Nyt on siis niin, että asumme tällä haavaa evakkokämpässä Hämeenlinnassa.
Evakkokämppä on omakotitalo hämeenlinnalaisella omakotialueella, ja sattumoisin juuri se talo, jossa kouluikäni asustin.
Hämeenlinna puolestaan on se kaupunki, jonka pölyt karistin jaloistani vertauskuvallisesti jo silloin kun ilmoitin äidilleni, että jos en saa opiskelija-asuntoa pääkaupunkiseudulta, muutan TKK:n tarjoamaan hätämajoitukseen - kaiketi siis koisaamaan jonkun luokkahuoneen lehterin alle. Tekniikan opiskelu olisi ehkä sujunut Hämeenlinnastakin käsin, mutta minun aikeenani oli opiskella opiskelijaelämää, eikä siinä passannut lähteä viimeisellä junalla kotiin.
En varsinaisesti muista ikinä kokeeneeni Hämeenlinnaa kodikseni. Olin kauhea nörtti, ja pelkäsin kaikenlaisia ikätovereita, kunnes löysin krebaamisen ilot kympin keskiviikoissa paikallisessa baarissa (nuoremmille lukijoille tiedoksi, että kymmenen markan kalja oli likimain kahden euron kalja, eli halpaa oli) - jossa vaiheessa suhteeni ikätovereihin ei silinnyt vaan jollain tasolla jopa mutkistui, sillä teini-ikä, kuten kaikki tiedämme, on mitä on.
Niin, että kun sain taannoin kutsun lukion luokkakokoukseen Hämeenlinnaan harkitsin vastaavani, että terapeuttini on kieltänyt moiset, mutta päädyin aikuismaisesti olemaan antagonisoimatta ketään. Eihän se kenenkään muun vika ole, että en ole vielä niin vanha, että oma nuoruus olisi lakannut hävettämästä.
(Tästä tekikin Periaatteen nainen Instagram-tarinoissaan gallupin, jonka tuloksista voin päätellä vain sen, etten haluakaan olla vielä niin vanha.)
Yhteenvetona siis: Olen aina ajatellut, että Hämeenlinna on paikka, johon en koskaan, ikinä, milloinkaan palaa asumaan.
En. Ikinä.
Siksi on vähän ankeaa huomata, että tässä sitä nyt käy hämeenlinnalaisessa Prismassa ruokaostoksilla (autolla) ja päästää lapsen onnellisena pyöräilemään hämeenlinnalaisille kaduille ja haravoi pihaa ihan oma-aloitteisesti (tosin jos nuoruudessani olisi ollut äänikirjoja kätevästi saavutettavilla, olisin saattanut haravoida tuolloinkin) ja on kaikin puolin ihan tyytyväinen.
Olen alkanut ajatella, että eivät ne Hertsikan metsät ole kyllä mitään näihin Aulangon metsiin verrattuna, ja onpa kiva kun on useampi huone niin voi näille online-tanssitunneillekin osallistua, ja puulämmitteinen sauna, ai että!
Onko minussa kaikki nämä vuodet hiljaisuudessa asunut pieni lähiöfrouva, vai olenko vain näin hyvä asettumaan niihin olosuhteisiin, joita elämä tielleni tuo (etenkin kun ne ovat tähän asti olleet kuitenkin varsin mukavia olosuhteita, eivätkä mitään pakolaisleirejä?)
Jos on kyse lähiöfrouvasta, se pitää nutistaa pikimmiten. Toivottavasti eivät kuppaa koulujen avaamisen kanssa.
Evakkokämppä on omakotitalo hämeenlinnalaisella omakotialueella, ja sattumoisin juuri se talo, jossa kouluikäni asustin.
Hämeenlinna puolestaan on se kaupunki, jonka pölyt karistin jaloistani vertauskuvallisesti jo silloin kun ilmoitin äidilleni, että jos en saa opiskelija-asuntoa pääkaupunkiseudulta, muutan TKK:n tarjoamaan hätämajoitukseen - kaiketi siis koisaamaan jonkun luokkahuoneen lehterin alle. Tekniikan opiskelu olisi ehkä sujunut Hämeenlinnastakin käsin, mutta minun aikeenani oli opiskella opiskelijaelämää, eikä siinä passannut lähteä viimeisellä junalla kotiin.
En varsinaisesti muista ikinä kokeeneeni Hämeenlinnaa kodikseni. Olin kauhea nörtti, ja pelkäsin kaikenlaisia ikätovereita, kunnes löysin krebaamisen ilot kympin keskiviikoissa paikallisessa baarissa (nuoremmille lukijoille tiedoksi, että kymmenen markan kalja oli likimain kahden euron kalja, eli halpaa oli) - jossa vaiheessa suhteeni ikätovereihin ei silinnyt vaan jollain tasolla jopa mutkistui, sillä teini-ikä, kuten kaikki tiedämme, on mitä on.
Niin, että kun sain taannoin kutsun lukion luokkakokoukseen Hämeenlinnaan harkitsin vastaavani, että terapeuttini on kieltänyt moiset, mutta päädyin aikuismaisesti olemaan antagonisoimatta ketään. Eihän se kenenkään muun vika ole, että en ole vielä niin vanha, että oma nuoruus olisi lakannut hävettämästä.
(Tästä tekikin Periaatteen nainen Instagram-tarinoissaan gallupin, jonka tuloksista voin päätellä vain sen, etten haluakaan olla vielä niin vanha.)
Yhteenvetona siis: Olen aina ajatellut, että Hämeenlinna on paikka, johon en koskaan, ikinä, milloinkaan palaa asumaan.
En. Ikinä.
Siksi on vähän ankeaa huomata, että tässä sitä nyt käy hämeenlinnalaisessa Prismassa ruokaostoksilla (autolla) ja päästää lapsen onnellisena pyöräilemään hämeenlinnalaisille kaduille ja haravoi pihaa ihan oma-aloitteisesti (tosin jos nuoruudessani olisi ollut äänikirjoja kätevästi saavutettavilla, olisin saattanut haravoida tuolloinkin) ja on kaikin puolin ihan tyytyväinen.
Olen alkanut ajatella, että eivät ne Hertsikan metsät ole kyllä mitään näihin Aulangon metsiin verrattuna, ja onpa kiva kun on useampi huone niin voi näille online-tanssitunneillekin osallistua, ja puulämmitteinen sauna, ai että!
Onko minussa kaikki nämä vuodet hiljaisuudessa asunut pieni lähiöfrouva, vai olenko vain näin hyvä asettumaan niihin olosuhteisiin, joita elämä tielleni tuo (etenkin kun ne ovat tähän asti olleet kuitenkin varsin mukavia olosuhteita, eivätkä mitään pakolaisleirejä?)
Jos on kyse lähiöfrouvasta, se pitää nutistaa pikimmiten. Toivottavasti eivät kuppaa koulujen avaamisen kanssa.
Olet blogannut! Kuinka erinomainen yllätys.
ReplyDeletePian pääsetkin ilmeisesti tarkastelemaan, tuleeko lähiöelämää nyt koulun alkaessa ikävä. Sehän se vasta totuuden paljastaakin. Vaan luulenpa, että meissä monissa asuu kumpikin puoli. Karanteeniaika on ollut omakotitalon ja oman pihan perään haikailua luultavasti kaikilla, joilla sellaista ei ole, mutta normiarjessa siinä on ehdottomasti nurjat puolensa.
Meillä ei ole edes omakotitaloa, eikä omaa pihaa, mutta etätöitä on niin perhanasti, ettei puutalo-osakkeen kunnossapito ota tapahtuakseen. Jos piha olisi oma, olisi se luultavasti kyykäärmeitä kuhiseva heinikko. Nimim. keittiön viemäri toimii karhupumpun avustuksella kolmatta viikkoa.
Oivallisesti olet aiemmissakin kirjoituksissasi tiivistänyt tunnelmia. Nämä tarjoavat erinomaista ajankuvaa, kun tästä yli pääsemme.
Omassa elämässäni viimeisten viikkojen ajan järkyttävintä on ollut kuinka vähän (enää osittaista) etätyötä lukuun ottamatta korona on vaikuttanut arkeeni. Toki johtuu myös siitä, että parannuttuamme ehkä-koronasta en ole jaksanut lukea aiheesta uutisen uutista. Hetkittäin meinaa unohtua koko pandemia. Selkeästi pitää lisätä ihmisten tapaamista fyysisesti samassa paikkaa ja halaamista tiukasti, kun siihen on taas mahdollisuus.