Olen seitsemän vuotta elänyt siinä uskossa, että meillä on koiranpentu. Onhan kyseinen nelitassu yhä vähintäänkin yhtä pöljä kuin sen ottaessamme.
Se metsästää mylittleponyja ja vaaniin pehmokissoja.
Se luuhaa lapsen liitutauluseinää vasten ninjaillessaan leluapajille niin, että sen turkki muuttuu siniseksi.
Se tuhoaa omat lelunsa kymmenessä minuutissa ja roikkuu niissä leuat lukossa, jos tilanne sitä vaatii.
Se hyppii pupuhyppyjä lenkiltä palatessa.
Se elää siinä uskossa, että huonoa julkisuutta ei ole, ja tekee vaikka mitä saadakseen edes sitä.
Se hössöttää kotiintulijan ympärillä perusteellisesti, vaikka kotiintulija olisi vain vienyt roskat.
Viime aikoina uskoani ikuiseen pentuaikaan on horjutettu.
Kaikki alkoi keväällä. Olin skidin ja koiran kanssa Kivinokassa, ja metsäpolulla tuli vastaan toinen terrieriseurue. Toisen seurueen edustaja tiedusteli koiramme ikää. Valehtelin kuukaudella ja sanoin, että seitsemän.
"Vanha herrasmies", sanoi vastaantulija rauhallisesti ja jatkoi matkaansa.
Minä jähmetyin paikoilleni. Että mikä että!
Sitten puoliso haki koiranruokaa. Paikallisen Mustin ja Mirrin myyjä oli esittänyt, että voisi olla otollinen hetki siirtyä senioriruokaan. SENIORI.
Kotona päivittelimme yhteen ääneen, että jo on aikoihin eletty kun pennuille aletaan seniorimuonaa tunkea. Seuraavaksi varmaan verenpainelääkettä.
Vallitsevat ennakkoluulot voisin vielä jättää huomiotta. Sitten kävi niin, että koirakummimme/ystävämme hommasivat itselleen oman ketkuterrierin. Se on tietenkin ihanaa! Jos maailma jotain tarvitsee, niin kelmejä parrakkaita koiria. Olen käynyt rapsuttamassa suloista leikkisää kettuterrieriä niin usein kuin mahdollista, ja myös koirakummien yksilöä jo useita kertoja.
Mutta tiedättekö, mikä ero on seitsemänvuotiaalla ja puolivuotiaalla koiralla? Niin. Toinen niistä ei ole enää pentu. Ja kun ne rinnakkain laittaa, ero on selvä.
Se ei saa pentuhepuleita.
Se näyttää - turkin asianmukaisesta huollosta huolimatta - vähän haalistuneelta.
Se kulkee lenkillä hihnassa siististi, ei tempoile eikä kaahota (ellei jollain lähiseudun typyllä ole juoksuaika.)
Se teeskentelee olevansa sohvatyyny välttääkseen juoksulenkin.
Se tykkää nykyään myös tulla kotiin, ei vain lähteä sieltä.
Se ei räyhää kuutta tuntia putkeen mökillä ulkona päivystäessään.
Se kävelee aamulenkeillä hitaasti ja unisena.
Se ei halua enää tutustua kaikkiin vastaantuleviin ihmisiin ja koiriin (vain niihin, jotka tulevat meille.)
Jotenkin tämä on ihan kamalaa. Vaikka samalla tietenkin myös ihanaa, sillä kukaan ei syö kenkiä. Mutta kuitenkin ihan kamalaa.
Se metsästää mylittleponyja ja vaaniin pehmokissoja.
Se luuhaa lapsen liitutauluseinää vasten ninjaillessaan leluapajille niin, että sen turkki muuttuu siniseksi.
Se tuhoaa omat lelunsa kymmenessä minuutissa ja roikkuu niissä leuat lukossa, jos tilanne sitä vaatii.
Se hyppii pupuhyppyjä lenkiltä palatessa.
Se elää siinä uskossa, että huonoa julkisuutta ei ole, ja tekee vaikka mitä saadakseen edes sitä.
Se hössöttää kotiintulijan ympärillä perusteellisesti, vaikka kotiintulija olisi vain vienyt roskat.
Viime aikoina uskoani ikuiseen pentuaikaan on horjutettu.
Kaikki alkoi keväällä. Olin skidin ja koiran kanssa Kivinokassa, ja metsäpolulla tuli vastaan toinen terrieriseurue. Toisen seurueen edustaja tiedusteli koiramme ikää. Valehtelin kuukaudella ja sanoin, että seitsemän.
"Vanha herrasmies", sanoi vastaantulija rauhallisesti ja jatkoi matkaansa.
Minä jähmetyin paikoilleni. Että mikä että!
Sitten puoliso haki koiranruokaa. Paikallisen Mustin ja Mirrin myyjä oli esittänyt, että voisi olla otollinen hetki siirtyä senioriruokaan. SENIORI.
Kotona päivittelimme yhteen ääneen, että jo on aikoihin eletty kun pennuille aletaan seniorimuonaa tunkea. Seuraavaksi varmaan verenpainelääkettä.
Vallitsevat ennakkoluulot voisin vielä jättää huomiotta. Sitten kävi niin, että koirakummimme/ystävämme hommasivat itselleen oman ketkuterrierin. Se on tietenkin ihanaa! Jos maailma jotain tarvitsee, niin kelmejä parrakkaita koiria. Olen käynyt rapsuttamassa suloista leikkisää kettuterrieriä niin usein kuin mahdollista, ja myös koirakummien yksilöä jo useita kertoja.
Mutta tiedättekö, mikä ero on seitsemänvuotiaalla ja puolivuotiaalla koiralla? Niin. Toinen niistä ei ole enää pentu. Ja kun ne rinnakkain laittaa, ero on selvä.
Se ei saa pentuhepuleita.
Se näyttää - turkin asianmukaisesta huollosta huolimatta - vähän haalistuneelta.
Se kulkee lenkillä hihnassa siististi, ei tempoile eikä kaahota (ellei jollain lähiseudun typyllä ole juoksuaika.)
Se teeskentelee olevansa sohvatyyny välttääkseen juoksulenkin.
Se tykkää nykyään myös tulla kotiin, ei vain lähteä sieltä.
Se ei räyhää kuutta tuntia putkeen mökillä ulkona päivystäessään.
Se kävelee aamulenkeillä hitaasti ja unisena.
Se ei halua enää tutustua kaikkiin vastaantuleviin ihmisiin ja koiriin (vain niihin, jotka tulevat meille.)
Jotenkin tämä on ihan kamalaa. Vaikka samalla tietenkin myös ihanaa, sillä kukaan ei syö kenkiä. Mutta kuitenkin ihan kamalaa.
Heh! Noinhan se menee. Meillä on taas pentu, mä vähän odotan että se kasvaisi aikuiseksi eikä olisi enää niin kiinnostunut lasten leluista (voisimme poistaa koiraportin lastenhuoneen ovelta), ei pissaisin yöllä keskelle olohuonetta (matot ois kiva saada takaisin lattioille) ja nukkuisi aamuisin pidempään kuin kuuteen (noh, välillä tuntuu etteivät lapsemmekaan nuku tätä pidempään joten en tiedä parantaisiko tämä väsymystilaani mitenkään). Mut onhan se ihana, ei ole hyvä ihmisen olla ilman nelijalkaista karvakasaa. Perheemme on jälleen täysilukuinen!
ReplyDeleteTEILLÄ ON PENTU! IHANAA! Saako se pentuhepuleita? Miten niin ei olisi niin kiinnostunut lasten leluista, voiko niin käydä?
DeleteVoi että mä tulin iloiseksi tästä tiedosta! Teillä on pentu! Kuvia!
Pentumme saa pentuhepuleita aina päästessään metsään (edellinen nelijalkainen arvosti enemmän peltomaisemaa). :) On se kyl ihana, ja nyt saan laittaa jo matotkin lattialle. Kauan siinä kyllä kesti..
DeleteJos 7-vuotias terrieri välttelee juoksulenkkejä ja on aamuisin hidas, olisin itse kiikuttamassa koiraa kiireesti eläinlääkäriin. Kuulostaa enemmän nimittäin esim. alkavalta nivelrikolta. Toki jos koiran luusto on aiemmin kuvattu täysin terveeksi, niin sitten ehkä eri asia. /-vuotias ärrieri on vielä koira parhaassa iässään. Pentu se ei toki ole :) Mutta ei vanhakaan. Vaikka onhan noissa omissakin 4- ja puolivuotiaissa iiiiso ero. 4-vuotias alkoi tuntumaan heti superaikuiselta ja rauhalliselta, kun taloudessa jylläsi myös pentuenergiaa.
ReplyDeleteHyviä pointteja. Joskaan ei välttämättä sellaisia, joita haluaa kuulla - ensimmäinen reaktioni oli tietenkin tunkea sormet korviin ja huutaa laalaalaa.
DeletePitää seurata tilannetta.
Juttelimme asiasta myös puolison kanssa ja hänellä oli vähän toinen näkemys: koira, joka minusta yrittää naamioitua sohvatyynyksi juoksulenkin häämöttäessä pomppii ulkona innosta ennen liikkeellelähtöä ja yrittää napata hihnan itselleen. Tiedä sitten.
Aamuhitauskin vähän riippuu aamun aikaisuudesta.
Tuohan on jatkuvalla kortisonikuurilla, joten huoli luuston kunnosta on sinänsä ihan perusteltu - ei se kortisoni varmaankaan vain hyvää tee, mutta on jotakuinkin välttämätön, ettei nelitassu rapsuta ihoaan irti.