Työhyvinvointia kehittämässä

Silloin tällöin, vaikka miten yritän väistellä, osuu silmiini toimitettua sisältöä työhyvinvoinnista. Tällaisessa sisällössä hyvä tiedonkulku mainitaan tyypillisesti olennaiseksi osaksi työhyvinvointia.

Jokainen työelämässä joskus ollut lienee myös huomannut minkä tahansa organisaation yleisenä ongelmana olevan, että tieto ei ilmeisesti kulje mihinkään vaan jämähtää tulpaksi johonkin toimitusjohtajan tai muun suuren valkoisen johtajan työhuoneen oven lukkoon. Työntekijät tekevät hommia täydellisessä pimennossa ja tiedotusta on välittömästi lisättävä.

Toisaalta organisaatioissa liikkuu (kieltämättä vaatimattomien) empiiristen tutkimusteni mukaan tyypillisesti kolmenlaista tietoa: 1) toooooodella järisyttävän tylsää jorinaa muilta osastoilta, 2) erityisen kiinnostavaa ja mukaansatempaavaa informaatiota meidän osastoltamme, eritoten minusta ja työstäni sekä 3) tietoa, jonka jättää mielellään johtoryhmän päänsäryksi jatkossakin.

Käytinkin kuutisen minuuttia miettimällä, millainen tieto sitten oikeasti edistäisi työhyvinvointia. Päädyin kolmenlaiseen tietoon. Esittelen tulokset seuraavaksi:

1. Oman työn tekemiseen läheisesti liittyvä info, joka usein liikkuu epäformaalisti, mutta joskus myös yrityksen virallisia kanavia pitkin ja/tai Hesarissa
2. Tieto siitä, että yyttäreitä ei ole lähitulevaisuuteen (= 20 vuotta) suunnitteilla. Tällainen tieto on rinnastettavissa yksisarvisiin ja keijuihin, sillä sellaisesta ei edes lyhyemmillä aikajänteillä ole olemassa yhtään varmaa ja todennettua havaintoa. Jos nyt joku menisikin sanomaan, että yyttäreitä ei ole tulossa, hänen epäiltäisiin välittömästi valehtelevan, sillä ei kai hän yt-neuvotteluista puhuisi, mikäli sellaisia ei olisi tulossa.
3. NASAn tiedotteet pätevästi popularisoituina.

Kun siis seuraavan kerran organisaationne tiedustelee, miten viestintää voisi kehittää, muistakaa kohta kolme ja jo ampaisee työhyvinvointi katosta läpi.

Töihinpaluu, mikä ihana tekosyy

Viime joulukuussa otaksuin, että päiväkoti saattaisi olla lapselle varsin kelvollinen vaihtoehto, vaikka oletettaisiinkin kotihoidon olevan rutkasti parempi.

Viime viikolla, kun katsoin kiukkuisena karjuvaa lasta ja pohdin, onko hänellä a) korvatulehdus vai b) TYLSÄÄ kolmen vatsataudissa himassa vietetyn päivän jälkeen totesin, että saatoin viime joulukuussa olla tosi väärässä. Meille se päivähoito on luultavasti hemmetin paljon parempi optio kuin himassa lapsen kanssa venyvä vanhempi. Etenkin jos se vanhempi olen minä.

(Haluan tässä vaiheessa huomauttaa, etten todellakaan halua tehdä mitään yleistyksiä tai oletuksia siitä, miten muiden tulisi lastenhoitonsa järjestää. Tätä postausta kannattaa lukea ns. case-studyna. Tiedän myöskin, että monenkaan kotivanhemman päivää ei voi kuvata "venymiseksi" - ongelma on siinä, että minun päivääni juuri mikään muu sana ei yhtä osuvasti kuvaisi.)

Oikea vastaus oli siis bee. Tyttärellä oli niin tylsää, että meinasi päälaki irrota. Perjantaiaamun hymy päiväkodin pihassa oli leveääkin leveämpi.

Okei, sairaspäivät ovat erityistapauksia, koska lapsen kanssa ei ole syytäkään lähteä ihmisten ilmoille. Joko lapsi ei jaksa moista tai sitten oksentaa jonkun päälle, eikä kellään ole hauskaa. (Niin, sairaspäivä, mikä ihana tekosyy olla poistumatta kotoa.)

Silti. Lapsi tarvitsee virikkeitä hemmetin paljon enemmän kuin olin ikinä kuvitellut - kyllä, jostain syystä olin ajatellut, että hänestä on kivaa hiimailla sisällä ja tutkia kirjoja. Onhan se minustakin kivaa. Minusta sen sijaan ei ole kivaa möyriä hiekassa, mutta ilmeisesti omista preferensseistäni ei todellakaan voi vetää johtopäätöksiä mihinkään suuntaan.

Jos siis olisin jäänyt kotiin hoitamaan lasta, kukaan ei olisi koskaan tyytyväinen. Lapsi olisi jatkuvasti virikepulassa ja minä olisin jatkuvasti stressisykkyrä hiekkalaatikon reunalla, kiukkuisena, kärttyisänä ja luultavasti kaikin puolin kauheana. Koska olen vähän hidas, olisin tajunnut ehkä ensi keväänä sen, minkä kaikki äititoverini jo tietävät: päivät ovat helpompia, kun käydään ulkona. Silloinkin olisin tapellut leikkipuistossa seisoskelua vastaan kirkuen ja potkien ja lapsi olisi kasvattanut juuret kärryihin. (Vaihtoehtokin on: olisin voinut olla se mutsi, joka lukee kännykältä kirjaa samalla, kun mukelo ottaa jalat alleen. Seisoskelunsietokykyni on alikehittynyt.) Bonuksena koira jäisi nykyistäkin pahemmin lapsipuolen asemaan - en oikeasti käsitä, miten muut koiralliset hanskaavat sekä koiran että lapsen ulkoilutuksen. Koira kun ei ole koskaan tervetullut mihinkään, missä on lapsia.

Meillä homma menee nyt siis jotenkin näin:

Piirsin uuden havainnekuvan: perheen päivähoidolliset ratkaisut ovat osoittautuneet onnistuneiksi.

Päiväkodissa (kyllä, meillä kävi tämän suhteen lottovoitto) lapsi on pienessä ryhmässä, jossa on loistava hoitajakunta. Koko päiväkodin ajatusmalli on ihan mahtavan lunki ja leikkiin keskittyvä, ja ulkoilukin hoidetaan usein luonnontilaisessa puistossa. Lisäksi päivittäisellä aktiviteettilistalla on lukemista ja laulamista. Muuta sitten fiiliksen mukaan. Pienellä ihmisellä on tilaisuus tutustua ikätovereihinsa ja oppia, ettei heiltä saa kädestä viedä leluja (ilmeisesti valitukset siitä, miten "vauva otti minulta lelun" ovat yleistyneet ryhmän kaksivuotiaiden keskuudessa.) Kerran kuussa on pienimmilläkin jumppaa. Ulos pääsee aina eikä vain silloin kun mutsikin viitsii. Ruokalistalla on pinaattilettuja. Ja äiti on yleensä iltaisin niin ikävissään, että keskittyy mukeloonsa ihan täysillä.

Tiedän, että tämä teksti kertoo minusta valtavasti eikä varmasti kaikkien mielestä mitään kovin hyvää: ei, minä en pärjäisi kotiäitinä. Mutta kun kerran yksivuotias tykkää päiväkodissa käydä, en todellakaan häpeä. Eläköön laadukas päivähoito ja laumassa kasvavat lapset!

Back at the old drawing board

Lienette jo sydän kurkussa odottaneet tietoa siitä, miten töihinpaluu sujui? Ai ette vai? Kerron silti: tämä on ihan mah-ta-vaa. Paras ajatukseni IKINÄ. Harmi, että sain sen jo viime heinäkuussa, mutta voihan olla, että joskus tulee vieläkin parempi ajatus. Viime heinäkuussa luonnostelin ajatuksen miehelle, joka näytti peukkua.

Alkuperäinen idea ei aivan toteudu, sillä jos mukelon laittaa päiväkotiin muulloin kuin elokuussa, hän joutuu ilmeisesti toiselle puolelle kaupunkia, tai ehkä maata. Päiväkotipaikan suhteen täällä jännätään yhä.

Ensi alkuun jännitti etenkin se, miten korvaamattomaksi kotioloissa osoittaudun - ovatko ensimmäiset päivät pelkkää itkua ja äidin ikävöintiä? Olisi ehkä kannattanut tehdä se vesilasitesti* ja lopettaa moinen stressaus**. Lapsi näyttää tyytyväiseltä kuin porsas mudassa. Isän kanssa on selvästi hauskaa.

Mieskin vaikuttaa tyytyväiseltä. Hengaavat tyttären kanssa paljon ulkona, ilmeisesti (pakko se on myöntää) rennommin kuin itse olisin ulkoillut. Olen hieman pakko-oireinen, mitä rutiineihin tulee, ja luultavasti olisin hoksannut vasta elokuun 20. päivä, että edes jonain päivänä olisi ollut kiva mennä loikoilemaan viltin päälle puistoon sen sijaan, että kävelee lapsen ja koiran kanssa kymmenen kilometriä ja miettii sitten, miksi väsyttää. Tänään lapsi oli nauttinut voikukan, mutta mies rauhoitteli hämmentynyttä minua: "tietääkseni ei kokonaista". Hyvä.

Minä se vasta olenkin tyytyväinen. Olen syönyt jo neljä lounasta Hima & Salissa, jossa on a) salaattipöytä, jonka on joku muu kasannut, b) erinomaista ruisleipää ja c) loistavaa sapuskaa - myös kasvisvaihtoehdot ovat yleensä mainioita. Syömään mennessä joutuu taistelemaan tilasta, mutta toisaalta kukaan ei ole vielä halunnut syliin kesken lounaan. Töihin saa myös laittaa kengät, joita ei uskalla käyttää, mikäli aikoo kantaa vauvaa. Laukussa ei ole vaippoja tai hedelmäsosetta, mutta naamassa on ripsiväriä ja hiuksetkin tulee kammattua joka aamu. Mikä parasta, työtehtävät ovat kiinnostavampia kuin pohtia, kuinka paljon nokkamuki tänään falskaa. (Huomaatteko, en ole täysin pinnallinen.)

Oikeasti parasta on silti se, että lapsen kanssa on iltaisin paljon hauskempaa. Olen iloisempi. Jaksan heitellä ja suukotella tytärtä, syöttäminen ei turhauta ja ärsytä ja iltapäivällä on jo kova ikävä. Voi olla, että tämä on jotain kummallista kuherruskuukautta, mutta ... en usko. Kuten mies sanoi hoitohommiin jäädessään: tämä on hyvä näin.

* Laitetaan sormi vesilasiin ja otetaan se pois. Jos veteen jää kuoppa, on korvaamaton. Kuulin tämän ystäviltä. Paras testi ikinä. Paljon parasta tässä postauksessa.
** Arvatkaa, harmittaako, etten olekaan korvaamaton? Ei tippaakaan. Tuntuu kuin olisin ottanut henkivakuutuksen: jos mulle käy jotain, nuo kaksi pärjäävät silti, takuulla.