Malja motivaatiolle

No, nyt se on ohi.

Alusta asti oli selvää, että kahden kuukauden lukemisella ei lääkikseen päästä, joten se, että koe oli (mulle) vaikea ei tullut minään yllärinä.

Se, mikä ei ollut ollenkaan selvää, oli oman motivaation taso. Aina välillä tunnen ylpeyden läikähdyksen itseäni kohtaan: että kuitenkin jaksoin koko kevään lukea, ikään kuin tänä keväänä olisi ollut oikea mahdollisuus. Minä, joka olen perusluonteeltani varsin laiska ja mukavuudenhaluinen, minä tein takamus ruvella hommia vaikkei siinä ehkä mitään järkeä ollut.

Motivaatiolle!

Kokeista lähdin takki tyhjänä ja pää pyörällä. Jäi sellainen tunne, että koe olisi kovalla työllä selätettävissä, ja sellainenkin tunne jäi, että kunhan tästä nyt pari viikkoa kerään voimia, aloitan uudestaan (ehkä hieman inhimillisempään tahtiin tosin.)

Olin etukäteen ajatellut, että kokeen jälkeen tietäisin, olisiko se lääkis mun juttu vai ei, mutta siltä osin en juuri viisastunut. Kiinnostuin kyllä aineiston lääketieteellisestä puolesta, mutta etenkin kemian koin jotenkin väsyttäväksi. Intuitiolla siis eteenpäin, yhä.

Yksittäishuomiona voin sanoa, että käteni on aivan jumissa käsinkirjoittamisesta. Kas kun eivät vahatauluja käyttäneet.

Nyt useampi lasillinen häämatkalla tutuksi tullutta vino verdeä, jalat ylös ja käteen kirja, jossa on spekulatiivista biologiaa. Palataan, oppikirjat.