We run Helsinki

Seuraa hurmioitunut puolimaratonraportti, sillä kuten ehkä Instagramista jotkut ovat huomanneet, kun perjantaina keuhkoputki ei tuntunut enää siltä, että joku raapii sitä pulloharjalla (koko aikaa), päätin sittenkin juosta.

Helsinki Half Marathonin lähtö oli aikainen lintu puolikkaan nappaa -hengessä klo 8:40, ja se oli PARAS MAHDOLLINEN AIKA ALOITTAA PUOLIMARATON. Oli vielä mukavan viileää, ja toisaalta, päivällä jäi aikaa muuhunkin.

Aamuaika oli silläkin tavalla hyvä, että kaunis reitti kiemursi ensin Kaivopuiston rantoja. Aurinko kimalsi meren yllä, eikä parempaa juoksuhetkeä olisi voinut kuvitella - mutta iltapäivästä olisi voinut olla jo liian kuuma.

Huolimatta juuri sairastetusta flunssasta, ja siitä, että tyylikkäästi yskin silloin tällöin halki reitin, juoksu kulki tosi hyvin. Itse asiassa tämä oli ensimmäinen puolimaraton, jonka aikana en kävellyt yhtään (pl. vesipisteet, en vieläkään hanskaa juomista ja juoksemista yhtä aikaa). Mieliala oli vähintäänkin riemastunut - ensimmäisen kilometrin hymyilin kuin riemuidiootti ja senkin jälkeen oli vain hauskaa.

Jos en olisi sairastunut, olisin saattanut tehdä oman enkkani, mutta nytkin aika parani viime vuoden kauheustapahtumasta 21 minuuttia. Se oli hyvä se.

Kilometrimerkit tulivat ensimmäistä kertaa vastaan myönteisinä ylläreinä - joko jo? Joko ollaan juostu 13, 16, 18 kilsaa? Oliko tämä se kauheaksi kuvailtu mäki? Sehän loppui jo!

Astmaisen yskän kanssa ei ehkä pitäisi puolikkaita juoksennella, mutta kuten sanottua, yllättävän hyvin kulki silti. Olin myös ensimmäistä kertaa tullut ajatelleeksi, että ehkä mukana olisi hyvä olla jotain, mistä saa tarvittaessa energiaa, joten olin tunkenut muutaman Siripirin Minigrippiin. Olen ollut aina sen kannalla, että tällaisissa asioissa kannattaa näyttää mahdollisimman epäilyttävältä. Vadelmanmakuisen sokerin imeskely saattoi osaltaan kompensoida hapenottojärjestelmän puolikuntoisuutta.

Töölönlahdella näin perheeni. Jäljellä oli vaivainen kilometri, ja taisin olla tunteikkaassa tilanteessa, sillä liikutuin näystä niin, että tässä kohdassa miltei sain kunnon astmakohtauksen. Koska arvelin, että lapsi olisi saanut huonon vaikutelman juoksukisoista, jos pelätyn hikisuukon antamisen sijaan mutsi olisi pökertynyt tielle, keskityin hengityksen tasaamiseen, visto olo meni ohi ja sekä ipana että mies joutuivat vastaanottamaan hikisuukon.

Liekö nyt sitten tästä seurauksena kisan viimeiset 500 metriä olivat kuitenkin kauheimmat siihen asti ja todella kauheat myös absoluuttisella mitta-asteikolla. Maaliviivalla otin vielä spurtin, jonka ansiosta nettoajaksi jäi 2:20:51.

Nauhalla varustettu mitali tuntuikin sitten todella ansaitulta, vaikka sitä saadessani olin hikinen ja - yäk - räkäinen. Vihdoin ymmärrän niitä viidenkympin hiihtäjiä. Anteeksi vain, mitalien jakaja.

Helsinki Half Marathon on neljästä juoksemastani puolikkaasta ollut kirkkaasti hauskin ja parhaiten järjestetty; aion ihan ehdottomasti ensi vuonna uudestaan.

P.S. Puolikkaalla oli myös Saara, joka bongasi mut maalialueelta (toisilla kulki ajatus ilmeisesti vielä juoksun jälkeenkin, itse muistin hädin tuskin oman nimeni) ja jäniksenä Fitness Führer, joka niin on mulle sen kaljan pystyssä.