tavalla.

Ja unelmiahan siinäkin käsiteltiin.

Sitten huomasin, että onhan mullakin paljon sellaisia pieniä haaveita, jotka voi kätevästi pukea vaikkapa Tähkäpään laulun muotoon.

Esim.

Mä unelmoin, mä unelmoin
Että vielä lapsen kylvyss' nähdä voin
Laitoin kylpyveden valuun
Sillä puhtaan tytön haluun
Voi veikkoset, mä siitä unelmoin

Ja

Mä unelmoin, mä unelmoin
Että lapsen unten mailla nähdä voin
Syöksyispä hän peiton alle
Oispa kainalossaan nalle
Voi veikkoset, mä siitä unelmoin

Eikä pidä unohtaa myöskään

Mä unelmoin, mä unelmoin
Että helpon arkiaamun saada voin
Tytär nopsaan pukis vaatteet
Päässään iloiset ois aatteet
Voi veikkoset, mä siitä unelmoin

Tää on tosi koukuttavaa itse asiassa, ehkä tarvittiin vain oikea muoto ja johan alkoi unelmia pulputa.

Mä unelmoin, mä unelmoin
Että tonnikaupall' lankaa saada voin
Neulontaan ois aina aikaa
Puikoissani jotain taikaa
Voi ystävät, mä siitä unelmoin

Ja jos kesää ajattelee, sekin vielä, että

Mä unelmoin, mä unelmoin
Että poluill' puolimaran juosta voin
En kompastu mä kantoon
Nousee juoksuaskel lentoon
Voi kaverit, mä siitä unelmoin

Joo. No niin. I'll get my coat.

 

Mr. Robot ja joulupukki

Katsottiin just puolison kanssa loppuun töllötinsarja, jota on paiskattu nimellä Mr. Robot. Tai sarjan ykköskausi, siis, koska suruksemme huomattiin, että sitä tulee lisää.

(Suruksemme, koska vahva ykköskausi harvoin lupaa, että sukseen sattuessa jatkoajan saanut sarja varsinaisesti enää paranee. Case in point: Weeds.)

No siis. Mr. Robot on ollut ihan tosi hyvä sarja. Siinä nerokas, mutta täysin sekopäinen hakkeri päättää haastaa ihanasti Dellin logoa mukailevalla tunnarilla varustetun konglomeraatin, E-Corpin.

MUTTA.

Kun olin lukiossa, koulullemme tuli puhumaan Jukka Kajava. Toki otaksuin, ettei hänellä olisi mitään kiinnostavaa sanottavaa, mutta menin silti paikalle. Huomasin olleeni jälleen kerran väärässä. Kajava oli mitä mielenkiintoisin henkilö.

Kiinnostavin osa hänen puheestaan kuului (vahvasti mukaellen, tästä on kumminkin noin 20 vuotta) siten, että telkkarisarjat menestyvät parhaiten, jos ne löytävät kohdeyleisöstään jotain, johon yleisö vahvasti uskoo. Sitä uskomusta ei välttämättä pidä puhutella suoraan, vaan pienillä vihjeillä - mutta jos ne pienet vihjeet kertovat joulupukin olemassaolosta yleisölle, joka syvällä sisimmissään uskoo, että joululahjat duunataan Korvatunturilla, ohjelmasta tulee menestys.

Tämän kohdan case in point: Miami Vice, jonka tekijät tajusivat kohderyhmän olevan täynnä rasisteja. Show ei ollut avoimen rasistinen (kertoi Kajava, minulle Miami Vice on aina ollut jotain, mitä tapahtuu muille ihmisille), vaan hienovaraisen rasistinen. Tummaihoisen kytän rakkausjutut olivat vähän semmoisia likaisia, valkoihoisen taas kirkasotsaisen romanttisia. Ja sitä rataa.

No, se mutta.

Se mutta on se, että Mr. Robot puhuu mulle. Se kertoo justiinsa mulle, että suurkorporaatiot on pahoja ja Anonymous on hyvä. Se painelee just niitä nappeja minusta, jotka aiheuttavat jedien puolella imperiumia vastaan -tunnemyrskyn.

Ne saatanat on löytäneet mun joulupukin. Manipulaation musiikki on suloista.

Ja nyt en tiedä, mitä ne mulle myy. Vallankumousta aivan varmasti eivät, mutta ehkä tunnetta siitä, että joku muu hoitaa ja mun ei tarvitse? Vai onko kyse lopulta vain mainosajasta?

Pelon ytimessä

Lapsi kehitti eroahdistuksen, pyytämättä ja yllättäen, kuten näillä tilanteilla on tapana.

Parin viikon ajan hän on jäänyt itkemään päiväkotiin, sormesta kiinni pidellen. Älä mene.

Homma on eskaloitunut niin, että parhaina aamuina hän aloittaa itkun jo kotona.

"Juu mutta se menee ohi", sanovat vanhemmat vanhemmuudenharjoittajat. "Jätät sinne itkemään vain."

Ja niin minäkin varmaan sanon, sitten, kun se on mennyt ohi, sillä tietenkin se menee ohi, se on elämän koko juttu, kaikki menee lopulta ohi. Ja se on sen itkun ytimessäkin, tietysti.

Olen yrittänyt kysyä, mikä itkettää ja mikä pelottaa. Välillä vastaus on ollut jotain absurdia ("laitoin päiväkodissa liikaa ketsuppia"), välillä jotain vähän ymmärrettävämpää mutta silti suhteetonta ("joku tulee yöllä minun huoneeseeni ja vie minun tärkeimmän leluni").

Sitten kysyin, viritetty kysymys jos mikä, että liittyykö pelko jotenkin isiin ja äitiin.

Vastaus tuli vähän kuin paise olisi puhjennut, joo, liittyy, pelottaa, että te kuolette. Ja seuraavana aamuna tarkemmin: pelottaa, että jäätte auton alle kun menette kadun yli. Kun lapsi on päiväkodissa eikä vanhempiaan valvomassa.

Neljävuotiaalle ei voi sanoa, että voi sitä ihminen kotonaankin kuolla, ei se sitä paitsi aikuistakaan yhtään lohduta. Pelko voi olla järjetön ja kaiken nielevä, kyllä minä sen ymmärrän ja omasta kokemuksestani tiedän.

Mutta nyt siitä on ainakin puhuttu. Toivon, että sille käy kuin yleensä peloille, kun niille annetaan sanoilla muoto: ne vähenevät, muuttavat muotoaan ja luikkivat ikkunasta pakoon.

Aika kai senkin näyttää. Saisi näyttää nopeasti.