Lahja

Sain mieheltä erikoisen synttärilahjan. Ensin se ärsytti ja vähän itkettikin. Sitten se ilahdutti ja vapautti.

En nimittäin saanut lahjaa lainkaan.

Minä satun tulemaan perheestä, jossa lahjoja on annettu rakkaille aina, ja mielellään paljon. Siksi lahjaton syntymäpäivä tuntui kauhean valjulta ja ikävältä. Olen todella niin kakara, että tiristin pari kyyneltä. Sitten tajusin kaksi asiaa:

1. Jos lahjat ovat mulle oikeasti näin iso asia, sille pitää ehkä tehdä jotain. Olenhan omavarainen tyyppi, joka voi itse ostaa kaiken, mitä tarvitsee ja haluaa. Kaiken lisäksi tarvitsen ja haluan yhä vähemmän mitään - miksi siis laittaa miesparka hyppimään lahjanhankinnan esteradalla leimuavien renkaiden läpi, jos hänet on luultavasti kuitenkin tuomittu epäonnistumaan.
2. Minunkaan ei helmikuussa ehkä tarvitse! Saan hankkia lahjan jos siltä tuntuu, mutta jos tuntuu pahalta, ei ole pakko. Ei ole pakko ostaa turhaa roipetta. Kävelin tarkalleen ottaen 6,3 cm maanpinnan yläpuolella vapauteni huumassa. ("Mitä", sanoi mies. "Minä kyllä odotan lahjapaketteja, monia sellaisia.")

Vilpittömästi, ilman sarkasmia siis: kiitos, rakas, jos tätä luet. Teit oikein ja hyvin.

Sitten illalla oli sellainen toinen lahjankaltainen: Nick Cave soitti festivaaleilla Suvilahdessa. Ääni ja vimma. En paikaltani ihmismassan keskeltä nähnyt tietenkään viittä vaille mitään ja sen vähänkin vain, koska mies katsoo minun olevan niin höyhenenkevyt, että välillä nostaa muiden päiden yläpuolelle (uikuttamatta.)

Onneksi kuulin senkin edestä. Keikalla kuultiin vanhaa ja uutta, pakko-kuulla -matskua ja uuden levyn matskua, jonka kuuntelemisen sijaan kuulin.

En ollut tiennyt, mitä odottaa, mutta yhtäkkiä ymmärsin, että silloin joskus teini-ikäisenä kun leimauduin Nick Caveen, valitsin ihan oikein. Löysin jotain, joka koskettaa, jotain, joka on kasvanut paikalleen jäämisen sijaan. Jotain, joka yhä kuulostaa raivokkaalta ja herkältä ja tuoreelta.

Liikkuvia kuvia

Mies kysyi alkuviikosta, menisimmekö perjantaina leffaan lapsen ollessa mummolassa. Esittipä vielä neljä vaihtoehtoakin.

Minulle iski nostalgia teini-ikään, jolloin saatoin käydä katsomassa parikymmentä leffaa vuodessa (taattua laatua), joten päätin, että menisimme katsomaan saman tien kaksi leffaa. Ja kun tällainen tilanne tulee eteen, rainat kannattaa valita viimeisen päälle huolella: ajatuksia herättävää katsottavaa aikuiseen makuun.

Ensimmäisenä oli siis vuorossa Wolverine.

Minulla on selittämätön heikkous Wolverineen, etenkin Hugh Jackmanin kanavoimana, eikä leffa tietenkään ollut yhtään pöllömpi. Tapahtumapaikkana oli Japani, joten leffa miellytti silmää myös kameran siirtyessä päähenkilöstä toisaalle. Juoni oli kelvollinen ja osin hauska.

Valitettavasti filmi alleviivasi liiaksi sitä tosiseikkaa, että Wolverine-parka ei taida olla Marvel-penaalin terävin kynä, mutta kaikkeahan ei voi saada - ja hänellä on jo adamantiumista tehdyt kynnet, joilla voi mennä *snikt*.

Tankkaus- ja vessatauon jälkeen siirryimme katsomaan Pacific Rimiä.

Leffan jälkeen sanoin, että minusta näkemämme oli paikoin hieman epäuskottava. Esimerkiksi se kohta, jossa ulottuvuuksienvälisestä aukosta tulleet megahirviö kaijut heittelivät ihmisten giganttisia taistelumechoja parisataa metriä tangentin suuntaan ja nämä taistelumechat sitten vain nousevat pystyyn ja ravistelevat itseään - niin että sitä minä vain, että minun uskoni mekaniikkaan ei kanna kyllä lainkaan niin pitkälle kuin taistelumechan lentoradan kaari. Tuolla massalla ja liikevoimalla tuloksen pitäisi olla rautaromua.

Tähän mies sitten jotenkin vähän kummallisella äänensävyllä, että tämä mekaniikkako nyt todella oli se kohta, jossa minusta elokuvan logiikka särkyi.

Niin tai näin, vaikka yleensä koen taistelukohtaukset kauhean väsyttäviksi, jotenkin oli nyt kyllä ihan siistiä katsella kaksi tuntia kun megahirviöt ja megamechat räiskivät toisiaan ja rannikkokaupunkeja tuusannuuskaksi. Jälkikäteen oli sellainen olo, että jos nyt itsekin tästä otan ja polkaisen jalkaa, jo tärisee maa ja asfaltti halkeilee. (Kokeilin; niin ei käynyt. Mikä pettymys.)

Siitä kyllä vähän protestoisin, että leffassa oli myös se yksi asia, joka on minusta nykyisin raskaampaa kuin mikään, eli vanhempiaan itkevä lapsi. Ihan olisi pelkkä rymistely riittänyt, tunteilun voi jättää draamaelokuville.

Draamaelokuvista puheenollen, mies uhkasi, että ensi kerralla hän valitsee leffat. Huokaus.

Luotossa löytyy

Tiedättekö, kun menee webisivulle, joka näyttää siltä, että Google Translate käänsi sen juuri? Se se on omiaan herättämään luottamuksen, jos mikä. Etenkin jos sivusto siinä kaiken ohella haluaa tietää luottokorttini numeron.

Luottokunta on nykyään Nets ja näyttää - harvinaisella tavalla luottamusta herättävästi - juuri siltä, kuin Google Translate olisi kääntänyt sen.

"Meidän palveluihin ja ratkaisuihin ei kuitenkaan tule muutoksia."

...Mikä onni, että nämä tyypit tietävät luottokorttini numeron jo valmiiksi.

Tuttiiiii

Iso T on ollut tapetilla. Tänään päiväkotiin palatessa keskustelin toisen hoitajan kanssa aiheesta ohimennen.

"Me ollaan yleensä opetettu lapset täällä luopumaan tutista päiväunilla! Kokeillaan heti tänään!" sanoi ihana hoitajamme iloisesti, ja toinen ihana hoitajamme iltapäivällä kehotti kokeilemaan iltanukutustakin ilman tuttia - päiväunimenestyksen rohkaisemana.

Noh.

Kun allekirjoittaneelta kiskottiin aikanaan ensimmäistä viisaudenhammasta pitkän kaavan mukaan, ähkäisi lääkäri jotakuinkin 20 kampeamisminuutin jälkeen, että "No jos mä en nyt saa tätä täältä niin kyllä sen joku joskus saa."

Jos suuni ei olisi ollut täynnä kidutusvälineistöä olisin kiljunut, että tämän inkvisitioistunnon lopputulokseksi hyväksytään VAIN se, että hammas irtoaa.

Irtosihan se.

Tämä hetki tuli mieleen kun lapsi oli dramaattisesti käsi silmillä itkenyt tuttinsa perään jonkin aikaa: tätä itketystä ei tehdä kahdesti. Tutista luopumista ei kokeilla. Tutista luovutaan.

Hetki, jolloin olin todella kade

Kateus tunteena on aika ikävä, ja vaikka varmaan parhaimmillaan liikkeellepaneva voima, kuitenkin jotain sellaista, jota pyrin välttämään.

Luen kuitenkin tyyliblogia Paras aika vuodesta, ja löysin sieltä jotain, josta tajusin olevani sekä kateellinen että surullinen. Täällä näin.

Näittekö?

Siellä on valokuvassa ihminen, joka huolimatta ympärillään pyörivästä ihmisjoukosta sekä saa tilaa että osaa ottaa tilaa lukemiselle.

Siis jumalauta.

Mietin tätä oikein pidemmältikin, eli siis useita kymmeniä minuutteja, enkä vieläkään tiedä onko kyse siitä, etten ole ikinä ollut seurueessa jossa lukemiseen suhtauduttaisiin jotenkin luontevan myönteisesti VAI siitä, etten itse kehtaa vetäytyä kirjan kanssa omaan rauhaani; että koen velvollisuutta seurustella ja olla tavoitettavissa.

Kerran luin vappupiknikillä ja sain syytöksiä murjottamisesta. Se oli tavallaan tottakin - veljeni oli kuollut joitakin kuukausia aikaisemmin enkä ollut todellakaan henkisesti tai fyysisesti minkäänlaisessa ilonpitokunnossa (edellisen illan vappubileet heijastelevat yhä mielessäni yhtenä elämäni pahimmista kännikokemuksista, ja nyt voin kokemuksen syvällä rintaäänellä sanoa, että siinäpä vasta oli paska tapa hanskata surua) - mutta olisin todella kaivannut ymmärrystä sille, että voin olla läsnä vaikka luenkin. Että eskapismi oli juuri tuolloin ainoa tapani päästä edes lähelle iloa.

Tuosta kokemuksesta on yli kymmenen vuotta, ja noiden vuosien aikana olen hissukseen kouluttanut itseni tyypiksi, joka ei lue seurassa, koska. Niin, mitä koska? Koska se on väärin, tylsää, ärsyttävää, epäkohteliasta, kaikkia noista?

Samalla minusta on tullut ihminen, joka ei poistu kotoaan esimerkiksi muiden kesämökeille. En nimittäin kestä jatkuvaa seurustelun pakkoa etenkään isossa ihmisjoukossa ellen edes välillä voi ottaa tilaa itselleni ja kirjalleni. Ja jos mestassa on yksi huussi, eikä muualla voi lukea, hermoni kiristyvät kuudessa tunnissa jo aika jännittävästi.

En minä nyt kenenkään kanssa kahden ollessani lukisi (ellei toinen käy vessassa, silloinhan voi ihan hyvin vähän vilkaista e-kirjaa puhelimesta eikö niin?), sillä nautin kyllä keskustelusta ja ajatustenvaihdosta, mutta isot kaveriporukat ja pitemmät ajanjaksot ovat aivan eri asia. Sellaiset tilanteet, jotka eivät yhtä kirjaan uponnutta naista kaipaa.

Onko porukassa lukeminen aivan sopimatonta? Voiko tästä älyttömästä itsesäätelystä vielä opetella pois?

(Olen muuten pahoillani siitä, että tämä teksti on aika epäjäsentymätön eikä siinä ole oikein päätä eikä häntää. Asian prosessointi on mitä suurimmassa määrin kesken. Yritän itsekin ymmärtää ajatuksiani.)

Kesäpäivä Tursussa

Elokuun kunniaksi paketoin lapsen junaan ja suhasin katsomaan Täti-ihmistä. En ihan nyt juuri keksi parempaa tapaa viettää viimeistä lomapäivää.

(Muoto "Tursu" on ikivanha vitsi, jonka alkuperää en enää oikein muista, mutta josta en toisaalta osaa päästää irtikään.)

Jos kirjoitan tähän täydellisen reportaasin päivästä - ja siitä, missä Täti-ihminen asuu - tulette hirveän kateellisiksi. Sitten tietenkin haluatte kaikki visiitille Tursuun itse katsomaan, millaista arjen takana on, Täti-ihminen voi alkaa veloittaa kiertokäynneistä rahaa, minä saan provikat, ja - presto - potentiaaliset lääkisopintoni on rahoitettu.

...hmmm.

Tyydyn kuitenkin kertomaan, että arjen takana asuu mahtava tyyppi, raivostuttavan hyvä ja varmaotteinen sisustaja, joka asuu unelmapaikassa, ja on loistava kokki. Illalliseksi pöytään tuli avokadopastaa, joka oli toden totta ihan itkettävän hyvää.

Me sen sijaan aiheutimme hieman säätöä, mutta niin tai näin - olen iloinen, että menimme. Olen niin kovin huono lähtemään: jännitän hölmöjä asioita, pelkään olevani vaivaksi, reissaaminen tuntuu vaikealta ja niin edelleen. Turhaan. Oli älyttömän kiva reissata lapsen kanssa, joka oli enimmäkseen reipas ja väsyneenäkin aika iloinen (touhutenava jätti päiväunet välistä, anteeksi vain kaikki paluujunan toverit); Turku puolestaan oli ihana ja seura mahtavaa.

Turku on muuten myös mitä mainioin paikka kokea pääkirjastokateutta. Visiteerasimme kirjastossa lounaan ja leikkituokion verran - minä olisin voinut jäädä vaikka viikoksi. Ihana paikka, ja mikä parasta, siellä oli kirjoja (tämän voisi ajatella olevan itsestäänselvyys, mutta mutta.)

En pääse yli siitä, että saapuessani kesäturistiksi kaupunkiin minut viedään välittömästi kirjastoon. Voiko olla parempaa? Ai, se pasta, todella.

PS. Tässäkään postauksessa ei ole kuvia, koska tuntui hieman kummalliselta dokumentoida toisen bloggarin asuinsijoja.

Pystyvä kroppa

Ei, ei, huoli pois, tämä postaus on kuvaton.

Nyt on niin, että suurin osa kai tietää jo A Beautiful Body -haasteesta, ja jos ei tiedä, iso G auttaa.

Suhteeni omaan kehooni on monimutkainen ja pitkän historian tulos, olenhan länsimainen nainen. Kropassani on asioita, joista pidän; niitä, joita inhoan*; ja niitä, jotka estävät uran kansainvälisenä supermallina, mutta joihin suhtaudun neutraalisti. En aio edes yrittää valehdella, etteikö ulkonäöllä olisi minulle merkitystä, mutta sen kyllä sanon, ettei sillä ole selvästikään minulle niin paljon merkitystä, että yrittäisin kovin pontevasti pudottaa vaikkapa rasvaprosenttiani.

Nyt kuitenkaan en ole aivan varma, onko näyttäminen aivan sama asia kuin hyväksyminen. Auttaako kehonsa esittely myös hyväksymään tuon vastuksista vaikeimman, oman vartalon? Silloinhan uimarannan pitäisi olla mitä rentouttavin ja voimaannuttavin paikka, vaan harvallepa se sitä on. Tai siis minulle ei ainakaan ole, ja samaa olen kuullut joskus muidenkin sanovan.

A Beautiful Body -haaste sai minut oikeastaan pohtimaan yksityisen ja hävettävän suhdetta (pikemminkin kuin suhdetta omaan kehooni.) Kas, en häpeä kehoani, mutten toisaalta viihdy sitä esitellen rannallakaan - puhumattakaan Internetistä. Kyse ei kuitenkaan ehkä ole niinkään häpeästä tai siitä, ettenkö hyväksyisi vartaloani, vaan siitä, että kehoni on yksityisaluetta. Intiimiä. Minun.

Eikä yksityinen tarkoita sitä, että on jotain salattavaa. Se tarkoittaa sitä, ettei halua paljastaa.

Tällä kaikella en tosin halua sanoa, että haasteessa sinänsä olisi jotain vikaa. Kaikki keinot ovat sallittuja rakkaudessa omaa kehoaan kohtaan, sanon minä.

Mutta jos tuo nyt jostain syystä ei auttanut, tai ei tunnu omalta, suosittelen kokeilemaan jotain toiminnallista, sillä lopulta omassa kehossa siisteimpiä juttuja ovat ne, mihin se pystyy (ja miltä se sitten tuntuu.)

Niin niin, IMAO totta kai.

* Kuukautiset. Ja nyt on KENENKÄÄN turha tulla sanomaan, että kuukautiset ovat luonnollinen osa naisen elämää. Niin on selluliittikin, eikä sitä kukaan puolusta.