Ainekirjoitushaaste, kooste

Äsken harkitsin vakavasti ottavani screenshotin Feedlystä, jonka täyttivät ainekirjoitushaasteenne - tuli hyvä mieli! Kiitos kaikille osallistuneille.

Tässä vielä linkkilistaa:

1. Arjen takaa
2. Ehdoton ehkä
3. Ihminen välissä
4. Jokapaikanhöylä
5. Kinttupolut
6. Kotiäidistä lääkäri
7. Kupla
8. Leluteekki
9. Leopardikuningatar
10. Nepetalactone
11. Perhe-elämää
12. Pikku hetki
13. Rouvan ruuhkavuodet
14. Sininen keskitie
15. Suotar
16. Sutkautuksia
17. Suurherttuan vieraana
18. Talo Leino
19. Terveisiä elämästä
20. Tuulista
21. Vaippakäyrillä
22. Vihreä Lintu
23. Who were you again?

Yhteensä 20 24 blogia! Ihan mahtavaa, olette parhaita! Jos nyt joku tippui listalta, syytän siitä sitä, että olen ajanut tänään viisi tuntia autoa ja yrittänyt hukata vatsavaivoja jälleen potevan koiran Herttoniemen metsikköön tuloksetta. Yritin käydä läpi kaikki mahdolliset mestat, mutta jos blogisi ei ole listalla, ilmoitathan?

Satunnaislukugeneraattori ehdottaa, että seuraavan aiheen keksijäksi sopisi *drumroll* Leopardikuningatar! Kerrothan, ihana LQ, jos ei huvita, niin arvon jonkun toisen. Elämä on liian lyhyt mahdottomien tehtävien edessä hyytymiseen.

Minusta tulee isona

(Olen ilmeisesti lanseerannut jonkin ainekirjoitushaasteen. Ja nyt siihen pitäisi kirjoittaa jotain. Ennen sitä yksi käytännön huomio: teen erikseen koontipostauksen kaikista tähän mennessä mukaan ilmoittautuneista illemmalla. Linkkejä saa tarjoilla kommenttilaatikkoon, jos ei vielä ole ilmaissut aikomuksiaan osallistua, mutta uudestaan ei ole pakko ilmoittaa itsestään.)

Minusta tulee isona

Silloin, kun on kovaa vauhtia tulossa joksikin (äidiksi, diplomi-insinööriksi, ylioppilaaksi, mitä näitä nyt on) ei välttämättä tule ajatelleeksi sitä, miksi rupeaa isona, koska se rupeaminen on aika intensiivistä hommaa. Sitten, kun jo on ylioppilas, diplomi-insinööri, äiti, saattaa ajankulukseen ruveta pohtimaan, että mitäs tässä ennen eläkeikää vielä ehtisi.

Vastaus riippuu päivästä.

1. Ihan tosissaan

Ihan tosissaan en ole ihan varma, onko tämä ala oma alani. Ehkä se voisi sitä olla, sillä kävin mainion kehityskeskustelun esimieheni kanssa. 26 minuutin aikana hän huomautti, osuvasti, että jos haluan tosissani kehittyä ja hankkiutua esimerkiksi senior-positioon, minun tulisi olla työhommissa proaktiivisempi reaktiivisuuden sijaan. Reaktiivisuudella hommat kyllä tulevat tehdyksi, mutta aktiivisemmalla otteella voisi ihan tosissaan vaikuttaa.

Tämä oli minusta tarkkanäköinen ja hieno huomio, jota olen sittemmin pohdiskellut.

Ei sillä, että varsinaisesti olisin tarttunut toimeen, koska edelleen ähpyröin lääkikseen pänttäämisen kanssa. "Ähpyröinti" on juuri keksimäni mutta mielestäni ilmaisuvoimainen sana, joka kuvaa sitä, että olen sitten viime pääsykokeiden lukenut yhdestä (1) biologian kirjasta puolet. No kun on ollut kaikenlaista. Väsymystä ja sen sellaista. Pitänyt välillä istua sohvallakin ja katsoa Revolutionia (josta haluan vetää takaisin kaikki kehuiksi mahdollisesti tulkittavat sanani.)

En silti haluaisi luopua lääkisunelmasta, vaikka lukeminen nyt niin raskaalta tuntuukin. Niinhän kaikki muukin tuntuu. Uskon yhä, ehkä naiivisti, että lääkärin hommissa olisi se kliseinen työ, jolla on tarkoitus. Sellainen, joka pitää kiireisenä.

Älkää ymmärtäkö väärin, en ihannoi kiireisyyttä, mutta kaipaan duuniltani tarkoituksen lisäksi myös sitä, että se oikeasti täyttää päiväni ja ajatukseni. Jos käytän sanaa "mielekkyys", riittäisikö se kattamaan nuo työn molemmat puolet?

Niinpä aivan uudella tavalla unelmoin jotain tulevaisuudesta: että isona minusta tulisi lääkäri.

2. Helvetin väsyneenä

On päiviä, jolloin kokee olevansa hyrrän keskiö, se tikku, jonka työnä on pitää hommat pyörimässä. Valitettavasti maan vetovoima on kova ja kitka tekee tehtävänsä. Pyöriminen hidastuu ja hyrrä alkaa horjua.

Niinä päivinä kaikki kiukuttaa ja kaikki kiukuttelevat. Luultavasti sataa, mutta jos ei sada, auringonpaiste tuntuu jotenkin loukkaavalta. Väsyttää. Tekemistä on niin paljon, että kuvittelee juuri työllistäneensä kaikki maan pitkäaikaistyöttömät, ja ne kuuluisat omat rajat, joista niin iso osa hyvinvoinnista riippuu, liukenevat johonkin. Vaikka tekisi mitä, jotta kaikilla olisi hyvä olla, kenelläkään ei kuitenkaan ole.

Niinä päivinä tiedän, että minusta tulee isona tyyppi, joka vuokraa lasipohjaisia veneitä turisteille Jamaikalla. Se, mitä perheeni ja ystäväni tuolloin tekevät on minulle yhdentekevää, kunhan eivät tee sitä lähelläkään Jamaikaa.

3. Höperösti haaveillessa

Minusta tulee isona planeettojenvälinen seikkailijatar. Se tyyppi, joka löytää uusia galakseja; se sama, joka hengaa galaksienvälisissä cocktailtilaisuuksissa kuin kala vedessä. Seurustelen yliälykkäiden energiaolentojen kanssa, piipahdan toisessa ulottuvuudessa, surffaan aurinkotuulella tai ... no, jotain sellaista, en ole ihan varma vielä. Tulee kuitenkin nähtyä maailmaa maailmankaikkeutta.

Ei tästä ikinä tietenkään tule totta, sillä lopultakaan en ole tyyppi, joka voisi kovin hyvin esimerkiksi joutuessaan asumaan pysyvästi kahden tunnin matkan päässä perheestään (parista valovuodesta puhumattakaan) eikä poimuajoakaan ole vielä keksitty. Mutta.

No, tuosta unelmasta on toinekin versio, sellainen, joka sopii luonteelleni paremmin. Kotikutoisempi ja toivoakseni aivan saavutettavissa oleva versio: minusta tulee isona vanha. Saan vuosikausien ajan käpertyä sängylle aamuauringossa ja seikkailla vierailla planeetoilla kirjojen kautta. Näissä toiveissa perhettä ei ole lähetetty vuorostaan Jamaikalle, ei. He voivat hyvin, ehkä ovat käpertyneenä samaan auringonläikkään vierelleni.

Keskiyön kipaisu

Vastineeksi viimekertaiselle valitusvirrelle kerrottakoon, että tänään on ollut aika mahtava päivä.

A-osaan kuului monta tuntia yksinoloa, kun mies lähti viemään lasta mummolaan. (Lapsi oli tästä hyvin tohkeissaan.) Neuloin, katsoin Supernaturalia ja luin. Olin vain. Join aika paljon kahvia.

B-osaan kuului, että kävin kampaajalla. Se voi kohta esiteltävän C-osan valossa vaikuttaa hieman hassulta, mutta tähän elämäntilanteeseen kuuluu olennaisesti se, että jos alle viikon varoitusajalla saa kampaaja-ajan toivomastaan paikasta juuri toivomanaan ajankohtana, sinne mennään vaikka illalla olisi mitä. Kampaajalle mennessä myös meikataan, tai muuten kasvot jotenkin liukenevat pois uuden, hienon kampauksen alta, eikä ikinä voi olla varma, tulevatko ne takaisin.

Miten niin ette usko, että kävin kampaajalla ja meikkasin?

En siis varsinaisesti käynyt kampaajalla ja laittanut meikkiä C-osaa varten. C-osaan kuului Midnight Run, jossa juostiin 10 kilometriä. Olen vähän yli vuodessa niistänyt kympin matkasta 13 minuuttia pois, noin suunnilleen. Pidän tätä ihan kelvollisena saavutuksena.

Illan kymppi oli mahtava.

Onnistumisen salaisuudet:

1. Spotify ei tuhonnut soittolistaani. Jalka nousee kerkeämmin Rancidin kuin Leonard Cohenin tahtiin.
2. Unohdin jännittää etukäteen, sillä olen keskittynyt jännittämään alle kuukauden päässä uhkaavana häämöttävää puolikasta. Ja mitäs sitä jännittämään, kun kymppi on pikkuhiljaa hivuttautunut lähemmäs käsitettä "peruslenkki".
3. Päätin ottaa ylämäet mäkivetoina. Ylämäkeen kiihdyttäminen kannattaa yleisesti, sillä silloin ylämäki on nopeammin ohi ja harmistus ylämäen olemassaolosta on lyhytikäinen. Tällä kerralla siitä oli muutakin hyötyä. Vaikka etukäteisjänskätys oli jäänyt minimiin, ehdin lähtöalueella kehittää lievän ylilatauksen, joka ilmeni epämääräisenä jännätärinänä juoksun alussa. Koska reitin alkupuolelle oli ystävällisesti sijoitettu ylämäki, sain purettua turhat lataukset kätevästi jo ennen ensimmäistä kilometriä.
4. Asetin tavoitteita: päätin ohittaa ainakin kolme naamiaisasuista juoksijaa. Tämän olisi voinut ajatella olevan isompikin haaste, sillä naamiaisryhmä taisi lähteä hyvinkin 12 minuuttia ennen omaani, mutta niin vain tavoite oli saavutettu ennen 4 kilometrin merkkitötteröä. Hah.
5. Sain juosta itselleni luontaiseksi muodostuneena ajankohtana, iltayhdeksän jälkeen, huoh huoh.

Edit: Niin se aika. Se oli 1:03:19, ihan passeli - vaikka myönnän kyllä, että tunnin ylittyminen jälleen kerran aiheutti pienen jälkikäteiskirpaisun. Onneksi juoksun aikana keskityin nauttimaan kellon tuijottelun sijaan.

Tämä elokuu

Elokuu on yksi lempikuukausistani. Tuntuu kurjalta, että tänä vuonna haluaisin sen vain olevan ohi.

On ollut paljon kaikenlaista, juhlaa, elämystä ja ystäviä - ja kurjempaakin, korvatulehdusta ja vatsatautia perheenjäsenillä, kummallisia ja mysteeriksi jääneitä vaivoja itsellä. Paljon säätämistä, järjestämistä, kulkemista ja kuljettamista. Jotkut kai virkistyvät vauhdista, mutta minä vain väsyn.

Tänään tuntui siltä, ettei tästä passaisi kellekään enää avautua. Jos soitan ystäville tai vanhemmille, menee pelkäksi valitukseksi. Joidenkin äänensävystä olen kuulevinani (ehkä väsymystäni ylitulkitsen, siihen jos mihin on taipumusta), että pikku hiljaa riittäisi sen whinen kanssa. Ja se on tietysti totta, eihän siinä kukaan voita, että minä muutkin väsytän.

Puolisollehan tällaisessa tilanteessa ei voi avautua, tunnetusti, sillä puoliso on se tyyppi, joka on samassa veneessä. Mies kokee luultavasti aivan samoin. On väsynyt, varmasti. Jos minä, niin miksei hänkin?

En keksi enää muutakaan kuin vetäytyä. Mennä ulos, juoksemaan tai kävelylle. Olla ihan hiljaa, silloinkin kun tekisi mieli ärähtää. Olla aloittamatta keskustelua, ettei samalla ala itkeä. Juoda liikaa kahvia, syödä liikaa valkoisia viljoja.

Paitsi tietenkin täällä blogissa, josta sitten kaikki (nekin, joille en nyt halua asiasta puhuakaan) voivat kätevästi tilanteesta lukea, mutta toivottavasti eivät lue, syyllistyvät kuitenkin ja aivan suotta.

Eiväthän he voi mitään tehdä, enkä minäkään. Joskus pitää vain jaksaa, ja lokakuussa on varmasti jo tahti hidastunut ja jaksaminen käy helpommin. Silloin ehkä hävettää tämä marttyyrimarinakin.

(Itse asiassa, tovia kirjoittamisen jälkeen, nolottaa jo. Mutta menköön. Kai nämä kuuluvat elämään, tällaisetkin, etenkin jos on minä. Joskus joku opiskelutoveri antoi ymmärtää, että olisi hauskaa seurustella kaltaiseni tyypin kanssa. Vähänpä tietää, ajattelin. Ja tämänkin olen ehkä kertonut joskus aiemmin. Muistikin tässä pettää.)

Ja kesäyö on kaunis yö kun yö on heinäkuun

Eli

"Lapselle lukemisesta Bleuen innostamana, mutta auttamatta myöhässä, kuten tavallista, ja liian pitkällä alaotsikolla, eikä sekään ketään yllätä"

Joskus ennen lapsen syntymää, tai mahdollisesti jopa ennen kuin olin ylittänyt suojaikärajaa, ajattelin aina, että lapsen saamisen yksi huippujuttuja on se, että sitten voin lukea hänelle ääneen kaikki lapsuuteni suosikkikirjat*.

Tavallaan olin ihan oikeassa. Tavallaan olin ihan väärässä.

Ensinnäkin lapset saattavat leimautua joihinkin kirjoihin kuin ankanpojat Konrad Lorenziin. Tästä syystä meillä on usein kuultu viikon luontoäänenä "Eiiiiiii myyrä parantaa hiiren eiiiiii!" Kukaan ei ole koskaan sanonut, että viikon luontoäänet olisivat kieliopillisesti oikein.

Toiseksi monet kuvakirjat eivät ole kovin inspiroivaa luettavaa, vaikka joissain tapauksissa ärsytyskynnys kyllä ylittyy laulaen.**

Kolmanneksi lapsi on, lukemisesta innostuttuaan, ruvennut kyltymättömäksi. Hänelle ei riitä mikään - ääni käheänä luen Maisan kirjastoreissuista ja kaupunkilomista ja osoitan (aikuisille varoittavana kuva-aineistona toimivasta) Tomppa ja mummolan yö -kirjasta, mitä tapahtuu, jos päästää yöksi taaperon sänkyynsä. Kun yksi kirja loppuu, lapsi kiipeää sohvalta kiireisen näköisenä. "Isää! Ui tää! Tätä ui eti!" Yhdeksännen kirjan jälkeen hän ehkä vaeltaa tiehensä ja minä voin yrittää tarttua omaan kirjaani, kunhan teen sen vaivihkaa.

Neljänneksi ... lukemisesta ei voi kieltäytyä. Ei VOI. Sillä äiti on säästänyt lapsuuteni Muru-kirjat, joista näin aikuisena löytää uuden tason. Se taso on takakansi, jossa syyttävään sävyyn ilmoitetaan, että jos lapsi pyytää lukutuokiota, se on hänelle suotava, sillä tiskit eivät karkaa mihinkään toisin kuin lapsi, joka täyttää aivan näillä sekunneilla 18 ja muuttaa pois kotoa ja siinäpä sitten kadutte kun vain tiskasitte koko lapsuuden hukkaan.

Tästä piti tulla lankakori, mutta rupesikin kirjakoriksi. Suloisessa sekamelskassa omat ja lainatut.

Toisaalta - ja tämä on iso toisaalta - lapselle lukeminen on oikeasti ihanaa. Ihanaa. Hän on ihastunut (Vihdoin! laulaa sydämeni) Kuka lohduttaisi Nyytiä -kirjaan. Hän kuuntelee kirjaa ja keskeyttää luennan vain maltillisesti tiedustellakseen erilaisten objektien luonnetta. (Hemuli! Nyytin kengät! Rontti! ...rontin joku, eeeh, kalastusväline! Mörkö!) Ja voitte arvata, mitä käy kun lapsi roudaa sitä itselle yhtä rakkaimmista lastenkirjoista päättäväisesti kohti. Vastarinnan mureneminen, niin siinä käy. 

Ovela pentu aloittaakin usein kirjarallinsa Nyytistä.

Tein aluksi luullakseni sen virheen, että lainasin tyypille liian vaikeita kuvakirjoja. Alle kaksivuotiaalla ei ole välttämättä kykyä keskittyä Viiruun ja Pesoseen, tiedän sen nyt. Toisaalta koukkaus Maisojen kautta kannatti - tulin haudanneeksi omat ennakkoluuloni, lapsi löysi (äidin ohella) lukemisesta aivan uutta riemua ja yhtäkkiä tapahtui hyppäys, jossa Mimmi-lehmäkin jaksetaan kuunnella innolla loppuun.

Mutta joo, tavallaan odotan kovasti sitäkin, että hän oppii itse lukemaan, ja voin ostaa hänelle kaikki lapsuuteni suosikkikirjat. (Lapsen huone on muuten ainoa huone taloudessa, johon mahtuu lisää kirjoja. Vessan ohella.)

Vielä mainos, ei-maksettu: Liisa Kallion Pikku Papu ja aarre on ihan mahtava. Tilasin sen innoissani lähes heti kun sen kaupasta sai ja yli-inhimillisten ponnistelujen turvin sain sen Postistakin ajoissa noudettua - ja pidän siitä valtavasti. On todella iso onni, että myös lapsi pitää siitä valtavasti.

* Tosin Tiina Tonttutyttö pitää haetuttaa kirjaston varastosta, se on pettymys.
** Myyrä parantaa hiiren. 

Ainekirjoitus: 1. aihe

Hoi.

Kuten taannoin oli puhetta, ennen kuin jäädyin aiheenkeksintätehtävän edessä tyystin, piti asetettaman ainekirjoitushaaste, johon halukkaat saavat ottaa osaa.

Logon taiteili Täti-ihminen! Kiitos!

Ensimmäinen aihe on klassikko, joka vaivaa omaa mieltäni viikottain:

Minusta tulee isona

Deadline on 1.9. klo 18, millä tahdon sanoa, että jos ajastaa, voisi ajastaa sille kellonlyömälle. Jos osallistut, käy hihkaisemassa vaikka tämän postauksen kommenteissa, niin voin tehdä innostuneille koostepostauksen!

Haasteen muoto on myös se, että arvon seuraavan aiheen keksijän, joka voi vuorostaan hyytyä.

Olkaa hyvät. Ja jos tästä jäi jotain epäselväksi, kysykää.

(Ai miten sain vihdoin aikaiseksi? Tämä on sijaistoimintaa. Miesparka odottaa alun seitsemättä tuntia vuoroaan Marian sairaalan päivystyksessä, jossa ilmeisesti mikään ei liikahda ennen kuin potilas uhkaa marssia ulos eikä välttämättä sittenkään. Kanavoin kiukkuani rästihommiin. Pohdin myös vakavasti yksityislääkäreiden pointtia, jos mikä tahansa flunssasta eteenpäin lingotaan kuitenkin julkisen terveydenhuollon rasitteeksi. Mrrr.)

EDIT. Lauantai-illan huumassa lisätty Täti-ihmisen tekemä huikean hieno haastelogo!

Kehujen karikkoisilla vesillä

Sosiaalisen elämän yksi tämän hetken jännittävimpiä karikoita on - minun kartallani - laihtumisesta kiittely. Tuli vain mieleen, kun luin päivän Hesaria, jossa oli iso juttu lihavuudesta.

Sanottakoon, että kehonkuvani ei ole aina ollut myönteinen, mutta painolla ei asian kanssa ole lopultakaan ollut paljoakaan tekemistä. Ei ole nytkään, kun kehonkuvani vihdoin on myönteinen.

Eräs ystäväni kerran, kuunneltuaan pohdintaani siitä, pitäisikö laihduttaa, sanoi näin: "Olennaista on se, viihtyykö kehossaan itse. Jos viihtyy ja on hyvä olla, hyvä. Jos ei viihdy, sitten pitää tehdä jotain."

Totta, mutta mitä pitäisi tehdä? Laihduttaminen ei välttämättä ole ainoa vaihtoehto. Ei ehkä edes paras. Itse äänestän - kuten ehkä arvaattekin - liikkumista, sillä vaikka sen laihduttavat vaikutukset olisivat kyseenalaiset, sen mielialaa parantavat vaikutukset ovat parhaimmillaan mahtavat.

No mutta entäs sitten jos ystävä laihtuu? Pitääkö häntä kehua siitä? Se tuntuu vaikealta. Ei minun elämääni ystäväni paino vaikuta suuntaan tai toiseen, enkä halua kehuillani osoittaa, että minusta hänen ei kuulunutkaan edellisessä kehossaan voida hyvin. Minustahan hänen on aina kuulunut voida hyvin, en kai minä nyt ystävälleni huonoa oloa toivo.

Toisaalta taas jos tiedän, että edellämainittu imaginäärinen ystäväni on tehnyt hartiavoimin töitä ja nyt sen seurauksena todella voi paremmin, olen toki hänen puolestaan iloinen - ja sen kai voin sanoakin.

Jos vain löydän oikeat sanat kertomaan, että olen iloinen, koska minulle tärkeä ihminen on iloinen - en minkään tietyn vaa'anlukeman vuoksi.

Huomaan muuten yhä ilahtuvani, jos minua kiitellään laihtumisesta, mutta samalla olevani hieman pöllämystynyt. Laihduinko? Missä välissä? Pitäisikö nyt syödä pulla? Korvapuusti vai voisilmäpulla? Vaan harvoinpa sitä ihastellaan: olen luullakseni pysynyt samassa painoluokassa viimeiset kahdeksan vuotta - mutta aivan vakavalla naamalla voin sanoa, etten ole ikinä pitänyt kehostani näin paljon kuin nyt. En edes/etenkään silloin teinivuosina, jolloin painoindeksini oli 19.