Oikeastaan ei ollut missään olosuhteissa tarkoitus tuutata tänne toista postausta putkeen, mutta senpä kuitenkin teen, syistä, jotka ovat yhtä monimutkaisia kuin pieniäkin.
Aion sen sijaan kertoa itselleni, että miten tämä syksy on mennyt. Ja ehkä teillekin, jos teitä kiinnostaa.
Sillä näin jo hieman jälkikäteen tarkastellen on ilmeistä, että uusi työ tunnin työmatkan päässä (ympäristörikoksella, puoltoista + joustamattomat aikataulut julkisilla) oli kuitenkin vähän kuin putoaisi kylmään veteen. Siis normaalin lomaltapaluushokin lisäksi.
Töissä on ollut kivaa ja haastavaa - hyvä niin, sillä sitä lähdin hakemaan - mutta näin uuvuttavaksi en tätä kaikkea osannut ounastella. Tällä viikolla olen miettinyt sitäkin, teinkö oikean valinnan. (Onko näin edes sopivaa sanoa?) Olen jälleen rauhassa itseni kanssa, mutta elämä on aaltoliikettä, eikä ikinä palaa ihan siihen pisteeseen, mistä lähti.
Elämä on typistynyt perusosasiinsa, perheeseen ja termodynamiikan toisen pääsäännön kanssa kamppailuun. En sano, että se olisi välttämättä yksinomaan huono asia, mutta ei se missään nimessä ole yksiselitteisesti hyväkään asia. Olen kieltäytynyt monista sosiaalisista tilanteista: osaan en ehdi, toisiin en jaksa. Kymmenen vuoden päästä joutunen etsimään uudet ystävät. Luotan siihen, että siinä vaiheessa samanlaisia pöllämystyneitä, arkensa alta hiukset pystyssä ryömineitä mutsi-ihmisiä kulkee kadulla silmät suurina niin, että siitä vain nappaa lähimmän toverikseen.
Olennaisessa osassa siihen, että mistään tuntee ylipäänsä selviävänsä on ollut odotusten madaltaminen. Jos ei oikeastaan odotakaan ehtivänsä mitään kovin ihmeellistä per arki-ilta, ei tule itkupotkuraivaria kun ei ehdi mitään ihmeellistä. Ainakaan kovin kovalla frekvenssillä. Sitä saattaa ymmärtää myös, ainakin hyvinä päivinä, että kompromisseja on tehtävä: lapsen nukkumaanmenon jälkeen ei ehdi juosta ja pitää lukumaratonia ja katsoa telkkarista jotain mainiota.
Voi valita yhden.
Sitä mummo ehkä tarkoitti sanoessaan, että suu säkkiä myöten. Tai ehkä hän tarkoitti finanssiasioita, mutta resurssi mikä resurssi, sanon minä.
Aion sen sijaan kertoa itselleni, että miten tämä syksy on mennyt. Ja ehkä teillekin, jos teitä kiinnostaa.
Sillä näin jo hieman jälkikäteen tarkastellen on ilmeistä, että uusi työ tunnin työmatkan päässä (ympäristörikoksella, puoltoista + joustamattomat aikataulut julkisilla) oli kuitenkin vähän kuin putoaisi kylmään veteen. Siis normaalin lomaltapaluushokin lisäksi.
Töissä on ollut kivaa ja haastavaa - hyvä niin, sillä sitä lähdin hakemaan - mutta näin uuvuttavaksi en tätä kaikkea osannut ounastella. Tällä viikolla olen miettinyt sitäkin, teinkö oikean valinnan. (Onko näin edes sopivaa sanoa?) Olen jälleen rauhassa itseni kanssa, mutta elämä on aaltoliikettä, eikä ikinä palaa ihan siihen pisteeseen, mistä lähti.
Elämä on typistynyt perusosasiinsa, perheeseen ja termodynamiikan toisen pääsäännön kanssa kamppailuun. En sano, että se olisi välttämättä yksinomaan huono asia, mutta ei se missään nimessä ole yksiselitteisesti hyväkään asia. Olen kieltäytynyt monista sosiaalisista tilanteista: osaan en ehdi, toisiin en jaksa. Kymmenen vuoden päästä joutunen etsimään uudet ystävät. Luotan siihen, että siinä vaiheessa samanlaisia pöllämystyneitä, arkensa alta hiukset pystyssä ryömineitä mutsi-ihmisiä kulkee kadulla silmät suurina niin, että siitä vain nappaa lähimmän toverikseen.
Olennaisessa osassa siihen, että mistään tuntee ylipäänsä selviävänsä on ollut odotusten madaltaminen. Jos ei oikeastaan odotakaan ehtivänsä mitään kovin ihmeellistä per arki-ilta, ei tule itkupotkuraivaria kun ei ehdi mitään ihmeellistä. Ainakaan kovin kovalla frekvenssillä. Sitä saattaa ymmärtää myös, ainakin hyvinä päivinä, että kompromisseja on tehtävä: lapsen nukkumaanmenon jälkeen ei ehdi juosta ja pitää lukumaratonia ja katsoa telkkarista jotain mainiota.
Voi valita yhden.
Sitä mummo ehkä tarkoitti sanoessaan, että suu säkkiä myöten. Tai ehkä hän tarkoitti finanssiasioita, mutta resurssi mikä resurssi, sanon minä.
No nyt yhtä vallankumouksellista kun kommentoin kahdesti samana päivänä (ja vielä samaa blogia!) mutta on todettava että alla siteerattu oli aivan helvetin hienoa kirjallisuutta js sai mut sekä nauramaan ääneen että luetuttamaan tämän myös Insinöörillä:
ReplyDelete"Luotan siihen, että siinä vaiheessa samanlaisia pöllämystyneitä, arkensa alta hiukset pystyssä ryömineitä mutsi-ihmisiä kulkee kadulla silmät suurina niin, että siitä vain nappaa lähimmän toverikseen."
Siel nähään.
No siis! Tästä kirjoitusinnosta on ollut ilmiselvästi hyötyä jos se saa meidän blogisuhteen tällä tavalla lämpenemään!
DeleteJa olen tosi iloinen jos onnistuin naurattamaan :D Siel varmasti nähään.
Kiinnostaa! Kiva kuulla! Tai siis. Odotusten madaltamista opettelen itsekin. Sitten kun vielä oppisi sen, että kaikkialle ei tarttis aina jaksaa vaan vois vaan olla ja esim. nukkua. Vaikken mutsiklaaniin kuulukaan.
ReplyDeleteKyllä sen oppiminen varmaan tekisi hyvää klaanista riippumatta. Mutta ei se ole helppoa: sitä haluaa tehdä kaiken, ja sitten on vielä se kauhea fear of missing out. Olen yrittänyt kääntää sen joy of missing out -asenteeksi, mutta en tiedä. Varmaan lopullisesti opin sen kuolinvuoteellani.
DeleteHuoh, tämä sama on mulla edessä kun palaan töihin, tosin vasta vuoden kuluttua. Mutta nyt jo ahistaa. Sillä ei se tunnin matka suuntaansa ollut herkkua ennen muppeloitakaan. (Tosin, nyt kun nämä ihanat on ikää kohta kolme ja vajaa vuosi, on kieltämättä päiviä kun mietin, että tunti suuntaansa päivässä VOI olla myös Mahdollisuus, ei pelkkä Uhka. Mene tiedä.) Mulla on tosin suunnitelma, että hoitovapaalta jatkaisin toisessa duunissa käymättä lähtöruudun kautta. Jo ennen ekaa äitiyslomaa ahisti niin moni asia ja on ihan kamala tunne kun tuntee työpaikassaan menevänsä ihan hukkaan. Joten jos sun työn sisältö on sellasta, mitä haluat tehdä ja mistä tykkäät, niin se on oikeesti tosi paljon! Vaikka ymmärrän ihan täysin ton matka-aspektin myös.
ReplyDelete-Anna
Millä sä liikennöit sen tunnin? Mä olisin huomattavasti rentoutuneempi jos voisin hypätä bussiin tunniksi. Autoilu ei enää stressaa mutta ei se kauhean virkistävääkään ole.
DeleteJa kyllä, on päiviä jolloin tunnin työmatka on mahdollisuus. Ei uhka.
Mitä toisessa työssä jatkamiseen tulee, se ei ole oikeastaan ollenkaan huono idea. Minusta oli vaikea tulla äitiyslomalta takaisin vanhaan työhön: uuteen työhön menee aina johonkin tarpeeseen. Perhevapaalta palaa keskelle kaikkea eikä kellään ehkä ole mitään tarvetta omalle työlle. (Mutta jos nyt joudut takaisin vanhaan paikkaan, muistutan, että siellä on hyvä työhakemuksia kirjoitella ja cv muotoilla kauniiksi.)
Mutta kiitos! Tää toi hyvää perspektiiviä mun fiiliksiin! On totta, että tässä on paljon sellaista, mitä olen hakenutkin, ja sehän on ihanaa.
Tosiaan julkisilla, useimmiten käyttäen sen ajan nukkumiseen. Lukeminen alkoi jostain syystä jossain vaiheessa puuduttaa (en tiennyt et olis mahdollista). Kyllä se matkaaminen alkoi jonkun ajan jälkeen maistua puulta vaikkei itse tarvinnutkaan olla ratissa. Mutta siihen varmaan vaikutti eniten se yleinen duuniin liittyvä epämieluisuus.
Delete-Anna
Mun on pakko myöntää, että jos on tosi väsynyt, lukeminen voi olla aika hankalaa. Usein itsekin nukun aamubussissa, kirja sylissä, musa kuulottimissa (ihan pakko, siellä on ihmisiä joiden mielestä on ok kälkättää seitsemältä aamulla) ja kuola suupielestä valuen.
DeleteDuuniin liittyvä epämieluisuus hapattaa hyvänkin työmatkan.
Vähän harmittaa että valitset Graigin ja siippasi ja hylkäät tämän sidosryhmän, mutta ehkä keväällä? Tai kirjastossa?
ReplyDeleteYmmärrän kyllä hektisyyden hyvin, siksi sitä välttelen loppuun asti. Good luck!
Kirjastossa? Kirjastossa? Sanon ehdottoman kyllän kirjastolle! Missä ja milloin?
DeleteKirjailijakahvit Roihikassa? (Tulen tänne aina sen jälkeen kun olen käynyt yliopiston sähköpostissa enkä jaksa vaihtaa käyttäjätunnusta, oletan että erotat minut ja muut miljoonat Millat ystäväpiirissäsi).
DeletePS. Kaikki tällä puolella rakastavat tossa S-Marketin kulmalla torstai-iltaisin olevaa MLL:n balettia, siinä uus harrastus? (Lapset rakastavat, siellä käy erään vasemmistopuolueen puheenjohtajankin lapsi!)
Mä oon kuullut vaan niistä kirjailijagögeistä, jotka siellä järkätään! Onko tää joku eri juttu.
DeleteMinulle on olemassa vain yksi Milla :)
P.S. Mietimme balettia. Mutta se ois jo kolmas ja ehkä vähän liikaa. Vaikka kuinka olis Paavon mukula messissä :)
Ne just. Eiku millon ne oli? Oli mun mielestä ennen meidän lähtöö. Eiks meidät vähän niinku kutsuttu sinne? Mehän ollaan oman elämämme kirjailijoita.
DeleteKutsuttiinko? Mä en muista. Mihin voin reklamoida?
DeleteTai siis Siina kyllä jotain mumisi, se on totta.
Eiköhän meitä tosiaan ryömi esiin jossain vaiheessa. Pendelöinti on kyllä sellainen, mikä rassaa - meillä kuljetetaan lapsia, mun oma työpisteeni tänään kun on tässä keittiön pöydän ääressä (nyt on lounastunti) - mutta aikaa siihen menee, ja tuntuu, että sen ajan voisi käyttää muuhunkin. No, pari vuotta enää jäljellä, ja sen jälkeen ne tuhlaa vain omaa aikaansa.
ReplyDeleteJoo. Lasten kuljettamisessakin on puolensa: kun kävelee päiväkotiin, saattaa samalla tulla jutelleeksikin jotain. Siitä tykkään.
DeleteSitten kun ipana tuhlaa vain omaa aikaansa, kaipaan näitä päiviä, ihan takuulla.
Vanhoissa kavereissa on se hyvä puoli, että ei se ole niin vakavaa, vaikkei puoleen vuoteen ehdi kahville. Tai vuoteen. Sieltä ne lyötyyn, kun on sopiva hetki. Välillä vähän harmittaa kun ei voi tehdä läheskään kaikkea mitä haluis, vaiks glögi-iltaa ihanien blogituttujen kanssa, mutta ei vaan jaksa. Mulla on sun numero, soitan sitten viiden vuoden päästä! ;)
ReplyDeleteNo semmosta se. Aina ei vaan jaksa. Eikä sulla itse asiassa ole mun numeroa kun vaihdoin työtä ja numeroa sitä myöten kans. Muistuta, että tekstaan sulle uuden (mun käytäntö näissä hommissa on, että muistan ilmoittaa numeron vaihtumisesta vasta, kun sitä uutta numeroa OLIS JO TARVITTU.)
DeleteGlögiä pitäis kyllä järjestää sun kanssa myös pikimmiten.
Damn, mä vähän epäilinkin, että sun numero on saattanut vaihtua. :D Mä jahtaan sut käsiini, kun on hyvä aika glögitellä tai juoksennella.
DeleteIlmeisesti ei kannata pidätellä hengitystä :D
DeleteJoo ei. :)
DeleteOij. Tunnin työmatka. Autolla. Been there done that. Mutta mulla oli tuolloin vain koira. Ja saatoin tehdä 1-2 etäpäivää viikossa. Onko sulla mitään etätyömahdollisuuksia? Se kyllä keventäisi hurjasti sitä viikkoa. Tämä kyllä pisti miettimään omiakin tulevia valintoja. Tekisi perheenä mieli muuttaa toisaalle. Se taas tarkoittaisi jommalle kummalle perheen aikuisista tai molemmille huomattavasti pidempää työmatkaa kuin nyt. Minkä hinnan on uudesta elinympäristöstä valmis maksamaan? Tai niistä mukavammista töistä? Tai no, mistä vain. Joku asia pitää priorisoida, mielekkäät työt ei ole ollenkaan huono asia priorisoitavaksi. Ja tänä työttömyyden aikana on tosi mahtavaa, että olet mielekkäämmän työn saanut! Onnittelut siitä. :)
ReplyDeleteMä sovin jo haastattelussa yhdestä etätyöpäivästä viikossa. Ja pidän siitä kiinni kuin raivotautinen koira, sillä se on tosiaan ihan hurja kevennys. (En tiedä, pitääkö raivotautiset koirat oikeasti mistään kiinni.)
DeleteOis kai mekin voitu valita niin, että oltais vaikka muutettu, mutta kun mä en oikein usko eläkeaikaan asti olevani tuolla :D Niin, että me ollaan priorisoitu rakasta asuinaluetta ja työn mielekkyyttä. Kiitos onnitteluista, olet ihan oikeassa! Tää on kyllä onnenpotku!
Minunkin kokemukseni mukaan vuorokauden tunnit ei mitenkään riitä siihen, että sitä ehtisi harrastaa kaikkia terveyttä edistäviä, uteliaisuutta kutkuttavia ja hyviä elämyksiä tuottavia asioita, tavata ystäviä ja viettää aikaa perheen kanssa töiden ohella. Valintoja on siis väistämättä tehtävä :( Mua on auttanut valintojen tekemisessä ja kaiken ehtimättömyyden hyväksymisessä se, että mietin ensin, mitkä ovat minulle ne kaikkein tärkemmät arvot ja asiat ja pistin ne ajankäyttölistan kärkeen. (Kuulostan varmaan ihan elämäntaitokonsultilta tämän arvopuheen kanssa.) Tiedän, moni ei voi niin voi tehdä, mutta minä lyhensin viikkotyöaikaani. Mutta jokapäiväisiä valintatilanteita on edelleenkin: siivous vai jumppa? ammattilehti vai Monsieur Jean -albumi alkukielellä?
ReplyDeleteMiAu
Oot ihan oikeassa, noinhan se pitää tehdä - siis, että miettii, mikä on itselle tärkeintä ja keskittyy siihen. Mulla on itse asiassa aika karsittu lista aktiviteetteja, mutta vaikka miten valehtelen sisäistäneeni, että tyypillisenä arki-iltana voi valita yhden kolmesta, en oikeasti sitä kovin hyvin hanskaa. Välillä tekee vieläkin mieli kiukutella :D
DeleteViikkotyöajan lyhentäminen oli takuulla mahtava idea! (Mä skippaisin ammattilehdet suosiolla. Olen lurjus sillä tavalla.)
Mä oon tässä perheidyllissä kans usein miettinyt, että illassa ehtii yhden asian. Tai nolla. Mutta on turha kuvitellakaan käyvänsä kaupassa JA pesutuvassa. Kun tän viikonlopun saavutukseksi voi laskea lakanapyykin, voin kai liittyä sun kerhoon? Nähään viidennellä vuosikymmenellä, 40 on uus 30 :)
ReplyDeletePesuTUPA? Jos meillä ei ois pesukonetta, kukaan ei koskaan ehtis mitään (vaikka periaatteessa pyykkitupa on munsta briljantti konsepti.)
DeleteEttä jos pesutupaa pitää käyttää, lakanapyykki on oikeasti saavutus. Kun se välillä tuntuu siltä vaikka pesukone nököttää tuossa nurkassa. Tervetuloa siis, sitten nähdään!
Haa, on meillä onneks pesukone. Mutta se ei ime likapyykkiä sitä tahtia kuin tää trio tuottaa. Voisko joku kokeneempi vakuutella, että pyykin määrällä on taipumus vähentyä ajan kanssa..?
Delete