Aika ajoin joudun selittämään, miksi pidän loppuvuodesta. Ja onhan siinä oikeasti kurjatkin piirteensä, kuten arkiaamut.
"Aina tää sama juttu!" sihisi tytär vihaisena aamulla. "Ei oo aikaa millekään!"
Onhan se rasittavaa. Hänen odotetaan pukevan, syövän ja pesevän hampaat. Pissallakin pitää käydä. Kaikki tämä jo ennen aamukahdeksaa.
Samaan aikaan minä - no, aamiaisen tarjoiltuani sentään - istun sohvalla ja pelaan ToonBlastia. Olen jotenkin lipsunut sellaiseen hämyiseen etätyöputkeen, jossa harhaan toimistolle kerran pari viikossa, joten aamuisin on aika harvoin tarvetta sykkiä kiireellä ympäriinsä. Minulla, toisin kuin tyttärelläni, on aikaa kaikenlaiselle, ja kun aikaa on, käyttäydyn kuin tuhlari ja haaskaan sitä. Epäreilulta tuntuu, varmasti.
Mutta väsyneistä, vihaisista aamuista huolimatta rakastan silti tätä aikaa.
Jatkuva hämärä on itse lempeys, kun sitä ei tarvitse kohdata armottomien keinovalojen alla (ei nyt mennä tietokoneen näytön romantilliseen kajoon. Kaikkea ei voi saada). Kaikki tuntuu hidastuvan ja rauhoittuvan, minäkin. Ehkä etenkin minä. Vajoan hiljaiseen, lämpimään pimeyteen enkä puhu mitään ellei ole aivan pakko.
Siksi rakastan.
(Tai voi olla, että rakastan siksi, että olen parantumaton vastarannankiiski ja kaikki edellämainittu on rationalisointia. Valitse itse.)
"Aina tää sama juttu!" sihisi tytär vihaisena aamulla. "Ei oo aikaa millekään!"
Onhan se rasittavaa. Hänen odotetaan pukevan, syövän ja pesevän hampaat. Pissallakin pitää käydä. Kaikki tämä jo ennen aamukahdeksaa.
Samaan aikaan minä - no, aamiaisen tarjoiltuani sentään - istun sohvalla ja pelaan ToonBlastia. Olen jotenkin lipsunut sellaiseen hämyiseen etätyöputkeen, jossa harhaan toimistolle kerran pari viikossa, joten aamuisin on aika harvoin tarvetta sykkiä kiireellä ympäriinsä. Minulla, toisin kuin tyttärelläni, on aikaa kaikenlaiselle, ja kun aikaa on, käyttäydyn kuin tuhlari ja haaskaan sitä. Epäreilulta tuntuu, varmasti.
Mutta väsyneistä, vihaisista aamuista huolimatta rakastan silti tätä aikaa.
Jatkuva hämärä on itse lempeys, kun sitä ei tarvitse kohdata armottomien keinovalojen alla (ei nyt mennä tietokoneen näytön romantilliseen kajoon. Kaikkea ei voi saada). Kaikki tuntuu hidastuvan ja rauhoittuvan, minäkin. Ehkä etenkin minä. Vajoan hiljaiseen, lämpimään pimeyteen enkä puhu mitään ellei ole aivan pakko.
Siksi rakastan.
(Tai voi olla, että rakastan siksi, että olen parantumaton vastarannankiiski ja kaikki edellämainittu on rationalisointia. Valitse itse.)
No comments:
Post a Comment
Note: Only a member of this blog may post a comment.