Tavoitteista

Kyllä pitää elämässä olla tavoitteita, jos minulta kysytte. Osa ihmisistä tavoittelee ehkäpä lääketieteen Nobelia, kun taas tyttärellemme on jo kohdussa asetettu tavoitteeksi selvittää painovoiman välittäjähiukkasten arvoitus - hän ei tosin tätä ehkä vielä itse tiedä.

Itse olen puolestani aina halunnut virkata Suuren* Cthulhun. Ja nyt se on tehty.

Tässä Suuri Cthulhu hengailee joulupaperin päällä kaakkoisessa Helsingissä.

Ohje oli Lontoosta kulkeutuneesta kirjasta Creepy Cute Crochet, jonka saa nykyään myös suomeksi (luultavasti moninkertaistaen ohjeissa mahdollisesti olevien virheiden määrän) mutta esimerkiksi Ullaneule tarjoaa pätevän, hieman isomman version (itse en tosin taannoin ymmärtänyt, miten päin Ullaneuleen versiossa pään tulisi olla, ja annoin periksi.)

Ps. Jos innostutte itsekin virkkaamaan Suuren Cthulhun, ohjeen luojan blogissa on paljon tutoriaaleja aiheesta. Itse tajusin tämän vasta nyt, arvailtuani hetken, mitä ohjeessa muutamassakin kohdassa tarkoitettiin. Ihan uskottava siitä silti tuli, eikö?


* Mies sanoi, että aika pieneltä se hänestä näyttää, mutta itse en lähtisi riskeeraamaan Suuren Cthulhun vihaa moisilla kommenteilla.

Välipäiväin opettavaisia tuokioita

Äitiysloma on opettavaista aikaa. Itse olen (kuten joulunpyhät todistivat) oppinut olemaan yksin.

Valitettavasti yksinoleminen ei ennen äitiyslomaakaan ollut taidoistani vähäisimpiä, ja nyt lähestytään jo erakkouden tympeää rajaa. Vaikka on ihanaa nähdä ihmisiä, joita muuten harvemmin näkee, viisi päivää putkeen koettelee jo kaltaiseni epäsosiaalisen lurjuksen kestokykyä. Kun ympärillä on jatkuvasti ihmisiä, joiden seurassa ei a) kehtaa lukea (koska 32-vuotiaana pitää jo seurustella ja vaihtaa kuulumisia) tai b) voi lukea (koska 32 vuoden jälkeen kukaan ei pidä kirjaan uppoutumista minään erityisoikeutena - se temppu on niin nähty), osaa todella arvostaa sitä, että omat vanhemmat kaappaavat lapsenlapsensa vaunuihin, koiran hihnaan ja lähtevät kävelylle - suoden samalla hiljentyneeseen taloon jääneelle melkein kaksi tuntia häiriötöntä laatuaikaa kirjan kanssa. Muistan tämän tunteen vielä kahdeksankymppisenäkin.

In other news: äsken joku erehtyi sanomaan ääneen "Sissi", Yle Teeman ohjelmistoon viitaten, ja juuri kun olin valmis heittämään kaiken, kävikin ilmi, että kyse on jostain uudelleenfilmatisoinnista eikä koko homma ole Romy Schneideria nähnytkään. Typerryttävää huijausta.

Ja lopuksi muistutus itselle: asuinkumppanissa herää paheksunta, jos kirjahyllystä löytyy Akateemisen alelehti viime vuodelta. Heitä tämänvuotinen pois ennen seuraavan tuloa.

Mc Toivotamm'

...Joitakin vuosia sitten Polyteknikkojen kuoro julkaisi joululevyn, jonka kannessa melkoisen goottihenkisin kirjaimin luki "Mc Toivotamm'". Liekö Tiernapoikien moottoripyöräjaostosta kyse.

Niin tai näin, toivottavasti kaikkien tänne eksyneiden joulu on rauhallinen, lämmin ja rento - vähän kuin vihdoinkin viereen nukahtanut ketkuterrieri tahi sylissä torkkuva vauva. Mc toivotamm'.

Jostain syystä Bloggerin mobiiliversio raatelee kuvat oudoiksi. Väliäkö tuolla, näin joulun alla.

Jos haluat, että lapsi menee tarhaan, siirry sivulle 6

Olin viikonloppuna ystäväni luona talvisessa (=vettä satoi) Lauttasaaressa. Paikalla oli myös ystäväni ystäviä, jotka siis tunnen välillisesti, ja joista kovasti pidän, vaikkemme muutoin juuri törmääkään. Saatoimme keskustella hieman lapsista, anteeksi paikalla olleet lapsettomat, ja eräs meistä heittäytyi kovin rohkeaksi ja esitti lastenhoidollisen mielipiteen. (Sehän on nykyään kovasti paheksuttua, etenkin päivähoidon ja imetyksen osalta, tulee helposti paha mieli.) Mielipide kuului seuraavasti: pienen lapsen on parasta olla kotona vanhemman kanssa.

Jäin sanattomaksi, mitä tapahtuu harvoin. Mutta nyt, huomio, en jäänyt sanattomaksi koska a) olisin täysin eri mieltä ja miettinyt hädissäni, miten sanoa asia kauniisti tai b) olisin mennyt niin shokkiin siitä, että joku uskaltaa esittää mielipiteen, joka voidaan tulkita omia (tulevia) valintojani arvostelevaksi.

Itse asiassa olin vähän niin kuin samoilla linjoilla. Uskon kyllä, että pienen lapsen olisi parasta olla kotona vanhemman kanssa. (Ainakin jos vanhemmalla on yhtään kodinhoidollisia tendenssejä ja/tai kyky olla kiipeilemättä seinille aikuisseuran puutteessa.) Tästä ei kuitenkaan seuraa - kuten julkisen ja nettikeskustelun perusteella niin helposti voisi kuvitella - se, että päiväkoti automaattisesti olisi pahin vaihtoehto, valkoiseen orjakauppaan verrattavissa oleva julmuuden osoitus omalle lapselle. (Haluan muuten huomauttaa, että koska lauantaina paikalla oli vain fiksuja ja filmaattisia insinöörisnaisia, tällaista polarisaatiota ei päässyt keskustelussa tapahtumaan.)

Etenkin netissä vaikuttaa usein siltä, että jos mihin tahansa kysymykseen voidaan määritellä vaihtoehto, joka on Lapsen Kannalta Paras (A), niin tällöin mikä tahansa vaihtoehto (B) on helvetillinen. Näin:

Mutta eihän se niin voi olla. Ei ihme, jos keskustelu on tulehtunutta, jos jokaisen vanhemman on omat valintansa perustellakseen ehdottomasti uskottava, että oma tapa on ainoa oikea ja lapsen kannalta paras ja toisin valinneet ovat VÄÄRÄSSÄ.

Itse uskon, että päivähoito on ihan mainio vaihtoehto (ja tätä uskoa vielä vahvisti se viime viikon perhevalmennus), vaikkei se kaikilta osin paras olisikaan. Näin:

...ja siksipä meidän mukelo menee päiväkotiin noin vuoden* iässä tai kun paikka saadaan/muu ratkaisu löytyy, enkä todellakaan aio tuntea siitä syyllisyyttä. Nautin** töissäkäymisestä enkä usko, että jaksaisin järjissäni kotona leikki-ikäisen kanssa - ja järjissään olevat vanhemmat lienevät lapsellekin ihan hyvä juttu.

* Tästä olin alunperin ajatellut vielä tarvittaessa hieman joustaa, mutta sitten kävi ilmi, että päiväkotipaikka on ihan ehdottomasti helpointa saada syksyllä, joten joustohalukkuuteni hieman ... kärsi. Laitan mieluummin vuoden ikäisen mukelon lähellä olevaan päiväkotiin kuin puolitoistavuotiaan jonnekin Roihuvuoreen.
** Toisaalta, jos en nauttisi - jos, esimerkiksi, olisin yhä edellisessä työpaikassani - saattaisin kokea hyvinkin inspiroivaksi Duploilla leikkimisen. Eihän sitä koskaan tiedä. Sen tiedän, että itselleen kannattaa olla rehellinen.

Ruoka, jossa on kaikki väärin

...paitsi maku.

Söimme ennen paljon broileria, koska sitä oli helppoa laittaa ja olen aika tunari. Sittemmin kävi niin, että aloin tuntea huonoa omatuntoa broilerin käytöstä, ja sen määrä etenkin kotikäytössä romahti. Possun syöminenkin tuntuu nykyään vaikealta, ja juustothan ovat varsinaisia ilmastonmuutoksen edelläkävijöitä ... mutta kerran vuodessa, olen päättänyt, voi silti tehdä tätä BBC Good Foodin lahjaa maailmalle.

Sinapilla täytettyä, syyllisyydellä kuorrutettua kanaa

• 4 broilerin rintafilettä (paksua, ei ohutleikkeitä)
• 8 siivua pekonia
• 50 g kunnollista cheddaria
• 125 g mozzarellaa
• 1 rkl hyvää sinappia

Raasta cheddar ja nypylöi mozzarella pieneksi. Sekoita juustot ja sinappi. Tee rintafileisiin viillot ja täytä ne juusto-sinappiseoksella. Kääri kanat pekoniin, lykkää uunivuokaan ja paista 200C 20-25 minuuttia tai kunnes ovat kypsiä ja pekoni rapsakkaa.

Määriä voi muuten vähän viritellä - itse tein isomman satsin kerralla, riittää ensi viikoksikin. 

Itse tarjosin salaatin kanssa - epäilin salaatin olevan liian hentoista, mutta se raikastikin typerän sateisen joulukuun lohturuoaksi sopivaa kanaa oivallisesti.

Vaihteeksi yövuorossa

Yritin yöllä selvittää, onko perheemme vallannut kuuhulluus, kun puoliso vaelsi levottomana sohvalle nukkumaan enkä itsekään saanut unen päästä kiinni. Mutta ei viime yönä käsittääkseni ainakaan täysikuu ollut.

Perheenjäsenet, joihin unettomuus ei tarttunut: tytär ja koira, jotka molemmat vetivät zetaa tyytyväisinä halki yön.

Unettoman yön seuraukset ovat tässä:

• Pitkäksi venähtäneet aamu-unet ja -pöpperöisyys
• Se, että unohtaa juoda kahvia - huolimatta siitä, että kuuntelee äänikirjaa sarjasta, jonka mahdollisesti toistuvin teema on kahvinjuonti
• Eilisessä erhevalmennuksessa opetelluista laululeikeistä se ainoa, joka jäi mieleen, todella jäi mieleen. LIMPSIN LAMPSIN JALKAPATIKALLA, PAATIKALLAAA JOO!
• Ei tee mieli syödä. Ei kyllä tee mieli nukkuakaan. Tekee mieli istua zombina tietokoneen edessä ja tuijottaa tyhjyyteen. Tai ehkä leikkiä laululeikkejä lapsen kanssa. Yhtä laululeikkiä. LIMPSIN LAMPSIN... okei. Mutta se on tyttärestäkin hauska leikki. Tai ehkä tytär nauraa minulle? 

Kerrankin onnistuin sen sijaan pysymään rauhallisena, vaikka unen puute tuppaa usein vähän hermostuttamaan. Väliäkös sillä jos ei nuku, jos ei kerran nukuta. Aina on laululeikit.

Matematiikkaa

Olen päässyt Girasolessa vaiheeseen, jossa puikolla on 640 silmukkaa. Kuussataanelkyt.

Jos tekisin lapasta, jonka puikoilla on yhteensä 32 silmukkaa, siinä ajassa jossa Girasolea tekee kaksi kerrosta, tekee lapasta reippaat 40 kerrosta. Ehkä enemmänkin, jos lapanen ei ole pitsiä, sillä Girasole on silkkaa pitsiä.

40 kerrosta on melkein kokonainen lapainen. Okei, ei ole, liioittelin, mutta oma tupa, oma lupa.

Jokainen päivä, jona saan neulottua kaksi kerrosta Girasolea, on todella hyvä päivä.

Levy, jota ilman ei tule joulu

Hyvä on, sellaisia on ehkä useampia, mutta listan ehdottomassa kärjessä on Tarja Merivirran Talvi, taivas, tähdet.

Jos ette ole kuulleetkaan tästä joulunaikojen turhan vähälle huomiolle jääneestä klassikosta, teillä kävi kuitenkin tuuri, sillä a) nyt kuulette ja b) olen jo monta joulukuuta kuunnellut sitä tarpeeksi pelastaakseni teidänkin joulunne. Voitte ohimennen mainita kiitoksenne joulupukille.

Levy on briljantti, Tarjan ääni on ihana, ja biisivalikoima mahtava. Kaikki eivät viittaa jouluun suoraan, mutta kaikista tulee hyvä, rauhallinen ja talvinen fiilis. Erityinen hatunnosto sille, että levyltä löytyvät raikkaat käännökset Have Yourself a Merry Little Christmas ja The Christmas Song -biiseistä puhaltavat eloa näihin puhkikulutettuihin sokeripulliin - kumpikin biiseistä kuulostaa suoraan sanottuna paremmalta Tarjan laulamana kuin ikinä tätä ennen. Levyllä on vaikka mitä muutakin ihanaa, mutta suosittelen tutkimaan ihan itse.

Levyn ilkikurisena lopetuksena on myös jenkkibiisejä. Hieman tunnelmaa rikkovat - mutta niin sopivasti rikkovat - Dolly Parton -biisit Aikaa ystävälle (I'll Be Home with Bells on) ja Tunnelmaa jouluun (A Christmas without You) piristävät tanssimaan kuusen ympärillä jo ennen kuin glögiä on terästetty. Ööö. En puhu kokemuksesta. Meillä on kuusi ollut aina nurkassa. Ihan oikeasti.

...okei. I'll get me coat.

Lapasten kaltaiset käsineet ja muuta sellaista

Nyt te tietenkin luulette, etten ole enää yrittänytkään neuloa mitään, mutta olette väärässä. Olen viettänyt aikaa Girasolen parissa. Siinä ohessa olen tuottanut välilapasia; yhdet itselle, yhdet miehelle, ja sitten vielä yhdet itselle. Viimeiset eivät ole ihan varsinaisesti lapaset, koska niissä ei ole kärkiä eikä peukaloa, mutta en voi sietää sellaisia sanoja kuten "kynsikkäät", joten olkoot ne siis lapasten kaltaiset käsineet.

Tein lapasten kaltaiset käsineet samasta langasta kuin Wurmin (ja siitä tein ne omat välilapasenikin. Kuten sanottua, en opi helposti. Ja värikonsistenssi on selvästi päivän sana.) Näiden päät rullasivat raivostuttavalla tavalla, joten tänään reippaasti vielä virkkasin niihin rullausta estävän reunuksen, jonka kaiken lisäksi päättelin heti. Nyt haen glögiä ja ojennan itselleni reippausmitalin.

Tai ehkä annan miehen esitellä vielä vaatimansa välilapaset, jotka on kettuterrierin ulkoiluttajalle sopivasti tehty tweed-langasta (mitä tämä roska tässä langassa on, kysyi mies.) Kas näin pääsevät lapaset oikeuksiinsa, mallin mielestä:

Just.

Haikala

Kolme kuukautta ja joitakin päiviä tyttäreni syntymän jälkeen koin tarpeelliseksi - näin lauantai-illan ratoksi - selvittää tyttäreni horoskooppimerkin.

"WOOO! Tyttökin on leijona! Kaikki parhaat tässä perheessä on leijonia."
"Mitkä parhaat. Ootko säkin leijona?" kysyi mieheni joka ymmärtää horoskoopeista vielä minuakin vähemmän.
Vastasin - melko omahyväisesti, jos rehelliseksi heittäydyn - että näin tietenkin on asian laita.
"Pyh", sanoi mieheni. "Minäpä olen haikala."

Sydän tähän.

Moda

Tykkään uudistuneesta Moda-lehdestä ihan sikana: ensinnäkin lehti näyttää niin hyvältä, että se on joka kuussa pakko ostaa jo siksi, ja kaiken lisäksi - tämä on vähintäänkin keskikokoinen ihme - lähes joka numerosta löytyy jopa useita kivoja ohjeita, jotka mielellään tekisi (eikä pelkästään paksuimmasta Novitan langasta toteutettuja huiveja ja rannekkeita, joiden valmistumiseen vaaditaan 6 silmukkaa ja yksi synapsi.)

Itse asiassa Moda on jopa niin kiva lehti, että harkitsin sen tilaamista. Valitettavasti...

...lehden tilaajat saavat rangaistuksena ikäviä kodintekstiilejä. Löysin myös toisen tarjouksen, jossa on jopa vaihtoehtoja: fleecetuotteiden sijaan saa valita pashminan tai lehtikorin väliltä. Mahdotonta sen sijaan on: tilata pelkkä lehti ilman oheisroskaa.

Moda, miksi vihaatte lukijoitanne näin?

Ps. Myös webisivunne haisevat.

Päivän jupina: paska diili

Satuin lukemaan uusinta Nytiä vasta nyt (pun not intended). Siellä oli juttu Citydealista kavereineen - ilmiö, jota olen kerran kokeiltuani pitänyt epäilyttävänä jo hyvän aikaa.

Satuin kerran ostamaan Citydealista tanssitunteja. Diili oli kyllä sinänsä hyvä, ja koska kyseinen tanssifirma varmaan piti tunnit joka tapauksessa, aletuntien kauppaaminen siinä toivossa, että jotakuta puraisisi tanssikärpänen, ei ollut varmaan idioottimaisinta ikinä. Toivon. Oli nimittäin kiusallista hakea niitä suunnilleen kahden euron tanssituntilipukkeita.

Ennen pitkää homma alkoi tuntua hieman epäilyttävältä sekä myyjän että ostajan kannalta. En muutenkaan juokse tarjousten perässä, mutta nyt siis tilasin niitä ihan omaan sähköpostiini. Kerran harkitsin ostavani illallisen ravintola Mange Sudiin. Sitten tajusin, että kiusaantuisin tarjouslipukkeen esittelystä niin, että koko ravintolailta luultavasti menisi pilalle kuitenkin - luulen olevani jotenkin puutteellinen ihminen tässä suhteessa.

(Ja eikös tästä sitäpaitsi tule mieleen hieman eräs vanhan kunnon Mad-lehden sarjakuvastrippi, jossa mies toteaa tv:tä katsovalle vaimolleen, että "Minä luulin, että inhoat mainostaukoja". "Niin", vastaa vaimo. "Mutta löysin vihdoinkin kanavan, jolla ei ole lainkaan mainostaukoja. Ostoskanavan!")

Niin tai näin, en vieläkään pysty ostamaan Citydealin tarjouksia - en, vaikka hiljattain tuli vastaan oikeasti houkutteleva tarjous lastentarvikeliikkeeseen. En voinut olla ajattelematta ketjuun kuulumattoman lastentarvikeliikkeen todennäköisesti korkeaa tilavuokraa, henkilöstökuluja tai sitä, että Öko-Tex -sertifioitujen imetys- ja äitiysvaatteiden (jotka Malesian sijaan on tehty Portugalissa, tukekaamme horjuvaa euroa) ehkä kuuluukin maksaa enemmän kuin Halvan ja Mauttoman Malesiavalmisteisten vastaavien.

Vielä pahemmalta tuntuu palvelutarjousten osalta. Viime kädessä nimittäin arvostan kovasti muiden tekemää työtä - jos joku käyttää jonkin palvelun tuottamiseen aikaansa ja luultavasti kohtuullisella vaivalla hankittua ammattitaitoaan, tuntuu vähintäänkin reilulta maksaa siitä käypä hinta. Jos en voi maksaa, en käytä palveluita, mutta en mitenkään kykene paikalle vaatimaan, että palveluntarjoaja tekee työnsä käytännössä tappiolla. En, vaikka uusien vakioasiakkaiden toivossa palveluaan polkumyyvä yrittäjä olisi itse ansaan astunutkin.

Kun isä tietää paremmin

Käväisimme vauvan kanssa Cambridgessa ja Lontoossa. Kirjoittelen vauvan kanssa matkustamisesta - ja matkustamisesta - varmaan vielä lisääkin, mutta nyt sen verran, että paluu kotiin oli shokki.

Olimme kaikki rättiväsyneitä ja toukkamme kieltäytyi kovaäänisesti syömästä seuraavana päivänä - mielestäni, ja minun näkemyksenihän toki tulisi olla absoluuttisen totuuden pulppuava lähde - turhan monen tunnin ajan. Kokeilin parkuvan lapsen kanssa kaikkea: imetystä normaalisti, imetystä rintakumilla, korviketta pullosta, rintapumpulla pumpattua äidinmaitoa pullosta, korviketta hörpyttäen ja, niin, sitä rintapumpun käytön seurauksena syntynyttä maitoa hörpyttäen.

Turhaan. Lapsi karjui pää punaisena eikä syönyt. Paitsi hörpyttäessä vahingossa nielaisi ja karjui sitten vielä kiukkuisemmin.

Lopulta lapsen isä aika tiukasti huomautti, että ehkäpä lapsi ei syö koska ei halua syödä (sen sijaan, että ei söisi, koska kierosti on niin väsynyt, ettei muka jaksa.) Tämä kävi kuulkaa luonnolle. Koska haluan säilyttää uskottavuuteni ja ylpeyteni rippeistä viimeisetkin, en nyt kerro, kuinka kauan olin yrittänyt syöttää lasta, joka ei halua syödä, mutta sanottakoon, että kaikkien osapuolten mielestä aivan turhan kauan.

Tytär laitettiin sitteriin, jossa hän vallan tyytyväisenä tutki ympäristöään vaikuttamatta lainkaan nälkäiseltä. Vajosin syvään masennukseen - millainen äiti sitä oikein on, jos ei edes tiedä, milloin lapsella on nälkä? Ei varmaan kummoinenkaan. Sitäpaitsi: millainen äiti sitä oikein on, jos lapsen isä kokee, ettei hänellä oikein ole sanomista hoitoteknisiin kysymyksiin? Takuulla huono.

Hyvä. Tarinalla on onnellinen loppu. Tunnin päästä lapsi söi reippaasti (rinnasta) ja ilta ja yö menivät ihan mainiosti. Itsekin opin pari asiaa: ensinnäkin tyttäreni isä on oikeasti aika fiksu ja suhtautuu asioihin oikeastaan vielä luontevammin kuin minä - tyyppiä kannattaa siis kuunnella. Niin, ja jos lapsi ei syö, hänellä ei ehkä ole nälkä.

Uusia tapoja säästää

Vogue Knitting, tuo kohtuullisen rumien neuleohjeiden ehtymätön lähde, lähestyy minua nykyään lähinnä erilaisilla kurssitarjouksilla.

Nytkin oli joku kurssipaketti huimassa 25% alennuksessa.

Vain $384.

Väkisinkin tulee mieleen, että tiedän vieläkin helpomman tavan säästää.

Toinen lapsi

Okei, okei, en ihan tosissani vielä mieti mitään toisia lapsia. Ensimmäinen ei ole puoltakaan vuotta. Sain kuitenkin tänään pikku lahjana Kaksplus-lehden näytenumeron, jossa pohdittiin sitä, miten toimia kun toinen ei halua toista lasta.

Meillä tilanne on ollut vähän kuvatunkaltainen. Minä olen aina ajatellut, että haluan >1 lasta, koska sisarussuhde on hieno juttu. Mies on ollut tiukasti sitä mieltä, että yksi lapsi riittää - siitäkin huolimatta, että sisar on yksi miehen elämän ehdottomasti tärkeimmistä ja parhaista tyypeistä. Nyt neidin myötä rintamalinjat molemmin puolin ovat vähän lientyneet, mutta asiasta ei keskustella, koska se tuntuu yhtä epäajankohtaiselta kuin aurinkomme muuttuminen punaiseksi jättiläiseksi. Tilanne on minusta ihan hyvä.

Vaan ihan hyvä tilanne ei ole Kaksplussaan haastatelluilla äideillä, joiden miehet eivät halua toista lasta. Artikkelin luettuani kurkkua melkein kuristi. Siinä neuvottiin keskustelemaan kumppanin kanssa, miettimään, mikä toisen lapsen hankkimisessa pelottaa tai arveluttaa. Vaihtoehto, jossa toista lasta ei hankita, otettiin sekin huomioon - mutta aika kursorisesti. Ilmeisesti se ei sitten kuitenkaan ole mikään vaihtoehto - tai sellainen fiilis artikkelista ainakin jäi.

Toki toisen lapsen hankkiminen on varmaan samanlainen perustavanlaatuinen kysymys kuin ensimmäisenkin hankkiminen - jos linjat ovat aivan erilaiset, on vaikea elää yhdessä. Mutta miksi ei voisi yhtä hyvin miettiä keinoja siihen, miten itse tulla sinuiksi sen kanssa, että lapsiluku jää epätoivottuihin numeroihin?

Ainiin, yksilapsiset äidit tilaavat Kaksplussaa lyhyemmän aikaa.

Arjen huojentavaa rauhaa

Ystäväni tulee huomenna tutustumaan vauvaperheen arkeen, joten sanottakoon nyt sananen siitäkin. Yleisesti ottaen pidän kovasti arjesta. Pidän nytkin kovasti arjesta, mutta arkeen kuuluu mielestäni rutiineita, jotka tuovat ... no, huojentavaa rauhaa, kuten Laura Sippolan biisissä osuvasti lauletaan. Ja siinä mielessä tämä on vähän hakuammuntaa vielä.

Tyypillisin rutiini tuntuu olevan närkästynyt ajatukseni siitä, että päivä on taas ohi ja kohta on ilta. Aika kuluu niin kovin nopeasti. Toiseksi tyypillisin rutiini liittyy oikeastaan enemmän koiran kuin lapsen hoitoon - käymme kolmestaan aamulla lenkillä. Lenkin pituus riippuu vain ja ainoastaan omasta viitsimisestäni, mutta pyrin vähintään tuntiin. Hurjapäisinä päivinä saattaa mennä kaksikin.

Toisin kuin koiralla, joka hämmentyy kellojen siirrosta, tyttärellä ei sen sijaan ole vielä oikein minkäänlaista päivärytmiä - paitsi tietenkin iltatihinät, jossa kymmenen ja kahdentoista välillä on kiellettyä nukkua. Olennaisempaa on meuhkata ja viuhtoa. Joskus iltatihinöiden ohjelmassa on myös valtaisa rintaraivari, jotka ovat yllättäneet lyhytpinnaisen minäni lähinnä sillä, että - ensimmäisten raivareiden voimattomuuden jälkeen - niihin suhtautuu aika lunkisti. Toistaiseksi tytär on aina rauhoittunut.

Lisäksi päivään kuuluu kaikenlaisia askareita, kuten a) vauvan ruokkiminen b) koiran ruokkiminen c) vaipan vaihtaminen d) allekirjoittaneen ruokkiminen ja muut huoltotoimenpiteet. Nyt voisi sitten helposti kuvitella, että työn orja ei zorron yössä muuta ehdi tehdä kuin kotitöitä. Väärin. Kohta a) on niin aikaavievää, että olen ehtinyt mainiosti katsomaan kaiken katsomisen arvoisen, mitä tv tuottaa (erityismaininta Mercy Peakin lääkäriasemalle) ja osan siitäkin, mikä ei katsomisen arvoista ole (Unelmien poikamiestyttö, puhun sinulle), lukemaan, pelaamaan kännykällä typeriä pelejä, pelaamaan konsolilla vähemmän typeriä pelejä ja kuuntelemaan kuinka Jukka Relander ja Tuomas Nevanlinna puhuvat krapulasta (muistin ohjelman olemassaolon toisin sanoen vasta tänään.)

Seuraa käytännön havainto. Vauvaperheen arkea toistaiseksi eniten helpottava tuote on ollut kantoliina. Omamme on naapurilta hommattu Close Baby Carrier, joka on valmiiksi muotoonommeltu ja kohtuullisen näppärä käyttää. Tämä ei ole maksettu mainos, vaikka kuinka muuta toivoisin.

Wurm

Sain vihdoin Wurmin valmiiksi, ja olen sanalla sanoen innoissani. Se näyttää hyvältä jopa minulla, jonka päässä ei ainutkaan pipo ole vielä näyttänyt siltä, että kanssani kehtaisi kaupungille lähteä (paitsi toki aviomieheltä pihistetyt yksilöt, ne jostain syystä toimivat aina.) Lisäksi Wurm onnistuu jollain ihmeen ilveellä olemaan ei-ihan-liian-kuuma - istuin hetken jos toisenkin se päässä yrittäen (turhaan) saada päähineestä edustavaa kuvaa (ei nyt mennä siihen, että täällä alkukodissani on tunnetusti lämmintä samaan tapaan kuin Etelänavalla on.)

Wurmiin käyttämäni lanka (SMC Select Extra Soft Merino Opera) oli taivaan ja helvetin liitto. Hienostuneesti kimalteleva lanka on kaltaiseni harakan unelma, ja neuloksesta tuli tosi nättiä, mutta lanka liestyi kauheasti. Neulominen vaati langan kierittelyä takaisin kokoon noin neljänneskerroksittain. Kiitti SMC.

Koska intiaaninimeni on Ei Opi Kerrasta, aion tehdä myös myssyyn sopivat lapaset. Samasta langasta totta kai.

Päivän jee

Tänään opittua: imettäessä voi pelata Ratchet & Clankia.

Äiti älä järkyty. En mä koko aikaa.

Fail day

Taannoisen epäonnistumisen päivän kunniaksi (ja Things to make and do -blogin innoittamana) päätin näyttää myös viimeisimmän epäonnistumiseni: Shipyard Mittens.

Fail #1: Valitsin väärän langan. Liian ohuen, liian vähän projektin näköisen, vaikkakin sinänsä ihanan Cascaden Heritage Silkin.

No eihän ne nyt niin pahalta näytä. Right? Right...

Fail #2: Lapasissa on kiva flip top, joka suomeksi on varmaan jotain muuta, mutta minusta on kiva sanoa flip top. No, poimin silmukat kärkeä varten hieman huolimattomasti, joten molemmat lapaset sopivat paremmin vasempaan käteen. Valkokärkinen sentään pienellä venkoilulla kelpaa käytettäväksi myös oikeassa.

Fail #3: Tämä ei minusta ole niinkään mea culpa kuin ohjeen mogadishu, joskin väärällä langalla saattaa olla asian kanssa jotain tekemistä. Käytössä se kiva flip top ei nimittäin yllä niin alas kuin sen (mielestäni) tulisi, ja kämmenpuolelle jää ällöttävä rako. Suututtaa.

Lopulta lapasista jäi kokonaan uupumaan nappi, jolla flip topin saisi kämmenselkään kiinni. Olin niin kiukkuinen.

Koska olen myös itsepäinen kuin muuli, ja pidän alkuperäisestä mallista kovin, päätin tehdä lapasista hieman viritetyn version - törmättyäni lankaan, joka paremmin ilmentää alkuperäisen mallin ideaa pienemmillä kontrasteilla ja murretuilla sävyillä.

Smoulder

Nyt se raivoa ja kiukkua itäisessä Helsingissä aiheuttanut Smoulder on kuulkaas valmis. Olen tyytyväinen. Neule on nätin harmaa ja sointuu kivasti pirteän mustan garderobini kanssa. Sikstoisekseen nykymohair (ollen Dropsin Kid-Silkiä eikä Rowanin tuplasti kalliimpaa mohairia, jota ohje vaati*) on vallan mukavaa päällä, ei kutita tai ahdista, eikä ole liian kuumaakaan. Niin se kehitys kehittyy!

Tavoilleni uskollisena käytin enemmän aikaa neuleen viimeistelyyn kuin neulomiseen. ...Okei, liioittelin, kuten aina.

* Itse asiassa olisin varmaan ottanut ja maksanut siitä tuplasti kalliimmasta, jos siitä olisi ollut tarjolla tummanharmaata. Jälkikäteen ei harmita, että olin pakotettu säästämään.

Pakastemaissin paras loppusijoituspaikka

...on epävalokuvauksellinen keitto. Tämä on alunperin käsittääkseni Martha Stewartin soppaohje, paksu keitto, jolle englanninkielinen termi on ihana chowder. Ihastuin tähän kun äiti toi lastin erilaisia pakastekeittoja äitiysloman sitä ... äitinä olemisen vaihetta aloittelevalle tyttärelleen, ja sanottakoon, että iloa niistä keitoista olikin kun mies meni nauttimaan työpaikkalounaista.

Parsakaali-pekonikeitto summittaisilla ainesmäärillä

• Iso parsakaali (itselläni oli noin 750 g)
• Iso jauhoinen peruna (tai pari, koska itse ostan kaikkea aina kaksi)
• Sipuli
• 200 g pakastemaissia (jyviä, ei tähkiä)
• 4 siivua pekonia (tai koko pekonipaketti, kuten minulla, tietenkin)
• 2 dl kermaa, tai vähän enemmän maitoa
• Litran verran kana- tai kasvislientä
• ~0,5 dl jauhoja
• Kuivattua timjamia, suolaa ja mustapippuria

Alkuvalmistelut: kuori sipuli ja peruna(t), silppua kaikki silppuamista kaipaava.

Paista sitten pekoni isossa kattilassa. Kun pekoni on rapsakkaa, siirrä se sivuun ja kuullota sipuli pekonin rasvassa. Lisää sitten jauhot ja paista koko ajan sekoittaen noin 30 sekuntia. Lisää valitsemasi liemi ja peruna ja kiehauta. Vähennä sitten lämpöä. Kun peruna on pehmennyt, lisää parsakaali, maissi, timjami ja maitotuote. Keitä 8-10 minuuttia, tai pidempäänkin kuten minä taisin (mutta älä polta pohjaan kuten minä vähän taisin), mausta ja tarjoile pekonisilpun kanssa.

Koska tarjoilin ruoan itselleni, ja sitä oli syytäkin jäädä seuraaviin aterioihin, on pekonisilppu nyt siis keiton seassa. Maailmantuskaa kärsiville mainittakoon, että Stockan Herkusta saa luomupekonia - sieltä minäkin hain omani, ja tiedosta kiitän Kulinaarimurulan Jaanaa.

Kahvia, rakas Watson

Lempimukini on veljeltä peritty New York Rangers -muki, josta juon kaikkea (mutta vain yhtä asiaa tiskausten välillä. En myöskään saa kerrostaa kofeiinia mukin reunoille tiskaamalla sen vain kahdesti vuodessa, kuten nähdäkseni olisi asiallista, sillä suojelutoimista huolimatta muki päätyy tiskikoneeseen vähintään kerran viikossa.)

On muitakin hyviä mukeja, kuten "I am not a paper cup" -muki, josta juon näin kotioloissa (pika)kahvini*. Tähän mukiin mahtuu eniten kahvia, ja koska haluan sumppini kuumana, mustana ja laihana**, kofeiinimäärien ylläpitämiseksi sen tulee olla myös runsasta. En yleensä käytä sisätiloissa silikonikantta (enkä käyttäisi ulkonakaan, en ole oikein ikinä oppinut käyttämään niitä kansia polttamatta suutani).

Tänään piti kuitenkin kaivaa kaapista vähemmän kahvia vetävä Rangers-kuppi, sillä Not a paper cup oli kadoksissa. Pienen etsinnän jälkeen selvisi, että eilisten ristiäisten tuoksinnassa...

...joku laittoi siihen kukkia. Minun kahvimukiini.

* Tiedetään, olen mieleltäni sairas ja epäilyttävä henkilö. Pidän pikakahvista.
** Kyllä vain, shampanjani haluan kylmänä, kuivana ja ilmaisena, arvasitte oikein.

Lokakuun ensimmäinen

Olen tällä hetkellä varsin pettynyt Etelä-Suomen läänin pääkaupungin säähän, mutta viikonloppu oli jumalainen. Kuten lokakuun ensimmäinen viikonloppu yleensä on.

Olen pitänyt lokakuun ensimmäisen viikonlopun sääolosuhteista katkeraa tilastoa jo vuosia. Olen nimittäin käyttänyt sen arviolta kahdeksana vuonna elämästäni lukien matematiikan ensimmäiseen välikokeeseen opinahjossani, joka ennen tunnettiin nimellä Teknillinen korkeakoulu. Näinä viikonloppuina on taivas ollut sininen ja satsumat yhtä keltaisia kuin koivujen lehdet, ja minä olen istunut sisällä opiskelemassa matriiseja. (Joinakin vuosina olen istunut sisällä lukemassa lohikäärmekirjoja ja tuntemassa syyllisyyttä siitä, etten opiskele matriiseja.) No, kertaus on opintojen äiti: kiitos vaihtuvien kurssisisältöjen olen suorittanut kaikki opintojeni pakolliset matikan kurssit matriisien voimalla. Oppimatta juuri muuta. En ole tästä erityisen ylpeä, mutta etäinen häpeän parahdus hukkuu tyystin puhtaan, syksyisen ilon alle.

Tänä vuonna oltiin mökillä. Syksyisen päivän kauneuden voitti vain öinen tähtitaivas; harvoin on niin pimeää, että Linnunrata erottuu, mutta nyt, kaukana kaupungin valoista, se näkyi. Seisoin ulkona pää kenossa ja sydän täynnä onnea. Olisin jäänyt ulos koko yöksi ellei ... no niin, eipäs liioitella. Tuskin olisin jäänyt missään olosuhteissa.

Ps. Rakkaat te, jotka tänään menette matematiikan välikokeeseen. Tsemppiä, haha. Viikonloppu oli ihana.
Ja jos matematiikan välikokeita - tai, toden totta, matematiikan kursseja - ei enää pidetä, voitte luottaa siihen, että valituskirjelmäni löytää Aalto-yliopiston johdon tuota pikaa. Ei ole mitään syytä sille, ettei teidän tulisi kärsiä kuten minä olen kärsinyt.

Koira ja vauva II

Koira, tuo vauvaperheen väsymätön työmyyrä. Täysin pyyteettömästi ja oma-aloitteisesti tämä pieni otus siivoaa lattialta tyttären puklaaman maidon.

Hieman vähemmällä innolla suhtaudun seuraaviin auttamisyrityksiin:

• Tuttivieroituksen aloittaminen 2 vkon iässä tutteja varastamalla. 
• Lapsen suojelu murtovarkailta, kolkkaajilta ja muilta epatoilta haukkumalla. Epäilemättä vaarallinen ja viekas postinkantajatar onkin saatu jo peloteltua henkihieveriin. (Naisparka suuresti masentui kuullessaan, että paketit voi tästedes luovuttaa suoraan sisälle, sillä hän - toden totta - pelkää ärjyämme.)

Luomusynnytys

Luin Leo Straniuksen Ekoisi-blogia, jossa synnytys ei ollut ihan luomua. No, ei ollut meilläkään. Ei haittaa.

Eniten hämmästytti se, että kommenteissa niin moni tuntuu kokevan synnytyksen lääketieteellisen intervention asiana, joka on pettymys, mutta jonka kanssa voi kuitenkin elää, jos nyt muistaa olla itselleen armollinen.

Totta helvetissä asian kanssa voi elää. Jos siis sattui jäämään henkiin. Tässä äitiyskuolleisuuden lintukodossa aika monelta näemmä tuppaa unohtumaan sellainen juttu, ettei synnytys ole mitenkään erityisen turvallista, vaikka kuinka olisi luomua. Siihen voi kuolla.

Itse en jaksa spekuloida sillä, olisinko saanut tytön hengissä maailmaan ilman lääketieteen apua, sillä olen melko varma, että ilman modernia lääketiedettä olisin ollut vainaa tai hedelmätön keskenmenojen vuoksi, eikä synnytykseen asti oltaisi ikinä edes päästy.

Hurraa lääketieteellinen interventio!

Mikä nyt helpointa on

Jäin miettimään perhepeti- ja imetysasioita. (Otaksun perhepedillä tarkoitettavan konseptia, jossa vauva nukkuu vanhempiensa kanssa samassa sängyssä.)

Meillä tyttö siis sekä on täysimetyksessä (tämän voi halutessaan tulkita kahdella tavalla: 1. ei saa muuta ruokaa tai 2. ei tee juuri muuta kuin syö, molemmat ovat yhtä totta) että nukkuu perhepedissä. Tällä saa ymmärtääkseni paljon hippiäitipisteitä, mutta perimmäinen syy on seuraava:

Olen laiska ja mukavuudenhaluinen.
(Lisäksi tykkään ihan aidosti siitä, kun sirkuttava ja potkiskeleva vauva nukkuu vieressä.)

Perhepeti ja imetys takaavat ainakin omat yöuneni. Epäilen nimittäin, että tyttö on hoitanut syömisensä muutamana yönä aivan oma-aloitteisesti, mitä suuresti arvostan. Tuskin olisi hoitanut pinnasängystä käsin tahi pulloruokinnassa ollessaan.

Koira ja vauva

Moni on kysynyt, miten koira on suhtautunut vauvaan. Tämähän oli aihe, jota esimerkiksi kesäkuussa itkin* yhden kokonaisen viikonlopun: mitä, jos koira suhtautuu huonosti vauvaan ja koirasta pitää luopua?

No, ihan hyvin on mennyt. Koira tajusi aika nopeasti, että nuo ruokaa pihtaavat kaksijalkaiset suhtautuvat tähän kääröön hieman eri tavalla kuin aiemmin tavattuihin. Hieman se hyppi vauvaa päin alkuun, mutta on jo käytännössä lopettanut sen, ja yrittää nyt lähinnä päästä nuuskimaan ja nuolemaan toisen päätä - hätätilassa myös jalat käyvät.

Kerran lattialle tosin tipahti hieman rintamaitoa, joka koira korjasi parempiin suihin ja istui sitten kaksi päivää lattialla jalkojeni juuressa kun imetin ja tärisi. Viesti oli selvä: "Koska on minun vuoroni?"

Tässä koira on jo antanut periksi imetysvuoron suhteen ja väijyy tuttia tai rintakumia, kumman nyt ensin tassuihinsa saakaan.

Huomatkaa muuten koiran siisti trimmi. Olen tyytyväinen. Enää puuttuvat emännän tweed-vaatteet** - kettuterrieri on nähdäkseni englantilaisen maalaisaristokraatin koiran perikuva ja luullakseni vähintä, mitä voin tehdä, on pukeutua itsekin asianmukaisesti.

* Kirjaimellisesti. Ulvoin. Niagara olisi punastunut kateudesta.
** Yritys on kova. Ostin jumalaista tweed-lankaa tehdäkseni siitä lapaset, ja kotona päätin, että teenkin siitä miehelleni lapaset. No, ainakin toinen meistä näyttää kohta ketkuterrierin arvolle sopivalta.

Asia selvisi

Muistanette ehkä, että kamppailin taannoin erään neuleohjeen kanssa? Asia selvisi, kiitos äidin, joka luki ohjetta rauhallisella äänellä:

"...neulo, kunnes oikealla puikolla on 7 silmukkaa..."

Hetkinen. Oikealla? Siis tällä toisella oikealla puikolla, eikä sittenkään tällä, jonka muu maailma ilmeisesti tuntee "vasempana puikkona"?

Kas ... Ohjeessa alkoi yhtäkkiä olla paljon enemmän järkeä.

Aamun painajainen

Olen kehittänyt täysin irrationaalisen inhon Angry Birds -oheissälää kohtaan; ymmärrän, että silkasta rahantekonäkökulmasta on varmaan fiksua repiä fyrkkaa kaksin käsin irti kaikesta, mistä saa, mutta suurin osa kuulemistani Rovion suunnitelmista vaikuttaa a) peittelemättömän ahneilta ja b) pelinkehityksellisesti kunnianhimottomilta, enkä tiedä, kumpi on kiusallisempaa.

Nukahdin tuossa tovi sitten hetkeksi Ylen Aamu-tv:n ääreen, ja ylläolevasta perspektiivistä käsin voinette ymmärtää kauhuni kun herätessäni töllössä oli Rovion Peter Vesterbacka kertomassa Angry Birds -keittokirjasta.

Itsepuolustukseksi nukahdin välittömästi uudestaan, enkä enää tiedä, oliko kyse vain pahasta unesta. (En myöskään tiedä, toivoako, että kyse oli vain pahasta unesta - se toki pelastaisi maailman tältä oheistuotteista epätoivoisimmalta, mutta mitä se kertoisikaan alitajunnastani?)

Itkupotkuraivo

...ei ehkä tarvitse miettiä, mistä tyttö on perinyt kärsimättömän luonteensa ja ... tuota, ärtyisyytensä jos asiat eivät mene ihan suunnitelmien mukaan.

Tytön äiti, allekirjoittanut, on nimittäin täällä turhautumiskiukun partaalla, koska Kim Hargreavesin typerä, typerä, typerä Smoulder-ohje on täyttä hepreaa, mitä tulee selkäpuolen niskan muotoiluun. Miten vaikeasti voidaan asia ilmaista?

Suolaa haavoille heittävät seuraavat lainaukset:

"Suitable for the novice knitter"
-ohje

 Ei ole. "Suitable for the novice knitter looking for a way to quit knitting" olisi kuvaavampi.

"...I am rather pleased with it and it was so easy to knit!"
-satunnainen Ravelryn käyttäjä, joka on onnistunut

Ei tässä mitään. Ei tämä ole kilpailu. Ei minun tarvitse tuntea oloani typeräksi, vaikken ymmärrä yhtä ohjetta ja joku muu ymmärtää. Voin lopettaa hampaiden kirskuttelun vaikka nyt.

Onneksi äitini on tulossa illalla käymään. Saa luvan auttaa. Tosin soitin hänelle jo vartti sitten, koska en usko, että hänellä voi työssään olla mitään tärkeämpää tekemistä kuin auttaa englanninkielisen neuleohjeen selvittelyssä. Puhelimitse.

Äiti lukee ajatuksia eikä vastannut.

Öisin ei nukuta

Tästä tulee varmaan neuvolassa sanomista, mutta meillä ei nukuta öisin, vaikka käskivät. Kolmen-neljän maissa aamuyöllä sängyssä ruokailu muuttuu niin tahmaiseksi ja takkuiseksi, että nousen suosiolla imettämään sohvalle.

Toistaiseksi olen jaksanut tätä rytmiä päiväunien avulla ihan hyvin - yllättävänkin hyvin, luulin etukäteen muuttuvani raunioksi - mutta poden toki jo nyt syyllisyyttä siitä, ettei lapsemme vuokseni tule koskaan oppimaan ihmismäistä päivärytmiä.

Voihan.

Olen nyt ollut yhden (1) päivän kotona ilman aikuisseuraa. Päivän pääaktiviteetit ovat olleet:

• Aamulenkki neidin ja koiran kanssa. Toista piti työntää, toista vetää. Tämä oli hyvä juttu, käkätin äänikirjalle ja tunsin itseni ihmiseksi. Mitä nyt imetystä varten alaskiskottu toppi palautui muotoonsa yllättävän huonosti ja esittelin luullakseni imetysliivejä puolelle itäistä kaupunginosaamme. Sori tyypit. En tajunnut.
• Imetys yhdistettynä telkkarin tuijotukseen. Luullakseni näytin tältä: 0_0. Tämä oli huono juttu - fiksumpaa olisi lukea, mutta nyt kesken oleva kirja ei vaan inspiroi.

Olen ihan vähän huolissani siitä, miten sekaisin olen esim. perjantaina. Nyt jo tekisi mieli kiipeillä hieman seinille kuin uudestisyntynyt Prince of Persia ainakin. Vaatia tänään töihin palannutta aviomiestä keskustelemaan jostain, sen sijaan, että pelaa ja toimii nukkuma-alustana tyttärelleen. Otaksun kuitenkin hänenkin mielenterveytensä olevan perheen kannalta olennaisen, joten pidän suuni kiinni ja neulon hetken.

Onhan sentään itse Elizabeth Zimmerman (en tiedä ollenkaan, kuka hän on, mutta varmasti merkittävä nainen) sanonut seuraavat viisaat sanat:

Properly practiced, knitting soothes the troubled spirit, and it doesn't hurt the untroubled spirit, either.

Syyskuu

Onpas haikea olo. Tuntuu vähän siltä, kuin kesä olisi mennyt osaltani hieman ohi odotellessa, hikoillessa ja hieman kiukutellessakin - olo alkoi olla aika tukala loppua kohden, eli jostain heinäkuun puolivälistä. Kiitos ja anteeksi tukiryhmälle, joka myös perheenä ja ystävinä tunnetaan.

Toisaalta rakastan alkusyksyä; syyskuu on hieno kuukausi, elokuun jälkeen yksi suosikkejani. Vaikka kuinka kaikki ennustavat, etten varmaan tule juuri kotoa poistumaan nyt kun vauva on pieni, olen kyllä toiveikkaasti suunnitellut hieman metsälenkkejä vaunu-koira -kombolla. Voi tietysti olla, että ne tulevat ylittämään suorituskykyni rajat, mutta tingin kyllä mieluummin jostain muusta - alkusyksyn luonto on huikaisevaa ja äidin mielenterveys lienee vauvankin hyvinvoinnin kannalta olennaisessa osassa. Tänä aamuna, kun käytin koiraa pissalla, ulkona oli ihana viileys ja jumalaisen kaunis usva. Aika huonosti nukutun yön jälkeen juuri mikään ei olisi voinut piristää niin. Okei, tukeva aamupala ja eteen kiikutettu kahvi auttoivat myös.

(Ja luvalla sanoen, mikä ihana asia on se, että lapsella on isä, jota ei lainkaan pelota jäädä yksin kotiin pienen nyytin kanssa: "Miks pelottais? Pahin mitä voi tapahtua on, että se alkaa huutamaan." Mitä tyttö oli toki alkanutkin, ja rauhoittunut sitten onnellisena isänsä rinnalle.)

Olen muuten tullut selanneeksi Sokoksen kuvaston tänä vuonna ennätystarkasti (en tajua miksi, yleisesti ottaen en voi sietää S-ryhmän kauppoja), ja löysin sieltä tuotteen joka on joko kuluvan kymmenvuotiskauden suurin turhake tai aivan käsittämätöntä neroutta, en osaa päättää:

Ta-DAAAA. Sipsiritiläsetti kotitekoisten sipsien valmistukseen. The mind boggles.

Harmaa syksy

Kuolasin Jared Floodin ohjetta Green autumn -lapasille aikani, mutten millään saanut sitä ahnaisiin näppeihini. Yritys oli kyllä kova: tilasin jopa Vogue Knitting -lehden sen numeron, jossa ohjeen piti olla - vain tajutakseni, etten vaan osaa. Sain ihan eri numeron.

Lannistuneena annoin periksi, kunnes kesällä tajusin, että jopa Vogue Knitting on siirtynyt nykyaikaan ja myy ohjeitaan sähköisinä kappaleina jippii. (Rowan, odotan samaa teiltä, kiitos. Hop hop.)

Niinpä päätin törsätä tähän Saffron Dyeworksin jumalaisen silkkisekoitelangan, josta olisi varmaan voinut tehdä myös huivin, jos:

1. Minulla olisi ollut jonkinlainen aavistus siitä, millaisen huivin
2. Lankaa keriessä ei olisi käynyt ns. mogadishu, joka johti hikisenä helteisenä ahdistavana päivänä massiiviseen itkupotkuraivariin* ja siihen, että osa langasta päätyi koristamaan roskista kun allekirjoittanut päätti tunnustaa tosiasiat, ts. tästä ei nyt tule mitään.

No, näitähän sitten paukutin enemmän tai vähemmän kiroten keskellä onneksi-ei-enää-niin-helteistä-kesää ja päätin, että muksu syntyy sitten kun nämä ovat valmiit. Ohje ei ollut kovin vaikea, mutta melkoisen työläs. Sitten kävi vähän niinkuin H. C. Andersenin sadussa Villijoutsenet, ja neiti saapui maailmaan, vaikka toisesta lapasesta puuttui peukku. Kieltäydyn kuitenkin näkemästä tässä mitään symbolisia yhteyksiä synnytyksen kanssa. 

Viimeistelin koko homman Naistenklinikalla (siellä, missä on ihmisen hyvä synnyttää) odotellessani, että saan tytön samalle osastolle, ja nyt vaan odottelen käyttökelejä tai sitä, että hukkaan lapaset, kumpi sitten ensinnä tapahtuukaan.

(Ostin muuten Prisman lastenosastolta skottiruudulliset lapaspidikkeet, mutta ne eivät kyllä ehkä sovi näiden lapasten arvolle, vai mitä sanotte?)

* Vetoaisin raskaushormoneihin mutku. Tuntuu huijaukselta. Olen kykenevä itkupotkuraivareihin normihormoneissakin.

Naistenklinikka on huippu

Kuten tuli ehkä aiemminkin mainittua, en juuri tykännyt synnyttämisestä.

Mutta yhdestä jutusta tykkäsin tosi paljon. Naistenklinikka, sydän tähän. Jos jossain on synnytettävä, teen sen Naistenklinikalla jatkossakin*. Oikeassa oli Mari, joka keväällä valintaani kommentoi sanomalla, että Naistenklinikka on hyvä paikka insinöörin synnyttää - itse menen vielä pidemmälle ja suosittelen muillekin.

Meillä ei synnytyksen osalta kaikki mennyt ihan niin kuin elokuvissa, mutta olo oli silti koko ajan turvallinen - koin ja koen yhä, että koko perhe sai parhaan mahdollisen hoidon. Lopputuloksen valossa näin sitäpaitsi kävi: kaikki ovat hengissä ja synnytystapahtumasta nopeasti toipuneita. 

Itse synnytyksen aikana niin kätilöt (kaikki kolme) kuin lääkäri olivat mukavia ja asiantuntevia. En ollut suunnitellut muuta kuin etten välttämättä haluaisi epiduraalia (minusta on vaikea suunnitella asiaa, josta en mitään tiedä), mutta juurikin kivunlievityksen suhteen oli oikeastaan aika helpottavaa seurata ammatti-ihmisten ajatuksia ja suosituksia. Yleisesti ottaen ne olivatkin joko erittäin toimivia tai ainakin veivät huomion hetkeksi muualle (niin, siitä sängyltä tosiaan kannatti nousta ylös. Who knew?) Ja kun kätilö sitten ehdotti, että nyt voisi kuitenkin olla hyvä hetki epiduraalille, olin koko sydämestäni samaa mieltä - ja mahtava idea se olikin.

Lapsivuodeosastolla meni vähintään yhtä hyvin - osaston kätilöistä oli valtavasti apua ja iloa imetyksen ja muun lastenhoidon opettelussa, tukea öisin kun nuori Ahmed Ahne vienosti (RÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄ) pyysi lisää ruokaa, ja äidin toipumisessa askarruttaneissa kysymyksissä. Koska hengasin osastolla puolet ajasta ilman vauvaa ja ramppasin alhaalla vastasyntyneiden valvontaosastolla, oli kyllä ihan elintärkeää, että molempien osastojen henkilökunta oli niin äärimmäisen ihanaa.

Vaikka tuskin maltoin odottaa, että pääsen laitoksesta ulos perheeni kanssa, itku meinasi silti tulla kun sanoin heippa. Mutta minä nyt olenkin vähän tällainen.

* Juu, lisää lapsia ei tule ennen kuin mestan remppa on valmis.

Aikadilataatio

Wikipedian mielestä aikadilataatio määritellään näin:

Ajan vääristymä eli aikadilataatio on suhteellisuusteorian ennustama ominaisuus, jonka mukaan kappaleen liikkuessa lähellä valon nopeutta aika kulkee yhä hitaammin.

Muita tilanteita jolloin aika kulkee hitaammin:

- Synnytyksen avautumisvaihe ("Paljon kello on? Ai minuutti on mennyt. Tuntui tunnilta. Tässä varmaan menee vielä hetki?")
- Synnytyksen ponnistusvaihe
("Kauan tätä nyt on jatkunut? Ai viis minuuttia? Tuntui kahdelta tunnilta. Mä luulin, että tää on se ihan nopealta tuntuva osuus.")
- Sairaalassa hengailu
("Miks täällä netissä ei oo tapahtunut mitään vaikka oon ollut offline jo viikon? ...ai siis me tultiin toissapäivänä?)

Lupaan muuten pyhästi olla kertomatta inhorealistisia yksityiskohtia raskaana oleville ystävilleni. Riittää, etten minä suostu enää synnyttämään.

Ylläri

Tämä on varmaan asia, joka ei kyllä yllättäisi ketään muuta kuin minua, mutta lievänä yllätyksenä kuitenkin tuli se, miten ... no, raskasta tämä raskaus on.

Siis fyysisesti.

Torstaina juoksentelin asioilla ympäri kaupunkia ja olin lopulta niin tuskissani, että siitä saivat osansa viattomat ystävätkin.

Eilen siivosin vaatekaappia. Jaksoin peräti kaksi hyllyä, kunnes uuvuin. Vaatteet painavat, piru vie! Ja seisominen sattuu!

Olen sekä ihan että en yhtään valmis lapsen ulostulolle.

Flow-vaatekriisi

KYLLÄ, minullakin on se. Flow-vaatekriisi, josta niin monista blogeista onkin voinut jo lukea.

Koska haluan keulia, väitän, että omani on kestänyt jo hyvinkin kaksi kuukautta ja se on pikkuhiljaa muuttanut muotoaan.

Vaihe 1: Näinköhän mulla on enää yhtään kivoja vaatteita, joihin Flown aikana mahdun.
Vaihe 2: Näinköhän mulla on enää yhtään vaatteita, joihin Flown aikana mahdun.

Tosin rakas puolisoni lupasi jo alkukesästä ihmetellessään vatsani kokoa, että voimme leikata lakanaan loppukesästä päänaukon, jotta voin lepattaa menemään - mikäli siis mitkään muut vaatteet eivät enää mahdu.

Mutta ei niin pahaa, ettei jotain hyvääkin. Vaatteiden valinta helpottuu huomattavasti kun vaihtoehtojen määrää karsitaan esim. yhteen. Lisäksi nyt näyttää siltä, että sää suostuu kerrankin olemaan yhteistyöhaluinen - se yksi vaihtoehto voi jopa sopia lämpötilaan. Sitäpaitsi, ja ennen kaikkea, kiitos säätilan voin myös valita jalkineet jotka eivät ole äärimmäisen kaameat mutta joilla voin silti kävellä (edes vähän).

Selittämätöntä

Päätin antaa kestovaipoille mahdollisuuden ja tilasin peräti kaksi (2) all-in-one -vaippaa Kestovaippakaupasta. All-in-one, koska jo näin etukäteen ennustan, että minkäänlainen vaippojen kokoaminen ei ole vaihtoehto - käytön helppoutta ei ole se, että pesun jälkeen kokoaa vaipat kasaan, jos vaihtoehtona on, ettei vaippaa tarvitse kasata. (Kiitos ammattini, tuppaan suhtautumaan hieman nihilistisesti ihmisten laiskuutta koskeviin halveksuviin kommentteihin. Laiskuus on vakio. Hyvät ratkaisut ottavat sen huomioon.)

Se vaahtoamisesta ja asiaan:

Olen kyllä tiennyt, että koiramme (kuten kai monet muutkin koirat) kokevat vauvojen vaipat äärimmäisen kiehtoviksi, mutta olen jostain syystä otaksunut, että se johtuu vaipan sisällöstä.

Kunnes tänään löysin koirani vaivihkaa varastamasta toista täysin uusista ja puhtaista vaipoista lelukäyttöön. What gives? Onko kyse sittenkin siitä, että vaippa tuotteena on koiran psyykelle täysin vastustamaton? Vai onko se tuo hemaiseva tähtikuosi?

Cusp Liinan tavalla

Cuspitkin ovat vihdoin valmiit!* Jee! Pidän näistä jopa enemmän kuin Baudelaireista, jotka lankoineen näyttävät tällä hetkellä varsinaisilta maahissukilta (mikä ei nyt siis ole kehu.) Pakkaisin nämä sairaalakassiin, ellen pelkäisi silmittömästi, että joku käärii ne vahingossa omaan laukkuunsa.

Cuspien lanka oli muistaakseni Heritage Silkiä, ja sillä oli älyttömän kiva neuloa. Sävy on ihan karkki. Erityisen ylpeä olen siitä, että ylipäänsä osasin - ohje ei ollut aivan simppeli. Ekaa sukkaa piti purkaa muutamaankin otteeseen, toinen oli onneksi helppo paukuttaa valmiiksi kun kaikki virheet oli jo kertaalleen tehty.

Yksi virhe sukkiin kyllä jäi; koska sen purkaminen olisi vienyt kohtuuttomasti aikaa ja energiaa, päätin, ettei kyseessä ole bugi vaan feature. Jos siis mietitte, mitä "Liinan tavalla" tarkoittaa.

Koiran mielestä jalkoja ojennellaan meillä vain koiranrapsutustarkoituksessa.

Sitten pitäisi enää päättää, tehdäkö seuraavaksi a) lapaset b) pipon vai c) kolmannet sukat.

* Päättelyä vaille. Haha. "Valmiit". Haha.

Lauri Karhuvaara -show

En voi sietää Lauri Karhuvaaraa tai Maikkarin aamuteeveetä, minkä täytyy olla syy siihen, että rakas siippani käänsi juuri volaa vielä vähän kovemmalle.

Kyllä siinä kuulkaa korvat vuotavat verta kun Karhuvaaran tämänhetkinen naispuolinen sidekick kailottaa torilla ratsupoliiseille.

Mutta ei niin pahaa, ettei jotain hyvääkin: säätiedotus, jossa kuvattiin tietokoneen ruudulta netin sääennustetta, oli riemastuttava. Tahattomasti varmaan, mutta riemastuttava.

"Säätyttö vaikuttaa vähän sellaiselta chatjuontaja-oompaloompalta", kommentoi mieskin iloisesti.

Ja hyvä, että jostain sai miesparkakin revittyä riemua - luulen, että pääsyy kanavan vaihtoon oli toivorikas odotus siitä, että rouva Shingler on vielä ruudussa kertomassa, miten elää ilman kemikaaleja, missä tapauksessa aamuviihteeksi olisi oletettavasti piisannut erään Liinan kiroilu.

Verenpaineeni onni on, että tältä vältyttiin. Hertsikan neuvolantädit kiittävät!

Absintin väriset sukat

Baudelairet ovat valmiit!

En kyllä ole ihan varma siitä, onko valitsemani lanka mistään kohtaa absintin väristä, mutta ajattelin itsepintaisesti väittää näin olevan siksikin, että runoilija Baudelairen väitetään pitäneen vihreästä keijusta kovasti. (Lanka on itse asiassa hyvinkin monisävyistä ja muodostaa välillä ärsyttäviä läikkiä, mutta sen kanssa nyt on vain elettävä.)

Pahoittelen epäeleganttia jalkamallia - toisilla meistä jalat ovat hieman turvoksissa. "Hieman" tarkoittaa tässä sitä, että sohvalla rötköttävä monsieur, tekeillä olevan lapsen isä, joutuu kohta kärräämään vaimoaan eli minua kottikärryillä, sillä käveleminen sattuu.

Olen näistä erityisen ylpeä siksi, että eilen, Pasilan ja Helsingin asemien välillä, kiskaisin keskeneräisestä työstä puikon irti. Arvatkaa, oliko hauska tunkea keskeneräinen ja purkautuva pitsineule kassiin odottamaan kotiin pääsyä?

Ohrasta ja siitä, miten joskus tarvitsee uuden alun

Tämä ei ole ruokablogi, vähän samaan tapaan kuin Korianteria on ... oli* ... ruokablogi. En osaa innostua ruoasta samalla tavoin kuin Korianterin alkuaikoina - nautin kauheasti hyvästä ruoasta, mutten jaksa inspiroitua siitä juurikaan. Ruoka sinänsä on kyllä ilmiönä mielenkiintoinen asia, ja jos nyt on lukenut tähän mennessä kirjoittamani 11 postausta läpi, voinee huomata, että se jossain määrin yhä kiinnostaa.

Pidätän kuitenkin oikeuden jorista täällä myös resepteistä, joista pidän. Viimeksi pidin Ruokahommia-blogin Vääräuskoisen herkkutabuleesta, tabboulehista ohralla. (Tykkäsin myös sanasta tabulee, joka muistutti sanaa jubilee, josta en oikein tiennyt, mitä se on, paitsi että nyt tiedän kiitos Hesarin mahtavan tiedetoimittajan Jani Kaaron.)

Vääräuskoisen herkkutabulee liinamaisittain sisälsi aika vähän aineksia:

• 1,5 dl täysjyväohraa, sitä jolla oli lyhyempi keittoaika
• 3 tomaattia
• 2 pientä punasipulia
• aika lailla tuoretta minttua ja persiljaa

Salaisuus oli tietenkin kastikkeessa, johon tuli summittaisin mittasuhtein:

• Sitruunamehua (yhden sitruunan mehu - elän täsmälleen sitruunankokoisilla yksiköillä)
• Oliiviöljyä
• Merisuolaa
• Mustapippuria
• Valkosipulin kynsi

Sillä välin, kun ohran keittää (ehkäpä suolalla maustetussa vedessä), on hyvä pilkkoa yrtit, tomaatit ja sipulit ja sekoittaa kastike. Kun ohra on kiehunut ja jäähtynyt, kaikki yhdistetään ja syödään.

* Vaikka sen suurempia lopetusjuhlallisuuksia ei varmasti tule, koen pelkästään ruokaan keskittyvän blogin ylläpitämisen sen verran hankalaksi ja kuristavaksi, että Korianterilan henkiinheräämistä odotellessa ei kannattane pidätellä henkeä. Tiedetään, omia ongelmiahan nämä.

Sukkia kohti

Tartuin keväällä pitkästä aikaa virkkuukoukkuun ja tein peiton*. Peitto alkaa uhkaavasti lähestyä valmistumista; siitä puuttuu vielä reunus, mutta väitän, että te ette reunuksen puutetta tästä kuvasta näe.

Myöhemmin löysin Android-luurini valokuvaefektit, mutta se on jo toinen tarina.

Nyt voin varmaan ihan laillisesti alkaa haaveilla niistä sukista, joita kohta neulon sitä vauhtia, että jämälankahuoleni ovat tiessään lankakauppiaat itkevät kiitollisuudesta?

* Muutamat neliöistä ovat äitini tekemiä. Mikäli en olisi kehittänyt äidille omaa virkkuuprojektia, voi olla, että muutamat (noin kaksi) peiton neliöistä olisivat minun tekemiäni ja loput olisi paukuttanut kasaan mutsi. Nyt se kuitenkin uhkaa tilata sukkansa minulta. Missä logiikka?

Mikä lapselle nimeksi?

Törmäsin Project Maman kommenttilootan keskusteluun aiheesta "nimet" ja muistin, että sikiön kohdalla ei ole täydellisen auki vain etunimi. Sukunimestäkään ei ole mitään hajua.

Kun menimme naimisiin, kellään ei tuntunut olevan mitään intohimoja aiheesta (joskin monsieur ehdotti huvikseen erilaisia hybridejä, jotka riemastuttivat kaikkia - myös pappia). Mies oli sitä mieltä, että saan pitää nimeni tai ottaa hänen nimensä, kumpi vain paremmalta tuntuu. Minä arvoin kahden kivan nimen välillä ja päädyin pitämään omani kahdesta syystä: a) olen laiska ja b) se ihan oikeasti on identiteettikysymys. Myös naiselle. Minä olen minä ja vaikka kavereilleni olen varmaan lähinnä "Liina", esimerkiksi potentiaalisille työnantajille olen varmaankin tunnistettavampi etunimi-sukunimi -kombolla. En halua lähteä rakentamaan ammatti-identiteettiänikään uudestaan.

No, nyt on siis tilanne se, että edelleen on perheessä kaksi kivaa, harvinaista ja helposti väärinkuultua sukunimeä, eikä kummallakaan meistä tunnu olevan sen suurempaa halua varmistaa, että juuri sen oman nimen edustus pallollamme jatkuu. Jossain määrin jopa päinvastoin; minusta olisi oikein ok antaa lapselle sukunimeksi miehen nimi, miehen epämääräinen mumina aiheen tiimoilta tuntuu viittaavan päinvastaiseen kantaan.

Lopputulos: tämä tulee lisäämään nimenvalinnan vaikeutta, koska mahdollisten permutaatioiden määrä on isompi. Huomattavasti isompi. Yhden sukunimen kanssa epätoimiva nimiyhdistelmä voi olla ihan toimiva toisen sukunimen kanssa. Jos tähän lisää vielä sen, että a) emme tiedä, onko tulokas tyttö, poika vai intersukupuolinen yksilö ja b) emme ole alkaneet pohtiakaan mahdollisia nimiyhdistelmiä, alkaa näyttää todennäköiseltä, että valtio tulee nimeämään lapsemme* (luultavasti viimeistään kouluikään mennessä).

Argh.

* Tähän siis sisältyy otaksuma siitä, että nimiasiaa lukuunottamatta kaikki menee hyvin. 

Lankaa, jos Luoja suo

(Ja postaus, jos en mene rikkomaan tätä Bloggerin mobiilisovelluksella.)

Maanantaiaamuna heräsin päivään, jossa

1. Saffron Dyeworksin uudet langat olivat menneet yhtä nopeasti kuin olivat tulleetkin, elleivät nopeamminkin, ja minä jäin nuolemaan näppejäni koska puolilleöin valvominen oli muka sula mahdottomuus.
2. Olin nähnyt unta langan ostamisesta ja lankakaupoista koko yön.

Kerran kyllä minuakin lykästi. Kädet täristen tilasin aamulla (töistä köh) vihreää sukkalankaa ja harmaata huivilankaa (yhden vyyhdin. Enempää ei ollut. Mahtaa tulla melkoinen huivi.) Palvelu toimi ja langat saapuivat nopeasti* - lisäksi kauppa lähetti vielä sähköpostia ja kysyi, haluanko viivästyttää paketin lähettämistä seuraavien uutuuslankojen saapumiseen asti. Jos vaikka haluaisin tilata jotain muutakin samoilla postikuluilla, nähkää. (En halunnut. En usko voittoputkiin lankakaupoissa tai kasinoissa.)

Mutta nyt sitten. Saffron Dyeworks myi eioota ja langan tarve oli sietämätön. (Huomatkaa kuitenkin, että sanaa "tarve" käytetään tässä yhteydessä lähinnä kulutusyhteiskuntalaisittain. Teknisesti ottaen olisin varmaan jäänyt henkiin ilmankin.)

Onneksi lankaa saa lähempääkin kotoa. Parin päivän vatvomisen jälkeen sorruin Titityyn** verkkokaupassa sukkalankoihin, joihin oli lisätty silkkiä. Silkkisukkia! Tässä nähdään taas tyttökirjojen liiallisen luennan turmiollinen vaikutus nuoren Liinan psyykeeseen. Myös Titityyn palvelu oli erinomaista. Paketti postitettiin ilmeisesti tasan 10 minuuttia tilauksen teon jälkeen, ja se tuli tänään. Tai oikeastaan se tuli eilen, mutta mies haki sen Postista vasta tänään (haluaisin myös tarkentaa, että noutava mies on omasta takaa eikä täten kuulu Titityyn sinänsä erinomaiseen palveluvalikoimaan.)

Sen lisäksi olen käyttänyt useita minuutteja selvittäen, mitä näillä kaikilla langoilla voisi tehdä. Vastaus: sukkia. Cookie A:n sukkia. Vihreät Baudelairet ja pinkit Cuspit. Aion viettää seuraavat 12 kuukautta kutoen sukkia. 

Voiko joku selittää, mikseivät lapaset herätä kenessäkään samanlaisia intohimoja kuin sukat?

* En tietenkään ole uskaltanut tehdä niistä vielä mitään.

** Syytän yksinomaan Maijaa siitä, että tähän puljuun olen törmännyt.

Päivän havaintoja

a. Singaporen purukumilainsäädäntö alkaa tuntua sopivan tiukalta aina, kun löytää kenkänsä pohjasta tuoreen purukumiyksilön.
b. Luulo siitä, että on jokseenkin turvoksissa, romuttuu kun työtoveri huomauttaa iloisesti hississä, että ai sulla mahtuu jalat vielä kenkiin.
c. Kohtaa b) voi seurata keskustelu siitä, miten jonkun piti käyttää pelkkiä haisaappaita viimeinen raskauskuukausi. Tätä on luultavasti turha pitää kannustuksena.
d. Ei minustakaan Virpi Salmen uusin ollut enää kovin hauska, mikä havainto oli pettymyksehkö. Tai ehkä olen muuttunut tylsäksi. (Muuttunut? Hah.)
e. Koira lähtisi myös mielellään pelaamaan frisbeegolfia. Surullista kuultavaa tuo murheen alho, johon se vaipui kun isäntä häipyi.
f. Jos Unelmien poikamiestytössä ei kukaan tipu, kirjoitan reklamaation.

Ahdistaa, perkele

Haluaisin aloittaa kertomalla ensin oman kantani, jotta nyt ei jää jollekulle epäselväksi:

1. Sukupuolineutraali avioliittolaki on saatava.
2. Avoin kirje aiheesta on erittäin hyvä (ja erittäin käyttökelpoinen, jos ei jaksa vaikka itse miettiä kaikkia argumentteja joka kerta uudestaan.)

Mutta voi Kristus, että voin kerta toisensa jälkeen ahdistua siitä, että ihan oikeasti elämme valtiossa/yhteiskunnassa, jossa tämä keskustelu on ihan vakavissaan käytävä kerran puolessa vuodessa. Että ihan oikeasti on ihmisiä, joiden mielestä tässä on jotain keskustelemista. Ja että tämän seurauksena joka saatanan kerta, kun keskustelu aiheesta alkaa, pitää sosiaalisessa mediassa ilmaista oma kantansa selkeästi ja kovaäänisesti.

Tämä ahdistaa jollakin tasolla, jota en oikein edes osaa selittää. Tuntuu vähän samalta kuin jos säännöllisin väliajoin pitäisi käydä selittämässä Facebookissa, että minustakin hengittäminen on ruumiintoimintona erinomaisen ok.

WTF maailma. En jaksa enää.

Jääteestä

Jääteessä on jotain, joka vetoaa kovin siihen Liinaan, joka luki skidinä liikaa Neiti Etsiviä ja brittiläisiä tyttökirjoja. Kun Nestlé toi ensimmäiset pullojääteensä Suomeen, kuluttaja numero yksi oli jo jonossa - ja pettyi pahoin. En pidä mistään kovin makeasta ja valmisjääteet ovat suunnilleen yhtä makeita kuin suklaa.

Jos on tosi* viitseliäs, jääteetä voi tehdä itsekin. Olen kokeillut muutamaakin ohjetta, viimeisimpänä Herkusta ja koukusta löytynyttä minttuteen ohjetta. (Vastaavan ohjeen olen kyllä saanut myös eräältä ex-kollegalta, kiitos vain sinnekin.) Syystä, johon palaan myöhemmin, meilläkin nimittäin minttua piisaa.

Minttutee oli ainakin itselleni ehkä pikemminkin esteettinen kuin kulinaristinen kokemus; en tosin maistanut tätä kuumana.

Minttu(jää)tee

2 isoa oksaa minttua
1 litra vettä

Vesi keitetään ja kaadetaan mintunoksien päälle. Annetaan hautua. Itse makeutin tätä tujauksella hunajaa; tujaus oli sen verran pieni, että sokerisempaan tottuneet eivät ehkä huomaisi mitään, joten oman maun mukaan kannattaa toki mennä.

Maku oli ainakin jääteenä aika mieto. Viimeksi kuitenkin sekoitin minttujääteetä sitruunamehun ja veden kanssa ja otin mukaan töihin törkykalliissa ja semisti nolossa, mutta kuitenkin aika kivassa hippi-lasi-vesipullossani (ollen siis lasinen vesipullo, jonka valmistukseen ei ole käytetty hippejä), ja tällä tavalla minttutee toimii oikeastaan paremmin kuin pelkästään on the rocks.

Jos mintun liikakasvu ei ole ongelma, voi hakea kaupasta myös Yogin minttu-lime -pussiteetä (sikäli kun sitä yhä saa, Yogin webisaitin mukaan olen nähnyt tuotteesta vain unta) ja tehdä jääteen siitä. Varsin pätevä ratkaisu sekin.

* Veden keittäminen onkin nykyisin viitseliäisyyteni huipentuma.

Oma napa lähinnä

Voi EI piipöl. Pitihän se arvata: kiitos karppauksen, lihankulutus on loikannut kasvuun.

EI NÄIN.

Vähähiilihydraattinen ruokavalio sopii takuulla monelle, myös itselleni. Mutta karppauksen ei ole pakko tarkoittaa sitä, että leivän ja perunan korvaa lihalla. Leipä ja peruna kannattaa korvata sillä yhdellä ruokaympyrän osalla, jota pitäisi syödä puoli kiloa päivässä. Kasviksilla. Tämähän olisi hieno mahdollisuus päästä kilon päivätahtiin heviosastolla - takaan, ettei kukaan tule narisemaan kuitujen tai vitskujen puutetilasta sillä dieetillä.

Eläinproteiinin ylensyönti ei ole muuttunut terveellisemmäksi tai - etenkään - eettisemmäksi sillä välin kun silmä vältti, ja rasvaa saa muualtakin kuin lihasta.

Ruokailun vaikeudesta

Asia, joka tuppaa nykyisin vituttamaan siinä määrin, että muutun ihmisestä ärsytetyksi valkohaiksi sekunneissa, on ruokailu. Ruokailu raskaana ollessa.

Ensin tämä vitutti vain yleisellä periaatteellisella tasolla. Verenpaine nousee väistämättä, kun MLL:n ja Sydänliiton yhteistuumin toimittama lässytin Raskausajan ravitsemus ja liikunta sormi koholla selittää, että raskausaikana päivittäinen viineri vaihtuu kotipullaan, kotipulla terveellisiin hedelmiin - ja sitä rataa. Päivittäinen viineri, mikä se sellainen oikein on? Täysin vieras konsepti. En tunne ketään, joka söisi viinerin joka päivä. Ja jos nyt kerran vuodessa haluan viinerin, syön viinerin, en kotipullaa.

(Sitäpaitsi läpykän kuvat "terveellisestä ruokavaliosta" ovat niin aneemisia, että heti alkaa tehdä mieli pitsaa. Voiko salaateista enää ankeamman näköisiä saada (paitsi mädäntyneitä vihanneksia käyttämällä)? Mitä vikaa on kuvissa hekumallisista salaateista? Kai raskaana olevakin saa salaateistaan nauttia?)

Rakkaat MLL ja Suomen Sydänliitto ry. Koen, että pidätte minua ehkä hieman yksinkertaisena.

Tämä alkuraskauden vitutus nyt ei kuitenkaan ollut mitään siihen verrattuna, mitä koettiin tuossa kuukausi takaperin kun a. jouduin sokerirasituskokeeseen (kuulunhan riskiryhmään "yli 25-vuotiaat ensisynnyttäjät") ja b. sokerirasituskokeessa löytyi lievä raskausdiabetes.

Raskausdiabeteksen lievään muotoon hoito-ohjeena tarjoillaan ruokavaliohoitoa, mikä sinänsä on ok. En ole kovin makeanhimoinen. Valitettavasti vain maitotuotteetkin pitäisi vaihtaa vähärasvaisiin. Tulkoon nyt ihan heti alkuun sanottua, etten oman kokemukseni perusteella usko vähärasvaisiin maitotuotteisiin. Empiirisen kokemukseni perusteella satunnainen koehenkilö (ie. minä) syö kevyttuotteita normaalirasvaisia enemmän. Lopputulos: rasvan määrä on vakio, lisäaineiden kohdalla koetaan innostava piikki.

Paksuna ollessaan ruoasta voi stressata mm. seuraavilla tavoilla:

• Mitä saa syödä? Yleinen stressitekijä, joka iskee kuitenkin, vaikka mitä olisi itselleen luvannut. Bonus: alkuraskauden aikana kaveri on helppo käräyttää kun se tilaa pihvinsä kypsänä. (Itse olen lopettanut pihvien syömisen. Inhottaa kohdella hyvää lihaa niin.)
• Mitä kuitenkin meni syömään, vaikkei olisi saanut? Ai kaikkien mielestä parmesan ei oo hyväksi? Ai tossa sämpylässä oli tuorejuustoa? Ai kanan kastikkeessa oli korvasientä? Hyviä aiheita kaikki unettomien öiden varalle.
• Mistä ainesosaa X? Erityisen vahvana kasvissyöjien ja vegaanien mielissä, mutta muutkin voivat toki miettiä, saavatko tarpeeksi rautaa / kalsiumia / D-vitskua / foolihappoa (mitä sekin on?) / muita B-vitskun alalajeja jne. (Jos joku keksii, mistä saa oikeasti ainesosan X joka tekee minusta Ryhmä X:n jäsenen, saa ilmoittautua.)
• Miten paljon on paljon? Kalaa pitää syödä, mutta ei liikaa. Rautaa pitäisi saada, mutta maksaruoalle rypistetään kulmia - voiko sitä syödä ja kuinka paljon? Raskausdiabeetikon bonustehtävät: paljonko hiilareita / hyviä rasvoja / protskuja on paljon? Ovatko kaikki hedelmät keskenään verrannollisia (entäs jos on persikkakausi)?
• Miten valmistaa näistä kaikista palapelin osasista ruokavalio, joka sopii lounasravintoloiden realiteettien kanssa niin hyvin yhteen, että joka päivä saa jotain syödäkseen?
• Miten valmentaa maistamaan jo kykenevää sikiötä kohdunjälkeisen elämän varalle, jos puolet niistä mauista, joihin haluaisi lapsen totuttaa, on ehdottomalla kieltolistalla?

Ei, se ei auta, että iloinen neljän lapsen isä kertoo vaimonsa syöneen "ihan kaikkea" jokaisen raskautensa ainana. Minä en tiedä, mikä vaimon mielestä on ollut "ihan kaikkea".

On tässä kaikessa jotain hyvääkin. Chiliä ei ole kukaan vielä tajunnut minulta viedä. Aion nauttia siitä niin kauan kuin vain voin.

Onnenpäivä

Onnenpäivä on nimipäivä nimelle, josta opin tykkäämään myöhään, mutta sitäkin enemmän.

Onnenpäivä on sekin päivä kun tajuaa, ettei ole vanhan työnantajansa kesäjuhlilla.

Mutta ei ehkä se päivä kun äkillisessä makeanhimossa syö pakastimesta jätskiä, joka olisi ehkä pitänyt mieluummin laskea haudan lepoon, ja sitten voi huonosti. (Ja mikä hitto siinä on, ettei sitä jätskinloppua voinut laittaa roskiin vaan pakastimeen?)

Hämmentävä päivä on se, kun tajuaa, että aiemmista asenteistaan huolimatta voisi sittenkin tulevaisuudessa harkita olevansa synnytystapahtuman toinen osapuoli. Jopa niin, ettei haittaisi, vaikkei mentäisikään yliajalle. Tietävätkö ne siellä neuvolassa sittenkin, mistä puhuvat? Who knew.

Tai ehkä kaikki johtuu siitä, että päätin palkita itseni jos synnytystapahtumasta hengissä selviän. Mies saa vaieta talouteen saapuvan laukun edessä, jos haluaa varpajaisensa.

Ajatusteni pudonneet omenat

Olen niin ylpeä* toisaalle postaamastani kommentista, että laitan sen nyt vielä tähän:

omenapuiden ongelma on se, että niistä tulee omenoita.
tämä saattaa kuulostaa romanttiselta ja ihanaiselta omavaraistalouden ajalta. joku saattaa ehkä nähdä silmissään omenanpoimintatalkoot, joissa nuoriso tikkaiden varassa roikkuen poimii punaposkisia hedelmiä puista, iloisesti ystävien vitseille nauraen. kypsät hedelmät viedään ehkä mehuasemalle, ja pitkin talvea nautiskellaan takkatulen ääressä kotitekoista, lisäaineetonta omenamehua.

tämä mielikuva on vaarallinen ja väärä.  

oikeasti omenoita noukitaan maasta selkä hoosiannaa ulvoen ja kiroillen. puolet omenoista on mätiä, siitä kohdasta, johon on kätensä iskenyt. puolet lopuista on madonsyömiä tai linnun piloille hakkaamia. jäljelle jäävä neljännes ei yhtäkkiä enää tunnu läheskään vaivan arvoiselta - etenkin kun muistaa, ettei pidä omenamehusta. 

(puussa olevat omenat voi kyllä poimia tikkailla, mutta ne ovat raakoja.) 

suosittelen, että epäuskoiset muuttavat noin kymmeneksi vuodeksi asumaan taloon, jonka pihalla on 15 omenapuuta.

Korjasin tosin yhden typon.

Kommentti tiivistää luullakseni täydellisesti erään hedelmiin liittyvän traumani lisäksi myös sen, mistä blogissa on kyse. Otaksun kaikkien ystävieni arvostavan suuresti sitä, etteivät ajatusteni mädät ja madonsyömät omenat enää putoa heidän päähänsä - ainakaan ihan niin usein.

Blogin nimen voi tulkita myös toisin, mutta katsotaan, mitä siitä tulee. Sillä välin: huomasitteko taustan! Omenankukkia! HAH!

* Surullista mutta totta.