Väitin joskus Valeäidille, että koira on vähän kuin toinen lapsi perheessä. Valeäiti suhtautui väitteeseeni hieman epäilevästi: tappelevatko ne edes?
Kyllä. Yleinen huuto on jo vuoden päivät ollut: "ÄITIIII! LOKI ON MUN HUONEESSA!"
Toinen yleinen: "ÄITIIII! LOKI KIUSAA!"
Lokilla on lapsen huoneeseen porttikielto. Kuin raivostuttava pikkuveli se käy pihistämässä sieltä mieleisiään leluja - ja tuhoaa ne. Tai nykyään harvemmin tuhoaa ja useammin tulee esittelemään rötöksiään (siinä on kirjaimellisesti naurussa pitelemistä kun eläin työntää kuononsa vasten naamaa siksi, että haluaa jäädä kiinni varastelustaan). Sitä, miten se kiusaamaan onnistuu, en oikein tiedä.
Tuli mieleen tämä, kun koira männäiltana oli kummeillaan - se pääsee nykyään säännöllisesti passattavaksi, ja on tämän johdosta paremmin voiva ja onnellisempi koira, ja minäkin olen paremmin voiva ja onnellisempi emäntä, ja lisäksi kummeista tuli käden käänteessä uusia ystäviä, miten onnekas sitä voikaan olla? - missä olinkaan, no niin, koira oli siis poissa ja mieskin jossain lietsuamassa ja olimme ipanan kanssa kahden.
Oli ihan erilaista, kun koira ei ollut paikalla. Dynamiikka muuttui ihan kokonaan. Oli tosi kivalla tavalla erilaista - olimme kaksin, mutta tiesimme toisten palaavan. Hetken ajattelin, että tältä ehkä tuntuisi, jos olisi kaksi lasta ja toinen olisi hoidossa. Että hetken voisi keskittyä vain toiseen.
Eihän koira tietenkään samaa vaadi kuin lapsi, mutta vaatii kuitenkin. Huomiota ja huolenpitoa. Lisäksi se on vähän pöljä, ei ymmärrä sitä, minkä isommalle lapselle voi selittää. Osin siis kuin karvainen vauva, osin kuin karvainen teini-ikäinen.
Jo vauva-aikaan oli koira mielestäni hyvä ja kasvattava tekijä. Pahin shokki siitä, ettei nyt voikaan mennä ihan oman mielen mukaan oli jo koettu.
Sitten mietin rakastamista. Mietin, miten - ja nyt palaamme koirakummeihin - minun on, kauhean noloa kyllä, helpompi suhtautua koiraan myönteisemmin nyt, kun tiedän muidenkin pitävän siitä. Meidänkin perheessämme on ollut aikoja, jolloin koira on ollut tosi raskas asuinkumppani, ja silloin olen välillä kokenut olevani ainoa, joka ei toivo sen maagisesti haihtuvan ilmaan.
On sellainenkin rakkaus mahdollista, mutta raskasta.
Lapsiin kohdistettu rakkaus saa usein tukea, etenkin kun lapset ovat pieniä - se on sosiaalisesti niin oikein, että harva vanhempi pienen lapsen kanssa kokee olevansa se ainoa, joka ipanaa arvostaa. Toivottavasti ei koe. Eihän koe?
Mutta entäs jos lapsesta kasvaa rötöstelijä? Tai hän tekee jotain aivan kauheaa? Miten laumaeläimen sielumme kärsivätkään, kun joutuvat rakastamaan jotain aivan yksin, kaikkien muiden vihaa vastaan.
On hurjaa löytää laumaeläin itsestään. Haluaisin sanoa, että kasvattavaa, mutta ei kai minulla siitä mitään evidenssiä ole. Hurjaa kuitenkin.
Kyllä. Yleinen huuto on jo vuoden päivät ollut: "ÄITIIII! LOKI ON MUN HUONEESSA!"
Toinen yleinen: "ÄITIIII! LOKI KIUSAA!"
Lokilla on lapsen huoneeseen porttikielto. Kuin raivostuttava pikkuveli se käy pihistämässä sieltä mieleisiään leluja - ja tuhoaa ne. Tai nykyään harvemmin tuhoaa ja useammin tulee esittelemään rötöksiään (siinä on kirjaimellisesti naurussa pitelemistä kun eläin työntää kuononsa vasten naamaa siksi, että haluaa jäädä kiinni varastelustaan). Sitä, miten se kiusaamaan onnistuu, en oikein tiedä.
Tuli mieleen tämä, kun koira männäiltana oli kummeillaan - se pääsee nykyään säännöllisesti passattavaksi, ja on tämän johdosta paremmin voiva ja onnellisempi koira, ja minäkin olen paremmin voiva ja onnellisempi emäntä, ja lisäksi kummeista tuli käden käänteessä uusia ystäviä, miten onnekas sitä voikaan olla? - missä olinkaan, no niin, koira oli siis poissa ja mieskin jossain lietsuamassa ja olimme ipanan kanssa kahden.
Oli ihan erilaista, kun koira ei ollut paikalla. Dynamiikka muuttui ihan kokonaan. Oli tosi kivalla tavalla erilaista - olimme kaksin, mutta tiesimme toisten palaavan. Hetken ajattelin, että tältä ehkä tuntuisi, jos olisi kaksi lasta ja toinen olisi hoidossa. Että hetken voisi keskittyä vain toiseen.
Eihän koira tietenkään samaa vaadi kuin lapsi, mutta vaatii kuitenkin. Huomiota ja huolenpitoa. Lisäksi se on vähän pöljä, ei ymmärrä sitä, minkä isommalle lapselle voi selittää. Osin siis kuin karvainen vauva, osin kuin karvainen teini-ikäinen.
Jo vauva-aikaan oli koira mielestäni hyvä ja kasvattava tekijä. Pahin shokki siitä, ettei nyt voikaan mennä ihan oman mielen mukaan oli jo koettu.
Sitten mietin rakastamista. Mietin, miten - ja nyt palaamme koirakummeihin - minun on, kauhean noloa kyllä, helpompi suhtautua koiraan myönteisemmin nyt, kun tiedän muidenkin pitävän siitä. Meidänkin perheessämme on ollut aikoja, jolloin koira on ollut tosi raskas asuinkumppani, ja silloin olen välillä kokenut olevani ainoa, joka ei toivo sen maagisesti haihtuvan ilmaan.
On sellainenkin rakkaus mahdollista, mutta raskasta.
Lapsiin kohdistettu rakkaus saa usein tukea, etenkin kun lapset ovat pieniä - se on sosiaalisesti niin oikein, että harva vanhempi pienen lapsen kanssa kokee olevansa se ainoa, joka ipanaa arvostaa. Toivottavasti ei koe. Eihän koe?
Mutta entäs jos lapsesta kasvaa rötöstelijä? Tai hän tekee jotain aivan kauheaa? Miten laumaeläimen sielumme kärsivätkään, kun joutuvat rakastamaan jotain aivan yksin, kaikkien muiden vihaa vastaan.
On hurjaa löytää laumaeläin itsestään. Haluaisin sanoa, että kasvattavaa, mutta ei kai minulla siitä mitään evidenssiä ole. Hurjaa kuitenkin.
Mitään en myönnä! Paitsi että vähän tähän liittyen oli yksi aihe mulla mielessä, kiitos inspiksestä!
ReplyDeleteSitä nyt et ainakaan myönnä, että oisit ollut niin lähellä mua, että jotain olisin voinut väittää :D
DeleteHehe, mäkin olen muistaakseni halunnut useinkin tehdä nyt jo edesmenneestä koirastamme rukkaset. Ja erityisesti esikoisen vauva-aikana muistan ajatelleeni, että "oi jospa voisinkin vain tän vauvan kanssa täällä vauvatella ilman että pitäisi aina sinne ulos lenkille mennä". Jälkikäteen ajatellen olen silti sitä mieltä, että se koira pakotti mut johonkin rytmiin ja jokapäiväinen lenkkeily nyt vain ei voi tehdä huonoa kenellekään. Aluksi oli hämmentävän helppoa moni juttu kun koiraa ei ollut. Sitten sitä vain kasvoi se koiran kokoinen aukko perheeseen. Nyt on kiikarissa seuraava karvakasa. Olen kahdessa vuodessa tainnut unohtaa ne karva-pölypallerot lattioilla, karvat mustassa villakangastakissa, öiset ripuloinnit ja mitä näitä nyt onkaan. Koiranomistajan onnenhetkiä. :)
ReplyDeleteJoo. Rukkaset ja sopiva hattu. Vauva-aikana koira oli välillä tosi raskas, mutta juuri kuten kirjoititkin, myös tosi hyväksi ihmiselle.
DeleteVasta nyt, kun kukaan ei ole sen kanssa kauheasti kotona, mutta sillä on silti tarpeita, tunnen nelitassun todella olevan heitteillä ja poden siitä huonoa omaatuntoa.
Onneksi meillä on nyt koirakommuuni!
Ihana kirjoitus! Ja on totta, että rakastaminen(kin) on helpompaa, kun tuntee saavansa siihen yhteisön tuen. (Käsitykseni mukaan yksi monikulttuuristen suhteiden menestyksen indikaattoreista on, miten hyvin osapuolten lähipiiri hyväksyy suhteen. Itsellä tässä suhteessa erinomainen tilanne, mutta voin kuvitella, miltä tuntuu, kun ei ole.)
ReplyDeleteJa koirat, nuo ihanankamalat karvapörriäiset. Meillä oli kotona aina koiria. Pitkään vannoin, etten ikinä hankkisi itselleni koiraa - karvaista ikuista vauvaa, joka ei koskaan opi ruokkimaan ja ulkoiluttamaan itse itseään, vaikka oppii hetkessä avaamaan roskakaapin oven. Olin kotoa muuttaessani niin onnellinen siitä, että voisin käyttää tummia vaatteita huolehtimatta niiden koirankarvaisuudesta ja jättää juuston pöydälle vaikka tuntikausiksi, jos huvittaisi. Silti nyt haaveilen omasta otuksesta. Jotain niissä on.
Joo, ihan varmasti lähipiirin hyväksymisellä on valtava merkitys, ja sitä isompi, mitä jollain tavalla odottamattomampi suhde on.
DeleteKyllä - jotain niissä on, vaikka ehkä toivoisin, että se jotain ei olisi roskakaapin oven avaamista. Meidän keittiön roskiksemme on nykyään sellaisten barriakadien takana, että hyvä kun itse saan sitä auki. Voisivat tosiaan suunnata taitotasonsa hyödyllisemmin!
Kyllä muuten saa kissankin kanssa sisarusriidan aikaiseksi. Meillä on koko lapsen elämän ajan ollut kissa tai kissoja. Ja kyllä moneen kertaan olen kuullut nuo huudot, kun "kissa kiusaa". Kissa tiputtelee tavaroita, rikkoo ilmapallot ja repii julisteet seiniltä. Se haluaa painia, kun pitäisi lukea iltasatua. Sitten se istuu suljetun lastenhuoneen oven takana ja valittaa, kun on tullut viskatuksi huoneesta ulos huonon käytöksen takia. Muutama vuosi sitten meille tuli ensimmäistä kertaa kissanpentu. Hyvin pian huomasin, että meno oli kuin olisi ollut taas taapero talossa. Kauhea meininki ja halu osallistua kaikkeen, mutta ei mitään järkeä päässä. Kaikkiin kotitöihin meni tuplasti aikaa, kun kissanpentu vähän "auttoi". Taaperoon verrattuna kissassa on toki se etu, että sen voi jättää tuntikausiksi yksin kotiin (eikä sille tarvi laittaa kurahousuja). Huono puoli on sitten ne taaperoa terävämmät kynnet.... Mutta tahdon ajatella, että vaikka lapsella ei ole sisaruksia, niin jotain ne lemmikitkin opettavat toisen huomioimisesta ja empatiasta.
ReplyDeleteKissa kiusaa :D En ehkä kestä.
DeleteIhanaa! Mä haluan myös ajatella, että jakamisesta ja empatiasta oppii lemmikkienkin kautta. Ja päivähoidossa ja muualla. Tärkeitä oppejahan ne on, mutta mä en enää kykene lisääntymään vain opetusmielessä.
Mä tunnustan, etten ole ikinä aiemmin tajunnut kissojen haluavan painia. Luulin, että se on koirien aluetta. Samoin kuin suljetun lastenhuoneen oven takana kyttääminen.
Oi, koskettava postaus tällaiselle tuoreelle koiranomistajalle :) Pentu tuli taloomme heinäkuun lopussa ja monesti sen jälkeen olen mielessäni verrannut sitä taaperoon: se on samanlainen liikuttava touhutossu, jolle sattuu ja tapahtuu. Tuollainen vähän höperö, leikkisä karvainen vauva. Se antaa ja vastaanottaa rakautta varauksetta. Meidän perheessä lapset ovat jo koululaisia, omissa jutuissaan, pian jo murkkuiässä. Höpsö koiravauva on toilailuillaan palauttanut perheeseemme naurun. Nimen omaan silloin, kun se kähveltää jotain ihmisille kuuluvaa ja asettautuu ylpeänä keskelle olohuoneen lattiaa hekumoimaan saaliinsa kanssa <3
ReplyDeleteOih, onnea pienestä karvapallerosta! On ne ihania!
Delete(Mutta osaa ne olla raivostuttaviakin. Kaikenlaiset tunteet kuuluu kuvaan. Ja sohvanpäälliset, onhan teillä sohvanpäällinen?)
Musta tuntuu välillä vähän kurjalta se, miten paljon vähemmän lapsi kaipaa mun syliä kun se koko ajan kasvaa. Ja vielä kurjemmalta tuntuu aina kun mietin, miten en ehkä kuitenkaan osannut siitä nauttia kun ipana oli pienempi. Koiran voin onneksi pakottaa kainaloiseksi - vähäksi aikaa.
Mä niin allekirjoitan ton kaiken! Mistä löysit kummit koiralle?
ReplyDeleteNiina
Dogia.fi -palvelun kautta. Meillä kävi kyllä hillitön tuuri ja lottovoitto, kun löydettiin niin loistavat uudet ystävät, en voi vieläkään uskoa onneani.
Delete