Ei koulua, vaan elämää varten

Asioita, joita olen oppinut lukiossa (ja muistan yhä):

Turun yliopiston biologian opiskelijoiden ainejärjestön nimi on Synapsi, mikä on käytännöllistä, sillä se voidaan helposti lyhentää muotoon "Snapsi." Helsingin yliopiston biologian opiskelijat eivät ole lainkaan näin onnekkaita.

On olemassa kapistus nimeltään telodendriitti, mutten tiedä mikä se on, sillä terminä se on ilmeisesti poistunut kielestämme. Britit ovat sentään kuulleet kapistuksesta nimeltä telodendrite, joten on mahdollista, etten ole nähnyt unta.

Että turhauman kanssa toimiva lapsi on piirretty itkuraivaroivaksi ipanaksi psykologian oppikirjaan. Muistan tämän etenkin aina, kun en itse hanskaa turhaumiani (kuten, mutta ei ainoastaan, statiikkaa opiskellessani.)

Miten sanotaan ruotsiksi "Omasta kokemuksestani tiedän, etteivät naiset osaa ajaa autoa" ja "Hän lähestyi minua kirves kädessään". (Av min egen erfarenhet vet jag, att kvinnorna inte kan köra bil ja Han närmade sig mig med yxan i handen.)

Jos joku kysyy ruotsiksi, mitä vanhempasi tekevät, on parasta valehdella, että he ovat kalastaja ja lääkäri.

Derivoinnin yksinkertaisemmat tapaukset (D x^3 = 3x^2).

Että en ymmärrä suurinpiirtein mitään statiikasta.

Alussa oli piste, joka räjähti. (Nyt hiljattain kuuntelin Tiedeykköstä, jossa oli rauhoittava akatemiaprofessori Kari Enqvist kertomassa, ettei siitä pisteestä kannata sen kummemmin stressata. Olen tosi huojentunut, sillä oli lähellä, että olisin viettänyt elämästäni suuremman osan stressaamalla siitä pisteestä kuin olemalla stressaamatta. TÄMÄ EI OLE VITSI.)

Ihmisen silmäripsistössä elää mikrobeja, joiden toiminta muuttuu aktiivisemmaksi, jos käyttää ripsiväriä. (Voi olla, että tämä oli vain biologian opettajan hauska käytännön pila.)

Täällä Pohjantähden alla on mainio, jos kohta kovin pitkä kirja.

Kaikenlaista Trivial Pursuitissa yllättäen mieleenputkahtavaa triviaa 1800- ja 1900-lukujen merkittävistä kirjailijoista ja heidän teoksistaan.

Asetonilla voi poistaa kynsilakkaa (empiirisesti osoitettu.)

Ranskaksi missä ja minne ovat sama sana, mutta "mistä" on "d'où", minkä itse tentissä päättelin. (Kirjoitin kuitenkin sen D'-osan vähän haaleammin siihen eteen, jotta olisin tarvittaessa voinut vedota huonoon kumitusjälkeen.) Ja minkä itse nuorena päättelee, sen vanhana taitaa. Aksentin merkkiä ei taida, se pitää tarkistaa.

Fysiikan opettajamme oli nuorna plikkana tavannut Rauli Badding Somerjoen.


No ettenkö jotain muutakin olisi oppinut, asioita, joilla on ollut merkitystä opinnoissa tai töissä tai yrittäessäni ymmärtää maailmaa. Niiden metatiedoista on vain jotenkin päässyt hukkumaan se oppimispaikka - jotain hämyistä on tässä muististahakuprosessissa selvästi.

(Vaan kylläpä on siistiä oppia uutta, nyt kun ei ole ikään kuin pakko. Tavallaan tuntuu pöljältä edes yrittää uutta opiskelupaikkaa, kun sittenhän on taas pakko, kyllä on, älkää yrittäkö selittää, ettei kenenkään ole pakko opiskella, pakko on, ja siisteys lepattaa ikkunasta tiehensä. Yritän silti, sillä on niin siistiä.)

Kevätpörriäinen

Talvi on tänä vuonna tuntunut ihan loputtomalta, kauhealla tavalla venytetyltä ja kaikennielevältä. Seuraan kevään merkkejä tohkeissani ja aika isolla tunnelatauksella. Osoittelen sinivuokkoja ja koen liikutusta krookuksista. Mulkoilen lähiseudun koivuja. En siksi, että ne kohta tekevät meidän koivuallergikkojen elämästä tukalaa, vaan siksi, että niiden oksat ovat niin korkealla, etten näe, ovatko silmut jo pullistuneet. (Ovathan?)

Facebookissa toverit ihmettelevät, miten leskenlehtiä näkyy jo maaliskuulta, mutta minusta kevät ei tunnu yhtään aikaiselta. Ei tunnu edes maaliskuulta. Tuntuu siltä, että olen juuttunut johonkin karkauspäivän kuukausivastineeseen, salaiseen ajanjaksoon talven jälkeen. Kurakuu? Ahdiskuu? Kurituskuu?

Että on jo korkea aikakin! Hemmetti!

Lapsi sen sijaan ottaa tietenkin kevään vastaan kaksivuotiaan tavoin, annettuna. Ei hänestä selvästikään tunnu siltä, että joku pelasti ihan viime tipassa talveen hukkumiselta. Sinivuokot kiinnostavat, mutta eivät ole mikään merkki siitä, että toivoa on sittenkin maailmassa.

Tulin ajatelleeksi, että samanlainenhan sitä itsekin oli lapsena - myös huomattavasti yli kaksivuotiaana. Kevät oli kevät, se seurasi talvea ennemmin tai myöhemmin, mutta lapsen näkökulmasta yleensä kuitenkin täysin ennustettavasti. Sellaisena se kyllä oli monin tavoin oikein suotava ilmiö, eikä suinkaan vähiten kesäloman vuoksi, mutta ei kevään tuloon sen kummempaa tunnekuohua liittynyt.

Ajattelin pitää itselleni puhuttelun, koska tässä suhteessa ennen kyllä oli paremmin. Siis silloin, kun ei repinyt vuodenaika-asioista pelihousujaan säännöllisin väliajoin tai harkinnut vakavasti muuttoa aurinkoon, jossa vuodenaikojen erot ovat kerrassaan olemattomat ja ainakin on lämmintä ja valoisaa, olkoonkin, että samalla ohimennen menettää atomikoostumuksensa järjestäytyneen luonteen eli käristyy olemattomiin.

Toisaalta, ehkä kyse on siitä, että lapsella on vielä kauheasti elinvoimaa. Ehkä minä jo kohdallani aistin elinvoiman vähenemisen (vaikka lopullinen hiipuminen on toivottavasti vielä aika kaukana) ja siksi kevääseen liittyy uusia merkityssisältöjä. Ja että jos kyse on tosiaan siitä, ei ole mitään syytä olla itselleen vielä erikseen ikävä ja pitää puhutteluja. Sen sijaan pitää syödä jotain hyvää (marinoin kikherneitä, vaikka toden sanoakseni viime viikot ovat sisältäneet myös aika paljon sokeria) ja laiskasti miettiä, viitsisikö ikkunoita pestä tänäkään vuonna. Kesää kohti valon kulma kuitenkin muuttuu niin, että ei sitä oikein edes huomaa, ettei ikkunasta meinaa nähdä läpi.

Ja siis oikeasti, jos elinvoimaa on jaettu joku tietty setti jokaiselle, kuinka paljon haluan kuluttaa omastani ikkunoiden pesuun? En kovin, niin se on.

Tämä päivä

Mietin silloin tällöin erästä tyttöä, nyt jo nuorta naista, joka jätti veljeni haudalle runon. Hän oli ehkä veljeni tyttöystävä. Niin kuvittelen, vaikken tiedäkään. Ajattelin silloin usein, että haluaisin tietää, kysyä, ottaa yhteyttä, kertoa, että oman surumme keskellä ajattelimme häntäkin, koko sakki. En kuitenkaan syystä tai toisesta uskaltanut. Pelkäsin ehkä ymmärtäneeni väärin, kuvittelin, että olisin tungetteleva.

Miten sekin voi nyt harmittaa. Miten tyhmä voin olla?

Toivon niin kovasti, että näiden vuosien aikana tämä tyttö on surrut surunsa ja sitten saanut iloita hienoja hetkiä. Että on rakastanut ja ollut rakastettu. Toivon - ja haluan uskoa - että hänellä on hyvä olla.

Nyt lähden hautausmaalle viemään kynttilän. Sitten auringonpaisteeseen juoksulenkille. Se heepottaisi, kuten tyttäreni sanoo (hän tosin uskoo vakaasti lähinnä pillimehun parantavaan vaikutukseen.)

Ja minä uskon siihen, että elämässä pitää vain roikkua kiinni. Yleensä se helpottaa.

Lukuhetkiä

Toden sanoakseni meillä on viime viikkoina luettu vähän vähemmän. Joka päivä iltasatu, mutta joka päivä ei välttämättä mitään muuta. Välillä huvittaa enemmän, välillä vähemmän, ja tällä tarkoitan lasta - lukutarpeet ovat näemmä eläväistä sorttia. Kuukausi sitten luettiin ihan koko ajan, sitä ennen oli taas hiljaisempaa.

Lapsi kuitenkin lukee - tai siis katselee - kirjoja aika paljon ihan itsekseen. Etenkin ennen nukkumaanmenoa.

Sisustusta

Tämä postaus liittyy löyhästi Bleuen hienosti organisoimaan Blogien lastenkirjaviikkoon. "Löyhästi" siksi, että vanhalla iällä minusta on tullut kykenemätön noudattamaan ohjeita, mutta pidän ideasta.

---

Mies luki tovi sitten lapselle iltasaduksi eläinsatuja. Diili oli, että joka ilta luettiin yksi muu satu ja yksi Kolme päkäpää pukkia. Sen lapsi osasi ulkoa, päiväkodissakin oli luettu.

Tällä viikolla katseltiin lapsen kanssa ikkunasta ulos.

"Kato, tuolla on pukki! Ei kun se olikin koijja. Minä sanoin vääjin!"
"Ei se mitään, vaikka sanoo väärin. Äitikin sanoo usein väärin."

(Tikahduttavaa rakkautta. Ällistystä siitä, että joku onnellinen elää maailmassa, jossa on ihan todennäköistä, että talomme ohitse kävelee pukki.)

---

Kirjalliset möröt ja hirviöt ovat kova juttu. Vähän aikaa sitten piti lukea paljon Nyytiä ja Vaarallista matkaa, sillä niissä on mörkö. Mörön yksinäiset päivät ovat nyt ohi - hän saa usein suukon.

Ojensin lapselle muutaman kirjan sängyssä katseltavaksi. Vähän ajan kuluttua kuului huoneesta mökää.

"Mitä kamalia kirjoja sä sille annoit?" kysyi mies. "Joku hirviökirjakin!"
"Ai se Hassut hurjat hirviöt?" kysyin minä. "Me luettiin se tänään, ei se ollut siitä pelottava."
"No nyt oli."

Seuraavana iltana huoneesta kuului taas mökää:

"Minä haluan hiiviökiijan! Tuon hiiviökiijan minä haluan!"

---

On käynyt ilmi, ettei Pija Lindenbaum kirjoita tarpeeksi nopeasti. Olemme lukeneet nyt kaiken, mitä kirjastosta löytyy. Henna-kirjojen jälkeen suosikkeja ovat olleet (tässä järjestyksessä) Kenta ja barbiet, Essin uni hukassa, Kun Ollin äiti unohti ja Pikku-Litti ja lempparieno. Tämä on ollut myös kirjastostalainaamisjärjestys.

Lindenbaumit ovat kyllä ihan yleisparhautta. Olen huono symboliikan etsijä, mutta eilen, kun luimme Henna ja hurjat hirvet -kirjan iltasaduksi (lapsen pyynnöstä) tajusin, että tähän asti hieman henkilökohtaisia kipupisteitäni kosketellut kirja kertoo aika hienovaraisesti siitä, miten on ihan ok leikkiä omalla tavallaan, ja että jos tulee surulliseksi siitä, kun joku riehuu ja pilaa leikit, sekin on ihan sallittua. Hyvä Liina! Kirjallisuuden tulkintaa jo 35 vuotta! Tarkoitan, 34 vuotta ja 8 kuukautta!

Toivottavasti lapsi imee kirjoista paljon hyviä juttuja itseensä. Sitä odotellessa käperryn iltaisin lapsen viereen lukemaan tarinaa. On kovin mukavaa.

---

Eräänä aamuna lapsi oli ollut jo hereillä, kun mies meni herättämään, ja rauhassa sängyssä lukenut Hassuja hurjia hirviöitä.

Mitäs sitä suotta sängystä höyryämään. Itsekin jäisin useimmiten mieluiten lukemaan.

EDIT. Yksi "jälkeen" lisätty.

Missä näet itsesi viiden vuoden päästä?

...kysyi eräs (tuleva) esimies työhaastattelussa.

Vaikeampi juttu. Jos vastaus olisi pakko antaa, se olisi luultavasti "Tässä tuolissa, miettimässä vastausta".

En ole mitenkään pitkän tähtäimen ihminen. En ole koskaan ollut. Muksuna en haaveillut kahta seuraavaa koululuokka-astetta kauemmas. Lukiossa mietin lähinnä, että missähän ylioppilaskunnassa on parhaat bileet. Tai siis olisin miettinyt, jos olisin jostain ylioppilaskunnista tiennyt.

Opiskelupaikan valitsin sentään niinkin pitkäjänteisesti, että TKK:lle oli helppo päästä sisään ja työllisyys oli (City-lehden, tuon lähteistä luotettavimman) mukaan kohtuullisen turvattua - sikäli kuin sellaista koskaan voi ennustaa.

En koskaan, koskaan suunnitellut mitään perheestä, työpaikasta, asuinpaikasta, mistään. Tai suunnittelinpas, suunnittelin, etten koskaan muuta tuntia kauemmas Akateemisesta kirjakaupasta. Haaveilin kyllä joskus, mutta mitään oletuksia en ole tehnyt. En ole ajatellut ikinä, että sitten kun mulla on mies, omakotitalo ja kolme lasta. Urahommissakin tähtäin on ollut siinä, että olisin parempi ja reippaampi huomenna kuin eilen ja mielellään jossain töissä, paitsi lauantaisin, jolloin en halua olla töissä.

Olisi kiva väittää, että tämä on ollut hyvä taktiikka. Olen nimittäin ollut (muutamia elämän kriisipisteitä lukuunottamatta) perusonnellinen. Lisäksi kärsin myös epäilystä, jonka mukaan elämänsuunnitelman tekeminen ja sen toteuttamisessa jostain syystä epäonnistuminen on kätevä tapa pedata itselleen kriisi.

En voi kuitenkaan väittää niin. Ei se ole ollut mikään taktiikka. Vastaavasti en myöskään usko, että tarve tehdä elämänsuunnitelma olisi taktiikka. Minä nyt vain olen tällainen ja toiset ovat toisenlaisia. Lisäksi jotenkin ihailen ihmisiä, jotka tietävät, mitä haluavat, eivätkä pelkää sanoa sitä.

(Voisihan sitä kuvitella, että minäkin tiedän. Tavallaan se on totta, mutta epämääräisten haaveideni nimittäminen suunnitelmiksi olisi melkoista glorifiointia. Lisäksi pisin haarautuva tulevaisuuden hetki, jonne voin projisoida itseni, on lääkiksen jollekin fuksikurssille kudin kädessä. Mikä asettaa motivaationi kieltämättä melko epäilyttävään valoon.)

Tietenkin tähän asti maailma on ollut aika auki, mutta kuten lähes kaikilla muillakin, iän myötä valintojen mahdollisuudet kapenevat. Tuskin voin enää saavuttaa kaikkea, mitä voisin haluta, eikä siinä mitään, pärjään ilman kaikkeakin.

Valintojen teko kuitenkin vaatii ainakin jonkinlaista yritystä pidempään katsantokantaan. En vain osaa yhtään millään arvella, miltä minusta mikään voisi vaikka 50-vuotiaana tuntua. Mistä minä siitä mitään tiedän, saatan olla eronnut tai leski tai kuollut. Toivottavasti olen onnellinen.

Tein vanhemman itseni kanssa (hyvin yksipuolisen) sopimuksen: voi olla, että sitten joskus katkerasti kadun nuorempana tekemiäni päätöksiä, mutta sitten on niin. Päätöksiä tehdessäni yritän tiedostaa tämän asian. Ei se sitten joskus mitään tietenkään auta, mutta että onpahan nyt tämäkin mahdollisuus jotenkin huomioon otettu.


* En sitäkään epäile, etteikö joku voisi tässäkin iässä näppärästi yhdistää uuden ammatin opiskelun ja äitiyslomat, mutta se joku en ole minä, enkä todella edes halua olla.

Jumaltenrannan nousu ja tuho

Nasa rahoitti tutkimuksen, joka on niin masentava, ettei siihen jotenkin voi olla uskomatta. Onneksi meitä maailmanlopun profeettoja on muitakin: mieleen jäi Ehtoisan emännän ajastamme käyttämä termi belle époque. Hyvä termi ja osuva.

Erään tieteisnovelleja sisältävän kirjan lopputeksteissä kirjailija kertoi kirjoittavansa niin paljon tulevaisuudenkuvia, joissa jokin kauhea ekokatastrofi on tapahtunut siksi, että ... se on todennäköisin tulevaisuudenkuva. Lähes väistämätön. Että jos muunlaista tulevaisuutta toivoisi, työ pitäisi aloittaa 70-luvulla, ja se puolestaan on sitten jo fantasiakirjallisuuden alaista. Kuten kaikki tiedämme, työtä ei aloitettu 70-luvulla.

Nasan ja kirjailija Wattsin ennustukset eivät ehkä osu aivan yksiin, mutta ensinmainitussakin yhtenä suurena tekijänä on resurssien järkyttävän tuhlaileva käyttö.

Luulen, että tutkimuksen lukeminen sinetöi sen, mitä olen tässä jo hieman pyöritellyt: ettei ehkä lisää lapsia. Etten ehkä halua lisää lapsia taistelemaan hupenevista resursseista. Että siitä yhdestäkin tulee syyllinen olo (miksi teimme tämän hänelle) - vaikka noin täysin itsekeskeisesti siitä yhdestä tulee toki vain hyvin onnellinen olo.

Eilen selitin miehelle, että alan juosta töistä kotiin: "Kun urheilen, jaksan ja ehdin paremmin lukea pääsykokeisiin ja pääsen sisälle ja musta tulee lääkäri ja kun yhteiskuntarakenne romahtaa, yhdellä meistä on ns. marketable skill."

Voisi ajatella, että tämä lisäsi motivaatiotani, mutta oikeasti se lisäsi vain ahdistustani.

Lopuksi: tiedän, että on ihan mahdollista, että kaikki, jotka käyttävät yhteiskuntarakenteen romahtamisen yhteydessä termiä "kun" tarvitsevat lähinnä terapiaa, mutta kuten muutkaan sekopäät, en usko omaan sekopäisyyteeni.

Next mood swing in T-5

Olen ajatellut painattaa teepparin otsikon tekstillä. Kimppatilaukseen saa osallistua.

Enimmäkseenhän toki menee mainiosti, olen iloinen kuin porsas mudassa. Maanantaina sain kuitenkin pääsykoetekstin ääressä kohtauksen, jonka mies nimesi maaliskuun romahdukseksi. Ei kait siinä kummempia, alkaahan tämä tahti väsyttää. Mietin jo, että sitten kun näistä pääsykokeista selviän, en varmana enää ikinä. Se, että pääsykokeiden toivoo menevän lähinnä ohi toki povaa erinomaista menestystä, pitänee ostaa jo skumpat valmiiksi tulostenjulkaisupäivää ajatellen.

Lapsi on sitä paitsi päättänyt, että nyt on hyvä hetki koetella toisen vanhemman kärsivällisyyttä, ja minä olen tässäkin se toinen. Ja sanottakoon, että kun taannoin väitin kärsivällisyyttäni enkelimäiseksi, minä ... no ... valehtelin.

Äsken vein koiran ulos ja aurinkoinen mielialani otti täyskäännöksen nähtyään, että ulkotiloissa vallitsee säätila nimeltä "kymmenen lisäsenttiä lunta". Ajattelin, että jos sää olisi joku tyyppi, minä kyllä löisin. Että tavallaan ehkä kiva, ettei ole, niin ei tarvitse väkivaltaiseksi ruveta.

Haluan ajatella, että koiranulkoiluttaja on nyt vähän väsynyt, eikä lumisateesta olisi normaalitiloissa seurannut likipitäen maaliskuun toista romahdusta.

Aiempi aurinkoinen mielialani kumpusi mm. siitä, että pääsin seuraamaan lapsen ja lapsen isän telkkarileikkiä. Ensin mukelo laittoi telkkarin päälle kaukosäätimestä, joka on hänen leikkeihinsä suotu. "Hyvää iltaa uutisista", sanoi mieheni laatikon läpinäkyvän muovikannen takaa. "Tänään pääaiheitamme on muun muassa se, että lapsen pitäisi mennä iltapesulle." "Nyt tulee sitten Pikku Kakkonen", sanoi lapsi vaihtaen hädissään kanavaa.

No nyt taas naurattaa.

Päivällä näin vauvan. Tai sanotaan nyt ihan, että vauvvvvan! Olen optimaalisessa vauvojenihastelutilassa.

Ennen omaa vauvaa toisten lapsiin tuli suhtauduttua vähän vaikeasti. Ei muka jotenkin voinut näyttää, että saattaisi itsekin olla joskus kiinnostunut lisääntymään. Sitten, kun rupesin harrastamaan keskenmenoja (joku voisi sanoa, että kaksi ei ole vielä harrastus, mutta tein sentään vertailevaa tutkimusta ja kaikkea) vauvat olivat vähän kitkerä paikka, ja paksuillessakin mietin lähinnä, että meillehän ei varmastikaan tuollaista tule, sillä jokin menee kuitenkin pieleen.

Mutta nyt, kun on jo onnistuneesti tuottanut maailmaan jälkikasvua, eikä ole mitään ambitioita lisälisääntymisen suhteen, voi tosi onnellisena ihastella pikkuruisia jalkoja ja huitovia käsiä.

Toivottavasti kaikki muut saavat paljon vauvoja, joita voin ihailla! Te kaikki muut siellä. Kiitos.

Ainekirjoitushaaste: Mielensäpahoittaja

Ainekirjoitushaaste n: Mielensäpahoittaja. Aihe ihanalta juoksu- ja blogitoveriltani Paulalta.

Asioita, joista olen pahoittanut mieleni viime aikoina, ei missään erityisessä järjestyksessä:

- Parkkeerausohjeet (joita pyysin)
- Se, etten saa iltasuukkoa lapselta
- "Kevät"
- Että tänäkin vuonna olen ilmeisesti siitepölyallergikko
- Kun aika ei riitä mihinkään eikä mikään hoida itseään
- Sotaisuus ihmisen ominaisuutena
- Jalkasärky
- Se tila, jossa on päästänyt itsensä kauhean nälkäiseksi ja sitten syö liikaa
- Ettemme ostaneetkaan viime syksyksi kaukoputkea, enkä todellakaan voi vielä odottaa ensi syksyä
- Koira, joka väijyy tietynlaisia lapsen leluja
- Se, kun kuulee lapsensa olleen ikävä kanssalapsia kohtaan päiväkodissa, eikä aivan onnistu vakuuttamaan itseään siitä, että se on vain ikäkauteen kuuluva juttu, vaikka päiväkodista niin vakuutetaankin
- Etten takuulla pääse lääkikseen tänäkään vuonna
- Googlen ylivalta
- Etten tiedä, onko lääketieteellisen teknologian kehittyessä lääkäröinti millään mittapuulla järjellinen tulevaisuudensuunnitelma
- Se, että keskinkertaiset kirjat saattavat saada suhteettoman suurta mediahuomiota
- Pija Lindenbaumin Henna-kirjojen saatavuustilanne (saatavuustilannetta ei ole, sellainen se on)
- Etten osaa mitään todella siistiä, kuten päälläseisonta tai levitaatio
- Koira, joka kuulemma haukkuu rappuun aina, kun siellä kulkee joku, ja se kun, huomaa miettivänsä, vieläköhän se elää tosi pitkään
- Kura
- Riitely (mustan aukon massaluokkainen mielensäpahoitus)
- Kemia oppiaineena

Fiilis, joka seuraa siitä, että listaa mielensäpahoitusaiheita:

- Naurattaa (paitsi sotaisuus ihmisen ominaisuutena)

Tämähän olikin ihan terveellinen sormiharjoitus.

Kevään parhaat trendit

Vannoutuneena vastarannankiiskenä minusta on raskasta sanoa seuraava, mutta sanonpa silti: henkilökohtaisella rintamalla syksyn ja kevään kovin juttu on ollut itsevihapuheen lopettaminen. Siitäkin huolimatta, että se on nyt niin kovin trendikästä.

Ollakseni aivan rehellinen, en tiedä, miten tässä näin kävi. Yritinhän minä, toki, mutta vähän huomaamattani myös onnistuin. Toiko ikä muassaan himpun verran viisautta, vai kalautinko ehkä pääni epähuomiossa johonkin; loppuiko itsevihapuhe siihen, että rupesin rakastamaan itseäni, vai rupesinko rakastamaan koska lopetin itsevihapuheen.

Tarkemmin ajateltuna luultavasti kalautin pääni. 

Lopputulos on kuitenkin ihan häkellyttävä. Voin katsoa itseäni peilistä ja pitää näkemästäni. 

(Tuohon edelle pitäisi ehkä laittaa caveat siitä, että pidän näkemästäni siitä huolimatta, että olen epätäydellinen, mutta ajattelen sen olevan tarpeeton kahdesta syystä: ensinnäkin täydellisiä ovat luultavasti vain he, joilla on henkilökohtainen photoshoppaaja, ja toiseksi en usko siihen, että täydellisyys tuo muassaan hyvää mieltä. Pöljä pömppis sen sijaan ei vie hyvää mieltä, se on nyt empiirisesti testattu.)

Niinhän tässä ei esimerkiksi käynyt, etten olisi ikinä laihduttanut enää, vaikka lupasin - sen sijaan kävi niin, että ne pari jouluna tullutta kiloa laihdutin pois ilman raivoa ja itseinhoa. Sitten katsoin itseäni peilistä ja mietin, että ehkä voisin vielä pari kiloa laihduttaa, niin juoksu kulkisi keveämmin. Tai toisaalta voisin olla laihduttamattakin, ei se ole niin kovin tarkkaa. 

Ostin pöljät ja trendikkäät kuviolliset trikoot ja laitoin ne jalkaan. Sitten laitoin ne jalkaan uudelleen, koska minulle tuli niistä parempi mieli, vaikka (tai ehkä juuri siksi, että) ne ovat pöljät ja trendikkäät enkä ole kaksimetrinen huippumalli. Sääreni eivät kestä esittelyä yhtään entistä paremmin, mutta pääni kestää.

Lapsen osalta kevään huipuin trendi on sen sijaan leikki-iän avaus. Tyyppi sai jonkun level-upin ja leikit hyppäsivät uusiin sfääreihin. Minä otan mielelläni kutimen ja menen siihen viereen ihan vain tuijottamaan ällistyneenä ja ihastuneena.

Spam, Egg, Spam, Spam, Bacon and Spam

Olette ehkä huomanneet, toivottavasti ette, että menyy on sisältänyt viime viikkojen ajan aika paljon spämmiä.

En ole aivan varma Bloggerin teknisestä ratkaisusta, mutta epäilen, että spämmiviestit välitetään suoraan kaikille, jotka ovat tilanneet jatkokommentit sähköpostilla itselleen - siitäkin huolimatta, ettei Blogger näytä niitä postausten yhteydessä. Mikä on tietenkin erityisen fiksua. (Korjaattehan, jos olen väärässä?)

Nyt, kun sekä kirja- että epämääräisyysblogiini tulvii enemmän spämmiä kuin oikeita kommentteja, on jopa minun enkelimäisen ja legendaarisen kärsivällisyyteni raja tullut vastaan. Itse kestän tilanteen, mutten haluaisi vaivata roskapostitulvalla kaikkia kommentoimaan erehtyneitä.

Väsäsin siis pienen äänestyksen tuohon oikeaan laitaan. Jos viitsitte, kertokaa, mikä esitetyistä vaihtoehdoista on siedettävin: sanavahvistus, kommenttien moderointi vai spam, spam, lovely spam.

Jos jaksatte, kertokaa myös, joudutteko katselemaan spämmiä minun takiani.

Miksi vihaan autoilua

Autolla ajaminen on minusta ihan ok maisemallisella tiellä, jossa ei ole muita tielläliikkujia. Ja jos on pakko. Muuten se on ihan perseestä.

Lähdin tänään ostamaan lapselle välikausihaalaria eräästäkin myymälästä, joka on saavutettavissa käytännössä vain autoitse. Olin ihan superreipas ja varovainen! Kaikki meni tosi hienosti!

Paluumatkalla ajattelin, että nyt on kaikki mennyt niin hienosti, että loppumatkalla pitää olla erityisen tarkkana, etten tässä voimaini tunnossa törttöile. Ja niinpä loppumatkasta olin superreipas ja entistäkin varovaisempi: suoritin liitynnät huolellisesti, ajoin pilkulleen nopeusrajoitusten mukaan (tai välillä alle, anteeksi vain), väistin jalankulkijoita, parkkeerasin rauhallisesti - ja avasin auton etuoven, jonka voimainsa tunnossa oleva tuulenpuuska tempaisi kädestäni naapuriauton kylkeen.

Vittu.

Hoidin asian naapureiden kanssa (jotka olivat kyllä aivan käsittämättömän kivoja) ja itkin sitten viitisen tuntia tai jotain. Voitte ajatella, että reaktioni on ylimitoitettu siihen nähden, että kukaan ei tarvinnut edes laastaria, eikä kukaan oikeastaan ollut vihainen, ja olette siinä tapauksessa ihan oikeassa, mutta en jotenkin vain voinut sille mitään. En, vaikka mies yritti rauhoittaa kantamalla eteeni a) lasillisen punaviiniä b) kupillisen kahvia ja c) illaksi tarkoitettuja leffakarkkeja.

Vihaan autoilua.

Toisaalta jalkani on jo siinä kunnossa, että sillä voi painaa kytkintä. Se olisi tosi hyvä juttu, jos HCR olisi tarkoitus suorittaa autolla.

Kateus, katkera kateus

Viime vuodet ovat olleet sillä tavalla kivaa aikaa, etten ole juuri kateudesta kärsinyt. En ainakaan ohimeneviä happamia läikähdyksiä enempää, ja ne nyt voivat olla närästystäkin.

Eiliseen asti.

Eilen jo toipumassa ollut jalkapöytä otti ja heitti hanskat tiskiin potkunyrkkeilytunnilla. Tein jotain hurrrjan vaativaa. Varmaan juoksin kehässä, mahdollisesti laukka-askeleella*. Sitten olin yhtäkkiä taas lähtöruudussa. Klenkkasin himaan.

"Ajattele, miten paljon enemmän ehdit lukea, kun et voi juosta", lohdutti mies. "YHY-HY-HYY!" ulvoin minä hänen paitaansa.

Avasin internetin. Se on täynnään kuvia - arvaatte - juoksulenkeiltään hehkuvina palanneista ihmisistä. Mieli musteni.

Tänään pesin pyykkiä. Pyykkikorissa olivat juoksutrikoot. Mieli ei ainakaan valkaistunut. Hain lapsen päiväkodista ja katselin sulia teitä. Itketti.

Olen kateellinen, puhtaasti ja korpeavasti kateellinen, enkä osaa mitenkään käsitellä tätä tunnetta. Kai tämän pitäisi olla luonteenkasvatuksen paikka, mutta haluan vetäistä itkupotkuraivarit ja että jalka on kunnossa. En halua kasvattaa luonnetta. Miksen voinut rikkoa jalkaani silloin, kun vihasin liikkumista? MIKSEN?

Että jos lähitulevaisuudessa käy niin, että kirjoitatte blogiinne tai Facebook-profiiliinne juoksemisesta, ja tulen paikalle sähisemään, tiedätte, että hävisin taas yhden erän taistelussani aikuisuuden puolesta.

* Yritän kaivaa toivonkipinää siitä, että juoksin paljain jaloin. Ehkä puutteellinen iskunvaimennus oli se virhe? Ehkä kaikki ei ole menetetty? Ehkä pääsen juoksemaan jo parin viikon päästä? Älkää puhkaisko kuplaani kiitos.