15 November, 2012

Töihinpaluu, mikä ihana tekosyy

Viime joulukuussa otaksuin, että päiväkoti saattaisi olla lapselle varsin kelvollinen vaihtoehto, vaikka oletettaisiinkin kotihoidon olevan rutkasti parempi.

Viime viikolla, kun katsoin kiukkuisena karjuvaa lasta ja pohdin, onko hänellä a) korvatulehdus vai b) TYLSÄÄ kolmen vatsataudissa himassa vietetyn päivän jälkeen totesin, että saatoin viime joulukuussa olla tosi väärässä. Meille se päivähoito on luultavasti hemmetin paljon parempi optio kuin himassa lapsen kanssa venyvä vanhempi. Etenkin jos se vanhempi olen minä.

(Haluan tässä vaiheessa huomauttaa, etten todellakaan halua tehdä mitään yleistyksiä tai oletuksia siitä, miten muiden tulisi lastenhoitonsa järjestää. Tätä postausta kannattaa lukea ns. case-studyna. Tiedän myöskin, että monenkaan kotivanhemman päivää ei voi kuvata "venymiseksi" - ongelma on siinä, että minun päivääni juuri mikään muu sana ei yhtä osuvasti kuvaisi.)

Oikea vastaus oli siis bee. Tyttärellä oli niin tylsää, että meinasi päälaki irrota. Perjantaiaamun hymy päiväkodin pihassa oli leveääkin leveämpi.

Okei, sairaspäivät ovat erityistapauksia, koska lapsen kanssa ei ole syytäkään lähteä ihmisten ilmoille. Joko lapsi ei jaksa moista tai sitten oksentaa jonkun päälle, eikä kellään ole hauskaa. (Niin, sairaspäivä, mikä ihana tekosyy olla poistumatta kotoa.)

Silti. Lapsi tarvitsee virikkeitä hemmetin paljon enemmän kuin olin ikinä kuvitellut - kyllä, jostain syystä olin ajatellut, että hänestä on kivaa hiimailla sisällä ja tutkia kirjoja. Onhan se minustakin kivaa. Minusta sen sijaan ei ole kivaa möyriä hiekassa, mutta ilmeisesti omista preferensseistäni ei todellakaan voi vetää johtopäätöksiä mihinkään suuntaan.

Jos siis olisin jäänyt kotiin hoitamaan lasta, kukaan ei olisi koskaan tyytyväinen. Lapsi olisi jatkuvasti virikepulassa ja minä olisin jatkuvasti stressisykkyrä hiekkalaatikon reunalla, kiukkuisena, kärttyisänä ja luultavasti kaikin puolin kauheana. Koska olen vähän hidas, olisin tajunnut ehkä ensi keväänä sen, minkä kaikki äititoverini jo tietävät: päivät ovat helpompia, kun käydään ulkona. Silloinkin olisin tapellut leikkipuistossa seisoskelua vastaan kirkuen ja potkien ja lapsi olisi kasvattanut juuret kärryihin. (Vaihtoehtokin on: olisin voinut olla se mutsi, joka lukee kännykältä kirjaa samalla, kun mukelo ottaa jalat alleen. Seisoskelunsietokykyni on alikehittynyt.) Bonuksena koira jäisi nykyistäkin pahemmin lapsipuolen asemaan - en oikeasti käsitä, miten muut koiralliset hanskaavat sekä koiran että lapsen ulkoilutuksen. Koira kun ei ole koskaan tervetullut mihinkään, missä on lapsia.

Meillä homma menee nyt siis jotenkin näin:

Piirsin uuden havainnekuvan: perheen päivähoidolliset ratkaisut ovat osoittautuneet onnistuneiksi.

Päiväkodissa (kyllä, meillä kävi tämän suhteen lottovoitto) lapsi on pienessä ryhmässä, jossa on loistava hoitajakunta. Koko päiväkodin ajatusmalli on ihan mahtavan lunki ja leikkiin keskittyvä, ja ulkoilukin hoidetaan usein luonnontilaisessa puistossa. Lisäksi päivittäisellä aktiviteettilistalla on lukemista ja laulamista. Muuta sitten fiiliksen mukaan. Pienellä ihmisellä on tilaisuus tutustua ikätovereihinsa ja oppia, ettei heiltä saa kädestä viedä leluja (ilmeisesti valitukset siitä, miten "vauva otti minulta lelun" ovat yleistyneet ryhmän kaksivuotiaiden keskuudessa.) Kerran kuussa on pienimmilläkin jumppaa. Ulos pääsee aina eikä vain silloin kun mutsikin viitsii. Ruokalistalla on pinaattilettuja. Ja äiti on yleensä iltaisin niin ikävissään, että keskittyy mukeloonsa ihan täysillä.

Tiedän, että tämä teksti kertoo minusta valtavasti eikä varmasti kaikkien mielestä mitään kovin hyvää: ei, minä en pärjäisi kotiäitinä. Mutta kun kerran yksivuotias tykkää päiväkodissa käydä, en todellakaan häpeä. Eläköön laadukas päivähoito ja laumassa kasvavat lapset!


27 comments:

  1. Mulla ei ole kokemusta lapsesta päivähoidossa, mutta meidän eskarilainen on ehkä maailman katkerin siitä, että osa kavereista saa jäädä tarhaan vielä eskarin jälkeenkin. Se on kovasti yrittänyt keksiä, mistä me voitais repiä rahat sen kokopäiväiseen hoitoon - vaikka minä olen kotona :/

    ReplyDelete
  2. (Ja hitsi että mä olen hyvä kääntämään kaikki asiat itseeni!)

    ReplyDelete
  3. Mäkin tuun itsekkäästi kommentoimaan, että toivottavasti kukaan ei tulkitse mun kotiäiti-meuhkausta jonain statementtinä päivähoitoa vastaan, sillä se ei ole. Vaan vastalause valinnanvapauden rajoituksia kohtaan!

    Ja laumautumisessa on hirveesti hyvää, ja pinaattiletuissa. Ja iloisissa äideissä.

    ReplyDelete
  4. Heh, sulla tosiaan on ihan samat fiilikset kuin mulla! Tai oli jo aiemmin. Mulla ensimmäinen sauma töihin paluuseen olisi ollut elokuussa lapsen ollessa vuoden vanha. Silloin olin kuitenkin vielä sen verran sekaisin vauvavuodesta, että lisäaika pään selvittelyyn oli tarpeen. Mutta jo alkusyksystä olin välillä valmis soittamaan pomolle, että voiko tämän hoitovapaan jotenkin perua. ;)

    Välillä musta on tuntunut netissä pyöriessä, että olen itsekäs kun haluan palata töihin, vaikka suoranaista taloudellista pakkoa en voi väittää olevan. Netissä nimittäin vaikuttaa siltä, että enemmistö äiti-ihmisistä on sen kolme vuotta kotona per mukula. Kuitenkin IRL tunnen hirveästi tyyppejä, jotka on palanneet töihin lapsen ollessa vuoden, tai jopa jo ennen sitä. Mitä tästä voimme päätellä: kotona olevilla äideillä on enemmän aikaa esim roikkua erinäisillä fb-palstoilla. Ja minäkään en nyt sano tätä siksi, että jompikumpi vaihtoehto olisi toista parempi. Tämä on vain vaatimaton havaintoni.

    Ja vielä tuosta päivähoidosta. Kauhean monet kehuvat lastensa hoitopaikkaa (kuten sinäkin) ja kuulostaa siltä, että jo taaperolle on siellä tarjolla tosi paljon virikkeitä ja seuraa. Eli miksi siis lapsen olisi automaattisesti paras olla kotihoidossa? Ei ole ainakin jos se hoitaja on täysin tylsistynyt osaansa.

    No anyways, oli mukavaa lukea tämä postaus! :)

    ReplyDelete
  5. Jes, rehellistä! Uskonpa, että aika moni palaa töihin mahd pian juuri tästä syystä, vaikka rahatilanteeseen vetoaminen toimii heidän mielestään paremmin. Minusta nämä tilanteet pitää katsoa kokonaisuuksina. Pitää osata laittaa asiat vaakakuppiin, kumpaankin kuppiin tulee varmasti aina tavaraa.
    Olen aika hämmentynyt itse miten paljon pidän kotiäitiydestäni ja toisaalta omalla laillaan ylpeä, että uskallan sitä tietä jatkaa, vaikka aika paljonhan sitä painostusta töihin paluuseen kyllä kuulee niin sukulaisilta kuin yhteiskunnan puolelta.

    Ja tosiaan mitä isommaksi lapsi kasvaa niin sitä enemmän lapset nauttivat virikkeistä! Olen huomannut tämän nyt esikoiseni kanssa, joka nauttii kerhoilusta. Onneksi näitä kerhoja ja harrasteita on olemassa kotihoidon lisukkeeksi.

    ReplyDelete
  6. Eläköön! Tämän luettuani vien oman nipin napin yksivuotiaani (ihan hiukan) kevyemmin mielin päiväkotiin ja palaan itse sorvin ääreen hoitamaan muiden lapsia.

    ReplyDelete
  7. Saan varmasti kaikkien äitien ikuisen ärsyyntymisen ja halveksunnan niskaani, kun tulen kommentoimaan asiaa lapsettomana. Pahoittelut, mulle tämä blogi nyt vain on Liinan blogi, eikä vauva-blogi. Ja minulla on mielipide, ehkä kaikkeen.

    Ensiksi, pisteet kaavioista! Piti oikein palata katsomaan aiempaan postausta, että ymmärsi mistä on kyse. Ei tarvinnut lukea mitään, kun kuva kertoi kaiken. Mahtavaa.

    Toisekseen, miten tämä tuntuukin niin kovin fiksulta. Olen niin kovasti ihmetellyt miksi lapsi tarvitsisi sitä oman vanhemman seuraa 24/7. Vedän analogian taannoisiin paritanssi-tunteihin (silloin lindy hopia). Me emme koskaan saaneet tanssia vain oman parin kanssa, koska se aiheuttaisi molemminpuolisen urautumisen. Paria jokaisessa välissä vaihtamalla oppii lukemaan erilaisia ihmisiä ja toisaalta viestimään erilaisille ihmisille - tanssin keinoin siis. Uskon tämän pätevän myös muuhun ihmisten väliseen kommunikointiin, iästä riippumatta.

    ReplyDelete
    Replies
    1. Totta :)! Siksi esim isi ja sisarukset ovat tosi tärkeitä opettamaan muunlaista olemista jos niitä sattuu olemaan (tai mummot yms). Pienin askelin ryhmäytyminen onkin myös minun mielestäni erittäin tärkeää :) mutta ekana kolmena vuonna tulee sitä muuta kehitystä jo muutenkin niin hurjasti, että ne ryhmätaidot ehtii oppia myös myöhemmin, kun on harjoitellut elämistä ensin vähän pienemmässä kuviossa :).

      Delete
  8. Mä oon jo pitkään ollut sitä mieltä että koiraihmiset, joista tulee lapsi-ihmisiä, osaavat pitää jalat maassa keskivertoa paremmin. I rest my case.

    (Nykyään on kovin tärkeää olla pätevä. Missä tahansa, kunhan on jossain. Valitettavan monet ovat ottaneet ja pätevöityneet muiden ihmisten asioissa.)

    ReplyDelete
  9. Maija, en mä kyllä tulkinnut, että kääntäisit kaiken itseesi! Mahtavaa kuulla muidenkin kokemuksia. Hetken toki jouduin miettimään, miten eskarin jälkeen jäädään vielä tarhaan - oikein kunnon luokalle jääminen? (Joo, tajusin lopulta :D)

    Voi pientä eskarilaista… ymmärrän tuskanne. Toisaalta olen ajatellut, ettei se nyt ainakaan pahaa kerro lapsen voinnista jos iloisena haluaa kavereiden kanssa jäädä leikkimään :)

    PeNa, en voi tietenkään kaikkien puolesta vastata, mutta minulle yksi niistä jutuista joiden takia tykkään sun blogista ihan erityisesti on juuri se, että puolustat moniäänisyyttä ja valinnanvapautta etkä esitä, että omat valintasi ovat niitä, jotka kaikkien muidenkin pitäisi tehdä <3 Oot huippu.

    Leopardikuningatar, mua vähän eilen hymyilytti, jun luin sun fiilikset - tämä postaus oli julkaisua vaille salmis. Great minds think alike. At the same time, too. Ja joo, kai meilläkin olisi ollut rahaa toisen jäädä himaan, mutta ihan oikeasti uskottiin siihen, että tämä päivähoitojuttu on näin hyvä. Ja niin on ollutkin - elämä on ehkä hieman pakkotahtista, mutta sellaista se on koiran ja lapsen kanssa joka tapauksessa. Itse olen nauttinut syksystä yllättävänkin paljon.

    Ööö, ei mennä tähän netissäroikkumisaikaan nyt ollenkaan, eihän :D Terveisin, elän ja hengitän internettiä.

    Ja niin, en minäkään ymmärrä, miksi lapsen automaattisesti pitäisi olla kotihoidossa - etenkin jos päivähoito on niin laadukasta, kuin se meillä on.

    Sikuriina, kiitos kompista! :D

    Bleue, näinpä juuri. Ja kyllä pitää ihmisen tietää, mikä itselle sopii - minäkin olen ylpeä sinusta. Ja samalla ehkä vähän haikeakin siitä, etten itse osaa, mutta … okei, myös iloinen siitä, että asia toimii sulla hienosti. Kerhotoiminta on todella silkkaa yleistä parhautta, ja sen ainoa ongelma onkin siinä, että sinne pitäisi jaksaa lähteä :D

    Piia, ihanaa, jos tämä helpotti oloa! Sulla on ehkä sit käsitystä myös siitä, millaista se päiväkotitoiminta on, jos muiden lapsia hoidat? Mä uskoisin, että realistinen kuva toiminnasta auttaa myös.

    Anna, hahaa! Eivätkös vain olleet hienot kaaviot! Itse piirsin. ATK-laitteella. Tämän takia minut tunnetaan nimellä Liina Photoshop-velho joissakin piireissä. (Okei, se oli kauhea valhe. Ei tunneta.)

    Mä kuulun siihen koulukuntaan, jonka mielestä asioista pitää saada puhua myös niiden, joita tilanne ei ehkä suoraan kosketa. Ensinnäkin se voi rikastaa keskustelua ja tuoda erilaisia näkökulmia, ja toisekseen, koskaan ei tiedä, milloin joku tilanne koskettaa suoraan. Tämä ei koske vain lapsiasioita.

    Ja sun tarjoama analogia on ainakin minusta ihan mahtava! Tykkään ihan kauheasti. Etenkin kun minusta nykyinen ydinperhemalli on aika jäykkä, eikä luontevasti välttämättä tarjoa tilaisuuksia muksujen olla tekemisissä monien erilaisten ihmisten kanssa. Kiitos!

    Bleue taisi vastata tuohon väliin: olen periaatteessa samaa mieltä, mutta ainakin meidän tapauksessa mummit ja muut on tavattavissa tyyliin kerran kuussa. Ja se on vielä aika hyvä tilanne. Jotenkin tämä töiden perässä pääkaupunkiseudulle -malli ei tue sellaista luontevaa koko suvun hoitamaa kasvatustehtävää :P

    Petra, haa, se voi kyllä olla totta :D Huomaan ainakin usein soveltavani koiranhoidollisia ja -kasvatuksellisia periaatteita lapsenkasvatukseen, tyyliin "palautteen pitää tulla heti, jälkikäteen on turha torua" :D

    Hyvin sanottu toi pätevöitymisasia. Aion ehkä lainata sua joskus. Muiden asioissa pätevöitymisessä on sekin ongelma, että ratkaisuvaihtoehtojen määrä helposti kapenee.

    ReplyDelete
  10. Kiitos Liina lämpimästä ja kannustavasta vastauksesta :)! Olin jotenkin poikkeuksellisen tunteellisesti tässä keskustelussa mukana. Hyvä, että keskustelu pysyy asiallisena :). Meillä on sama sukuverkostopulma, se on kyllä todella harmillista, tosin omia päätöksiä nämäkin. Silti tuntuu luonnottomalta, että lapseni lähes pelkäsi isomummoaan viimeksi tavatessaan! Herätti minussa monia ajatuksia jälleen kerran ja varsinaista avuttomuuttakin tilanteen edessä.

    ReplyDelete
  11. Hei, totta kai - meidän äitien on pidettävä yhtä, sanon minä. Ja minusta on ihanaa, kun ihmiset löytävät sen oman tapansa olla mutsi.

    Tässä asiassahan on vaikea olla olematta tunteella mukana, koska teki niin tai näin niin väärin menee kuitenkin. Ei siis mitään syytä hävetä sitä. Enkä mä itse asiassa kokenut, että olisit ollut millään tavalla kiihtynyt - olin tosi iloinen, kun tulit kommentoimaan niin ihanan ymmärtävästi, vaikka itse toimit toisin!

    Meillä on kanssa karjuttu päätä irti isomummojen läheisyydessä, ja kummitätienkin. Harmittaa ja surettaa, mutta lapsi saa tutustua omassa tahdissaan ja tilaisuuksia siihen aiomme tarjota jatkossakin mahdollisimman tiuhaan.

    ReplyDelete
  12. Minä taas uskaltaudun kommentoimaan näin suurperheen äitinä ;) että esikoisen kanssa oli vaikeinta olla kotona. Koska se lapsen kanssa touhuaminen ei tuntunut niin vaativalta tjsp (ei todellakaan käyty aamuisin puistossa, tai jos mentiin puistoon niin oikeat lapsiperheet oli lähtenyt jo lounaalle) että jotenkin kuvitteli, että voinhan minä tässä samalla vähän lukea tai tehdä jotain järkevää kuten vaikka töitä. Ja siitähän se lapsi turhautuu ja kaikilla on kamalaa.

    Toisen kanssa äiti jää jo lukumääräisesti alakynteen eli pääsi jo melkein helpommalla lähtemällä puistoon (ts. pihalle, koska meistä tuli samalla puutaloboheemeja) eli siispä mentiin pihalle. Lapsilla oli mukavampaa, ja itsellä oli sen verran tekemistä ettei koittanut keksiä sitä lisää.

    Eli mä osasin ainakin elää lapsiperhettä vasta kahden kanssa. (Ei se silti ole mun leipälaji.)

    Mutta silti meillä on se esikoinen vihaa päiväkotia, eli olisi mieluummin kotona - se tekee yhtälöstä hieman haastavamman kuin teillä. Ja tarkoittaa, että mulla on niitä lapsia keväällä kotona kolme. No sitten ei ainakaan pitäisi olla tekemisestä pulaa...

    ReplyDelete
  13. Täti-ihminen, onko tässä vaiheessa ok sanoa, että kunnioitan suurperherohkeuttasi ihan valtavasti? :D

    Okei, mulla kävis ehkä juuri noin myös. Että leikipä sinä kultapieni siinä, äiti hieman lukee kirjaa (tai sairaspäivänä tekee syyllisyyttä pihisten töitä. Eli lukee sähköposteja.)

    Enkä siis kyllä tiedä, mitä itse tekisin, jos lapsi vihaisi päiväkotia. Sit oltais ehkä kaikki tosi onnettomia. Mutta ei mulle jotenkin tullut mieleenkään, että se olisi oikeasti mahdollista. Ja ehkä sun esikoisen voi jo valjastaa keväällä työvoimaksi? Joo? Mä aion pikimmiten muuten lukea kirjan Joutilaat vanhemmat, kerron sitten, miten lapset ja eläimet laitetaan hommiin.

    ReplyDelete
  14. lähiöräkälästä (ei pubi, puben) komppaan tätsyä että mitä useempi, sen iisimpää! ei ehdi tympääntyy!

    ReplyDelete
  15. Ai että lapsi inhoaa päiväkotia? Sepä pelottava ajatus! En uskalla ajatella sen enempää.

    Jotenkin uskon tuon, että kahden lapsen kanssa kotonaolon fokus pysyy paremmin. Nythän ainakin mulla on välillä sellainen fiilis kuin lapsi häiritsisi minun kotilomailuani (anteeksi kaikki herkkämieliset!). Kahden tai useamman kanssa ajatukset lomailusta eivät varmasti tule mieleen, joten tympääntymisaste on ehkä pienempi. Näin uskon. Mutta että niitä virikkeitä. Kai se pikkukakkonen riittää?

    ReplyDelete
  16. Yritin kommentoida, mutta meni jo niin asian viereen ja "minä, minä ja minun lapseni"-linjalle, että luovuin ajatuksesta ja kirjoitin inspiroimanasi ihan oman postauksen. :) Mutta hyvä kirjoitus, joka tapauksessa (siis tämä sinun omasi).

    ReplyDelete
  17. Joo toi esikoisen suhde pk:hon on kyllä vähän kompleksinen. Kyllä se päivän jälkeen aina vaikuttaa siltä, että olis ihan kivaa ollut, mutta joka aamu meillä käydään keskustelu: "Onko tänään hoitopäivä?" "On." "Eiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiii!" Ja aika ikäväähän se on.

    Mä en muuten henk.koht. usko, että pieni lapsi kaipaisi mitenkään valtavasti virikkeitä, ohjattua askartelua, paljoa kavereita tai muutakaan päiväkodin tarjoamaa. Mun lapset on menneet hoitoon 1v3kk ihan mun (ja vähän miehen) henkilökohtaisten mieltymysten takia. Mut ehkä mun pitäisi mennä oman blogin puolelle riehumaan pidemmin siitä mitä mieltä mä olen lasten hoitoonlaitosta ja sen perusteista ;)

    ReplyDelete
  18. Wandis, entä jos on viallinen ja tarvii sitä omaa aikaa? :D

    LQ, mä en oo herkkämielinen. Mut samalla en oo kauhean innostunut suurperheestä - enää :D

    Moon Mamma, kiitos! Mä luin sun tekstin nopeasti, mutta tänään on pikkujoulupäivä, joten kommentoin kun ajatus taas kulkee. Kyllä täällä saa puhua sinusta, silti :)

    Täti-ihminen, tää lapsen viriketarve on mulle vähän vaikea aihe, koska oikeasti muksu meni päivähoitoon meidän takia. Turha sitä on kaunistella. Täytenä yllätyksenä on tullut se, miten nopeasti sille nyt iskee tylsyys ja miten kovasti se päivähoidosta tykkää. Olin oikeasti kuvitellut, että vähemmälläkin virikemäärällä pärjää. Viikonloput on nykyään vähän haastavia.

    ReplyDelete
  19. Enkä siis edelleenkään yritä yleistää. Olen vain häkeltynyt lapsestani.

    Tai ehkä tulkitsen häntä ihan väärin...

    ReplyDelete
  20. Meillä on koira. Mä pistä lapset kieseihin ja lähdetään lenkille. Aikaa menee noin 1,5 - 2 tuntia. Yleensä siinä puolivälin tienoilla tehdään 2,5 -vuotiaan mielestä jotain kivaa. Ollaan puistossa (saa ne koirat olla puussa kiinni puiston ulkopuolella) tai kiipeillään metsässä kivillä. Saa se myös kävellä pitkiäkin pätkiä, kun kävelee mielellään. Mutta just ton koiran takia meillä ei yksinkertaisesti ole vaihtoehto ettei lapsi / lapset viihtyisi vaunuissa. Joskus esikoinen toteaa, että "tylsää". Totean siihen sitten vaan, että "elämässä aina välillä on". On sekin varmaan ihan hyvä oppi oppia. ;)

    ReplyDelete
  21. Kiitos, pilami! Oon oikeesti tätä miettinyt. Olen varmaan jotenkin ääliö - olen kyllä miettinyt, että koiran voisi sitoa puuhun puiston ulkopuolelle, mutta jotenkin se on tuntunut kurjalta. Ihan suotta - totta kai se pärjää, ja jos näköyhteys säilyy, ei minunkaan tarvitse stressata. (Tuskin kukaan sitäpaitsi on niin epätoivoinen, että pihistäisi meidän lemmekkään terrieriyksilön :D)

    Ja käytännön ideoista on aina iloa, koska ikinä ei tiedä, milloin ne tulevat tarpeesen. Tai tiedänpäs: joulun tienoilla viimeistään kun päiväkoti on pari viikkoa kiinni ja minä talvilomailen lapsen kanssa. Aion kokeilla tätä sun puistoehdotusta silloin ihan viimeistään.

    Nostan kyllä hattua kaikille, jotka saavat arjen sujumaan kotona niin joustavasti. En tiedä, miksi se minusta tuntuu tervanjuonnilta.

    Ja onhan se hyvä oppi. Että välillä on tylsää. Itseltäni on varmaan jäänyt asia sisäistämättä :)

    ReplyDelete
  22. Meillä ei ole lapsia. En ole niitä edes halunnut aiemmin, mutta kun luen sun blogia, mulle tulee jotenkin sellainen olo, että ehkä siitä lapsiperheen elämästäkin voi selvitä ihan täysjärkisenä, ainakin jos on yhtä fiksu kuin sinä ja uskaltaa tehdä asiat niin kuin itsestä hyvältä tuntuu ja omassa perheessä toimii, eikä stressaa liikaa siitä mikä on "oikein".

    Vaikutat ainakin blogin perusteella tosi mukavalta ihmiseltä, jolla on kovinkin paljon sitä maalaisjärkeä. Tykkään sun blogista tosi paljon, lueskelin sen kokonaan läpi tuossa joku aika sitten kun tänne löysin (kun ei ole niitä lapsia niin on aikaa roikkua täällä netissä... :)).

    ReplyDelete
  23. Oi, olipa kivasti sanottu! Kiitos! Punastelen täällä. Ja kiva, jos blogista on iloa - jotenkin olen siis löytänyt itsekin aikaa elää ja hengittää internettiä lapsesta huolimatta. Pitää ehkä perustaa säästötili lapsen tulevia terapiakustannuksia varten :D

    Niin, jotenkin mä oon ajatellut sen niin, että lapsia tai ei, kannattaa pyrkiä olemaan onnellinen :)

    ReplyDelete
  24. Niin, tiedä siitä arjen joustavuudesta. Meillä vaan sattuu olemaan suurikokoinen koira, joka tarvitsee useita tunteja lenkkeilytystä päivässä ja jos en mene päivällä lasten kanssa, niin on turha edes kuvitella näkevänsä illalla miehen kanssa. ;)

    Mun hermoja koettelevin hetki arjessa on se, kun lähdetään ulos. Vauva itkee jo puettuna vaunuissa, uhmaikäinen kieltäytyy pukeutumasta ja koira pyörii jaloissa ympyrää ihan tohkeissaan. Että tervetuloa vaan katsomaan miten sujuvasti tää arki meillä sujuu...

    Mutta tosta koiran puussa kiinni olemisesta. Onhan se lähtökohtaisesti virikkeellisempää koiralle kuin kotonaolo. Saa katsella touhua ja tohinaa ympärillään.

    ReplyDelete
  25. Heh, mulle se kamalin hetki on se, kun tullaan koiran kanssa ulkoa. Koira pitää käytännössä aina pestä (karkeassa karvassa on huonotkin puolensa) ja se on se hetki, kun hermot ovat koetuksella.

    Hyvä pointti toi virikeasia. Koirasta voisi joskus kirjoittaa erikseen, mutta huomaan sortuvani meidän koiran väärintulkintaan satunnaisesti yhä. Se nimittäin tärisee aina kiihtyessään (ja se kiihtyy helposti.) Tärinä ei sinänsä ole kovin vakavaa tai huolestuttavaa, minkä ihan hyvin tiedän (se ei ole hädissään eikä sillä ole kylmä) - silti, puuhun kiinnitetty tärisevä hurtta on sydäntäsärkevä näky.

    ReplyDelete

Note: Only a member of this blog may post a comment.