Ajattelin ensin, että tästä voisi jotenkin tulla sellainen ylioppilasainemainen postaus. Tiedättehän, jonkinlainen synteesi sitomaan yhteen alun havainnot.
Mutta se olisi liian siistiä.
Katsokaas, menin lihomaan. Ja synteesi, joka olisi liian siisti, olisi jotain siitä, miten olen oppinut hyväksymään kehoni tällaisena. Ja se olisi osin ehkä tottakin, mutta toisaalta rakentaisi ansan, johon olisi helppo kompastua niinä päivinä, kun se ei ole totta. Eihän mikään aina ole, paitsi ehkä matematiikka, mutta ... siitäkin on kysytty, onko se löydettyä vai keksittyä, joten eipä mennä julistamaan mitään ikuisia totuuksia.
Mutta tänään katsoin käsivarttani, joka on pyöreä ja täten vallitsevan esteettisen ihanteen vastainen, ja tunsin jotain, mikä yllätti. Tykkäsin siitä, mitä näin. Vaikka se, mitä näin, oli pyöreää.
En tiennyt, että niinkin voisi käydä.
---
No, olen (taas) aloittanut liikunnan. Tykkään siitäkin, eikä sen perustavoite edes ole, että muuttuisin vähemmän pyöreäksi, paitsi ehkä vähän koska en haluaisi ostaa uusia vaatteita. Ja ehkä vähän enemmän niinä päivinä, jolloin itsensä hyväksyminen on vaikeampaa.
Kävin justiinsa äsken puolison kanssa juoksulenkillä. Erään ylämäkipätkän jälkeen hän ilmoitti tyytyväisenä, että toiseksi raskain osuus on nyt takana.
Aloin kelata. Mikä olisi se vaikein osuus? Eihän tässä nyt enää mitään niin kovaa mäkeä olisi lähellä. Ja sitten tiesin, mitä hän tarkoitti. Majavatien portaita. 239 619 askelmaa kidutusta.
"Mä en tule niihin portaisiin", sanoin.
"Ne portaat on se raskain", selitti mies, joka ei kuullut, mitä olin juuri sanonut.
"En jaksa edes kävellä niitä", ilmoitin.
"Sitten kävelet ne!" ehdotti mies, joka edelleenkään ei kuullut.
Jaksoin juosta portaita 50 askelmaa. Loput kävelin, tai ehkä ryömin, en muista enää. Sitten tuli semmoinen typerä ajatus, että jos otan ne osaksi jokaista juoksulenkkiä, huomaan kätevästi kuinka juoksukuntoni paranee.
Typerä ajatus tuli mieheltä, vaikka
a) entä jos ei parane?
b) hänen jos kenen pitäisi tietää, että taipumustani pakkomielteenomaiseen suorittamiseen ei pidä tukea.
---
Tähän ei tule synteesiä, koska sellaista ei ole.
Mutta se olisi liian siistiä.
Katsokaas, menin lihomaan. Ja synteesi, joka olisi liian siisti, olisi jotain siitä, miten olen oppinut hyväksymään kehoni tällaisena. Ja se olisi osin ehkä tottakin, mutta toisaalta rakentaisi ansan, johon olisi helppo kompastua niinä päivinä, kun se ei ole totta. Eihän mikään aina ole, paitsi ehkä matematiikka, mutta ... siitäkin on kysytty, onko se löydettyä vai keksittyä, joten eipä mennä julistamaan mitään ikuisia totuuksia.
Mutta tänään katsoin käsivarttani, joka on pyöreä ja täten vallitsevan esteettisen ihanteen vastainen, ja tunsin jotain, mikä yllätti. Tykkäsin siitä, mitä näin. Vaikka se, mitä näin, oli pyöreää.
En tiennyt, että niinkin voisi käydä.
---
No, olen (taas) aloittanut liikunnan. Tykkään siitäkin, eikä sen perustavoite edes ole, että muuttuisin vähemmän pyöreäksi, paitsi ehkä vähän koska en haluaisi ostaa uusia vaatteita. Ja ehkä vähän enemmän niinä päivinä, jolloin itsensä hyväksyminen on vaikeampaa.
Kävin justiinsa äsken puolison kanssa juoksulenkillä. Erään ylämäkipätkän jälkeen hän ilmoitti tyytyväisenä, että toiseksi raskain osuus on nyt takana.
Aloin kelata. Mikä olisi se vaikein osuus? Eihän tässä nyt enää mitään niin kovaa mäkeä olisi lähellä. Ja sitten tiesin, mitä hän tarkoitti. Majavatien portaita. 239 619 askelmaa kidutusta.
"Mä en tule niihin portaisiin", sanoin.
"Ne portaat on se raskain", selitti mies, joka ei kuullut, mitä olin juuri sanonut.
"En jaksa edes kävellä niitä", ilmoitin.
"Sitten kävelet ne!" ehdotti mies, joka edelleenkään ei kuullut.
Jaksoin juosta portaita 50 askelmaa. Loput kävelin, tai ehkä ryömin, en muista enää. Sitten tuli semmoinen typerä ajatus, että jos otan ne osaksi jokaista juoksulenkkiä, huomaan kätevästi kuinka juoksukuntoni paranee.
Typerä ajatus tuli mieheltä, vaikka
a) entä jos ei parane?
b) hänen jos kenen pitäisi tietää, että taipumustani pakkomielteenomaiseen suorittamiseen ei pidä tukea.
---
Tähän ei tule synteesiä, koska sellaista ei ole.
Fiilaan sua - eettisyyden asialla! Ei ole laitaa ostaa uusia vaatteita ihan pikkusyistä. Ainakaan sellaisten olosuhteiden vuoksi, joiden toivoo vielä palautuvan ennalleen. Eh?
ReplyDeleteMä olen yrittänyt ammentaa positiivista ajattelua oikealta ja vasemmalta ja niin monesta mediasta kuin olen käsiini saanut, mutta ei se vaan lohduta siinä vaiheessa kun mikään osa vaatekaapista ei mahdu päälle. Viimeinen naula (haha, naula, ehe) kannettavaksi oli se, kun raskausaikana sopinut takki ei mahtunut kiinni tarakkaosaston vuoksi. Siis, miten tää niinku tapahtui? Kysyy hän Tupla-muruset näppäimistölle varisten. Tiesitkö muuten, että ne saa nykyään avattua keskeltä?
Toisina päivinä on helpompaa, mutta kun muut hommat tekevät hikeä niskaan, pelkkään yöpaitaan pukeutuminen tuntuu taas pykälän hankalammalta.
Mutta hei girl poweria rappusiin, selätät ne hetkessä! Mä lupaan hypätä pyörän selkään uudestaan huomenna, vaikka kuinka kivistäisi tämänpäiväinen tunnustelulenkki. Onneks näillä eskarilaisilla on tapana tsempata heikompiaan ja jäädä kiltisti odottamaan sitä hitainta joukkueen jäsentä.
Tavallaan toivon olosuhteiden palautuvan vielä ennalleen, mutta toisaalta en tiedä, kuinka todennäköistä se sitten on. Että kuljenko loppuikäni rähjäisen näköisenä, koska en voi ostaa uusia vaatteita jos vaikka laiht... ennallistuisin? Ehkä kuljen joka tapauksessa, joten tuskin se suuri menetys olisi.
DeleteJa hei, tarakkaosastot FTW! Nyt siis vaan pitää aloittaa dance hallin tanssiminen, niin siitä on iloa. (En tiennyt tätä Tuplasta. Yleensä vaan raastan ne auki niin, että ... no, en tiedä miksi vaivautuvat pätkimään niitä patukoita ylipäänsä.)
Arvaa muuten mitä! Viimeksi lenkillä meni jo 70 rappua! W00t! Juoksun aloittaminen on lisäksi ihan iisiä verrattuna pyöräilyn aloittamiseen, joka kuitenkin on tus-kal-lis-ta. Etenkin toisella lenkillä. Että respektiä jos hyppäsit.
I feel you... Niin tuttuja ajatuksia. Oon miettinyt paljon myös sitä, että miksi ihanne on sellainen trikoot jalassa hoikkana pinkova hikiurheilija? Jos ja kun yritän olla sellainen, stressaan sairaasti. Ja stressi tuskin on terveellistä. Miksei ihanteena voisi olla jotain tasapainoisempaa? Oon miettinyt, että millaiseen liikuntaan olisin tyytyväinen vaikka kuusi- tai seitsemänkympisenä? Mikä olisi se oma juttu, jota jaksaa vuosia ja vuosikymmeniä? Nyt tuntuu, että pyöräily, kevyt jooga ja koiran kanssa kävely voisivat olla sellaisia. <3
ReplyDeleteOnpas hieno! :)
ReplyDelete