Iltatähti

Meillä ei varsinaisesti tule useinkaan kinaa siitä, kuka saa viedä koiran illalla ulos, mutta nyt, kun oli luvattu revontulia, melkein tuli.

Mutta vain melkein.

Niinpä lampsin koiran kanssa Herttoniemen kallioille katsomaan luvattua taivaallista näytöstä. Ei siellä tietenkään mitään revontulia näkynyt, mutta tähtiä näkyi kaupunkiolosuhteisiin nähden suhteellisen hyvin.

Meillä on ollut pitkään suunnitelmissa hommata mökille kaukoputki. Joku keskinkertainen systeemi, jolla voisi pimeinä syysöinä tiirata tähtiä. Emme saaneet ostosta viime syksyksikään tehtyä, ja nyt alkavat taas yöt vaaleta, joten kiire ei varsinaisesti ole - mutta ehkä jo ensi syksynä?

Mökillä tähtiintuijottelu kannattaa ihan erinomaisesti, siellä kun ei valosaasteesta ole tietoakaan, mutta yleisesti ottaen olen sillä kannalla, että tähtitaivaan ihailu on suositeltavaa aina, kun on sille otollinen olosuhde. Otollinen olosuhde on puolestaan aina, kun ei seiso pakkasessa alasti ja läpimärkänä. (En ole vielä keksinyt, miksi seisoisin, mutta joitakin suuntaviivoja on nähdäkseni hyvä miettiä jo etukäteen.)

Jäin siis tuijottamaan tähtiin muutaman muun kanssa. Hoksasin samalla vihdoin ottaa käyttöön parikin puhelinappista, jotka tekevät tähtitaivaasta entistä kiehtovamman: ainakin Androidille on saatavilla erilaisia tähtikarttasoftia. Niiden avulla selvitin esimerkiksi sen, että kaupungin kattojen yläpuolella kimaltava, punertava valo ei ole satelliitti tai kansainvälinen avaruusasema, vaan Venus.

Sky Mapin näkemys siitä, mitä edessäni oli.

(Senkin selvitin, että se kolmen tähden jono, jota olen aina luullut Orionin vyöksi, ei itse asiassa ole Orionin vyö. Noh. Kerrankos sitä ja oppia ikä eikä elää, sanoo mummoni aina, en oikein ymmärrä miksi. Ja että kylläpä on hyvä, että otin mokomat appikset käyttöön, niin en enää elä harhaluulojeni vallassa.)

Siinä sitten seisoin, katselin Venusta ja kuuntelin Leonard Cohenia. Leonard on ikään kuin mielikuvituskaverini, vaikka onkin ihan oikea ihminen, joten hän sopii hyvin seuraksi kun katselee iltatähteä. Vieressä koira vaihtoi jalkaa tympääntyneenä.

Tuntui ihan kummalliselta ajatella, että valtavan kaukana, ja kosmisessa mittakaavassa silti ihan vieressä, on toinen planeetta, jota siinä katselin.

Kaikki tuntui aivan merkityksettömältä ja juuri siksi niin erityislaatuisen mahtavalta.

Cam-joen silta

En ole mikään varsinainen matkustelijaihminen. Lyhyellekin reissulle lähtiessäni ehdin käydä läpi kaikenlaisia stressin ja murheen aihioita, joista osa ehtii kasvaa täysmittaisiksi ja osa päästetään kiireen vuoksi livahtamaan karkuun. Esimerkkejä:

• Koirasta on törkyisesti vaivaa vanhemmilleni
• Lapsi oksentaa lentokoneeseen ja/tai vuokra-autoon
• Ajamme kaamean kolarin
• Kotona syttyy poissaollessamme tulipalo tai tulee vesivahinko, tai ehkä molemmat, mutta ei kuitenkaan niin, että tulipalo sammuisi vesivahinkoon
• Lentokone muuttuu tulipalloksi nousukiidossa 
• Koko perhe nukkuu hotellissa samassa huoneessa eikä kukaan täten nuku
• Hotelli on halpa guest house, jossa epäilemättä rotat syövät käytävillä torakoita
• Lapsi ei syö reissussa mitään

Näistä uhkakuvista toteutui mahdollisesti ensimmäinen, mutta vanhempani eivät kohteliaasti reklamoineet asiasta.

Kävimme siis Cambridgessä.

Jos ihminen käy elämänsä matkojen aikana useasti samassa kaupungissa, eikä tuo kaupunki voi olla Lissabon, Cambridge on oikein mainio valinta. Pidän Brittein saarista muutoinkin, ja Cambridgen vanha keskusta ja yliopistokulttuuri luovat yhdessä mainion tunnelman. Tällä kerralla näin jopa opiskelijoita opiskelemassa! Takuulla ensimmäinen kerta, mikä kertoo jo jotain, sillä olen ravannut Cambridgessä varmaan kohta kymmenen vuoden ajan - ystäväni muutti sinne tekemään väikkäriä, opiskelija-asuntoon (että sinänsä voisi ajatella, ettei opiskeleva opiskelija olisi aivan tavaton näky) ja sille tielle jäi. Nyt olen hänen tyttärensä kummatäti.

Tulen tosin aina vähän haikeaksi Cambridgessä - usein tuntuu siltä, että voisin vaikka asua siellä (kunnes muistan, että vessojen ilmastointi hoidetaan pitämällä ikkunaa auki ympäri vuoden), enkä voi olla välillä fiilistelemättä ajatuksella siellä opiskelusta. Miten siistiä olisi opiskella jossain, missä on ihan oma pytinki vaikkapa Stephen Hawkingille.

Matemaattinen silta

Tietenkin voidakseen opiskella Cambridgen yliopistossa pitäisi olla sekä fiksu että todella ahkera - opiskelu Cambridgen ja Oxfordin yliopistoissa on kuulemma sikäli poikkeuksellista, että arvosanat määrittyvät loppukevään tenttien mukaan. Ja jos huonosti menee, näytetään ovea. Ja jos kävelee nurmikolla, näytetään ovea.

Mutta silti, mutta silti.

Tällä(kään) kerralla emme visiteeranneet collegeissa. Kävimme sen sijaan veneilemässä Cam-joella, muistelemassa, missä olemme juoneet olutta isänpäiväisessä auringossa, englantilaisella maatilalla katsomassa possuja (opittua: brittiläisillä possuilla menee hyvin manner-eurooppalaisiin serkkuihinsa verrattuna), Forbidden Planetin nördeparatiisissa ja leluhelvetissä hakemassa lapselle Oktonauttiroipetta.

Maatilalla pääsi myös leikkuupuimurin rattiin

Ja ystävien luona - he asuvat pienessä kylässä, eikä kukaan ole vielä kuollut, vaikka kaikki tiedämme, miten vaarallista englantilaisissa pikkukylissä on. Ja heidän takapihallaan on hevonen. Hevonen.

PS. Joku jo kysyikin, miten pääsykokeet menivät - kaksi jokua, tarkemmin sanoen. Eiväthän ne hyvin menneet, mutta olen tästä keväästä vielä niin järkyttynyt, etten osaa kommentoida asiaa tarkemmin. Se nyt on ainakin selvää, etten todellakaan ole ollut tarpeeksi ahkera lääkikseen, saati sitten Cambridgen yliopistoon.

Kylmähermoisuutta lentokoneessa

Kävimme Kap Verdellä.

Siellä oli oikein miellyttävää: käsittämätön hotellikompleksi, jossa ei ollut muuta tekemistä kuin liota uima-altaassa lapsen kanssa tai lojua altaan reunalla kirjan kanssa. Ruoaksi oli vaikka mitä, mutta vihannesasiat onneksi sillä tavalla vähän onnettomia, että oli hyvä syy syödä pelkkiä ranskanperunoita melkein koko viikko. (Hyvä on, söin myös aika paljon kalaa ja kahdesti sokerimyrkytyksen aiheuttavan vohveliannoksen aamiaiseksi, joten ehkä kärsin auringonpistoksesta.) Viini ei ollut kummoistakaan, mutta onneksi muistin mieltymykseni geeteehen, ja (koska mukana oli kaksivuotias lapsi) myös pelkkään teehen - tonic maistui niin hyvältä ilman ginikomponenttiakin, että voisin vaikka tulla uudestaan raskaaksi ihan vain koska tiedän, että enää ei tarvitsisi murjottaa juhlissa Sprite-pullo kädessään.

Huomaan hartiajännitykseni hävinneen kokonaan, mutta kyllä se varmasti pian palaa jos oikein reippaasti yritän.

Lomalla oli siis ihanaa! Mutta lentäminen oli kamalaa.

Menomatka kesti kymmenen tuntia. Sen aikana lapsi mieltyi puljaamaan penkkiemme välisellä käsinojalla. Kerran hän paukautti sen alaspäin kovalla voimalla suoraan ruokatarjottimeni päälle. Voitte ehkä kuvitella seuranneen lihapullasateen! Vaan käsinojapa ei ollut vielä kunnolla alhaalla, ruokatarjotinhan oli välissä, joten lapsi paukautti sitä koko pienen kehonsa voimalla uudestaan. Tarjotin toimi tälläkin kertaa hienosti katapulttina!

Kun sotku oli siivottu, tirautin pari kyyneltä, join skumpan hermojeni vuoksi ja jo vartin päästä hihitin tapahtumalle. Jos olisin tiennyt paluumatkasta, olisin jättänyt itkun kokonaan väliin.

Paluumatkakin kesti kymmenen tuntia. Kun näistä tunneista oli jäljellä vielä yhdeksän, lapsi oksensi. Minulla oli jokin etiäinen, jonka avulla koppasin tuotoksen vaippaharsoon, käärin harson oksennuspussiin ja taputin itseäni tyytyväisenä selkään. Okei, en taputtanut, sillä lapsi oli kuumeinen eikä meillä ollut särkylääkettä. Näin mielessäni hätälaskun Ranskaan ja ambulanssikyydin sairaalaan.

Onneksi lapsi oksensi puolen tunnin päästä uudestaan. Tällä kertaa koppasin sotkun enimmäkseen hyvään huiviini, levätköön se rauhassa, ja loput lapsen vaatteisiin. Tämän jälkeen kylmähermoisesti vaihdoin muksulle varavaatteet ja rukoilin. Jokin tepsi, rukous tai oksennus, mene tiedä, sillä lapsi piristyi silmissä ja vietti loppumatkan hyppimällä iloisesti penkillä.

Minä join skumpan, hermojeni vuoksi.

Näillä näkymin lähdemme lomalle uudestaan heti, kun materiansiirrin on keksitty tai olen ehtinyt unohtaa tämän. Eli ensi vuonna, muistini on heikko ja aurinko viettelevä.

Melko pitkä perjantai

Meillä päätettiin aloittaa tämäkin kirkkovuoden suurtapaus sairastamalla. Onneksi olin ihan kärppänä ja varasin lääkäriajan välittömästi oireiden ilmaannuttua.

Pari tuntia myöhemmin, lääkärin vastaanotolla, esitin asiamme:

"Emme ole varmoja, onko lapsellamme korvatulehdus vai vatsatauti."

Lääkäri näytti oikein ymmärtäväiseltä. Epäilemättä hänkin sekoittaa korvatulehduksen ja vatsataudin alinomaa.

Veikkaus osui korvatulehdukseen, joten pikaisen apteekkipyrähdyksen jälkeen suuntasimme mökille. Lapsi jäi sinne hoitoon, kun vastuuttomat vanhemmat porhalsivat Hämeenlinnan yöhön. (Jälkikäteen on sanottava, että jos olisin arvannut antibioottien tehoavan niin huonosti, emme olisi porhaltaneet, mutta tiedätte varmasti, mitä jälkiviisaudesta sanotaan? Toivottavasti ainakin. Minä olen joskus kuullut siitä sanottavan jotain, mutten enää muista mitä, joten olisi hyvä, jos te edes tietäisitte.)

Hämeenlinnan yössä soitti Pää kii, jonka nokkamies muuten juuri esiintyi ykkösen kiusallisessa talk show:ssa onnistuen nostamaan kiusaantuneisuusasteen ihan uusiin sfääreihin.

Niin, että siellä minä sitten riekuin, yöelämässä, arviolta kuudenkymmenen muun ihmisen kanssa, ainakin kahdeksansataa tuntia normaalin nukkumaanmenoaikani jälkeen ja olin ihan hyvällä tuulella. Tämä on kohtuullisen harvinaista, yleensä olen kaikkea muuta kuin hyvällä tuulella, jos nukkumaanmenoajan jälkeen pitää lähteä talsimaan pakkasessa kohti jotain ravitsemusliikettä, mutta niin vain tapahtui ihme. Valitettavasti ihme tuntui pitkäperjantain henkeen tosi sopimattomalta, mutta onneksi (haha) Pää kii aloitti tukevasti lauantain puolella. Tai liekö tuo nyt lauantaihinkaan niin sopinut.

Tämä on joko Pää kii tekemässä sound checkia tai Hybrid Children (en minäkään tiennyt, että se on yhä olemassa).

Mies ei ollut aivan tyytyväinen konsertin antiin:

"Hirveä pettymys! Teemukin on ihan vesiselvä!"
"Meinaat, ettei ole kertaakaan tippunut lavalta?"
"NII! NII JUST!"

...mutta onneksi kirvelevää pettymystä lievitti se, että peräti kaksi ihmistä eli n. 3% asiakaskunnasta kävi kehumassa miehen eri ässää Kvelertak-paitaa, Kvelertak on joku norjalainen huutopunkpoppoo, älkää kysykö. Ilmeisen erinomainen rytmiryhmä.

Itse kyllä pidin. Yksinkertainen punk on mielenlaadulleni sopivaa, sikälikin, että keikka kesti 20 minuuttia (plus encore, joka ei kyllä näyttänyt kiinnostavan ketään. Ei edes bändiä.)

Aamulla tapahtui toinen ihme, kun nukuin puoli kymmeneen. MINÄ. Meillähän ei miehen mukaan ole ongelma se, että lapsi haluaa herätä kuudelta, vaan se, että vaimo haluaa.

Oli perustettu ompeluseura

Ahem. Otsake viittaa juomalauluun. Sellaista se: kerran teekkari, aina teekkari, vaikka menisikin perustamaan ompeluseuran eikä metsästysseuraa.

Niin tai näin, kun tarpeeksi kauan marisin elämän tyhjyyttä yleisesti ja ompeluseurakutsujen poissaoloa erityisesti, ehdotti ystävä, että perustetaan sellainen ompeluseura, joka kokoontuu kerran kuussa maanantaisin. Näin siis toimittiin, ja nyt on elämä rikasta (ei sarkasmia).

Olemme kokoontuneet nyt neljästi, joten "perinteikäs" alkaa olla jo hanskassa ja tammikuussa olemme luultavasti ansainneet tittelin "kunnianarvoisa". Seuran elinikäinen diktaattori* määrittää kustakin kuukaudesta jonkun maanantain ja lisäksi tapaamispaikan jostakin saavutettavissa olevasta kahvilasta, jossa arvioidaan olevan maanantaisin tilaa (note to self: Gaudeamus Kirja ja kahvi ei ole se kahvila, jossa on maanantaisin tilaa) ja sitten molempia muutetaan pikaisen demokraattisen prosessin** jälkeen.

Homma on toiminut yllättävän menestyksekkäästi ja paikalle on saatu lukuisia innokkaita jäseniä. Kukaan ei ole vielä varsinaisesti ommellut, mutta neulontaa ja virkkausta on harjoitettu. Eräs toveri ilmoitti lähinnä seuraavansa ompelua, mikä on sekin ompeluseuratoiminnalle hyvä ja jalo päämäärä. Ensi alkuun juuri kukaan ei tuntenut muita kuin seuran elinikäisen diktaattorin (joka puolestaan tunsi kaikki), mutta pikku hiljaa mukaan on tullut ihan uusiakin tyyppejä ja se on ihan mahtavaa. Okei, yksi uusi tyyppi toistaiseksi, mutta olen kuullut, että muillakin on hyviä aikeita.

Neljän kerran perusteella voin sanoa, että ompeluseuratoiminta on ihan parasta! Toivon ihan koko sydämestäni, että tästä tulee pitkäikäinen juttu (eihän se välttämättä toteudu, mutta pyrkimys on kova. Neulonta tekee sielulle hyvää ja ystävät myös.)

Perheemme lanka-asioiden asiainhoitajana haluaisin muuten muistuttaa siitä Kerän pop-up -kaupasta Kiseleffin talossa. Oikeesti ihmiset, älkää menkö Hulluille päiville, menkää Kerään. Tulette paremmalle tuulelle.

Lavastettu tilanne: tässä maailman täydellisimmässä lankakorissa ei voi säilyttää lankaa tai puikkoja, sillä perheen kymmenkiloiset haluavat syödä lankaa tai puikkoja.

Minä kävin Kerässä tänään ja löysin langat yhteen neuleeseen, jonka ohjetta olen odotellut jokusen tovin kirjastosta saapuvaksi. Nyt ohje on vihdoin täällä, ja lanka, jonka hommasin (Debbie Blissin uutuusvillalanka Bluefaced Leicester Aran***), on ihan täy-del-lis-tä.

Olen myös neulonut enkä vain ostellut lankaa, mutta tällä hetkellä tyttären puseroprojekti vie kaikki voimat. Olen onnistunut katkomaan kahdet bambupuikot sen kanssa. Huoh.

* Minä. Self-appointed.
** Ensimmäinen vastalause.
*** Lampailla on kuulemma sininen naama, mutta tulkintani mukaan ei hapenpuutteen vuoksi.

Lankakauppavierailuja, osa 2: Kerä

Tampereella sijaitseva Kerä on vinkeä pulju. Olen erikseen hankkiutunut sinne kahdesti, mikä on melko paljon ottaen huomioon sen, etten Tampereella ole ihan kauheasti hengannut sitten seitkytluvun lopun, jolloin kävin siellä syntymässä. (Tai no olenpas, hengasin joskus sellaisella nettifoorumilla, ja sen tiimoilta tuli sitten reissattua tukka putkella ympäri maata ihmisiä tapaamassa. Mutta se oli sitä villiä nuoruutta se. Kun kaikki oli paremmin paitsi neulontataidot ja niin edelleen.)

Ensinnä on pakko nostaa hattua, tai ehkäpä itse neulottua pipoa: entisessä duunissa päädyin jotenkin ihmettelemään sosiaalisen median hyväksikäyttöä markkinointikuvioissa. Se on kuulkaat ihan hanurista, etenkin jos sitä tekee kumisaapastehtaassa, jossa kaikilla on Mielipide ja kuusisataa kiloa kyynisyyttä. Mutta Kerän omistajattaret, he hoitavat homman tyylikkäästi, koukuttavasti ja saavat koko jutun vaikuttamaan siltä, ettei lankakaupan pitäminen ja asiakkaiden kanssa viestintä mitään työtä ole vaan silkkaa tanssia ruusuilla. Joista äiti on poistanut piikit.

Loppujen lopuksi olin ihan koukussa (haha, see what I did there? Koukussa! Get it? Ai olen kertonut tämän vitsin jo aiemmin?) jo ennen kuin Tampereelle kesällä äidin kanssa huristelimme; vieläkin tuntuu välillä siltä, että asun väärässä kaupungissa. Toisen visiitin tein pari viikkoa sitten mökkireissun osana, ja oli kuulkaa ihan superluksusta istua yksinään junassa kaksi tuntia ja lukea ja neuloa.

No, sitten se kauppa. Se on ihana: tosi kaunis, sopivasti mutta ei liian täynnä lankaa - ja pieni. Pieni on kuitenkin kaunista, etenkin alamittaisissa ihmisissä mutta myös lankakaupoissa. Olen edelleen sitä mieltä, että jos kauppiaalla on hyvä maku, puolestani suoritettu esikarsinta on varsin tervetullutta. Se kyllä Kerässä toteutuu jos mikä. Valikoima harmaan sävyjä on ilahduttava (valitettavasti kaikkea kuolaamaani lankaa ei sitten riittänyt ihan villapaidaksi asti, mutta kaikkea ei voi saada ja näköjään vielä yhdet paitalangat kuuluvat tähän kategoriaan.) (Toinen asia, joka Kerässä toteutuu, on raivostuttava määrä erilaisia kursseja ja tapahtumia, joille en voi osallistua.)

Tästä tuli nyt hieman mainospostaus (joskaan ei maksettu), mutta Kerä piipahtaa ensi viikolla pääkaupunkiseudulla Kiseleffin talossa, joten ainakin lankavarastoihin pääsee tutustumaan, vaikkei haluaisikaan reissata Tampereelle. Mää ainaskin meen, mulla on sinne lahjakorttikin.

Pahoittelen muuten kuvamateriaalin puutetta: en kehdannut kaivaa blogiuskottavaa kännykkäkameraani esiin. Olisivat vain (sinänsä aivan oikein) ajatelleet, että siinä taas joku bloggarinkutale. Olisin voinut ottaa toki kuvan myös niistä sievistä paketeista, joihin langat kääräistiin, mutta riivin nekin tietenkin auki tuotapikaa esitelläkseni ostoksia kaikille ja ruokakaupan kassalle; sitten lapsi söi käärepaperit.

Hetkellisestä vapaudesta huumaantuneet vanhemmat

...rynnistivät hyvin suunnitelmallisesti leffaan. Leffakäynnin impulssi on yleensä aina sama: sarjaliput (jotka ostettaessa tuntuvat kerrassaan erinomaiselta investoinnilta) ovat menossa vanhaksi tuotapikaa.

Vaihtoehtoja oli kaksi: uusi Batman (2h 45min - arvoisa ohjaaja, jonka henkilöllisyys on minulle epäselvä: älä nyt viitsi) ja Moonrise Kingdom (1h 30 min). Jälkimmäinen voitti, eikä vain pituutensa vuoksi. Mies halusi nähdä Moonrise Kingdomin, koska se on Wes Andersonin leffa, ja minä halusin nähdä Moonrise Kingdomin, koska julisteessa on kettuterrieri (karkeakarvainen).

Leffa oli oikein mainio: uusi ja tutunoloinen yhtäaikaa*. Enimmäkseen ilahduttava ja välillä ääneennaurattava. Pakko on silti sanoa, että jos Moonrise Kingdomin menee katsomaan ensisijaisesti kettuterrierin (vaikka kuinkakin karkeakarvaisen) vuoksi, masentuu ja pettyy ja kokee kiukun tunteita. Jos olette harkinneet moista, suosittelen käymään tiukkasanaisen keskustelun motiiveista itsenne kanssa; kettuterrieriä voi tulla sitten jälkeenpäin ihailemaan vaikka meille.

Kuvan unilta herätetty kettuterrieri ei liity elokuvaan.

Häkellyin hieman siitä, että Maximissa oli iltanäytös täynnä nuoria, jotka käyttivät Steve Zissou -pipoja. (Joku voisi tietenkin sanoa, että he käyttivät Jacques Cousteau -pipoja, mutta minusta näytti, että niitä käytettiin ironisesti.)

Tänään on sitten pitkästä aikaa lapsivapaa perjantai-ilta. Parisuhdeyksikön toimintasuunnitelma on selvä: molemmat rynnistävät muutamalle lasilliselle omien tovereidensa kanssa. Mies kysyi jo muutamaa viikkoa aiemmin, että "mitä me sit tehdään kun on se vapaailta" - tyyppi oli ajatellut tiedustella jotain kaveriaan olutseuraksi, mutta oli sitten hätääntynyt, että ehkä meidän pitääkin viettää jotain parisuhdeiltaa. Minä tähän, että eeeeh, olin vähän niinku jo sopinut erään kaverini kanssa menoa, enkö muistanut sanoa.

Vietetään sitä parisuhdeiltaa vaikka joskus keväällä.


* Olen aiemmin nähnyt kaksi Andersonin leffaa: Fantastic Mr. Fox ja Steve Zissoun vedenalainen maailma. Tiedän tämän vain siksi, että aviomieheni muistutti asiasta. Leffaohjaajat ovat yksi niistä jutuista, joihin en käytännössä ikinä kiinnitä mitään huomiota. Muusikkojen henkilökohtainen elämä tuppaa olemaan toinen.

Paris, mon ... quelque chose

Terkkui vaan Pariisista, tuosta rakkauden kaupungista, josta oli tosi kiva tulla pois.

Okei, tilanne ei oikeasti ollut ihan niin ankea - oli toki kivaakin. Silti. Pariisista ja allekirjoittaneesta ei tullut rakastavaisia, vaikka kaupunkilomailu munsta yleisesti ottaen on mukavaa puuhaa. Etenkin etu- ja jälkikäteen tarkasteltuna, jolloin olen unohtanut, että geenilotossa saadun selkäni kanssa kaupunkilomailu on yleensä myös ihan akuutin tuskallista. Syy ei ollut täysin Pariisin, uskon - en itsekään ollut parhaimmillani*.

Vauvan kanssa kaupunkilomailu on muutenkin oma lukunsa. Syksyn Lontoon reissulla mukula meni vielä mukavasti** kantoliinassa, mutta nyt ei tuntunut hyvältä idealta roudata vajaata yhdeksää kiloa rintaan köytettynä koko päivää. Hommasimme siis matkarattaat. Etukäteen olimme saaneet kuulla, että Pariisissa ei kaikilla metroasemilla ole hissiä - tämä oli mukava ja pehmeä tapa kertoa asia. Jos olisin etukäteen tiennyt, ettemme paikan päältä löydä (Gare du Nordin aseman lisäksi) hissiä yhdeltäkään metroasemalta (yhdellä oli kyllä kyltti, että jollakin toisella sisäänkäynnillä arviolta kuuden kilometrin päässä sellainen olisi), olisin masentunut.

Pariisilaiset kyllä suhtautuivat aika kivasti matkarattaisiin ja niiden matkustajaan ruuhkametrossakin, ja auttoipa eräskin herrasmies tämän mutsin portaita ylös rattaiden kanssa (kun ei vissiin tajunnut lapsen isän luuraavan lähistöllä.)

En nyt aio edes mennä siihen, että soseiden rytmitys ja vaipanvaihtopisteiden etsintä toi hommaan oman pikantin lisänsä. Kerron sen sijaan, mitä teimme.

Ensteks menimme katsomaan Eiffel-tornia. Siellä oli yksi hissi toiminnassa; ylös halajavat saivat odottaa yli kaksi tuntia, joten tyydyimme matkarattaidemme kanssa ihailemaan näkyä kaukaa. Sitten perheenjäsenistä toiseksi vanhin sai kiukku-, väsymys- ja nälkäkohtauksen joten söimme turistipizzaa ja menimme nukkumaan.

Seuraavana päivänä suuntasimme Louvreen. Sisäänpääsymuodollisuuksiin hujahti vajaa tunti, mutta ehdimme kuin ehdimmekin opastetulle kierrokselle, joka sivumennen sanoen oli hintansa väärti. Jos otaksuu, että normaalijaloilla varustettu ihminen jaksaa museossa 2 tuntia, Louvren läpikäymiseen menee luultavasti vuosi, joten kierroksella sai aika hyvän läpileikkauksen siitä, mitä kaikkea paikassa piilee. Vaikutuksen teki eritoten Rubensin maalaama 24 taulun setti, jonka entinen Ranskan kuningatar ja Medicien suvun Marie oli propagandamielessä tilannut. Nykyajan mainonta ei ole yhtään mitään.
Kierros päättyi samaan huoneeseen Mona Lisan kanssa. Välissämme oli vain lasilevy ja parituhatta turistikollegaa. Emme pyrkineet lähietäisyydelle.

Illalla suuntasimme sapuskalle Mondon suosittelemaan paikkaan, johon hotellin respa pitkin hampain suostui meille varauksen tekemään. Turistioppaassa mainituksi tuleminen on ilmeisesti kuolinisku ravintolalle kuin ravintolalle Ranskassa. Kokemus oli puoliksi ok - meikän uhkarohkeasti kokeilema tartarpihvi oli loistava, miehen näennäisesti turvallisempi entrecote oli kauhea.

Viimeinen päivä pyhitettiin Notre Damelle (ulkoapäin, jonotusinto oli vähissä) ja yleiselle kiertelylle. Hieman sattumalta pölähdimme Shakespeare and Company -kirjakauppaan, joka oli tuttu lähinnä Odysseus-yhteyksien vuoksi. Mesta oli jumalainen, mutta poistuin ostamatta mitään - menin hieman tolaltani kirjojen paljoudesta. Sitäpaitsi lompakko oli miehen hoivissa liikkeen ulkopuolella.

Sen jälkeen suoritettiin hieman taktisia ostoksia: lapselle uninalle (ja kuinka onnellisena hän nyt tuolla halaakaan ... tyynyä) ja ruotsalaisia puupalikoita. Vanhemmatkin saivat hieman vaatteita, ja perheen toiseksi vanhin jäsen sai lievän ruokamyrkytyksen. Voin jo kohtuullisen hyvin, kiitos.

Reissun viimeinen päivä käytettiin lentomatkailua vihaamalla. Kotiinpaluu oli kaikista mukavaa - minä ja mies purimme matkalaukun ja lapsi purki levyt levyhyllystä. Kyllä pitää työnjako olla.


* Matkaa edeltävän viikon toivoin, että mies ja lapsi lähtisivät kahdestaan Pariisiin, ja voisin itse jäädä kotiin lepäämään, joten luultavasti olen ollut iloisempaakin seuraa.
** Okei, ei nyt ehkä mukavasti, mutta meni kuitenkin.