Se, mikä on äitiydessä pahinta, on muuten pahinta myös esim. koiranomistajuudessa. Tai ehkä ylipäänsä siinä, että kiintyy toiseen elävään olentoon.
Eilen kävimme lääkärissä kun lapsen hengitys oli hieman raskasta, kiitos flunssan. Hieman, haha. Lääkärin kanssa käytiin dialogia, jossa eräs äiti kysyy, että "Ei mikään keuhkokuume kuitenkaan?" ja lääkäri vastaa rohkaisevasti "Ei välttämättä!"
Ei välttämättä. En purskahtanut heti itkuun. Huimasi. Ajattelin Lastenklinikkaa, jonne kuitenkin yötä vasten joutuisimme, tuskaisesti hengittäen koko sakki (kuka nyt mistäkin syystä). En ajatellut veljeäni, joka kuoli sairaalaan, kuumeeseen. No totta kai ajattelin veljeäni. Ajattelin, että on tämä äitiys perseestä kun ei voi rauhassa purskahtaa itkuun vaan pitää mennä naama peruslukemilla labraan verikokeeseen.
Lapsi ei ollut tietenkään yhtään huolissaan, tai edes kovin kipeän oloinen. Laboratoriossa hän varmoin ottein suoritti täsmäiskun tarralaatikolle ja kesti verikokeen kertaakaan edes inahtamatta. Kävimme hengittelemässä keuhkoja avaavaa lääkettä kuin olisimme olleet ennenkin asialla. ("Hänelle selvästi kannattaa selittää etukäteen, mitä tulee tapahtumaan", huomautti hoitaja.) Kävimme leikkitilassa syömässä näkymätöntä kahvia, vettä, pullaa, kukkakaalia, retiisejä ja tomaattia, joita lapsi puuhakkaasti tarjoili.
Kävimme kuuntelemassa keuhkoja, hengittämässä lisää astmalääkettä, ja kuuntelemassa vielä kerran. Sitten lähdimme kotiin. Lääkäri käski olla huolehtimatta. En kysellyt, olisko sellaista varten tarjolla otsalohkolobotomia. Lastenlääkäriasemallahan me olimme.
Yöllä ei tarvinnut lähteä sairaalaan, mutta työvuoron saaneena jaksoin huolehtia ja stressata konttorilta käsin reippaasti ihan koko päivän. Kotiin tullessa vastassa oli lapsi, joka ...
...halusi potkia palloa reppu selässään.
Minusta minäkin pärjäsin lopulta ihan kohtuullisesti, vaikken edes tarraa saanut.
Eilen kävimme lääkärissä kun lapsen hengitys oli hieman raskasta, kiitos flunssan. Hieman, haha. Lääkärin kanssa käytiin dialogia, jossa eräs äiti kysyy, että "Ei mikään keuhkokuume kuitenkaan?" ja lääkäri vastaa rohkaisevasti "Ei välttämättä!"
Ei välttämättä. En purskahtanut heti itkuun. Huimasi. Ajattelin Lastenklinikkaa, jonne kuitenkin yötä vasten joutuisimme, tuskaisesti hengittäen koko sakki (kuka nyt mistäkin syystä). En ajatellut veljeäni, joka kuoli sairaalaan, kuumeeseen. No totta kai ajattelin veljeäni. Ajattelin, että on tämä äitiys perseestä kun ei voi rauhassa purskahtaa itkuun vaan pitää mennä naama peruslukemilla labraan verikokeeseen.
Lapsi ei ollut tietenkään yhtään huolissaan, tai edes kovin kipeän oloinen. Laboratoriossa hän varmoin ottein suoritti täsmäiskun tarralaatikolle ja kesti verikokeen kertaakaan edes inahtamatta. Kävimme hengittelemässä keuhkoja avaavaa lääkettä kuin olisimme olleet ennenkin asialla. ("Hänelle selvästi kannattaa selittää etukäteen, mitä tulee tapahtumaan", huomautti hoitaja.) Kävimme leikkitilassa syömässä näkymätöntä kahvia, vettä, pullaa, kukkakaalia, retiisejä ja tomaattia, joita lapsi puuhakkaasti tarjoili.
Kävimme kuuntelemassa keuhkoja, hengittämässä lisää astmalääkettä, ja kuuntelemassa vielä kerran. Sitten lähdimme kotiin. Lääkäri käski olla huolehtimatta. En kysellyt, olisko sellaista varten tarjolla otsalohkolobotomia. Lastenlääkäriasemallahan me olimme.
Yöllä ei tarvinnut lähteä sairaalaan, mutta työvuoron saaneena jaksoin huolehtia ja stressata konttorilta käsin reippaasti ihan koko päivän. Kotiin tullessa vastassa oli lapsi, joka ...
...halusi potkia palloa reppu selässään.
Minusta minäkin pärjäsin lopulta ihan kohtuullisesti, vaikken edes tarraa saanut.
Voi, hienosti pärjäsit! Tämä on sitä kamalinta. Että oikeasti pitää pystyä ottamaan naama peruslukemilla vastaan yhtä ja toista, olla lapselle se kivi ja kallio joka ei horjahda vaikka mitä tulisi eteen. Äitiyden kasvukipuja, tottuuko niihin koskaan? Ja veljesi, voi ei. Osanottoni. Näen kirkkaasti miksi et pystynyt olla ajattelematta häntä.
ReplyDeleteMikä siinä onkaan, että aina ajattelee pahinta mahdollista vaihtoehtoa? Sitä opettelen itsekin, että osaisin ottaa asiat vastaan viileästi ja ajatella järkevästi, että no niin, tilanne on nyt tämä, miten se hoidetaan? Etenkin terveyteen liittyvissä asioissa on vaan niin paljon kulmakerrointa mukana kun kyseessä on se oma lapsi, että vaikeaahan se on. Mutta sitä kohti! -Anna
-Anna
Kyllä sä olisit tosiaan tarran ansainnut. En ole tullut aikaisemmin ajatelleeksi, mutta lapsen keskosuudessa oli se helppoa, että ihan rauhassa sai hajota aina kun siltä tuntui, kunhan ei itkenyt kaapin sisään eikä maitoihin. Mutta ei siis tarvinnut lasta varten pitää pokkaa ja esittää reipasta. En tiedä, pystyisinkö, jos jotain oikeasti huolestuttavaa tulisi.
ReplyDeleteOnneksi aamulla oli asiat hyvin :) Niin tuttua tuo stressaaminen.
ReplyDeleteT: toinen äiti, joka stressaa parhaillaan (turhaanko?)
Hui, voin kuvitella ei-välttämättän aiheuttaman reaktion! Keuhkokuume on meidän(kin) arkkivihollinen, se ainakin toistaiseksi pelätyin jokatalvinen peikko. Mahtavaa, että teidän potilaan vointi on kohentunut, eli ilmeisesti "Ei välttämättä" oli "Ei ole"? :)
ReplyDelete<3! Olisit ehdottomasti ansainnut tarran.
ReplyDeleteAnna, kiitos! Ja ei, jotenkin epäilen, että siihen ei totu - mutta ehkä oppii kuitenkin itkemään omat itkunsa salaa siivouskaapissa? Toivon niin, ettei mitään oikeasti kamalan vakavaa tarvitsisi lapselle selittää.
ReplyDeleteJa kyllä ne kokemukset siellä taustalla painavat. Selitän tilanteen mahdollisuuksien mukaan yleensä lääkäreillekin, koska sitten he ymmärtävät, että ... no, mua pitää ehkä rauhoitella. Tiedolla. Mua rauhoittaa tieto.
Kyllä me tässä kehitytään, eiks?
Leluteekki, totta! Ja vauvan kanssa ehkä muutenkin saa hajota hieman vapaammin - vaikka toki silloinkin varmaan perusturvallisuuteen vaikuttaa, ettei mutsi hajoa kauhealla tavalla ihan kovin usein.
Kyllä sä varmaan pystyisit. Mutta se olisi kamalaa! Toivottavasti ei tarvitse kokeilla.
Etna, toivottavasti stressaat ihan turhaan! Ja kyllä, onneksi oli sitten jo paremmin.
Moon Mamma, kävitte muuten tekin mielessä. Silleen symppaushengessä, koska sen lisäksi, että ymmärsin sua eri tavalla, tuli myös harmistus siitä, että teidän pitää olla asian kanssa ihan eri tavalla varpaillanne.
Potilas on terve ja villi kuin pieni kissa - vaikka diagnoosiin kyllä kirjoitettiin määrittämätön keuhkokuume, se ei kuitenkaan lääkärin mukaan ole mikään keuhkokuume-keuhkokuume, saatte antibiootit ja kolme päivää sairaslomaa, hei se on vain sana, ota nyt ihan rennosti, ei se tarkoita tässä yhteydessä mitään pahaa. (Onneksi lapsi oli jo lähtenyt isänsä kanssa vessaan niin sain sellaisen pienen hermojärkytyksen kokea ihan rauhassa.)
Että ei se kai ole :)
Booksy, kiitos! Ehkä tarjoan sellaisen itselleni! Tai vaikka washiteippiä! :D
Äidin huoli on kyllä läpitunkevaa. Lämmin halaus, tarra ja pikaista paranemista lapsellesi :)!
ReplyDeleteHuh, kyllä, tämä just on äitiydessä pahinta. Onneksi selvisitte säikähdyksellä. Ja osanotot, mun miehellä on isostasiskostaan sama kokemus muutaman vuoden takaa. Tosi rankkaa. Toivottavasti pieni potilas on jo terve eli ei enää lainkaan potilas.
ReplyDeleteVoi apua, mä niin tunnistan itsessäni jo nyt tuon äitiliinin, joka ahdistuu etenkin silloin, kun todellakin on ahdistumisen paikka. Nyt jo raskaana pelkään että no mitä jos lapsella ei olekaan kaikki hyvin ja miten se raukka saa happea synnytyksessä ja apua, jos sillä on jo NYT ihan hillitön ahtaanpaikankammo ja, ja, ja... :D
ReplyDeleteOnneksi kaikki on siellä kuitenkin hyvin ja selvisitte säikähdyksellä. Lämmin tsemppi sinne ruudun toiselle puolen.
Tiedän ihan täsmälleen. Se, kun lapsi on veltto ja hengittää raskaasti ja itsellä adrenaliini humisee päässä. Äidinrakkaus tuntuu välillä näin pahalta mutta onneksi valtaosan ajasta tunne on voimaannuttava. Tsemppiä ja paranemisia!
ReplyDeleteBleue, nythän hän on jo terve kuin pukki. Tai kaahu. Tai apina. Tai sammakko. Tai mikä muu eläin hän nyt keksiikään olevansa. (Sairaana oli piemi koijjanpeetu.)
ReplyDeleteHalaus sinnekin!
Anu, onneksi tosiaan! Otan osaa myös miehesi puolesta - on hirveää kun yhtäkkiä löytää itsensä siitä universumista, jossa tietää, että kyllä voi perustautiinkin kuolla, eikä enää löydä takaisin siihen entiseen huolettomuuteen. Mutta taudit pitää silti lusia läpi - kai tässä itselläkin kehittyy vastustuskyky :)
Hannele :D Sepä oiskin traumaattista sikiölle, jos sillä olisi jo kohdussa ahtaanpaikankammo. Mutta ehkä sitä ei tarvitse pelätä, etenkään jos alkaa säästää aikuisiän terapiaan hyvissä ajoin!
Mä muistan kyllä tuon raskausajan huolen hyvin - se on jollain tavalla vielä kuluttavampaa kun ei voi nähdä, mitä siellä tapahtuu. Mutta selviät siitä kyllä! Tsemppiä hurjasti sinnekin!
(Ja voihan, vauvoja tulossa maailmaan, mä nyt tästä kovasti ilahduin ja herkistyin. Ihanaa kun kommentoit.)
Leijonalapsen äiti, sun kokemukset kuulostaa vielä ehkä pahemmilta, koska meidän yksilö ei ollut veltto - ellei sitten mun pään sisällä kun katselin peloissani lähitulevaisuutta. Huh.
Onneksi se rakkaus on tosiaan enimmäkseen myönteinen kokemus, mutta se pelko, joka tulee kylkiäisenä, on niin lamauttava. Sydän on panttivankina.