Jali ja ankea asenneilmasto

Taloudessamme on jälleen kuunneltu äänikirjoja.

Tällä hetkellä kuuntelussa on prinsessasatujen sijaan Jali ja suklaatehdas. Olen itse lukaissut sen ensimmäistä ja viimeistä kertaa viitisentoista vuotta sitten, ja muistan, että se oli minusta hauska. Hauska! Niinpä lainasin sen ipanalle, joka kovasti viehtyi kannen kuvasta (siinä on Johnny Depp Willy Wonkana, kukapa ei.)

Hauska my ass.

On tosi vaikea edes sivusta kuunnella sitä, miten Dahl kohtelee lapsihahmojaan. Paitsi Jalia, eikä mikään ihme: Jali ei ole lihava, hän ei jauha purkkaa, häntä ei ole hemmoteltu eikä hän ole telkkariin liimautunut.

Ei tietysti mikään ihme, Jali on niin köyhä, ettei hänellä ole varaa ylensyödä, ostaa purkkaa, tulla hemmotelluksi saati liimautua telkkarin ääreen. Tarkalleen ottaen emme tiedä, millainen Jali olisi, jos hänen perheensä ei kituuttelisi toimeentulorajan tuolla puolen.

Dahlista, josta aiemmin pidin kovasti, olen sen sijaan löytänyt jotain uutta ja inhottavaa.

Yleisesti ottaen en voi sietää sitä, että kirjallisuudessa kehollisuus rinnastetaan luonteenlaatuun. Jalin suklaatehtaassa rinnastus on selvä: ylipainoinen lapsi on ahne ja ällöttävä. Hän ansaitsee kauhean kohtalonsa, koska on niin ällöttävä. Mitäs on sellainen.

Ei tämä tosin ainoa Dahlin kirja ole, jossa ihannevartalosta poikkeavia suomitaan aika kovin sanoin. Ohimennen kuulostaa aivan siltä, kuin Jaakko ja jättipersikka -teoksessa liiallinen laihuus olisi vähintään yhtä paheksuttavaa kuin liiallinen lihavuus, mutta kyllä näistä jälkimmäinen on silti Dahlin silmissä suurempi rikos.

Tämä vaivaa minua tosi paljon, toverit. Tiedän, että aika on nyt toinen, mutta miksi se ikinä on ollut sellainen, että toisille ilkeästi nauraminen on kivaa? (Miksi se taas on sellainen?)

Eikä tässä nyt ole kyse Dahlin riemastuttavasta anarkiasta. Riemastuttavaa - ja ehkä anarkistista - on se, kun Matilda pitää puolensa tyrannosaurus rehtoria vastaan. Kehoja pilkatessa alueena on ihan puhdas ilkeämielisyys, enkä sellaista lapseni kirjoihin soisi.

Musiikista, vakavasti

Usein on käyty tämmöinen keskustelu:

"Mennääs muskariin."
"Eiiiiii!"
"No pitäiskö meidän lopettaa se syksyllä, jos se ei ole susta kivaa?"
"Hyvä on. Mennään muskariin."

Kerran käytiin sitten tämmöinen:

"Sun pitää nyt miettiä, haluatko sä jatkaa muskarissa."
"Haluan."
"Kun mä oon aatellut näiden harrastusjuttujen kanssa, että voidaan kokeilla kaikenlaista, ja niitä jatketaan mistä sinä tykkäät, ja jos et jostain välitä niin sitten lopetetaan se ja tehdään jotain muuta. Tai ollaan vain kotona."
"... No siinä tapauksessa haluaisin, että muskari lopetetaan. Mutta jumppaa ja jalkapalloilua jatketaan!"

(Silleen ihan hyvä, että jalkapalloilua ei ole vielä edes aloitettu. Usko on vahva.)

Epäilin vähän itsekseni, että into ja tunteen palo muskaria kohtaan on kummunnut ehkä kuvitelmasta, jonka mukaan talouden yli 30-vuotiaiden keskuudessa pidetään tärkeänä, että lapsi käy muskarissa.

Se, että ipanalla ei ole sisäistä tunteen paloa musiikkileikkikouluun, ei itseäni oikeastaan yllätä. Olenhan kuunnellut mestan menoa joka toinen viikko oven takaa. Touhu tuntuu kovin vakavalta.

En tiedä, mitä odotin. Tai tiedänpä. Odotin enemmän musiikista nauttimista ja lauleskelua, vähemmän sävelkorkeuksia ja semmosta teoreettista puolta, jota oven takaa aika paljon tuntuu kaikuvan. Ei sillä, ettenkö uskoisi sen teoreettisen puolen olevan tärkeä - mutta kun. Kun. Jos 45 minuuttiin mahtuu parhaassa tapauksessa kaksi tai kolme erilaista laulua, joku laajan oppimäärän mukaisen opetussuunnitelman painotuksissa tuntuu olevan vähän pielessä.

Siis mehän lauletaan skidin kanssa kotona kolmessa vartissa koko Soiva laulukirja läpi. Ei ehkä erityisen hyvin, mutta tosi iloisesti kuitenkin.

Ja sitä olen tässä miettinyt, että kun on laaja oppimäärä ja opetussuunnitelma ja kaikkea, unohtuuko siinä musiikista se puoli, joka saa sydämen lyömään nopeammin ja jalat nousemaan maasta sentin verran ja auringon paistamaan pilvisenäkin päivänä? Puhumattakaan siitä puolesta, joka sanoittaa kaikki tunteet ja antaa tilaa itkulle?

Vai pitäiskö mun nyt vaan pitää pääni kiinni kun selvästi en ymmärrä musiikkipedagogiikasta hölkäsen pöläystä?

Mr. Robot ja joulupukki

Katsottiin just puolison kanssa loppuun töllötinsarja, jota on paiskattu nimellä Mr. Robot. Tai sarjan ykköskausi, siis, koska suruksemme huomattiin, että sitä tulee lisää.

(Suruksemme, koska vahva ykköskausi harvoin lupaa, että sukseen sattuessa jatkoajan saanut sarja varsinaisesti enää paranee. Case in point: Weeds.)

No siis. Mr. Robot on ollut ihan tosi hyvä sarja. Siinä nerokas, mutta täysin sekopäinen hakkeri päättää haastaa ihanasti Dellin logoa mukailevalla tunnarilla varustetun konglomeraatin, E-Corpin.

MUTTA.

Kun olin lukiossa, koulullemme tuli puhumaan Jukka Kajava. Toki otaksuin, ettei hänellä olisi mitään kiinnostavaa sanottavaa, mutta menin silti paikalle. Huomasin olleeni jälleen kerran väärässä. Kajava oli mitä mielenkiintoisin henkilö.

Kiinnostavin osa hänen puheestaan kuului (vahvasti mukaellen, tästä on kumminkin noin 20 vuotta) siten, että telkkarisarjat menestyvät parhaiten, jos ne löytävät kohdeyleisöstään jotain, johon yleisö vahvasti uskoo. Sitä uskomusta ei välttämättä pidä puhutella suoraan, vaan pienillä vihjeillä - mutta jos ne pienet vihjeet kertovat joulupukin olemassaolosta yleisölle, joka syvällä sisimmissään uskoo, että joululahjat duunataan Korvatunturilla, ohjelmasta tulee menestys.

Tämän kohdan case in point: Miami Vice, jonka tekijät tajusivat kohderyhmän olevan täynnä rasisteja. Show ei ollut avoimen rasistinen (kertoi Kajava, minulle Miami Vice on aina ollut jotain, mitä tapahtuu muille ihmisille), vaan hienovaraisen rasistinen. Tummaihoisen kytän rakkausjutut olivat vähän semmoisia likaisia, valkoihoisen taas kirkasotsaisen romanttisia. Ja sitä rataa.

No, se mutta.

Se mutta on se, että Mr. Robot puhuu mulle. Se kertoo justiinsa mulle, että suurkorporaatiot on pahoja ja Anonymous on hyvä. Se painelee just niitä nappeja minusta, jotka aiheuttavat jedien puolella imperiumia vastaan -tunnemyrskyn.

Ne saatanat on löytäneet mun joulupukin. Manipulaation musiikki on suloista.

Ja nyt en tiedä, mitä ne mulle myy. Vallankumousta aivan varmasti eivät, mutta ehkä tunnetta siitä, että joku muu hoitaa ja mun ei tarvitse? Vai onko kyse lopulta vain mainosajasta?

En tuntenut mä ennen ystävää

Lueskelin tuossa taannoin Strange Horizons -webilehden näkemyksiä viime vuoden genrefiktiosta. Eräs kohta takertui verkkokalvoilleni eikä lähtenyt pois. Lainaan:

I can't finish a TV round-up however without mentioning My Little Pony. Endlessly imaginative, constantly evolving, with several nods to genre film and TV through out its run, the latest season references Doctor Who (a character called Dr Whooves who says "Allons-y!"), Game Of Thrones, and Star Wars, to name a few. If you think you're too old for it, just give it a try. John de Lancie is a regular, for goodness sake!

Nyt sattuu olemaan niin, että meillä asuu ehta mylittleponisti.

"Hymyä kaverit, päästiin laifstailblogiin!"

Oma suhteeni pieniin poneihin on ollut epätasainen. Aluksi tuhahtelin - olen pitkään ollut sitä mieltä, että jos jotain ohjelmaa ei näytetä Pikku Kakkosessa, se on kelvoton.

Sitten tajusin, että lapsi juoksee aamulla sängystään, jos saa katsoa telkkarista My Little Ponya. Mikä tahansa apu lapsen kohottamiseen sängystään arkiaamuisin on otettava kiitollisuudella vastaan. Ohimennen showta vilkuillessani tajusin myös, ettei se ole oikeastaan pöllömpi ohjelma - varmasti ipanalleen voi näyttää pahempaakin tauhkaa.

--

Olen oppinut jotain muutakin. Ymmärrän ponien ansiosta enemmän siitä, mistä lapseni pitää ja minkä hän kokee pelottavana.

Eräänä aamuna telkkarista tuli jakso, jonka tytär oli tuominnut Netflixissä "liian pelottavaksi". Kävi ilmi, ettei jaksossa ole zombeja tai tappajarobotteja - siinä on ujo Fluttershy, joka päättää opetella pitämään puoliaan, ja juoksee saman tien assertiivisuusasteikon toiseen päähän ja siitä yli. Hän rähjää Pinkie Pielle ja Raritylle niin, että nämä alkavat itkeä. "Siitä tuli hirviö", sanoi lapseni surullisena.

[Kasvatustilaisuus! Juttele lapsellesi!]

Myöhemmin juttelin myös puolisolleni. "Mistähän se on ton perinyt", hän kysyi virnuillen (mutta silleen hyvällä tavalla). No niin, toden totta. Mutta tiedättekö, on tosi hyvä ymmärtää itseään - on paljon helpompi olla jos tajuaa, että sattuu nyt vain olemaan tyyppi, jota muiden kiukku pelottaa ja itkettää. Että se ei ole bugi, se on ominaisuus. Ja ehkä nyt, kun tiedän paremmin, että lapsenikin on sellainen tyyppi, ainakin jossain määrin, ainakin nyt, osaan ehkä auttaa häntä elämään sen kanssa.

(Ehkä kaikki lapset on tämmösiä. En tiedä - mutta mua auttaa, että tunnen omani paremmin.)

--

Syyttäisin My Little Ponya myös lapsen fraasivaraston kasvattamisesta. (Mahdollisesti syypäänä voidaan pitää myös Timo Parvelaa, mutta tämä on positiivinen ongelma, molempi parempi.)

Eräänä iltana voitelin lapselleni hapankorppua, kun hän kertoi minulle pitävänsä vadelmajugurtista mansikkajugurttia enemmän.

"Arvaa miks mä en oo kertonut aikaisemmin? Koska en kestänyt totuutta. Siksi en kertonut."

Siinä voiveitsi kädessäni tuijotin keittiön kaappia ja mietin, voiko ihminen räjähtää supernovaksi tukahdutetusta naurusta.

--

Onko tällä kaikella joku pointti? Ei kovin isoa. On vain niin älyttömän hauskaa tykätä lapsensa kanssa samoista jutuista. On vielä hauskempaa, kun hauska juttu tulee sieltä lapsen suunnalta eikä itse syötettynä.

Että nyt kaikki yhdessä:

My little ponyy, ystävyys on taikaa suuuun ja muuun!

Kulttuuria kolmevuotiaan kanssa

Jostain syystä keksin viime vuonna, että olisi ehkä kiva lähteä skidin kanssa Kansallisoopperaan katsomaan Muumipeikko ja pyrstötähti -baletti. Ostaa pätkäytin liput.

Se, miten kolmevuotias mihin tahansa elämykseen reagoi, on aina vähän arvoitus.

Se, miten kolmevuotias, joka saa silmätulehduksen, mihin tahansa elämykseen reagoi, on puolestaan aina giganttinen arvoitus.

Kansallisoopperaretkemme laajeni siis ex tempore -hengessä lääkärikeskus-kahvila-apteekki-kansallisoopperaretkeksi. (Lääkäri antoi luvan mennä balettiin, vaikka skidin silmät vuosivat kuin murtunut pato - sillä ehdolla, että otamme ensimmäiset silmätipat jo apteekissa. Jos siis ihmettelitte, miksi tänään nainen ja kolmevuotias tappelivat keskustan apteekissa.)

No mutta entä Muumipeikko ja pyrstötähti? Balettina?

Oli ihan tosi hieno! Tykkäsin niin, että meinasin tikahtua! Tarina kääntyi mahtavasti baletiksi: siinä oli jännitettä, lämpöä ja huumoria. Puvustus oli älyttömän kaunista. Koreografiat olivat parhaimmillaan huikeita - itse tykkäsin eniten erilaisista ötökkänumeroista, etenkin heinäsirkoista.

Entäs kolmevuotias, mitä hän piti?

Hänkin piti. Piti niin paljon, että kategorisesti kieltäytyi lähtemästä pois väliajalla, vaikka tärisi nousevan kuumeensa parissa. Tarkennan vielä, jotta ymmärrätte: hän ei halunnut lakritsia, hän halusi nähdä "ohjelman loppuun".

Eräänlainen vanhemmuuden tähtihetki oli siis varmaan se, että annoin periksi. Jäimme. (Ja hyvä niin, heinäsirkat esiintyivät vasta ohjelman toisella puolikkaalla.)

Menkää tekin jos vain saatte liput. Kun tällaista lastenkulttuuria on tarjolla, pitää olla kärppänä paikalla.