Tiedättekö sellaiset syksyt, jolloin tarpeeksi liikkumisen ja riittävän nukkumisen sijaan, ja päinvastaisista päätöksistään huolimatta, enimmäkseen istuu sohvalla ja syö 1) maapähkinävoita ja 2) voileipiä vaikka ei varsinaisesti ole nälkä?
Mulla on ollut yks sellainen.
Kyse on käytösmallista, joka on niin sekopäinen, että taakse katsoessani en ole ihan varma, kuka se tyyppi oli, joka olisi voinut pystyttää perusleirin jälkiuunileipäpussiin, mutta selvästi se minussa asui. Huomaan sen siitä, että vaatekaapistani löytyy enää harvoja vaateyksilöitä, joihin mahdun.
Kerroin naapurille, joka suositteli lempeyttä itselle. Elämä on syklistä, sanoi hän, ja tottahan se on. Usein syksyllä tulee kasvattaneeksi rasvavarastoja talven varalle.
Kyse ei silti ole pelkästään kiloista, joista en edes ole kauhean kiihdyksissäni (jos olisin, en kirjoittaisi koko jutusta. Paino on ollut aina suuri ja kipeä pisteeni, enkä voisi iloisempi olla huomatessani, ettei se enää satuta). Vaatteisiin mahtumisensa suunnanhan voi kääntää aina. Tai siis minä olen voinut, aina, kun olen oikeasti halunnut.
Kyse on siitä, että toimii tavalla, joka on niin höperö. Ettei nuku tarpeeksi vaikka tietää, että juuri se, eikä leipä, jeesaa kun aamulla ajaa Hyvinkäälle kuuden pintaan ja yhtäkkiä ymmärtää sen mekanismin, jolla ihmiset nukahtaa rattiin. (Älä huoli äiti, jos liikaa haukotuttaa, kurvaan huoltsikalle. Lupaan.) Ettei liiku, vaikka tietää, että juuri se jeesaisi pitämään mielialaa ja toimintakykyä korkealla.
Että käyttäytyy tavalla, joka johtaa siihen, että välipäivinä laahustaa töihin jotenkin kumarassa ja yhtäkkiä keksii, että ei hyvän tähden, enhän mä näin voi kävellä. Ja sitten oikaisee selän.
Ja siitäkin, saatana, ettei edes voi olla varma minkään asteittaisen selkeyden omaa toimintaa tarkastellessaan johtavan mihinkään muutokseen. Sillä mikä muka muuttuu joulun ja uuden vuoden aikana? Syksy kääntyy talveksi, mutten muista joulupaketeista paljastuneen elämänhallinnan lisäosia.
Toivottavasti ne siellä kuitenkin oli, jonkun kirjan välissä, sillä kaipaisin itseltäni tukea tässä hommassa.
Mulla on ollut yks sellainen.
Kyse on käytösmallista, joka on niin sekopäinen, että taakse katsoessani en ole ihan varma, kuka se tyyppi oli, joka olisi voinut pystyttää perusleirin jälkiuunileipäpussiin, mutta selvästi se minussa asui. Huomaan sen siitä, että vaatekaapistani löytyy enää harvoja vaateyksilöitä, joihin mahdun.
Kerroin naapurille, joka suositteli lempeyttä itselle. Elämä on syklistä, sanoi hän, ja tottahan se on. Usein syksyllä tulee kasvattaneeksi rasvavarastoja talven varalle.
Kyse ei silti ole pelkästään kiloista, joista en edes ole kauhean kiihdyksissäni (jos olisin, en kirjoittaisi koko jutusta. Paino on ollut aina suuri ja kipeä pisteeni, enkä voisi iloisempi olla huomatessani, ettei se enää satuta). Vaatteisiin mahtumisensa suunnanhan voi kääntää aina. Tai siis minä olen voinut, aina, kun olen oikeasti halunnut.
Kyse on siitä, että toimii tavalla, joka on niin höperö. Ettei nuku tarpeeksi vaikka tietää, että juuri se, eikä leipä, jeesaa kun aamulla ajaa Hyvinkäälle kuuden pintaan ja yhtäkkiä ymmärtää sen mekanismin, jolla ihmiset nukahtaa rattiin. (Älä huoli äiti, jos liikaa haukotuttaa, kurvaan huoltsikalle. Lupaan.) Ettei liiku, vaikka tietää, että juuri se jeesaisi pitämään mielialaa ja toimintakykyä korkealla.
Että käyttäytyy tavalla, joka johtaa siihen, että välipäivinä laahustaa töihin jotenkin kumarassa ja yhtäkkiä keksii, että ei hyvän tähden, enhän mä näin voi kävellä. Ja sitten oikaisee selän.
Ja siitäkin, saatana, ettei edes voi olla varma minkään asteittaisen selkeyden omaa toimintaa tarkastellessaan johtavan mihinkään muutokseen. Sillä mikä muka muuttuu joulun ja uuden vuoden aikana? Syksy kääntyy talveksi, mutten muista joulupaketeista paljastuneen elämänhallinnan lisäosia.
Toivottavasti ne siellä kuitenkin oli, jonkun kirjan välissä, sillä kaipaisin itseltäni tukea tässä hommassa.
Liityn mukaan etsimään elämänhallintaa. Syksy oli kamala ja se heitti päälaelleen kaikki mun hyvinvoinnin kulmakivet: syömisen, liikunnan ja unen.
ReplyDeleteMiten hölmöä! Mä TIEDÄN, mistä asioista koostuu mulle sopiva, hyvä elämä. Mutta ei vaan pystynyt, oli liian hapokasta. Arki.
Nyt toivon, että elämä heilahtaa taas raiteilleen, joka suhteessa. Ajattelen sillä tavalla myönteisesti, että kun tiedän ne pienet jutut, joita tarvitsen voidakseni hyvin ja jaksaakseni, niin mun ei tarvitse aloittaa mitään äärikokeiluja, elämäntaparemontteja eikä massiivisia ryhtiliikkeitä. Ei tarvitse jättää pois ruokavaliosta kaikkea, mikä alkaa s-, v- tai m-kirjaimella. Ei tarvitse aloittaa sekä crossfit-treenausta että maratonharjoitteita. Ei tarvitse edes mennä kansalaisopiston mindfulness-tunneille.
Riittää kun palaan normaaliin, tolkulliseen elämääni. Eiköhän me onnistuta!
Kävin lukemassa sun blogia suunnilleen samaan aikaan kun sä näpyttelit tänne kommenttia. Oma narina toki nolottaa, mutta nostan nolostumiseni esiin lähinnä siksi, että en voi olla ihailematta sitä, miten taidokkaasti kommenttisi on kirjoitettu - jotenkin niin hienosti, että välittyy vain syvä ja inhimillinen ymmärtämys. Saankohan mä tätä mitenkään selkeästi sanottua? Olen vaikuttunut, ja kiitollinen. Kiitos.
DeleteMä luulen, että me onnistutaan. En mäkään mitään äärimmäistä halua, haluan itsekin vain sitä mitä itsellesi toivoit. Ja että olisin itelleni ihan reilu kans.
Itselleen pitää olla kyllä reilu. Lempeä linja on useimmiten paras, uskon niin.
DeleteMutta hei, mitä ihmeen nolostumispuhetta? Mä ajattelen, että mitään omia fiiliksiään ei pidä nolostella tai nonchaleerata. Ei taakkoja ja raskauden tuntemuksia kantsi vertailla toisten vastaaviin. Joo, toki joku suhteellisuudentaju pitää olla, mutta me kaikki elämme omaa elämäämme omassa kontekstissamme ja koemme asiat siitä käsin. Puolustan oikeutta narista kaikenlaisissa elämäntilanteissa! :-)
Olet kyllä oikeassa. Ei kannattaisi :D ...mutta tiedäthän, joskus kuitenkin kokee hieman nolostumista, kun väsyy vaikka tavallaan pääsee aika helpolla.
DeleteAsetun silti kiitollisena puolustusrintamaasi!
Tulen itse suorastaan hyvälle tuulelle lukiessani jonkun elämänhallinnan kadottamisesta. Ja ei, en sillä tavalla vahingoniloisesti, vaan hyväntahtoisesti, sillä tiedän, että paremman hallinnan hetkiäkin tulee. Oma arki on vuositolkulla (toim. huom. vanhempi lapsi lähentelee hiljalleen kymmentä vuotta enkä ole pitänyt pitkiä hoitovapaita eli perhe-työ -kombo on ollut näpeissä riittävän kauan havaitakseni tiettyjä toistuvuuksia) ollut barokkimaista ryöpsähdystä, liiallista krumeluuria. Herättäähän se kysymyksiä, jos toisten elämässä on aina langat omissa käsissä. Eli siis että miten helvetissä, ja mikä mulla menee pieleen.
ReplyDeleteKokemuksesta tiedän tän: kevätpuoli ei ole niin kamala kuin syksy. Okei, ihan loppukeväästä alkaa yleensä hapottaa, mutta kyllä vuoden vaihtumisessa jotain maagista on. Eli kunhan et ota järjettömiä tavoitteita ja menet välillä ajoissa nukkumaan niin kaikk' on jo vähän bättre.
Mutta sitten yks käsky: Britney teloille, "Work Bitch" soimaan ja perse ulos. Voi ulista vaikka kuinka kauan sitä, kuinka ei jaksa lenkille vaikka se olisi se paras vaihtoehto, mutta ainoa vaihtoehto on mennä. Mene tänään. Ja tämä kaikki lausuttuna käskevällä auktoriteettiäänensävyllä. Sitä on hankala tavoitella näin virtuaalisesti, joudut kuvittelemaan sen itse.
En mä vahingoniloisesti sitä ottanutkaan! Tiedän itsekin, että tulee, sillä olen ennenkin elänyt tässä tai jossain tämän kaltaisessa. Tämä on ollut tavallaan syyttä vaikein aikoihin. Silti, kiitos.
DeleteLenkillä kävin eilen. Ei kun lauantaina. Olet lenkkien suhteen oikeassa, mutta väitän silti, että joulun alla oli hämmästyttävä ... ei siis niinkään sillä tavalla, ettei jaksa koska ei huvita, vaan koska fyysisesti ei jaksa, hyvä kun portaat kotiinsa :D Tietenkin sillä, että luovutin verta, saattoi olla asian kanssa tekemistä, mene tiedä.
Joo. Tää on vähän vaikea juttu. Jos on helvetin väsynyt niin turha ruveta kekkaloimaan. Nukkuminen ois se paras. Ja sitten toisaalta: väsyneelle on niin hyvä selittää kaikenlaisia tekosyitä, sen väsyneen itsensäkin. Että mistäs sen aina tunnistaa? Armollisuuden ja kurinalaisuuden välissä on epämääräinen itsepetoksen hetteikkö.
DeleteNiin ja toivotan älyttömästi tsemppiä kevätkaudelle!
DeleteMeidän kevätkausi on alkanut hienosti, lapsi poltti kätensä, mä mursin varpaani ja lapsi jätti kätensä oven väliin :D Vähän tuntuu siltä, että voisin kelata suoraan kesään.
DeleteMutta on tästä se ilo, ettei tarvitse keksiä tekosyitä liikkumattomuudelle.
Armoa itselle! Kaikki tuohon suohon välillä uppoavat - mutta sitten sieltä taas noustaan. Muistelenpa myös, että tämä oli ensimmäinen syksysi uudessa verrattain kaukana sijaitsevassa työpaikassa. Kenellä tahansa palaisi siihen paljon energiaa ja kestää aikansa, ennen kuin uudenmuotoinen elämänrytmi löytyy. (Itse haaveilin hetken Porvoossa sijainneesta avoimesta työpaikasta, kunnes totesin, etten jaksaisi. En ees hakenu.)
ReplyDeleteJoskus on myös niin, että keho vaan kaipaa hulluna lepoa. Eikä siinä auta sohvannurkassa syyllistyminen siitä, että pitäisi olla jossain lenkillä tai punnertamassa verenmaku suussa. Voi auttaa siihen paniikinomaiseen pähkinävoin syömiseenkin, jos päättää sallia itselleen levon ja löhöilyn ihan oikeaksi ohjelmanumeroksi, eikä hermoile siitä. Uloskin voi lähteä vaan kävelemään tai uimahalliin käymään saunassa, aloittaa sillä lailla helposti eikä ajatella, että vain hikiliikunta on hyväksi.
Talvi on vähän tällaista. Tänään en tullu ompeluseuraan, kun ulkona on jäätävää enkä halunnut pyöräillä yhtään ylimääräistä metriä (meinasi siinä minimimatkallakin jäätyä peukalot niin, että hyvä kun ei mennyt neulomiskunto koko kaudelta pipariksi.) Aika huono syy. Mutta siinä kuuden aikaan töistä lähtiessä se oli hyvä syy ja osoitin itseäni kohtaan armollisuutta!
Olen kyllä ollut tosi laiska tulemaan sinne, en meinaa muistaa kudintakaan ottaa mukaan. Seuraavan kerran pidetään se 1. helmikuuta ja sitte tuun!
Mutta niin, armoa!
Kiitos! Olet niin oikeassa, ettei auta syyllistyminen. Elämä on syklistä, ja jos ei jaksa, ei ehkä pitäisi kuormittaa itseään lisää siitä, että on semmonen paska kun ei jaksa.
DeleteJa kuten tuossa ylempänä väitin, on ollut myös uskomattomia voimattomuuden hetkiä, kun tuntuu, että oikeasti ei jaksa eikä se ole mitään semmosta einyvvaanhuvitaa.
Mä oon ylpeä kaikesta armollisuudesta itseä kohtaan! Ja tarkennan vielä, että ompeluseura on jäseniään varten, joten ei musta ole olemassa mitään huonoa syytä jäädä pois. Sitten tulee kun on hyvä syy tulla :)
Haluaisin kirjoittaa tähän jotain hyviä neuvoja, mutta ei mulla oikein ole. Halusin kuitenkin sanoa jotain kivaa, niin sanonpa sitten, että oot mun suosikki ja tykkään sunsta.
ReplyDeleteNo mutta sehän oli ihanasti sanottu, mäkin sunsta <3
Delete