Etätyöpäivän ruokavalio

Skenaario 1:

Tavataan ystävä japanilaisessa ravintolassa. Nautiskellaan kitsune udon ja käydään kuulumiset läpi. Halataan lämpimästi, lähdetään jatkamaan töitä virkistyneenä.

VOI NIINKIN KÄYDÄ. Kerran on käynytkin.

Skenaario 2:

Laukataan K-kauppaan ja ostetaan sitruunaisia kalapaloja (glorifioituja kalapuikkoja) sekä pakasteparsakaalia. Lykätään kaikki uunipellille ja paistetaan, kunnes joku alkaa savuta. Syödään tietokoneen ääressä toivoen, että taivaasta alkaisi sataa kastiketta.

Niin ainakin voi käydä.


P. S. Muistattehan kaivaa kuvettanne Taukotilan rahoittamiseksi. Rahaa tarvitaan, jotta kahvilassa on varmasti lukufestareilla hyvää pullaa. Tai jotain sellaista.

Iltapäivän raportti

Ihan just äsken istuin puistossa ja neuloin sukkaa. Lapsi kiipesi kaikkeen, minkä näki. "Sillä on nyt semmonen vaihe", sanoi päiväkodin aikuinen lempeästi, ja minä hymistelin - pakko myöntää, että tykkään siitä vaiheesta. Oikeastaan toivon, ettei se vaihe mene kovin pian ohi. Samalla vähän epäilen, että sen vaiheen nimi on kesä.

Tykkään ihan hurjasti semmosesta, että voidaan vaan olla puistossa ja minä neulon sukkaa. Ja illaksi menen lukupiiriin, jonka tarkoitus on keskustella kirjoista yleensä, ei mistään erityisestä opuksesta sinänsä, ja samalla juoda kaljaa. Nerokas konsepti! Idean äiti on tietenkin Siina. Aion lukupiirissäkin neuloa sukkaa, koska menin viime viikolla keksimään, että päiväkodin hoitajille pitää antaa villasukat lahjaksi (elämme taas sitä aikaa vuodesta, jolloin ryhmän jatko on epäselvä, ja voihan olla, että ensi vuonna näille jaloille hieman liian isoja tai pieniä sukkia ei enää voi tehdä, sillä ne ovat toisten päiväkotien pihoilla) ja he jäävät kaikki lomalle ensi viikolla.

Jos haluatte tietää, ja haluattehan te, valmiina on 1,75 paria kolmesta. Tavallaan voiton puolella. Tavallaan.

Oikeastaan ehkä voisi olla parasta, että lopettaisin iltapäiväraporttini täältä tähän ja menisin vähäksi aikaa neulomaan.

Pihakirppis

Vanhan Herttoniemen pihakirppis on iloinen ja innostava tapahtuma, jossa jengi nauttii keväästä ja ulkoilmasta ja ... en tiiä. Hyvistä kahvipannulöydöistä ehkä.

Silti.

Kun aamulla tukka takussa toikkaroi ulos koira toisessa päässä hihnaa ja löytää sekä pihansa että kaupunginosansa täynnä ihmisiä, jotka ovat tulleet nauttimaan keväästä ja hyvistä löydöistä, tunnevaste on yllättäen sama kuin siinä unessa, jossa herää kotoaan alasti kämpän ollessa täynnä asuntonäyttöön saapuneita kansalaisia.

Haluan kaivautua peiton alle.

Pelon ytimessä

Lapsi kehitti eroahdistuksen, pyytämättä ja yllättäen, kuten näillä tilanteilla on tapana.

Parin viikon ajan hän on jäänyt itkemään päiväkotiin, sormesta kiinni pidellen. Älä mene.

Homma on eskaloitunut niin, että parhaina aamuina hän aloittaa itkun jo kotona.

"Juu mutta se menee ohi", sanovat vanhemmat vanhemmuudenharjoittajat. "Jätät sinne itkemään vain."

Ja niin minäkin varmaan sanon, sitten, kun se on mennyt ohi, sillä tietenkin se menee ohi, se on elämän koko juttu, kaikki menee lopulta ohi. Ja se on sen itkun ytimessäkin, tietysti.

Olen yrittänyt kysyä, mikä itkettää ja mikä pelottaa. Välillä vastaus on ollut jotain absurdia ("laitoin päiväkodissa liikaa ketsuppia"), välillä jotain vähän ymmärrettävämpää mutta silti suhteetonta ("joku tulee yöllä minun huoneeseeni ja vie minun tärkeimmän leluni").

Sitten kysyin, viritetty kysymys jos mikä, että liittyykö pelko jotenkin isiin ja äitiin.

Vastaus tuli vähän kuin paise olisi puhjennut, joo, liittyy, pelottaa, että te kuolette. Ja seuraavana aamuna tarkemmin: pelottaa, että jäätte auton alle kun menette kadun yli. Kun lapsi on päiväkodissa eikä vanhempiaan valvomassa.

Neljävuotiaalle ei voi sanoa, että voi sitä ihminen kotonaankin kuolla, ei se sitä paitsi aikuistakaan yhtään lohduta. Pelko voi olla järjetön ja kaiken nielevä, kyllä minä sen ymmärrän ja omasta kokemuksestani tiedän.

Mutta nyt siitä on ainakin puhuttu. Toivon, että sille käy kuin yleensä peloille, kun niille annetaan sanoilla muoto: ne vähenevät, muuttavat muotoaan ja luikkivat ikkunasta pakoon.

Aika kai senkin näyttää. Saisi näyttää nopeasti.

Kun paljon sairastaa

...niin jotainhan senkin aikana oppii.

Kuten esim. My Little Ponyn jaksoja ulkoa.

Tämän huomasin, kun tyttäreni tässä päivänä muutamana esitti minulle kaksi jaksoa, à 25 min, ponisarjaa. Dialogeineen päivineen, eläytyen oikein kunnolla.

Jotain siitä varmasti jäi poiskin, mutta se on sanottava, että esitys oli sen verran hyvä, että juonesta pysyi tosi hyvin kärryillä, koko ajan oli melko selvää, kuka poni teki mitäkin ja nyt minäkin tiedän, mitä harmonian elementit ovat (muutakin siis kuin elementtikäyttöön otettuja lelusormuksia.)

Vähän tässä kyllä mietin, että onko katottu liikaa Netflixiä. Köh.

---

Loppuun haluaisin ilmaista närkästykseni siitä, että koiraamme sanottiin eilen ensimmäistä kertaa "vanhaksi herrasmieheksi". Herran tähden! Oltiin skidin ja partasuun kanssa Kivinokassa kävelemässä* ja vastaan tuli toinenkin terrieri, jonka omistajien kanssa vaihdettiin normaalit onksetyttövaipoika- ja kuinkavanha -kysymykset, ja sitten kun sanoin, että kohta seitsemän, toinen sanoi, että vanha herrasmies.

Vanha! Ei oo vanha, nuori on. Nukkuu tassut pystyssä kuin pentuna. Elää vielä 60 vuotta. Muuhun en suostu.

* Niin että kyllä me siis muutakin tehdään kuin katsotaan Netflixiä.

Missä on luvattu arjen huojentava rauha?

Nolostuminen oman jaksamattomuuden edessä on omituinen metatunne, jota en haluaisi tuntea enää ikinä.

Meillä on ollut semmonen alkuvuosi, että ensin lapsi sai palovamman, sitten palovamman parannuttua hän jätti kätensä oven väliin niin, että peukalon kynsipuoli piti Lastenklinikalla tikata takaisin paikalleen, samaan aikaan kun minä olin kauheassa flunssassa (sairaslomat ovat sitä varten, että voi piikoa tytärtään) ja juuri, kun näytti, että lapsi saadaan takaisin hoitoon, hän sairastui tiukkaan kuumetautiin, josta bonuksena tuli vielä korvatulehdus, jälkitautina.

Meillä on ollut myös semmoinen alkuvuosi, jossa minä kaiketikin mursin varpaani ja lopetin liikkumisen syvää kiitollisuutta tuntien. Miten ihanaa, kun on oikea syy olla menemättä juoksulenkille!

Ja semmoinen alkuvuosi, jossa olen itkeskelevä ja väsynyt raunio.

Olen myös ymmälläni siitä, millaiset asiat aiheuttavat kognitiivista kuormaa. Esimerkiksi palovamma ahdisti, toki, mutta se hoidettiin. Sen jälkeen päästiin käsiksi merkittävästi pienempään mutta arjessa raivostuttavan tärkeään kysymykseen - toppahanskoihin.

Miten ne puetaan käteen lapselle, jolla on kädessään iso side? Miten ne ollaan pukematta, kun ulkona on 21 astetta pakkasta? Miten päiväkodissa selvitään tästä, kun siellä on ryhmässä 20 muutakin lasta eikä ehkä aikaa tarjota yksilöllistä apua? *

Jestuksen pieni asia, jonka kohtaa useita kertoja päivässä, on yhtäkkiä iso ja rasittava asia.

(Toisaalta, kun lapsella toisen kerran on kuukauden sisään käsi paketissa, tietää jo, mistä kohtaa saa toppahanskoista kuminauhan ratkottua löysemmälle, ei sillä.) **

--

Yksi vittumaisimmista asioista on kumminkin ollut se järkyttävän huono omatunto siitä, että olen aivan poikki. Tavallaanhan tässä päästään ihan helpolla. Kaukaa tiedän perheitä, joissa lapset ovat oikeasti sairaita. Läheltä tiedän perheitä, joissa vaikeuskerrointa on huomattavasti enemmän ihan jo sillä, että lapsia on kaksi.

Puolisollakaan ei näytä pää prakaavan. Mutta minä en muka jaksa! Miksen muka!

En vieläkään tiedä. Tiedän vain, että oma mittarini on nyt kalibroitu näin. Tämä tuntuu nyt äärirajalta; tiedän silti, ettei se sitä olisi, jos jotain oikeasti pahaa tapahtuisi.

--

On muutakin: on jotain, mikä auttaa. Sain pitkästä aikaa pidettyä etäpäivän. Yksin kotona seitsemän tuntia. Hiljaisuuden rikkoi vain koira, joka oli kotona haukkumassa postia - ja puoliso, joka nöyrästi tiedusteli, saisiko tulla lounasseurakseni. Eikä hänkään kovin suulas ole.

Se oli mielenterveyspäivä. Se vei korvissani suhisevan verenpaineen ja tunteen siitä, että otsalohkoni räjähtää. (Mutta se nolostuminen on yhä luonani. Mihinkäs se.)


* Päiväkodissa selvittiin hienosti, tietenkin.
** Teknisesti ottaen olisi varmaan voinut myös koppeentua kauppaan ostamaan itselleen sopivat rukkaset ja sitten lainata niitä lapselle, mutta, no niin, joskus asiat tuntuvat ylivoimaisilta ja helpot ratkaisut hyvin kaukaisilta. Toisin sanoen keksin tämän vasta nyt.

Anteeksipyyntö kannattaa aina

Olin väsynyt ja kärttyisä. Käänsin asuntoa ympäri etsiessäni lapsen vanhaa kurarukkasta, jonka aioin kiskoa koiran tassun suojaksi iltalenkin ajaksi - eläin järsii talvisin tassujaan kuin parempaakin apetta - mutta sitä ei löytynyt mistään.

Kiukutti.

Siivoskelin ohimennessäni.
Lapsi sotki ohimennessään.
Kehotin häntä siivoamaan, kieltämättä jokseenkin ärtyneeseen äänensävyyn.

Lapsi siivosi, mutta häntäkin kiukutti. Hän koki vääryyttä, koska hänen äitinsä oli kiukkuinen. Hän siirtyi huoneeseensa ja paukautti oven kiinni. Olemme dramaattista sukua.

Tovin rauhoituttuani menin pyytämään anteeksi. Halasimme, annoimme suukot ja sovimme.

Ja siinä, lapsen sängyn laidalla istuessani, katseeni osui lapsen vanhaan kurarukkaseen leikkikeittiön takana.

Mielikin oli parempi.

Kerran joulukuun aikaan

Terve.

Olen istunut kaksi päivää Selling your ideas -koulutuksessa, jonka idea ei ollut niinkään opettaa, miten omat hyvät ajatukset tungetaan väkisin vastaanottajan kurkusta, vaan ehkä enemmän jonkinlaista kokonaisvaltaista dialogia. Tai niin minä sen ostin, koska en halua myydä mitään.

Koulutus oli hämmästyttävä kolmesta syystä: ensinnäkin se oli todella hyvä, toiseksi minulla ei ollut siellä kertaakaan tylsää ja kolmanneksi kaikenlainen kiusaantuminen loisti poissaolollaan. En tiedä, miten tämä kaikki tehtiin. Tähän asti en todellakaan olisi uskonut, että on mahdollista järjestää koulutus, jossa aivot eivät valu tylsyyden vuoksi korvista ensimmäisen vartin jälkeen.

Mutta nyt olen niin väsynyt, etten jaksa edes neuloa.

---

Kun tulin kotiin, lapsi piirsi kirjettä joulupukille. (Isänsä sitten sanallisti toiveet tekstiksi.) Yksi toivelahjoista - joita oli maltillisesti neljä - oli yllättävä.

"Mikäs tuo on?"
"Sähkökone."
"...Mitäs se sähkökone tekee?"
"Jos sähköt vaikka loppuu mummolasta tai täältä kotoa, sähkökone voi auttaa."

Olen myönteisen yllättynyt tosi monesta asiasta tähän liittyen. Keskustelusta. Muiden ajattelusta. Visionäärisestä suhtautumisesta pieniin sähkökatkoihin.

Ja mistäs sen tietää, miten yleishyödyllinen kapine generaattori kohta on. Ehkä ostan kaksi.

---

Huomasitte ehkä, mutta toivottavasti ette, etten todellakaan päässyt haasteessani kompastelematta edes marraskuun loppuun. Kuukaudesta puhumattakaan.

Sanastoharjoitus

Mikä on oikea nimi sille tunnetilalle, jossa

Tulee tohkeissaan ja ylivirittyneenä kotiin mistä lie bakkanaaleista tai muista kissaeläimen nimenantojuhlista, ja pikku hiljaa alkaa tajuta olleensa viimeiset 2-12 tuntia koko ajan suuna päänä ja ihan tähtiä sammuttavan rasittavaa seuraa?

Lupaisin tarjota sumppia / kaljat sille, joka keksii sopivan nimen, mutten tiedä tohdinko kun, ymmärrättehän, olisin vain suuna päänä jne.

Koen yllä esittelemääni tunnetilaa säännöllisin väliajoin. Näin riippumatta siitä, olenko viimeisen 2-12 tunnin aikana nauttinut alkoholipitoisia juomia vai en (myönnettäköön, että viini ei kyllä tilannetta paranna, mikä on surullista, jos kyseessä ovat olleet nimenomaan bakkanaalit) ja yleinen ratkaisuni asiaan on olla puhumatta enää ikinä.

Mutta sitten tietenkin luistan päätöksestäni heti, kun seuraavan kerran näen lapseni, ja siitä alkaa surullinen alamäki.

Viime aikoina olen yrittänyt olla myös, että puhun vain asiallisuuksia, mutta niin vain tänäänkin kerroin töissä esinaiselleni miehistä, joilla on glitter-parrat. (Eikä tähän vaadittu edes mitään sen kummempaa kuin tavallinen toimistopäivä.)

Lisäksi: mikä olisi hyvä liima huulten kiinniliimaamiseen?

Salakahvit

Esitin joskus Instagramissa termin "salakahvit", johon muistaakseni eräs kansalainen (joka kirjoittaa jälleen! Pitkän tauon jälkeen! Hurraa!) tarttui termiä kummastellen.

En ollut sitä sen kummemmin aikanaan itsellenikään eritellyt: meidän perheessä on juotu salakahveja jo aika monta vuotta. Kaupasta tullessa vaikka, tai muutoin epätavallisena kahvihetkenä. Ei nyt ehkä keneltäkään salaa, ei ainakaan keneltäkään, joka on samassa tilassa, mutta tavallaan kuitenkin.

Minusta termi on ollut hyvä. Jotain mikä tekee asiasta meidän jutun, sulkematta nyt varsinaisesti ketään toista poiskaan. Tuskin se nimittäin ketään kiinnostaa, nautitaanko meillä salakahvit vai ei - ja sitä paitsi pidän myös salaisista kädenpuristuksista ja salakäytävistä.

Kesällä tajusin asian uudella tavalla. Olimme Mäntän kuvataideviikoilla, ja kahden näyttelyn ja yhden ravintola Göstan jälkeen sijoituimme mummoni luo - hän asuu Kolhossa, kylässä joka on mahdollisesti yksi Suomen kauneimpia, joskin kauneuden ohella myös hyttysissä rikas.

Koko sakki oli vähän nuutunutta, joten ajattelin keittää kahvit. Ehkä nimenomaan salakahvit, sellaiset, jotka juodaan mukista sohvalla samalla kun mietitään, mihin seuraavaksi alettais. Esimerkiksi, että alettaisko keittää virallisia kahveja vai mentäiskö ulos.

Salamannopeasti, huomattuaan puuhani, mummoni kattoi pöytään kaksi erilaista piirakkaa, kuusisataa pullaa ja kupit lautasliinoineen. Ja kas, salakahvit, ne, joiden aikana maailma voi vähän lipua ohi, muuttuivat heti iltapäiväkahveiksi, joiden luonne on aivan toinen. Virallisempi ja ryhdikkäämpi.

Myönnän. Murjotin itsekseni hieman.

Mutta nyt olen kotona, ja voin juoda salakahvini koska tahansa. Vaikka nyt heti.

Kiukusta kiukkuun, ja joskus poiskin

Hesarin sivuilla on mainio juoksublogi, oletteko huomanneet?

Siellä viimeksi käsiteltiin sitä, kandeeko ennemmin nukkua kunnolla vai venytellä - selvä se, että nukkua kunnolla - ja sitäkin, onko juokseminen hyvä stressipurkukeino.

Ainahan sanotaan, että on, mutta itse olen kyllä huomannut, että kun kiukkuisena lähtee juoksemaan, ei mikään takaa, etteikö tule kiukkuisempana takaisin. Sitä kun vähän muhii tyytyväisenä omassa kiukussaan, ja vähän ehkä suurenteleekin asioita, eiköhän sitten olekin sellaisen mustan kiukun vallassa kun palaa kotiin.

Tänään - tai siis tässä vihdoin - olen kai myöntänyt itselleni, että jotain stressiä noi yyttärit kuitenkin aiheuttavat. En oikein nuku kunnolla* ja hampaitakin narskutan niin, että leukoja juilii, mikä on jo melkoinen saavutus kun suussa on hammaskisko.

Monella tavalla en ole kovin huolissani - ei ole erityistä syytä olettaa, että juuri minä saan lenkkaria; olen konstruoinut valmiiksi defenssin siltä varalta, että juuri minä saan lenkkaria enkä toisaalta usko, että tämä on viimeinen alani työpaikka. Ehkä hankalinta ja yllättävintä onkin ollut se, että fiilikseni asian suhteen ovat täysin ristiriitaiset. Epäilen, että käy neuvotteluissa osaltani miten tahansa, petyn kitkerästi. Että siinä mielessä tällaiset vähennysurakat ovat mainio lose-lose -tilanne mille tahansa työnantajalle. Ainakin, jos on sattunut palkkaamaan vaikkapa useamman Liinan. Kohtalo, jolta ketä tahansa työnantajaa hartaasti toivon varjeltavan.

No nyt sitten vähän yliväsyneenä ja vähän väsymyksestäni vihaisena lähdin kuitenkin juoksemaan, ja päätin, että jos tänään en tule ainakaan vihaisempana takaisin. Yritin kuulostella kroppaa (painovoima on viime päivinä ollut erityisen voimakas, en tiedä, oletteko huomanneet, mutta näin on) ja ihan tietoisesti päästää irti kaikenlaisista kiukun aiheista, todellisista ja kuvitelluista. En sillä tavalla, että nyt en voi tuntea tällaisia, mutta silleen kuitenkin, etten jäänyt vatvomaan niitä paskempia fiiliksiä. Otin vastaan mitä tuli ja pahimpia autoin poistumaan napakalla potkulla ahterille. Kuvaannollisesti siis.

Lenkiltä palasinkin merkittävästi iloisempana. Sitten siirryin suoraan elämän hauskempien asioiden pariin ja ripottelin pyykkipulveria vessan lattialle - uskokaa, valkoisten hyvin myrkyllisten jauheiden siivoaminen mistä tahansa on hauskinta, mitä voi tehdä housut jalassa - ja meinasin regressoitua.

Mutta söinkin jugurtin KOOKOSHILLOLLA (en vieläkään pääse yli siitä, että näitä on olemassa) ja jotenkin onnistuin päästämään irti siitäkin kiukusta.

Ehkä ensi yönä nukun paremmin, jos kömmin ajoissa vuoteeseen, enkä usko kömpimisellä mitään häviäväni vaikka nukkuisin huonostikin.


P. S. Olen lukenut ipanalle vähän Heinähattua ja Vilttitossua ja olen ihan pöyristynyt siitä, miten hirveä ipana Vilttitossu on. Dear Eki, olenko yksin?

* Tovi sitten omaksumallani iltakahvirutiinilla ei ole niin mitään tekemistä asian kanssa.

Näitä päiviä

Sellainen, kun vessassa istuessaan leikkaa BookDepositoryn tilauslipareelle piirtämäänsä lapsen jalan mallia kynsisaksilla, koska on päättänyt viedä ipanan kesäkenkäostoksille ja nyt on jo vähän kiire...

...ja sellainen, kun leikkaushommat hoidettuaan ei mene pukeutumaan vaan siirtää päiväpeiton ja muovitetun froteen pesukoneesta kuivausrumpuun, koska jostain syystä koira kakkasi työpäivän sisälle, ja luojan kiitos muovitetusta froteesta, jota saa metritavarana...

...ja sellainenkin, kun työnantaja ilmoittaa vähentävänsä suurinpiirtein kolmanneksen työvoimasta juhannukseen mennessä, mutta tiedättehän, työntekijämme ovat tärkein resurssimme - ja sitten tulee todenneeksi (sillä ei niin huonoa, etteikö jotain hyvääkin), että toden totta, ensimmäinen kerta on vaikein hirressäkin eivätkä nämä kolmannet yyttärit enää pompsauta kortisolitasoa korkeuksiin...

...ja eniten silti hermostutti kun ostoksilta palatessa kaksi metriä ennen kotipihaa kolmevuotias alkaa ulvoa vinossa olevia lapasiaan.

Äitiys tuo perspektiiviä. Paitsi äitiyteen.

Äiti on tyhmä

Ensiesitys näytelmälle "Äiti on tyhmä" nähtiin Herttoniemen teatterissa tänään. Yleisön kiihkeästi kaipaamia uusintaesityksiä on otettu iltaa myöten. Välillä käydään myönteisen puolella, eihän siitä näytelmälle saada draaman kaarta, että kaikki on vain synkkää.

Esitys sattuikin sopivasti päivälle, jolloin olo on muutenkin oikein monipuolisesti tyhmä.

Kävin silittelemässä kissaa. En ole oikein ikinä oppinut ymmärtämään kissojen päälle, kun saan niistä helposti jymäkän astmakohtauksen, mutta kun naapuri suhautti lomalle, oli pakko opetella. Ja kissa, sehän on kuin hassusti kuriseva koira, heti tuppaamassa syliin ja ruokaakin kerjäämässä.

Luulin, että ovat ihan toisenlaisia.

Olennaisinta oli kyllä, että kun yksi kappale katteja kiipeää syliin ja pontevasti vaatii tulla silitetyksi, sen tottelemisesta tulee hyvä mieli.

Pahastuisikohan naapuri jos menisin yöksi kissan viereen nukkumaan, lattialle vaikka?

Välitön hyöty tänne nyt

Näin Instagramissa motivoivaksi tarkoitetun kuvan. Siinä luki "Summer bodies are made on winter roads".

Varmaan ihan kiva. Mutta entäs me, jotka emme todella jaksa odotella mitään kesäkroppia vaan haluamme treenistämme välitöntä tyydytystä?

Ego juoksulenkistä ja endorfiinistä pullistellen päätin lyödä laudoilta aiemmat yrittäjät ja tehdä oman motivaatiokuvan.

Noin. Ei kun lenkille.

(Kyllä, minä pidin kovasti brittien This Girl Can -liikuntakamppiksesta.)

Ai miten niin mistä saa energiaa lähteä lenkille tuossa säässä? PULLASTA. Sain ystävältä mukaani LÄMMINTÄ PULLAA. Alkuillasta koko perhe söi pullaa hartaan hiljaisuuden vallitessa, ja äsken tulikin ihanasti lapsuus mieleen kun millimetrimitan kanssa puolitin viimeistä voisilmäpullaa. Emme päässeet miehen kanssa sopuun siitä, kuka sen saa. Tyhmää sinänsä. Pyöreä pulla oli aivan yhtä taivaallista.

Pelkopotilaiden hoidosta

Kävin viime vuoden lopuksi hammaslääkärillä.

Olen hankkinut aikuisiällä akuutin hammaslääkäripelon, johon johti kolme erityisen kipeää viisaudenhammaskokemusta (viimeinen viisuri pysyy paikallaan, synnytän mieluummin kuin osallistun sen repimisoperaatioon) - ja se tykyttävä syyllisyys, jonka kanssa hammaslääkäriltä aina lähtee. Sitä paitsi eräs entinen työtoverini esitti teorianaan, että jos hammaslääkärit eivät olleet sadisteja vielä koulutukseen astuessaan, koulussa heistä muovautuu sellaisia. (Sori vaan, tätä lukevat hammaslääkärit. Vaikka te varmaan nyt nauratte siellä makeasti.)

Niinpä olen vältellyt legotohtoreita tarmokkaasti.

Nyt sitten kuitenkin valkeni, että työnantajani harvinaisuutena tarjoama hammaslääkärietu on poistumassa piakkoin.

Valitsin siis hammaslääkäriketjun nettisivuilta tyypin, jonka erityisalueena olivat "pelkopotilaat" ja lähdin vavisten paikalle.

Syytä vapinaan olikin. Lääkäri käytti sanaa, jota kukaan ei halua hammaslääkäriltään kuulla - sana oli "järkyttävä". Hän ei viitannut leväperäiseen hammaslangankäyttööni, vaan öiseen harrastukseeni, narskutteluun, joka on vuosien kuluessa tehnyt tuhojaan hammaskalustossani. Tarvitsisin kuulemma purentakiskon, heti.

Inahdin jotain sen suuntaista kuin että miten tässä nyt sitten toimittais. Hyvin tiukat silmät tuijottivat minua suojalasien takaa - makasin tuolissa kuin kuka tahansa inkvisition vieras, kauhuissani ja voimattomana - ja napakka ääni ilmoitti: "Sä hankit sen kiskon. Ja sit sä käytät sitä. JOKA YÖ."

Olin ihan että roger, wilco, kettu kuittaa ja mitä näitä nyt on ja mistä mä sen kiskon saan.

(Sittemmin sain kiskon. Se on ollut tosi hyvä kyllä, narskuttelun sivutuotteena syntyvä tai sitä edistävä hartiajännitys on helpottanut. Tai ehkä syynä oli loma.)

Ymmärsin kuitenkin, että olin tähän asti ymmärtänyt pelkopotilaiden hoidon jotenkin väärin. Ajattelin, että pelokkaille ehkä annetaan rauhoittavaa lääkettä, heitä pidetään kädestä ja puhutellaan lempeästi. Siitähän ei ilmeisesti ole ollenkaan kyse: ideana on selvästi vain, että pelkopotilaiksi ilmoittautuneet on helppo SÄIKÄYTTÄÄ KUULIAISIKSI.

Olen sekä käyttänyt kiskoa (ihan joka yö) että langannut hampaitani kuin hullu, koska jumaliste mä pelkään, että se lääkäri tulee tekemään kotikäynnin ihan koska tahansa.

VUOSIKATSAUS

Ajattelin tehdä vuosikatsauksen. Sitten tajusin, etten oikeastaan muista alkuvuodesta mitään ja luin läpi postaukseni tammikuulta.

Totesin, että näemmä mitään erityisen merkityksellistä ei ole tapahtunut, ja vaikka olisikin, en kai mä niitä nyt uusiksi rupea kirjoittamaan. Luette sieltä, jos kiinnostaa. Ymmärrän, että ei.

Muistini ulottuu siis kaksi kuukautta taaksepäin (ja ennakointikykyni 3 tuntia eteenpäin). Loppuvuoden voisi ajatella menneen tosi ankeasti. Oli sitä keskenmenoa ja kaikkea, ja nämä viimeiset päivät ovat olleet kyllä varsinainen kirsikka kakussa.

Mutta ei se nyt ihan niinkään ole. Enimmäkseenhän sitä on kuitenkin ihan iloinen. Tai siis minä olen. Ollut. Olen yhä. Kaikki lähipiirini merkitysihmiset ovat kuitenkin elossa, tällä hetkellä, ja on vahvoja merkkejä siitä, että heidän voi olettaa tämän onnellisen asiaintilan parissa jatkavan tulevaisuudessakin.

Ei siis sillä, että yritän täällä jotenkin epätoivoisesti repiä riemua siitä, että kaikki ei ole tosi huonosti: olen vain niin iloinen siitä, että pohjimmiltaan kaikki on tosi hyvin.

Lisäksi tutustuin vuoden aikana ihmiseen, josta jotenkin kertaheitolla tuli järkyttävän rakas ystävä. Asuu vielä ihan lähellä! Niin, että kun eilen oli aika kurja olo, satuin noin vain ystäväni puistoreitille ja sain halauksen. Ja ei kun suoremmalla selällä eteenpäin.

Olen tämän seurauksena tänä vuonna löytänyt toisenkin ihmisen. Itsestäni. Sellaisen, jonka on ihan helppo lähteä matalan kynnyksen vierailulle jonnekin toisaalle, parkkeerata itsensä sohvalle, päästää lapset irti ja huokaista tyytyväisyydestä. Se on ollut yllättävä ja riemastuttava puoli itsestään löydettäväksi, ja on ollut tosi ihanaa, kun elämässä on ihmisiä, joiden seurassa ei tarvitse rauhoitella sisäistä introverttiaan introvertinrauhoitusnappuloilla ja liialla kahvilla, ja mitä näitä keinoja nyt on.

En odota ensi vuodelta mitään, mutta toivon terveyttä rakkaille, rakkautta minulta muille ja paljon kutimointihetkiä parhaassa seurassa. Leppoisaa arkea, sen sellaisia asioita.

Ja kirjoja ja kirjastokäyntejä, niitä toivon kaikille.

Olkoon vuotesi 2015 ihana.

Kiitos, koirani

Joulu oli tänä vuonna jokseenkin kaksijakoinen juhla. Toisaalta oli ihanaa, parasta ja kivaa, toisaalta jengi oli vuoron perään kipeänä, mikä kiristi hermoja.*

No mutta. Per aspera ad astra, sanoivat jo muinaiset roomalaiset, jotka olivat hulluja, kuten on hyvin tunnettua kaikille, joiden yleissivistys on suotavalla tasolla.

Seuraa opettavainen joulufaabeli.** 

Tapahtui niinä päivinä, että koira sai hieman jouluherkkuja, jotka katsottiin sen vatsalle sopiviksi. Tapahtui myös niin, että koira sai hieman jouluherkkuja, jotka se itse reippaana piskinä pihisti sisareni laukusta, ja joiden sopivuutta vatsalle ei täten arvioitu.

Ja kuten odottaa saattaa, tapahtui myös niin, että heräsin eräänä yönä koiran vinkunaan.

Kuten kunnon joulumarttyyri ainakin, kiskoin vaatteet ylleni viedäkseni koiran ulos. Näissä tilanteissa usein tuppaa olemaan hoppu, joten siirsin itseni ulkotiloihin ilman lapasia ja taskulamppua.

Vähän aikaa taaperrettuani hoksasin, että taskulampulle ei ollut kysyntää. Miksi? Eihän mökillä talvi-iltana näe juuri nenäänsä pidemmälle, ja siihenkin asti vain, jos päässä on otsalamppu.

Nostin katseeni. Sitten hoipertelin eteenpäin kasvot taivasta kohden käännettynä. Yö oli huikea, tähtien valaisema. Kuu oli jo aikaa laskenut, enkä ole koskaan nähnyt sellaista tähtien paljoutta. Taivas oli niistä lähes vaalea, ja musta metsä hiljainen sitä vasten.

Koira hoiti bisneksensä ja seisoi tyynenä odottamassa, että minäkin vielä haluaisin sisälle. Mutta en minä millään olisi halunnut, sillä niin ihmeellistä näkyä ei usein kohtaa. Seisoin yksinäisellä tiellä ja tuijotin taivaalle.

Tarinan opettavainen osa onkin tässä: jos olisin muistanut lapaset, olisin seissyt siellä aamuun asti. Lapset! Älkää koskaan unohtako lapasianne! Kadutte sitä vielä!

* Etenkin omiani. Olin ajatellut, että kaikenlaisten keskenmenoseikkailujen, vatsatautien ja nousevien kuumeiden jälkeen muut huomaavaisesti eivät sairasta vaan katsovat minua ihaillen, kun lekottelen (jos kohta hyvin voipuneesti) uhrauksieni alttarilla, mutta kuten tavallista, se muistio oli hukkunut joulupostissa.
** Oikeastaan se ei luultavasti ole opettavainen saati faabeli, mutta kuulostipa vaan hienolta, eikö?

Oi ystävät

Koko päivän jännitin, vaikka lupasin, etten ajattele koko asiaa.

Kun tulos selvisi, nyyhkytin pää tietokoneen näppäimistöä vasten kymmenkunta minuuttia.

En olisi kuvitellut, että koskaan, missään olosuhteissa haluaisin käydä henkilökohtaisesti halaamassa 105 kansanedustajaa ja kaikkia vastaantulijoita. Yhtäkkiä harmitti olla sisällä, etäpäivällä himassa - tarjolla vain hyvin vähän vastaantulijoita halattavaksi.

Tytär sentään löytyi. Nappasin ipanan Oktonauttien edestä ja hihkuin ja pyöritin. Lapsikin hihkui, jos kohta luullakseni eri syistä.

Olin odottanut, että tämän päivän lopuksi olisin aivan jäätävän vittuuntunut ja alistunut.

En millään muotoa osannut odottaa, että olisin näin helpottunut ja onnellinen.

Juuh elikkäs.

Siirrymme hetkeksi henkilökohtaisemmille vesille. Olen ollut tässä raskaana. Nyt en enää ole, vaikka asiaa ei sinänsä ole missään sen kummemmin todennettu (kun tuo julkinen terveydenhuolto näyttää olevan sitä mieltä, että näitä ei tutkita millään tavalla; oma diagnoosi keskenmenosta riittää kyllä hyvin kelle tahansa. Toisaalta en suostu pulittamaan satasta huonoista uutisista yksityisellä puolella, kun siellä eivät sitten voi tehdä mitään, vaikka hoidon tarvetta olisikin.)

Mutta kyllä te tiedätte. En odota enää vauvaa syliini; jos jotain ylipäänsä odotan, niin joulua ja mukillista glögiä. Joskus näin käy, toisille meistä useammin. Ja toisille meistä tosi useasti.

Kun tämä raskaus päättyi keskenmenoon, on raskauksistani hulppeat 75% mennyt kesken. Prosenttiluku koko väestön keskiarvoon nähden (kymmenen kieppeillä, ja alkuraskauksissakin keskimäärin vain 40%) on ärsyttävän korkea.

Tällä kertaa siis kuitenkin vain ärsyttävän.

Ennen kuin onnistuneesti tuotimme mieheni kanssa maailmaan mainion kansalaisen ja oivallisen perheenjäsenen (joka kasteessa annetun nimensä sijaan haluaisi nykyään tulla tunnetuksi nimellä "Perhonen"), keskenmenot olivat paljon kriisiytyneempiä. Sillä lailla “itke talouspaperirulla märäksi” -tyyppisiä. Toki siinä oli taustalla kaikkea, vanhemmaksi haluavan epävarmuutta ja, no, tuota, melko lailla draamaa. “Kohtuni on kuoleman paikka”, julistin. Ainakin mielessäni, toivottavasti en ääneen.

Lohduttoman itkeskelyn sijaan olen tällä kertaa ollut lähinnä huolissani sidosryhmistä: miten äiti tämän ottaa (tietenkin hän sen tiesi kun kieltäydyin viinistä) ja miten mies. Niin ja ärtynyt, sitä olen ollut myös.

Ja kuitenkin, voiko tätä edes sanoa ääneen: olen kaiken tämän keskellä enimmäkseen onnellinen. En keskenmenon vuoksi, en mitenkään, ymmärrättehän, mutta siitä huolimatta. Lapseni on ihana. Mieheni on ihana. Koirakin on mukiinmenevä. Eikä tämä onni ole ollut ehdollista ja vauvasta riippuvaa, ei tällä kertaa.* (Kauheasti ei sitä paitsi ole aikaa surra. Silloin, kun olisi aikaa surra, keskityn mieluummin kutimoimaan.)

Voi toki olla, kuten eräälle ystävälle mahdollisuutena esitin, että mulla on loinen päässä.

PS. Saa kommentoida mutta ei saa voivotella. Ja jos tätä lukee joku työkaveri, myöskään etenkään töissä ei saa puhjeta valitusvirsiin, koska oikeesti.

* En tässä yritä vetää mitään johtopäätöksiä siitä, miksi keskenmeno muille voi olla kriisi - mietin vain sitä, miksi se ehkä itselleni ei nyt ole, vaikka joskus on ollut.

Tyynenä väistämättömän edessä

Viittaan prinsessoihin.

Tai oikeammin pinsessoihin.

Joskus ipanan ollessa vauva ajattelin kauhulla sitä aikaa, kun kaikki on prinsessaa ja vaaleanpunaista. Olin varma, että menettäisin järkeni viikossa. Missään olosuhteissa emme hankkisi mitään vaaleanpunaista, kimaltavaa tai muutoin tingeltangeliksi laskettavaa krääsää.

Olo ei kuitenkaan tunnu lainkaan hermoromahtaneelta, vaikka just nyt kaikki on ihan prinsessaa - mitä ihanampaa, sen parempaa.

Tämähän on itse asiassa jotenkin ihan sympaattista. Ensinnäkin iso osa ihailusta näyttää kumpuavan siitä, että tytär tykkää kaikesta kauniista. (Hänen määritelmänsä kauniille eroaa hieman omastani, mutta voin silti ymmärtää.)

Toiseksi hän otaksuu prinsessojen tanssivan kaiket päivät. Tätäkin symppasin. Voisi sitä varmasti aikansa huonomminkin käyttää kuin tanssimalla kaiket päivät.

Kolmanneksi prinsessahommat eivät ole mitenkään erityisen poissulkevia - ainakaan vielä. Hain hiljattain lapseni päiväkodista. Ryhmä oli poikkeuksellisesti sisällä, ja ipanallani oli yllään keijusiivet, prinsessahame ja stetoskooppi.

Ehkä kuitenkin tärkeimpänä se, miten hurjasti iloa lapsen ilosta saa. Niin paljon, ettei tule kysymkseenkään sitä iloa pilata prinsessoille tuhisemalla. Ei vaikka Prinsessojen aapinen tökkisikin ihan olemassaolollaan jo. Voin lukea sen silti.

Viimeisimmän kirjastoreissumme jälkeen marssitin siis lapsen päättäväisesti hankkimaan hieman tingeltangelia. Nyt on keijusiivet, taikasauva ja kruunu. Ja glitteriä on vähän joka paikassa, mutta toisaalta, salaa olen itsekin ihan harakka - kaiken kimaltavan perään.

Ihan hyvä vaihe siis tämäkin vaihe.