Oi ystävät

Koko päivän jännitin, vaikka lupasin, etten ajattele koko asiaa.

Kun tulos selvisi, nyyhkytin pää tietokoneen näppäimistöä vasten kymmenkunta minuuttia.

En olisi kuvitellut, että koskaan, missään olosuhteissa haluaisin käydä henkilökohtaisesti halaamassa 105 kansanedustajaa ja kaikkia vastaantulijoita. Yhtäkkiä harmitti olla sisällä, etäpäivällä himassa - tarjolla vain hyvin vähän vastaantulijoita halattavaksi.

Tytär sentään löytyi. Nappasin ipanan Oktonauttien edestä ja hihkuin ja pyöritin. Lapsikin hihkui, jos kohta luullakseni eri syistä.

Olin odottanut, että tämän päivän lopuksi olisin aivan jäätävän vittuuntunut ja alistunut.

En millään muotoa osannut odottaa, että olisin näin helpottunut ja onnellinen.

Etteikö joskus kiukuttaisikin

Tänä aamuna painelin avokonttorista keittiöön puolitäyden kahvikupin kanssa ilmoittaen mennessäni, että kestän kyllä sen, että ihmiset ovat erilaisia, mutta jatkuvia käännytyspuheita en.

(Kyse oli valosta ja sen määrästä - kestoaihe etenkin siksi, että koen keinovalon marraskuussa aika rasittavana. Mieluiten istuisin avokonttorissakin pimeässä, kunnes ikkunoista alkaa tulvia luonnonvaloa. No, ööö, tihkua luonnonvaloa. Hmmm. Tihkua luonnon ei-pimeyttä.

Myönnän, että olen vähän kypsä selittämään, miksi minusta marraskuinen pimeys on lohdullista ja helmikuinen valo raakaa kuin kylmä veitsi vatsassa. Lähinnä toivoisin, että ihmiset, jotka sytyttävät ihan kaikki saatanan lamput avotilaan, voisivat olla aukomatta päätään siihen päälle, mutta yleensä en silti hermostu.)

Jälkikäteen tietysti nolotti.

En kuulu siihen koulukuntaan, jonka mukaan muille äyskimistä oikeuttaa mikään (huono aamu, kipeä selkä, liian vähäiset yöunet ihan omaa syytä - mulla oli ne kaikki. Silti.)

Nolostellessa tulin kuitenkin miettineeksi, että ehkä on ihan kasvattavaa välillä ärtyä ja näyttää se muille. Huomaa jotain, mikä ei ole minulle ollut lainkaan itsestäänselvää: joskus ärtyneiden tyyppien kannattaa vaan antaa olla.

Itse olen taipuvainen lepyttelemään kiukkuisia. Tuli mieleen, kun rouva Anu Perillä (mikä paras bloginimi, en pääse siitä yli) kirjoitti uhmakohtauksista, joiden edessä äiti saattaa vaikka tanssia. Totta! Mutta minä en suotta rajoita piristysyrityksiäni vain lapsen kärttyisyyteen. Jos mies on ärtynyt, seison vaikka päälläni, että hän piristyisi.

Muutama viikko sitten olimme tilanteessa, jossa puolisoni vastasi kaikkeen murahtamalla. Juuri, kun olin harkitsemassa jonglöörausesityksen* ja vitsinkerronnan** välillä, mies osoitti oivallista tilanteenlukukykyä ja kertoi, että häntä vituttaa kun on afta suussa.

Mikä käsittämätön helpotus! Ymmärsin heti kaiken!

(Kiitin siis puolisoa vuolaasti ja kerroin, että olin juuri aikeissa heretä piristämään. Hän näytti hyvin helpottuneelta livahdettuaan uhkaavasta tilanteesta kuin koira veräjästä.)

Ja kyllä muuten oli kaikkien kannalta onnekasta, ettei kukaan ruvennut minua aamulla piristämään. Tästä voisin ehkä napata itselleni sellaisen ihmisenä kehittymis -kohteen. En sano uuden vuoden lupaukseksi, aion aloittaa heti.

* En osaa, mutta siinäpä se koomisuus piilisikin.
** Tämä ei ole ongelma - osaan ulkoa joitakin Ujon piimän klassikoita sekä useita vitsejä Asterixista.

Adding insult to injury

Tiedättekö, mikä on ollut vituttavin ja raivostuttavin osa tätä keskenmenoasiaa?

Julkinen terveydenhuolto.

Katsokaa, kun esimerkiksi Terveyskirjasto ohjeistaa hakeutumaan lääkärille, jos alkuraskaudessa tulee kova verenvuoto. No, mihin sitä sitten hakeutuisi, näin helsinkiläisenä?

• Kätilöopisto kertoo, että niin kauan kun pysyy tolpillaan kivuista tai vuodosta huolimatta, saa pysyä kotona. Tai missä vaan. Kunhan ei heidän tiloissaan. No, minähän pysyn. (Pysyn, vaikka tällä viikolla en enää meinannut pysyä tolpillani - mutta kun kyse oli huimauksesta eikä kivusta. Työterveys kirjoitti saikkua.)
• Terveyskeskus kertoo, ettei heillä ole minkäänlaista haisua siitä, miten näitä asioita hoidetaan, mutta älä nyt kuitenkaan missään olosuhteissa tänne hiivi.
• Neuvola kertoo, että näitä ei tutkita. Piste. Kivaa odotteluaikaa! Jos on keskenmeno, huomaat sen kyllä. Jos et huomaa, tule sitten ensikäynnille ihan normaalisti. Mutta hei, ei tässä sydämettömiä kuitenkaan olla. Jos nousee kova kuume, sitten kyllä tutkitaan.

Äsken peruutin sen ensikäynnin. Kuten tavallista, se hoitui takaisinsoittopalvelun kautta - siitäkin olisi sana tai pari sanottavana.

Terkkari, joka yleisessä miellyttävyydessään hävisi vain neuvolan vakiterkkarilleni tiedusteli, onko minua nyt tutkittu keskenmenon vuoksi. Olenko käynyt Kätilöopistolla? Entäpä terveyskeskuksessa?

Siinä on kuulkaa tekemistä, että minimoi kitkeryyden äänestään kun kertoo, että kaikki nämä tahot JA neuvola ovat ihan suorasanaisesti kertoneet, ettei minulla ole mitään asiaa lähestyä heitä. Että turha tivata, olenko hoidattanut itseni kun hoitoa ei anneta.

Mutta sentään voisin omalle terkkarilleni varata puhelinajan. Jos haluaisin jutella.

Kieltäytymistäni ei pidä nyt ymmärtää väärin. Olen ihan leimautunut terkkariini. Menisin varmaan hänen kanssaan kahville ja pyytäisin meille asumaan, jos kehtaisin. Mutta mitä tässä nyt juttelu auttaa? Ultrasta olisi voinut olla hyötyä. Epäilen, ettei terveydenhoitajallani ole käytössään kaikuääniä, joiden avulla hän voi juttutuokiomme aikana luodata kohtuni tilan, vaikka hän muuten ihan supersankari onkin.

Ja kun tämäkin tarjous syntyi selvästi vilpittömästä halusta auttaa. Tarpeesta varmistaa, että asiakas ei jää yksin. Ajatus siellä takana oli tosi kaunis - valitettavasti Helsingin tapa "hoitaa" keskenmenoja jätti mut jo ihan yksin. Mut ja aika monta muutakin naista.

Seuraavassa postauksessa puhun jostain muusta, lupaan. Esimerkiksi glögistä, jota aion juoda tänään, vaikka kukaan ei ole kliinisesti osoittanut, että se on ihan kosher.

Juuh elikkäs.

Siirrymme hetkeksi henkilökohtaisemmille vesille. Olen ollut tässä raskaana. Nyt en enää ole, vaikka asiaa ei sinänsä ole missään sen kummemmin todennettu (kun tuo julkinen terveydenhuolto näyttää olevan sitä mieltä, että näitä ei tutkita millään tavalla; oma diagnoosi keskenmenosta riittää kyllä hyvin kelle tahansa. Toisaalta en suostu pulittamaan satasta huonoista uutisista yksityisellä puolella, kun siellä eivät sitten voi tehdä mitään, vaikka hoidon tarvetta olisikin.)

Mutta kyllä te tiedätte. En odota enää vauvaa syliini; jos jotain ylipäänsä odotan, niin joulua ja mukillista glögiä. Joskus näin käy, toisille meistä useammin. Ja toisille meistä tosi useasti.

Kun tämä raskaus päättyi keskenmenoon, on raskauksistani hulppeat 75% mennyt kesken. Prosenttiluku koko väestön keskiarvoon nähden (kymmenen kieppeillä, ja alkuraskauksissakin keskimäärin vain 40%) on ärsyttävän korkea.

Tällä kertaa siis kuitenkin vain ärsyttävän.

Ennen kuin onnistuneesti tuotimme mieheni kanssa maailmaan mainion kansalaisen ja oivallisen perheenjäsenen (joka kasteessa annetun nimensä sijaan haluaisi nykyään tulla tunnetuksi nimellä "Perhonen"), keskenmenot olivat paljon kriisiytyneempiä. Sillä lailla “itke talouspaperirulla märäksi” -tyyppisiä. Toki siinä oli taustalla kaikkea, vanhemmaksi haluavan epävarmuutta ja, no, tuota, melko lailla draamaa. “Kohtuni on kuoleman paikka”, julistin. Ainakin mielessäni, toivottavasti en ääneen.

Lohduttoman itkeskelyn sijaan olen tällä kertaa ollut lähinnä huolissani sidosryhmistä: miten äiti tämän ottaa (tietenkin hän sen tiesi kun kieltäydyin viinistä) ja miten mies. Niin ja ärtynyt, sitä olen ollut myös.

Ja kuitenkin, voiko tätä edes sanoa ääneen: olen kaiken tämän keskellä enimmäkseen onnellinen. En keskenmenon vuoksi, en mitenkään, ymmärrättehän, mutta siitä huolimatta. Lapseni on ihana. Mieheni on ihana. Koirakin on mukiinmenevä. Eikä tämä onni ole ollut ehdollista ja vauvasta riippuvaa, ei tällä kertaa.* (Kauheasti ei sitä paitsi ole aikaa surra. Silloin, kun olisi aikaa surra, keskityn mieluummin kutimoimaan.)

Voi toki olla, kuten eräälle ystävälle mahdollisuutena esitin, että mulla on loinen päässä.

PS. Saa kommentoida mutta ei saa voivotella. Ja jos tätä lukee joku työkaveri, myöskään etenkään töissä ei saa puhjeta valitusvirsiin, koska oikeesti.

* En tässä yritä vetää mitään johtopäätöksiä siitä, miksi keskenmeno muille voi olla kriisi - mietin vain sitä, miksi se ehkä itselleni ei nyt ole, vaikka joskus on ollut.

Tyynenä väistämättömän edessä

Viittaan prinsessoihin.

Tai oikeammin pinsessoihin.

Joskus ipanan ollessa vauva ajattelin kauhulla sitä aikaa, kun kaikki on prinsessaa ja vaaleanpunaista. Olin varma, että menettäisin järkeni viikossa. Missään olosuhteissa emme hankkisi mitään vaaleanpunaista, kimaltavaa tai muutoin tingeltangeliksi laskettavaa krääsää.

Olo ei kuitenkaan tunnu lainkaan hermoromahtaneelta, vaikka just nyt kaikki on ihan prinsessaa - mitä ihanampaa, sen parempaa.

Tämähän on itse asiassa jotenkin ihan sympaattista. Ensinnäkin iso osa ihailusta näyttää kumpuavan siitä, että tytär tykkää kaikesta kauniista. (Hänen määritelmänsä kauniille eroaa hieman omastani, mutta voin silti ymmärtää.)

Toiseksi hän otaksuu prinsessojen tanssivan kaiket päivät. Tätäkin symppasin. Voisi sitä varmasti aikansa huonomminkin käyttää kuin tanssimalla kaiket päivät.

Kolmanneksi prinsessahommat eivät ole mitenkään erityisen poissulkevia - ainakaan vielä. Hain hiljattain lapseni päiväkodista. Ryhmä oli poikkeuksellisesti sisällä, ja ipanallani oli yllään keijusiivet, prinsessahame ja stetoskooppi.

Ehkä kuitenkin tärkeimpänä se, miten hurjasti iloa lapsen ilosta saa. Niin paljon, ettei tule kysymkseenkään sitä iloa pilata prinsessoille tuhisemalla. Ei vaikka Prinsessojen aapinen tökkisikin ihan olemassaolollaan jo. Voin lukea sen silti.

Viimeisimmän kirjastoreissumme jälkeen marssitin siis lapsen päättäväisesti hankkimaan hieman tingeltangelia. Nyt on keijusiivet, taikasauva ja kruunu. Ja glitteriä on vähän joka paikassa, mutta toisaalta, salaa olen itsekin ihan harakka - kaiken kimaltavan perään.

Ihan hyvä vaihe siis tämäkin vaihe.

Kenen tila?

Mitä saa taas ihminen päivän lehden välistä lukea?

Että huonekaluliikkeen mielestä koti pidetään siistinä tekemällä ns. miesluola, jonne kaikki sotkut ja epäesteettiset asiat (ml. ilmeisesti miehen) voi kätevästi piilottaa.

Olen tästä miesluola-asiasta ollut vähän mitvit, silloin, kun sitä yleensä olen vaivautunut miettimään. Harvemmin olen, sillä meillä olohuone on miesluola: mies pelaa siellä. Se on myös naisluola: nainen lukee ja kutimoi siellä. Lapsiluolakin se on: lapsi leikkii siellä. (Ja kaiken huipuksi se on myös koiraluola: koira pesee siellä henkilökohtaisia alueitaan. Ikävä kyllä.)

Pakko tunnustaa, että pohjimmiltaan miesten omissa tiloissa ei ole minusta mitään kauhean hassua. Eikö miehelle rakennettu oma tila kerro lopulta vain siitä, että hän ei koe muutoin kotiaan omakseen? Ja eikö se ole aika kauheaa?

Puhumattakaan nyt siitä, että tällaisessa "miehelle oma luola" -ajattelussa mies jotenkin siirretään pois täysivaltaisen aikuisen paikalta. Sen sijaan, että kodin hengestä ja sisustuksesta yhteistuumin päätettäisiin, se on naisen hommaa. Muille jaetaan oma pieni leikkitila.

Okei, parisuhdedynamiikassa toki löytyy. Voi olla, että parisuhteen toinen tai molemmat jäsenet kaipaavat aika ajoin yksityistä tilaa - olihan jo Virginia Woolf sitä mieltä, että naisella tulisi kirjoittamista varten olla omaa rahaa ja oma huone, jotta hän voisi kirjoittaa. Ehkä molemmilla on tarve omalle projektitilalle; ehkä ei ole hyvä, että kaikki harrastuksiin liittyvät tarvikkeet ovat keittiön pöydällä. Voi olla toki niinkin, että perheen toinen jäsen ei oikeasti halua osallistua yhteisen kodin laittamiseen.

Mutta väitän silti, että paremmin menee jos olohuone on ihan kaikkien perheenjäsenten oma luola. Sellainen, jossa kaikki ovat kotonaan. Jossa voi tehdä niitä asioita, joita kotonaan haluaa tehdä. Jossa on sisustus, josta kaikki pitävät.

Ihminen, pidä kotisi mukavana. Älä aja rakkaitasi sen sydämestä vain estetiikan tajusi tyydyttämiseksi.