Mitali kourassa on helppo hymyillä, mutta portaissa sekään ei auta

Pääsin kuin pääsinkin maaliin eilen.

Antakaas kun kerron. Alkuun hieman jännitti. Minua jännitti se, jaksanko juosta puolimaratonin. Kaikkia muita jännitti, ymmärränkö keskeyttää, jos esimerkiksi katkaisen jalkani tai saan sydänkohtauksen.

Lisäjänskää toi sää, joka oli helteen puolella. Soitellen sotaan -tyyppinä olin liikkeellä ilman minkäänlaista päähinettä, joten minut pakotettiin joko a) ostamaan urheilupäähine paikan päältä tai b) käyttämään äidin silkkihuivia. Taivuin kaivamaan kuvetta.

Voi nainen, jos tietäisit, mitä on edessä, tietäisit, mitä on jännitys.

Juoksu sujui alkuun mallikkaasti, jos kohta syke oli aika korkealla. Pistin tämän jännityksen piikkiin kunnes viiden kilometrin kohdalla vilkaisin vauhtia ja totesin senkin olevan aika kova. Lienee harjoituksen puutetta: joinakin päivinä juoksuvauhti ei tunnu olevan tietoisen kontrollin alaista ollenkaan, ja sanomattakin on selvää, että juuri tällainen päivä osui lauantaille.

Tässä vilkutellaan jälkikasvulle ensin ja kirmataan tiehensä sitten.

Kympin jälkeen tökki. Tulkoon mainittua, että jalat kremppasivat koko matkan ajan hieman, alusta asti, mutta kympin kieppeillä edes Hämeenlinnan kauniit maisemat eivät auttaneet. Reitin tämä osa juostiin teollisuusalueella - kertonee jotain paikallisesta teollisuudesta se, että sielläkin oli enimmmäkseen vihreää. Valitettavasti siellä oli myös leveitä teitä, kuumaa asfalttia ja tylsää kuin laskentatoimen luennolla. Ainoa lohtuni oli se, että maratoonarit kiersivät tuon pätkän kolmesti, me puolikkaan juoksevat selvisimme kierroksella.

14 kilometrin jälkeen oltiin jätetty taakse (Haruki Murakamia lainatakseni) Gibraltarin salmi: olin juossut pidempään kuin ikinä ja edessä oli tuntematon ulappa. Juoksu tuntui jo jossain määrin raskaalta, joten sovin itseni kanssa, että tästä eteenpäin kaikki on voiton puolella: jos on pakko keskeyttää, voin tehdä sen.

17 kilometrin kohdalla päätin selvitä maaliin vaikka hampaillani. Enää vaivaiset neljä jäljellä! Pffft.

19 kilometrin kohdalla tulin siihen tulokseen, että Murakamin What I Talk About When I Talk About Running oli (vaikkakin mainio kirja) täysin väärä kuuntelukokemus ensimmäiselle puolimaratonille. Mitä olin ajatellut valitessani juoksun tuskasta kertovan opuksen? Vinkki: valitkaa nyt hyvän tähden jotain, joka vie ajatuksenne pois juoksemisesta.

Vähän ennen kahtakymppiä jalka kramppasi, mutta siiitä vielä selvittiin. Kahdenkympin merkin jälkeen jouduin kävelemään pätkän, mutta maaliin jaksoin kuitenkin hölkytellä ajassa 2 h 43 min ja jotain. Aika oli tietenkin ihan kauhean huono; jos kisassa ei olisi juostu myös maratonia, järjestäjät olisivat tässä vaiheessa keräilleet varmaan kamojaan suurieleisesti, mutta koska maraton juostiin, sain aplodit yleisöltä ja mitalin järjestäjältä. Yhtäkkiä ei vituttanut enää yhtään.

Parasta ja siisteintä koko juoksussa oli se, miten reitin varrella kannustettiin niin mahtavasti kaikkia juoksijoita. Tuli älyttömän hyvä mieli - ja kyllä se askeltakin kevensi!

Yllättävintä oli puolestaan se, miten vatsa meni istumalakkoon juoksun jäljiltä. Syöminen ei tullut kysymykseenkään, eikä juomaakaan huolittu alas kuin teelusikallisia kerralla.

Heti juoksun jälkeen olin niin puhki, että pyysin erästäkin Vihreää Lintua potkaisemaan napakasti, jos harkitsen moista rääkkiä toiste, mutta jo illalla saunassa aloin suunnitella seuraavaa juoksutapahtumaa. Äkkiä sen tuskan unohtaa. Turhan äkkiä.

Tänään olikin sitten kiva ihailla mitalia ja hoitaa jalat. Kynsilakka peittää kivasti juoksussa mustuneet kynnet ja rakkolaastarit saattavat tuoda kävelyn jälleen mahdollisuuksien piiriin.

Onnellisuudesta projekti

Kun Eeva Kolu kirjoitti Gretchen Rubinin kirjasta The Happiness Project, hyppäsin minäkin kirjaston varausjonoon.

Eilen aloitin. Sivulla 2 Rubin huomaa usein miettineensä seuraavaa:

"Is this really it?" I found myself wondering, and answering, "Yep, this is it."

No, nyt on niin, että olen aika onnellinen siitäkin huolimatta, että minunkin elämääni kuuluvat tunteet, joita Rubin ensimmäisessä luvussa listaa: turvattomuus, alakuloisuus, syyllisyys ja (suomennos on omani) innottomuus.

En ole ikinä tullut edes ajatelleeksi, että todellinen onnellisuus tarkoittaisi tämänkaltaisten tunteiden eliminointia. Tarkoittaako se? Pitäisikö sen tarkoittaa?

Ehkä Rubinkaan ei oikeasti ajattele näin. Ehkä minä projisoin häneen joitakin kielteisiä tunteitani ärtymyksen ja raivon väliseltä akselilta, liittyen (biologiseen) isääni. Luin Rubinin tekstistä faijan suosikkivirren aiheen, joka on* se, miten elämä vain lipuu ohi. (Isäni käyttämä aikamuoto tosin kuuluu, että elämä vain meni jo ohi, vastuuta kanniskellessa, ja nyt onkin sitten hyvä hetki viettää jäljellä olevat vuodet sitä märehtien.)

Hyvä on. Herra Freud saattaisi hieroa käsiään yhteen tyytyväisyydestä minut kohdatessaan, mutta kuitenkin on sanottava, että minusta keskimäärin elämä on ihanaa.

Se on ihanaa siitä huolimatta, tai ehkä juuri siksi, että siihen kuuluu vastuuta - ja jopa kotitöitä, joista en pidä, kukapa niistä pitäisi. Eivät kai kotityöt silti tee kenestäkään onnetonta. Tai no, jos kotityöt tekevät ihmisestä onnettoman, ehkä The Happiness Project olisi lukulistalla ihan paikallaan.

Aina ei ole hauskaa, mutta onnellista voi aika usein olla.

En myöskään todellakaan koe elämän vain lipuvan ohi. Toimijahan minä olen, enkä sivustaseuraaja; elämä ehkä lipuu, mutta ei ohi. Olen tiukasti messissä ja aion sitä olla vastaisuudessakin. Ystävät, vain tentit, joihin ei jaksanut lukea, lipuvat ohi. No, joskus ehkä myös deadlinet, mutta ne pikemminkin kiitävät.

Nyt en tiedä, jatkanko kirjan kanssa vai en. Karvani nousevat pystyyn pelkästään siitä ajatuksesta, että onnellisuuteen vaaditaan projekti - kirja todella lupaa ohjeet siihen, miten kukin voi aloittaa oman onnellisuusprojektinsa. Lisäksi onnellisuuden osaoptimointi kuulostaa hieman rasittavalta.

Toisaalta, kuten ehkä huomasitte, tietyt oman elämäni tilanteet saavat verenpaineeni jyrkkään nousukiitoon. Se ei ole omiaan ainakaan lisäämään onnellisuutta.

Onko joku lukenut Rubinin teoksen? Kannattaako sen parissa jatkaa? (No, nyt kun luin tuon turkulaisbloggaajan tekstin uudestaan, saatan sittenkin antaa kirjalle toisen mahdollisuuden.)

Onhan tätä onnellisuutta hyvä välillä pohtiakin. Itse olen viime aikoina ilahtunut muutamasta tekstistä, jotka aihetta tai sen lähialueita käsittelevät: 

1) Leluteekin Emilia kirjoitti hienosti elämän tarkoituksesta.
2) Michael Foleyn kirja The Age of Absurdity kertoo onnellisuudesta, muttei niinkään projektien kuin ajattelutavan kautta.

* Mikäli olen hänen sähköpostiviesteistään oikein ymmärtänyt, ja jos en ole, en kaipaa lisäselvityksiä.

Ostoshaaste 2013 - Q2

Ruoska-aika, lapset.

Tämä kakkoskvartaali meni osin hienosti (huhtikuussa en tainnut ostaa juuri mitään) ja osin lepsusti. Käytämme hieman erilaista jaottelua kuin ykköskvartaalissa.

Kengät:

• Tennarit
• Juoksukengät
• Kiilakorkoiset

Yhteenvetona huomautan, että kaikille on tullut yllättävän paljon käyttöä, joten ostokset sinänsä ovat olleet onnistuneet. Varsinkin juoksukengät ovat olleet riemullinen löytö - saadakseen luvan myyjältä niiden ostoon oli innokkaan juoksijattaren paineltava ympäri Kampin kauppakeskusta kandidaatit jaloissaan. (Niin, se olin minä, mutta kyllä te sen olisitte arvanneetkin jos olisitte sattuneet näkemään.) Myönteisenä ilmiönä vastaan on otettu esimerkiksi se, etteivät varpaankynteni enää yritä irrota. Mutta on niistä muistakin iloa ollut, sillä släbäreiden lisäksi en ole sitten muita kenkiä keväällä käyttänytkään.

Vaatteet:

• Kolme mustaa toppia
• Huppari
• Maksihame
• Bikiniyläosa

Käytän mustia toppeja kaiken alla, mutta osa vanhoista alkoi jo osoittaa integriteetin (ja ompelulangan) haihtumisen merkkejä. Täten uudet. Huppari oli ihan ääliöostos, rrrrrrakstan sitä, mutta se on niin neonvärinen, etten uskalla se päällä minnekään. (Äidit. Seuraus voi olla tämänkaltainen, mikäli ette osta lapsellenne neonvärisiä ulkoiluvaatteita kun he sellaisia kahdeksankymmentäluvulla vaativat. Arvokas oppimiskokemus jää saamatta.) Maksihame on ollut oikein mukava ja noin, mutta jos aivan rehellinen olen, luulen, että olisin pärjännyt ilmankin. Etenkin kun tingin standardeistani ja ostin trikoisen, vaikkei pitänyt. Bikiniyläosa tuli tarpeeseen, sillä äitiysloman aikana ostettujen biksujen toppi oli laajentunut kaapissa.

Juoksuvaatteet:

• Kahdet juoksushortsit. KAHDET. For crying out loud.
•  Juoksutoppi

Tämä tuntuu epäilyttävän vähäiseltä, koska minusta tuntuu, etten ole koko keväänä muuta tehnytkään kuin viettänyt aikaa urheiluvaatekaupoissa ja urheiluvaateverkkokaupoissa. Ilmeisesti en kuitenkaan ole ostanut juurikaan suhteessa kaupoissa luuhattuun aikaan. Shortsit #1 olivat virheostos, sillä niiden lahkeet olivat liian lyhyet, mistä seurasi tuska ja ahdistus. Shortsit #2 ovat taskuja vaille passelit. Juoksutoppi on sikäli mainio, ettei se hierrä mistään suunnasta.

Olen tässä välillä tosin myös saanut yhden paidan lahjaksi ja neulonut kaksi, mutta niitä ei mitenkään voida laskea eihän, lahjojen saaminen ja neulonta ovat molemmat pikemminkin harrastuksiani kuin kuluttamista.

Ensi viikon haaste

Ensi viikolla olisi sitten se päivä, jolloin - sain tästä tunteesta kiinni jo viime viikolla - seison lähtöviivalla ja ajattelen, että kohta mun pitää juosta kakskytyks ja jotain kilsaa. MIKSI teen tämän itselleni? Ketä voin syyttää?

Välillisesti se tarkoittaa myös, että ensi viikolla olisi syytä onnistua jossain, jossa ihan lähtökohtaisesti en nykyisin onnistu ikinä: tarpeeksi nukkumisessa. Pedissä olisi hyvä olla viimeistään puoli kymmenen, mutta itseni tuntien puoli yhdeltätoista olisi sekin vallan jotain.

Toiset osaa.

Toiset ei.

En tiedä, kumpi tulee olemaan suurempi haaste, se kakskytyks ja jotain vai ajoissa nukkumaan. Mutta ne ovat molemmat edessä vasta ensi viikolla. Ja ensi viikko, se on noin yleisesti ottaen hienoa aikaa, sillä eikös maailman paras reippaussananlaskukin kuulu seuraavasti: miksi tehdä tänään se, minkä voi huomennakin jättää tekemättä?

Pääasia päässä kohti uusia pettymyksiä

Aloitan negailulla. Lääkiksen pääsykoetulokset tulivat ja olivat odotetun mukaiset - tai no, koepisteiden potti oli realistisia odotuksiani suurempi. En silti voi täysin välttyä tunteelta siitä, että tuhrin hyvän tilaisuuden: alkupisteeni olivat nimittäin niin hyvät, että alimmalla hyväksytyllä koetuloksella olisin mennyt heittämällä sisään. Hieman itseinhon terän kirpaisua taittaa tieto siitä, että alin hyväksytty koetulos oli kuitenkin aika kaukana.

Mörhentelin miehelle, että olisi pitänyt lukea enemmän, monta tuntia joka yö. Mies näytti siltä, että sitten olisin luultavasti lataamossa, ja hän ehkä myös. Saattoipa olla oikeassa.

Piristin itseäni ennakkoon neulomalla päähepeneen. Suhteeni päähepeneisiin on noin keskimäärin sellainen, että pidän niistä kauheasti, enkä koskaan uskalla käyttää niitä. Tätä olen kuitenkin käyttänyt itsepintaisesti töissä jo monena päivänä. Tehostetun itsetietoisena olen näkevinäni, kuinka ihmiset katsovat päähepenettäni kieroon, mutten anna periksi. Naurakaa vain kaikki, minä rrrakstan päähepenettäni enkä mene kaappiin piiloon.

Tässä se on:

Lankana on puolikas jämänyttyrä Lang Yarnsin Linoa Kerästä (tämä mainos ei ole maksettu vaan muuten lahjottu; ruinasin langan ohessa itselleni paitaohjeen. Paitakin on valmis, mutta odottaa vielä muotikuvaajaa, joka ei kyllä selvästi aina ihan tajua, mihin pyrin, mutta ... No, siitä kuitenkin lisää myöhemmin.)

Ohje on ilmainen, mutta vaati rekisteröitymishässäkän, joka sai ihmisen toivomaan, että voisi vain maksaa ohjeesta koska se olisi helpompaa. Ja nyt sitten kun googlasin, ohje löytyi tuosta vain ilman rekisteröitymistä, olen masentunut.

Tovin harkitsin jo neulovani näitä useamman ja pistäväni pystyyn arvonnan, mutta sitten tuo yllämainittu tehostettu itsetietoinen nolostelu tuli kuvaan mukaan. Heh.

Tungen tänne loppuun vielä tiedotteen siitä, että jos nyt kenkään on kiinnostunut ihailemaan tieteiskirjallisuuden harrastajia, tulevana viikonloppuna siihen on Kaapelitehtaalla hieno mahdollisuus: tänään alkoi Finncon. Siellä voi myös bongata allekirjoittaneen kätevästi erään paneelikeskustelun lavalta (kun lupauduin keväällä avustamaan jollain tavalla, kuvittelin olevani esillä lähinnä narikassa. Niin se elämä kuljettaa.)

Lapsi ympäristörikoksena

Nykyään usein toisteltu mantra on, että pahinta, mitä länsimainen ihminen voi ympäristölle tehdä, on hankkia lapsia.

Väitteenä se on minusta hieman samaa luokkaa kuin ajatus siitä, että työntekijä on työnantajalle pelkkä kuluerä. Tietenkin juuri tämän kuluerän karsimalla säästöä syntyy valtavasti, mutta toisaalta, mistä tuloksesta?

Yksi ympäristörikos syöttää toiselle käpyä

En yritä tässä sanoa, että globaali ylikansoitus ja pullistelevat slummit olisivat iloinen ilmiö, vaan että länsimaissa laskevan syntyvyyden trendi voi jossain määrin olla jopa ongelma - ainakin tulevaisuudessa.

(Perustan muuten tämän tekstin pitkälti Kevin Kellyn kirjaan What Technology Wants ja siitä syntyneisiin, epäilemättä väärinmuistettuihin ajatuksiin. Virheet ja kärjistykset ovat omiani, mutta jos Kellyn osoitetaan olevan väärässä, kaadun mielelläni hänen kanssaan.)

Jos hyväksytään kaksi lähtöoletusta ihan alkuun? Ensinnäkin voidaan otaksua, että ihmiskunta haluaa ainakin noin keskimäärin jatkaa omaa olemassaoloaan, osana sitä luontoa, jonka tuhoamisesta se itseään mieluusti ja aiheestakin syyttää. Toiseksi voidaan kai olettaa, että tämän päivän ongelmat ratkaistaan huomisen teknologialla (eikä palaamalla takaisin luolakaudelle, josta toki ei olisi koskaan mihinkään edistyttykään jos olisi jotenkin hauskaa istua luolassa palelemassa ilman Internetiä.)

Kun lisäksi innovaatiot tarvitsevat ilmeisesti jonkinlaista väestöpohjaa - kaikista ihmisistä ei tule innovaattoreita, eikä toisaalta keksintöjen syntymisen kannalta ole kovin hedelmällistä, että potentiaaliset propellihatut eivät pääse juttelemaan keskenään, hommat kun eivät etene tyhjiössä - voidaan aikamme suosikkimantran vastaisesta ajatella jopa, että lapsen saaminen on vastuullisen, ympäristöstään huolehtivan ihmisen hommaa.

Etenkin, jos vastuullinen, ympäristöstään huolehtiva ihminen muistaa tarjota piltilleen tilaisuuden koulutuksen tai muun opin kautta toteuttaa potentiaaliaan ihmisenä - ja etenkin, jos hän ottaa ja lisääntyy jossain maassa, jossa vanhempien koulutustasosta piittaamatta kaikille halukkaille on tarjolla sellaista koulutusta, joka tarjoaa mahdollisuuksia pelastaa koko saakelin ihmiskunta. Poikkitieteellisen tiimin jäsenenä tietenkin.

(Toiseksi voidaan ajatella, että kehitysyhteistyö on mitä järkevin tapa kuluttaa ylimääräisiä roposia. Lapset, jotka eivät pääse toteuttamaan potentiaaliaan, koska koulutusta ei ole tarjolla, eivät ole kenenkään etu. Voi olla, että kurjuuden vähentyminen toisaalla ei vaikuta suoraan valtiolliseen bruttokansantuotteeseemme, mutta tulevaisuutemme kannalta sillä on silti merkitystä. Ja kyllä, uskon, että kehitysyhteistyössäkin on ongelmia, mutta se ei nyt ollut tässä pointtina.)

Koiran suhteen minulla ei ole mitään sanottavaa puolustuksekseni.

Yhdistelmähaaste

Hoo, olen tullut haastetuksi. Leijailen täällä haastepilvellä, sillä mikäänhän ei ole niin hauskaa kuin lista, paitsi ehkä kaksi listaa.

Ensin kysyi Jenni 11 kysymystä. Ne ovat tässä:

1. Onko sinulla juhannussuunnitelmia? (Tai jos vastaaminen venyy juhannuksen jälkeen, mitä teit?)
Olin mökillä - katsoin, kun kaksi lasta puljasi altaassa, uin, lyhensin miesparkani savusaunastanauttimishetkiä kiekumalla, että nyt kyllä järveen, luin ja juoksin. Nautin pari lasillista viiniä. Valitettavasti nautin ne iltana ennen juoksulenkkiä.

2. Mikä on parasta kesässä?
Vastaus on tuolla alempana, kesälistauksessa. Ehkä.

3. Entä odotatko jotain tulevalta syksyltä?
Itse asiassa oletan jokaiselta syksyltäni, että kuljeskelen ympäriinsä kuin yliopisto-opiskelijat jossain Yhdysvaltain itärannikolla - visioon kuuluu joku törkeän hieno neule, jonka olen tehnyt itse, höyryävä mukillinen kahvia, kassillinen kirjoja (joita raahaan takaisin kirjastoon näemmä jopa haaveissani) ja romantillisesti kellastuneita lehtiä. Ei tämä yleensä ihan toteudu, mutta aina sitä vain jaksaa toivoa. (Ei saa nauraa.)

4. Mikä on seuraava reissusi ja minne se suuntautuu?
Ulkomaanreissuksi olemme suunnitelleet löhölomaa Egyptissä. Valitettavasti ovat näemmä ottaneet arabikevään agendalle tässä vaiheessa. Paheksun suuresti, minusta voisivat keskittyä hoitamaan oikeutensa kuntoon kunhan minä olen saanut ensin löhötä siellä.

5. Mikä on paras kesäreissukohde asuinmaassasi?
Vanhempieni mökki, mutten aio kertoa, missä se sijaitsee. Rakastan teitä kaikkia valtavasti, mutten halua seuraa.

6. Entä paras talvireissukohde?
Talvella on lähtökohtaisesti parasta pysyä sisällä kirjan ja neuletyön kanssa, jos minulta kysytään, ja kysytäänhän minulta.

7. Mikä on mieleenpanunein retki tai matka lapsuudestasi?
Saako kertoa huonon kokemuksen? Syystä tai toisesta äitini ja isäni ero on ollut hieman pinnalla viime päivinä. Eron jälkeisenä kesänä isäni vei minut ja veljeni Brittein saarille autoilureissulle. Muistan matkasta lähinnä kalvavan ahdistuksen, vaikka kai jossain Skotlannissa oli aika kaunista. Ei se varmaan isällenikään ollut hauskaa, mutta häntä en juuri nyt osaa sääliä.

8. Mikä on ensimmäinen lapsuusmuistosi?
En muista!

9. Mikä oli paras joulu- tai synttärilahja, ja kuinka vanha olit silloin?
Yksi erityisen mieleenpainuva hetki oli se, kun sillä yhdellä nettifoorumilla kaverini yhdistivät voimansa ja ostivat minulle lipun Nick Caven keikalle. Yllätys tuli täysin takavasemmalta. Vieläkin itkettää liikutuksesta, kun muistelen tilannetta.

10. Mikä oli lapsuutesi toiveammatti, ja miksi et päätynyt sille alalle (vai päädyitkö)?
Lääkäri. Päätymykseni esti silkka laiskuus, valitettavasti.

11. Mikä haave tai tavoite elämässäsi on tällä hetkellä lähimpänä toteutumista?
Tämä kertonee huonoa elämänhallinnastani, mutten osaa asettaa elämälleni sen kummempia haaveita tai tavoitteita (ellei sitä lääkikseen pääsyä oteta lukuun, mutta ei se kyllä kovin lähellä ole.) Olla onnellinen, ehkä - nyt on niin hyvin. Olla parempi ihminen, se on vähän kauempana, mutta nyt on virtaa pyristellä sitä kohti.

Valeäiti ja Saara komensivat listaamaan 11 ilahduttavaa asiaa, ja koska Siina puolestaan pyysi kertomaan 10 hyvää ja 10 huonoa asiaa kesästä, yhdistän nämä. (Oletteko vielä mukana? Takarivissä kuorsataan, minä näen kyllä!)

Kesässä huonoa:

1. Se, etten ehkä koskaan pääse käymään toisessa aurinkokunnassa. (Tämä vituttaa kyllä talvisinkin, eipä sillä.)
2. Paarmat. 
3. Juhannus - en niin kauheasti välitä juhlapyhistä, joihin ladataan jonkinlaisia hauskanpidollisia oletuksia, koska en halua pitää hauskaa, jos sitä odotetaan minulta, olen hemmetin ärsyttävä sillä tavalla. 
4. Ihmiset, jotka sanovat juhannuksen jälkeen, että nythän se kesä on sitten ohi ja syksyä kohti mennään. Etenkin, jos em. ihmiset ovat radiossa töissä. Rakkaat kanssaihmiset, eritoten radiojuontajat: kesä alkaa juhannuksesta.
5. Mahdollisuuksien runsaus.
6. Juokseminen hellepäivinä. Helle on muuten kyllä oikein ok, mutta voimmeko sopia, että kolmesti tai neljästi viikossa ilta viilenee siksi paljon, että minäkin voin juosta? Kiitos.
7. Se, että raahaa lomareissulle kymmenen kirjaa, joista ehtii hikisesti lukea kolme. Missä vaiheessa tässä näin kävi? Vielä kymmenen vuotta sitten kymmenen ei olisi riittänyt.
8. Syyllinen olo, joka seuraa siitä, ettei käytä hyväkseen aurinkoista säätä istumalla nurmikolla.
9. Syyllinen olo, joka seuraa siitä, että käyttää hyväkseen aurinkoisen sään istumalla nurmikolla ja lukemalla kirjaa, eikä heittelemällä frisbeetä, kuten joku seurueesta aina haluaisi, huolimatta siitä, että sattuu olemaan ihminen, jonka luontainen reaktio lähestyvään frisbee-kiekkoon on heittäytyä pois tieltä ja hiipiä lukemaan kirjaa.
10. Lääkiksen pääsykoetulokset, jotka pilaavat parhaimmankin kesäviikon lähitulevaisuudessa jonain päivämääränä, jonka yritän epätoivoisesti työntää mielestäni.

Hyvää on vaikeampi keksiä, sillä hyvää on niin paljon ja se on niin valtavaa. Tässä käy aina näin: "Helle on hyvä. Toisaalta kesä on aika kiva vaikka sataisi sammakoita. Hyvä, kesä on kiva. Mutta kyllä syksykin on kiva, ja joulu. Ja sitten on vähän kärvistelyä, mutta sitten tulee kevät. Okei, koko vuosi on kiva. Ja se on kivaa, että kertyy lisää vuosia. Eläminen on kivaa. Kohta 1: elämä. Mitähän laitan kakkoskohtaan?"

Yritetään nyt silti - yhdentoista kohdan verran.

1. Elämä (ks. yllä.)
2. Lapsi. Hän nyt vain on hauska, ja liittyy olennaisesti kesään, koska on syntynyt kesällä ja koska minä sanon niin.
3. Kesämieshenkilö, joka asuu kanssani samassa asunnossa, ja joka järjesti minulle viime viikolla yksinolohetken hupenemalla festareille (lapsen ollessa hoidossa) ja joka on luvannut pystyttää puolimaratonille huoltopisteitä: happamia karkkeja ja vino verdeä. Jälkimmäisen järkevyydestä en ole vielä aivan vakuuttunut.
4. Lämmön suomat mahdollisuudet keveään elämään: pukemisen sietämätön helppous.
5. Loman eri asteet: se, että olen yksin töissä ja se, että mies on lapsen kanssa kotona ja se, että kohta olemme kaikki yhdessä lomalla ensimmäisten lomaltapalaajien jo kääriessä hihojaan.
6. Edessä odottavat alusvaateostokset perheen nuorisolle, jonka mummo opetti neljässä päivässä potalle.
7. Mahdollisuuksien runsaus.
8. Ompeluseuran lähestyvä yksivuotispäivä (joko se on vuoden? Vastako se on vuoden?)
9. Se tunne, kun pitkän juoksulenkin jälkeen pääsee savusaunaan ja ryöstää mieheltä olutta, joka osoittautuu parhaaksi olueksi ikinä.
10. Se, että neuloin itselleni tällaisen pää...hepeneen, jonka uskalsin laittaa päähänkin, töihin aivan (mainitsinko jo olevani täällä lähes yksin?)
11. Veden tuijottelu: kaikki ne sinisen, vihreän, harmaan ja ruskean sävyt! Mikä onni on asua täällä järvien maassa, mutta meren rannalla!

Molemmat haasteet ovat kiertäneet jo siellä sun täällä, ja sitäpaitsi olen nyt aivan puhki, joten eteenpäinsiirrot eivät nyt toteudu. Uusin blogisuosikkini on sama kuin kaikkien muidenkin: Saaran Ehdoton ehkä, ihana mesta kaikin puolin - tyylikäs, asiapitoinen, pohtiva ja hauska. Etabloituneemmassa päässä on tunnustettava, että Valeäidin kelkkaan hyppäsin kunnolla vasta Mutsien kympin aikaan, ja diggaan siitäkin kelkasta kauheasti. Mutsilandian ulkopuolelta suurin blogirakkauteni juuri nyt lienee Lilyn Fitness Führer, haluaisikohan hän ruveta mulle joksikin senseiksi? Lupaan istua risti-istunnassa ja näyttää palvovalta.

Tarjoan kookospalloja, noita Ruotsin lahjoja maailmalle, tavattaessa kaikille, jotka vielä ovat hereillä.