Musiikkikatsaus

En tiedä teistä, mutta minulle tulee hieman omituinen olo, kun löydän itseni telkkarin äärestä katsomasta Jari Sillanpäätä ja itkemästä.

En itkenyt Sillanpään valkoiselle puvulle vaan biisille. Alfonsina y el mar on musiikiksi puettua surua. Vaatimattoman mielipiteeni mukaan paras tulkinta (myönnettäköön, että myös suunnilleen ainoita, joita olen välittänyt tutkia) löytyy levyltä Los Pajaros Perdidos. Kelpo levy muutoinkin; sillä taitaa olla myös jokunen iloinen biisi.

Kesän ollessa kauneimmillaan olemme ehkä Flow-festivaalilla, jos laiskanpulskeina porvareina saamme ostettua liput. Siellä esiintyy laulu- ja soitinyhtye Nick Cave & The Bad Seeds, suuri rakkauteni teini-iästä alkaen.

Elän jatkuvassa harhassa, jonka mukaan Nick Caven uusin tuotanto on jäänyt minulle vieraaksi. "Uudeksi tuotannoksi" lasken näemmä kaiken sitten vuoden 1997 The Boatman's Call -levyn jälkeen ilmestyneen. Tarkempi tarkastelu, jota olen viime päivinä harjoittanut, osoittaa, että aivan näin ei ole. Vuoden 2001 No More Shall We Part  on kuitenkin ilmestynyt itselleni niin vaikeana aikana, että liekö tuo ihmekään, jos sekä pääni että sydämeni on sitä hylkinyt. Varsinaisesti itselleni vieras levy on kuitenkin ollut vain Dig, Lazarus, Dig!!! - kolme huutomerkkiä on varmaankin jonkinlainen vitsi, mutta nyt ei naurata, olen kuunnellut Alfonsina y el marin jo kolmesti.

Huomaan vihdoin saavuttaneeni sen kypsän iän, jossa kaikki kiinnostava musiikki on jo tehty, mutta kyllä se varmasti menee ohi.

Joka tapauksessa, siltä varalta, että palatte halusta tutustua palavan rakkauteni kohteeseen, Nick Caveen, tein soittolistan. Oikeastaan tein sen omaksi ilokseni, mutta ehkä se kiinnostaa teitäkin. Jos kiinnostaa, laittakaa shuffle päälle, sillä minulla on tapana muodostaa soittolistoja laittamalla biisejä joko kronologiseen tai aakkosjärjestykseen. Jos ei kiinnosta, kuunnelkaa ainakin Alfonsinan laulu (linkki löytyy tuosta ylempää.) (Nenäliinat!)

Kädet ja aika

Tänään havahduin siihen, että käteni eivät ole enää aivan nuoren ihmisen. Eivät ne vielä ole vanhankaan kädet, mutta jotain on kuitenkin tapahtunut. Jotain, jonka epäilen olevan osin peruuttamatonta: aiemmin kuivuus hävisi rasvauksella, mutta näille ajan merkeille ei taida mitään voida.

(Ehkä käsieni iho olisi yhä nuori, jos olisin parikymppisenä rasvannut ahkerasti? Epäilen vahvasti, enkä kadu mitään.)

Olen kuullut teorian (tieteiskirjassa, mutta kuitenkin), jonka mukaan lapsuuden kesät ovat pidempiä, sillä niiden suhteellinen osuus eletystä elämästä on isompi. Kun pääsemme elokuun loppuun, kuluva kesä on ollut lapseni elämästä kahdeksasosa, minun elämästäni puolestaan sadaskolmaskymmeneskuudesosa.

Toivottavasti pääsen tilanteeseen, jossa viimeksi kulunut kesä on ollut elämästäni 1/360 ja jaksan epäilemättä ryppyisillä käsilläni neuloa sukkia lähipiirille. Enkä vieläkään kadu sitä, etten lätrännyt käsirasvan kanssa.

Sananen kesäjuoksuvaatteista

Näin kesällä ollaan jälleen tilanteessa, jossa juoksuvaatetusta tulee miettiä. Käytännössä mitä vähemmän, sen parempi (etenkin hellekeleillä), mutta siveyteen vaaditaan vähintään alushousut ja kivuttomuuteen urheiluliivit.

Helpointa on laittaa shortsit.

Juoksushortseissa on kuitenkin nähdäkseni useita puutteita. Ensinnäkään niissä ei ole taskuja, koska väitetysti suuri osa muista maailman juoksijoista ei halua älypuhelimensa paukkaavan jalkaansa vasten. Nössöt, sanon minä.

Toiseksi naisjuoksijoille tehdyt shortsit ovat lahjepituudeltaan noin kolmen sentin luokkaa. Se näyttää tosi ässältä mallinukella, jonka ei tarvitse oikeasti juosta, ja sopinee myös maratonarin rasvaprosentilla varustetulle yksilölle. Naisihmiselle, jolla on rasvakudosta, lyhyt shortsimalli on kiusallisen lisäksi myös potentiaalisen tuskallinen. Sanon tämän kokemuksesta, siskot ja veljet. Juoksuvaateteollisuus on täynnä sadisteja.

Olen ratkaissut asian kahdella tavalla:

1. Korisshortsit. Hankin viime kesänä halpisurheiluliikkeestä (rumat) korisshortsit, jotka ovat juostessa kuitenkin aika mukavat. Lisäksi niissä on kaksi Australian mantereen kokoista taskua, jonne älypuhelimen lisäksi mahtuu muukin lenkillä tarvittava rekvisiitta. Laajan mallin vuoksi reidetkään eivät ole piestyt lenkin jälkeen.
2. Koska aion juosta puolimaratonin, mutten kehtaa korisshortseissani, nauravat vielä, päädyin ostamaan myös kunnolliset juoksushortsit - edellämainitun halpisurheiluliikkeen miesten puolelta. Suosittelen luovaa shoppailua kaikille, jotka haluvat juoksuvaatteiltaan enemmän peittävyyttä kuin sen, mihin laki tarkalleen ottaen velvoittaa. Miinuksena on, ettei näissä ole taskuja, joten mukaan on otettava vyö, jonka taskuun älypuhelin sullotaan. Vyö on juostessa hyvä, mutta jos puhelimen joutuu irrottamaan siitä mistään syystä kesken juoksun, loppumatkan pääseekin pistelemään silkka raivo käyttövoimanaan.

Ne yhdet hipsterimitan shortsini (minulla siis todella on kolmet, voi herra isä että tämä varustelukierre hävettää minua) aion tuunata käyttökelpoiseksi leikkaamalla alle leggareista lyhennetyn version ja väittämällä sitä integroiduksi osaksi. Kukaan tuskin kehtaa ääneen väittää valehtelijaksi. Ei ehkä kuumimpien hellekelien ratkaisu, mutta laiskimpien pyykinpesuviikkojen kyllä.

Lopuksi vielä havainto siitä, että juoksukenkien kannattaa toden totta olla mieluummin hieman liian isot kuin hieman liian pienet. Yksi kynsistäni on kynsilakankin alla selvästi mustunut (epäilen syyksi vanhoja kenkiäni.)

- Katso mun ällöä varpaankynttä! sanoin miehelle.

- Mitä niistä? kysyi kynsiä tihrustava mies.

Tästä huomataan, että liian pienet juoksukengät voivat johtaa esimerkiksi vakaviin perheriitoihin.

Aukeamispaine saavutettu, varoventtiili aktivoitu

Verenpaineeni on nousussa hieman samaan tapaan kuin pörssi ei ole.

Kirjabloggaajat pörhistelevät, kun Nytissä julkaistiin kriittinen artikkeli kirjablogeista. (EI! Me kirjabloggaajat olemme kaiken kritiikin yläpuolella!) Mutta mitäpä siitä Bergin jutusta sanomaan, kun kaikki olennainen on sanottu jo Luutii-blogin tekstissä. Lukekaa sieltä.

Hieman asiaa liipaten blogimaailmalle ollaan luomassa ohjeistusta mainossisällön suhteen. Olen täysin rinnoin yhtenäisten toimintatapojen kannalla, mutta ohjeistusluonnosta on kritisoitu milloin milläkin kulmalla yleensä väninällä siitä, että blogimaailma muuttuu ohjeiden myötä harmaaksi massaksi, jossa kaikki omintakeinen ilmaisu katoaa. "Sananvapauden loppu", toden totta.

Harmaan massan tulkitsen pienen ihmettelyn jälkeen tarkoittavan sitä, että osalla bloggaajista ei ole aikaa enää muuhun kuin tuotekehuihin pientä palkkiota vastaan. Näyttäähän se tosi ikävältä, jos joka postaus alkaa maininnalla tuoteyhteistyöstä. Siis bloggaajan kannalta ikävältä.

Oma, erityisen nuiva kantani tähän asiaan on, että 

1. Kyllä vain, bloggaajat ovat osaltaan vastuussa mediaympäristöstä ja siitä, millaisen kuvan em. mediaympäristö antaa esimerkiksi siitä, millaisia esineitä menestyvä aikuinen ihminen omistaa, ja jokaisen bloggaajan on tämä vastuu sekä tiedostettava että kannettava. Ei riitä itkeä, että lukijoita ei kukaan kauppaan pakota ja missä on medialukutaito.
2. Se, että printtimediassa toimitaan epäilyttävästi, on lapsellinen ja typerä peruste sille, että bloggaajienkin pitää saada toimia epäilyttävästi.
3. Ihminen, joka vakavalla naamalla väittää, ettei ilmainen tavara vaikuta häneen mitenkään, luultavasti valehtelee. Mahdollisesti myös itselleen. Anteeksi, en jaksa pehmennellä sanojani - jos tekee mieli älähtää, anna mennä. Suosittelen kuitenkin hetken pohtimaan, miksi älähdyttää.*

Tästä kirjoitti minua paremmin Tiiti Lilyssä.**

Espoolaisen lähiön sydämellisiin herra Lampéneihin en jaksaisi ottaa edes kantaa. Olen edelleen sitä mieltä, että hyväosaisen ihmisen minimivelvollisuus itseään ja maailmankaikkeutta kohtaan on tunnistaa ja tunnustaa hyväosaisuutensa - sen sijaan, että naamioisi ahdasmielisyytensä yllättäväksi ja perin espoolaiseksi huoleksi liito-oravista ja siitä, että omat verorahat kuluvat invatakseihin. Voi herra tule ja puserra.

Mutta tästäkin kirjoitti Saara todella hienosti ja vähemmän provokatiivisesti, suosittelen.

Kiitos, helpotti.


* Minuun esimerkiksi ilmainen tavara kyllä vaikuttaa, mistä syystä vältän sitä kaikin keinoin. En myöskään ole pyrkinyt hankkimaan itselleni mitään sponsoridiilejä. Voi toki olla, etten sellaisia saisi, vaikka haluaisinkin, mutten halua edes ottaa selvää.
** Jos tulee sellainen olo, että olen plagioinut Tiitin postauksen ensimmäistä kommentoijaa, se johtuu siitä, että kommentoija olen minä. Monikanavaviestinnän hengessä.

Vailla vakinaista laumaa

Kävin brunssilla bondaamassa syysmutsien ryhmämme kanssa. Meillä on huippu perhevalmennusposse, jonka kanssa tapaamme säännöllisesti yhä - milloin lasten kanssa, milloin ilman. Brunssille mentäessä diili oli, että kaikki saavat ottaa lapsen mukaan, jos haluavat. Kukaan ei halunnut.

Ei-maksettu mainos seuraa: Alian brunssi Mustikkamaalla oli ihan mahtava ja miljöö ihana. Jos nyt jostain pitää narista, niin pääruoka oli turhan suolaista, mutta skumppa oli kuivaa, joten väliäkö silläkään.

Olen ollut perhevalmennuskamuista iloinen siksi, että olen ihmistyyppiä, jolle pysyvä ja stabiili kaveripiiri ei ole erityisen tärkeä tai edes kovin luonteva asia. Minusta on ihanaa tutustua ihmisiin erilaisissa yhteyksissä, ja läheisimmät tyypit ovat sitten usein niitä, jotka luontevasti liikkuvat kontekstista toiseen.

Tällaisen sukkuloinnin etuna on se, että tapaa koko ajan ihania ihmisiä, joihin parhaimmillaan suorastaan ihastuu. Toinen bonus on siinä, että kohtaamiset tapahtuvat luontevasti: jos kukaan lähipiiristä ei ole paksuna, ei hätää, sillä perhevalmennusryhmässä kaikki muut ovat, sieltä saa tukea.* (Parhaimmillaan sieltä saa mahtavia ystäviäkin.)

Siinä, ettei ole luontevasti ja lujasti osa mitään tiettyä ryhmää, on  haittapuolensakin. Noin 100% ihmisistä, joiden kanssa olen nykyisin aktiivisesti tekemisissä, on tavattu ylioppilaskirjoitusten jälkeen (alkuperhettä lukuunottamatta toki.) Välillä, etenkin opiskeluaikana, vitutti ja ahdisti kun ei löytänyt luontevaa paikkaa sellaisten pakkojuhlien hetkellä, jolloin kaveripiirit kokoontuvat yhteen. Läheisin ystävänikin vietti joka jumalan juhannukset ja uudet vuodet urheiluporukkansa kanssa - en tosin ikinä sanonut hänelle, että se harmitti, koska a) minusta se ei ollut hänen ongelmansa ja b) olen myös kohtuullisen mielelläni viettänyt suuria bakkanaaleja himassa, joten ehkä pelkäsin, että hän olisi - sosiaalisesti hyvin fiksuna ja lämpimänä ihmisenä - kutsunut minut mukaan. Kavereiden mökeillä vietetyt juhannukset ovat kaikesta hauskuudestaan huolimatta olleet minusta jotenkin lohduttoman turvattoman tuntuisia.

Ja käyhän tässä sitten niinkin, ettei kenenkään kanssa voi muistella ala-asteen aikaisia toilailuja, sillä ne tyypit ovat kadonneet maailman tuuliin aikaa sitten. Mutta aika aikaa kutakin, kuten mummoni väittää jonkun pässin joskus sanoneen.


* Suosittelen siis perhevalmennusryhmässä, myös jatkotapaamisilla, käyntiä kaikille. Jos porukka tuntuu luontevasti toimivan yhdessä, sähköpostiosoitteet ylös vain ja kahville. Tiedostan, että monille koko konsepti aiheuttaa angstia, mutta se ei aina kannata.

Riittoisaa viherrystä

Sunnuntain Hesarissa Leo Stranius sanoi jotain sen suuntaista, että hänestä on kohtuutonta, kun muut syyllistyvät hänen valinnoistaan - vaikkei hän pyri kenenkään muun elämää arvostelemaan.

On se minustakin kohtuutonta. Artikkeli oli silti minusta jotenkin vähän outo. Aikani asiaa makusteltuani tuli mieleen joku kasvissyöntikampanja, jonka sivuille tuli joku vegaanitar pätemään, miten kuukauden kasvissyönti ei riitä mihinkään. Kaikkien pitäisi alkaa vegaaneiksi.

Ottamatta kantaa väitteen totuusarvoon sinänsä en voi olla miettimättä, miltä viesti kuulostaa sellaisissa korvissa, joissa ekovirret eivät soi. Ai aha, turha lisätä kasvisaterioiden määrää ruokavaliossa, sillä ei ole mitään merkitystä. Saisinko lisää ribsejä silvuplee.

Straniuksen haastattelussa oli hieman samanlainen sävy. Haastattelun perusteella Straniuksen elämä on useimmille meistä jossain epämukavuusalueen toisella puolen niin kaukana, että hyvä jos sinne edes näkee*. Kun sitten loppukaneetiksi vielä sanotaan, että tästäkin kulutuksesta pitäisi leikata ja reippaasti, aika moni viskannee kädet pystyyn.

Mutta eihän isoja muutoksia pidäkään rysäyttää kerralla menemään! Ja jos rima asetetaan avaruushissin tasolle, sisu menee kaulaan. On helpompaa jättää yrittämättä.

Vaan en minäkään tiedä, miten näistä pitäisi viestiä. Siitä olen kyllä Straniuksen kanssa samaa mieltä, että poliittisia päätöksiä vaaditaan (Keppiä! Ruoskaa! Painot jalkaan ja järveen!)** - jos jäädään odottelemaan, että kulutus vähenee vapaaehtoisesti, maailmankaikkeus ehtii luhistua ennen kuin mitään tapahtuu.

Ja juokseminen - minä sanon teille. Se on ok. Mutta iisisti sen varustelukierteen kanssa.

* Kyllä, minä tiedän, että kaikkeen tottuu. Paitsi, jos ei edes kokeile. 
** Tarjoan viinilasillisen ekalle, joka keksii sarjisviitteen. Ellei ensimmäinen, joka sen keksii, ole peloittava nettistalkkeri. Tosin miksipä hän täällä olisi.

Happy as a pig in the mud

Tarjosin itselleni virkistävän jalkahoidon Herttoniemenrannan biitsin mudassa.

Ihan oikeasti äitiydessä vaikeinta on ollut luopua niistä hetkistä, jotka ennen lasta saattoi elää täysin omanapaisesti. Onneksi mudan kaivelu varpailla oli lähestulkoon yhtä tyydyttävää kuin rannalla kirja kädessä löhöäminen. Kokeillaan toistekin.

Ensi kerralla aion myös a) pukeutua itse niin, että voin kahlata rennosti, ehkä ottaa jopa vaihtovaatteet ja b) hankkia muksulle jonkinlaista uimavaatetta niin, ettei tarvitse miettiä, josko saamme kohta kaikkien vihat päällemme kun lapsen vaipan absorbentit lähenevät vesirajaa. (Eivät absorboineet itseään uimaveteen, huoli pois.)

Aikaisemmin päivällä otimme ilon irti auton omistajuudesta ja ajoimme Porvooseen brunssille. Bistro Sinne oli ihan mainio, kerta kaikkiaan. Maisema tosin oli vähän tylsä, jos katsoi ulos, mutta onneksi sisälläkin riitti tuijoteltavaa, sillä sisustus oli hurmaava. Ja ruoka, ai ai. Mies, joka ei ylisanoja latele, sanoi pääruokalohen ihan sulavan suussa. Oikeassa oli. Myös alkuruokapöytä oli huippu, lähiruokaan keskittyvä. Suosittelen kaikille, joilla on tapana ajella Porvoon seudulla etsimässä brunssimahdollisuuksia.

Tarkoitus oli käppäistä kirkolla ruoan jälkeen vähän enemmänkin, mutta siirtyessämme paremmille käppäilymaastoille autolla oli seurueen taapero nukahtanut jo siinä vaiheessa, kun autolle etsittiin parkkipaikkaa. Kesäretki Porvoossa siis hieman typistyi ja muuttui kesäretkeksi rannalle.

Myöhemmin päivällä mies korjasi akkuvikaista puhelintani eri puolilta maailmaa eBayn kautta tilaamillaan osilla. Kokemus oli hermojaraastava ja miestä oli kielletty käyttämästä sanoja "hups" tai "oho"*, mutta tulos näyttäisi olevan hyvä. Olen ihan huippuiloinen, en todellakaan jaksaisi vaihtaa kulutuselektroniikkaa. Siitäkin tykkään, että puhelimen kotihuolto on jokseenkin mahdollista, kiitos internetin (ja ehkä myös miehen (diplomi)sähköinsinööriopintojen.) Siitäs saat, typerä kertakäyttökulttuuri!


* Suloinen kosto niitettiin esittämällä korjausprosessin lopuksi kysymys "Hetkinen, mikäs osa toi on?"