No niin, tässä ollaan jo kohta olympialaiset olympioitu, oletteko nauttineet? Minä olen, jopa tänä lätkätappion päivänä.
Urheilua seuratessa pitää muistaa, että asenteella on väliä. Nämä kekkerit ovat itsesäälissä rypijöiden kulta-aikaa, ja tänään Ruotsi-tappion ollessa tosiasia on tilaisuus oikein tarjottimella tuotu eteen. Pitää muistaa nauttia siitä, miten epäreilua kaikki (mutta etenkin ero- ja arvostelutuomarit, sääolot ja auringonpilkut) meille on. Jos ei ole, on hyvä muistaa, että hetkellinen reiluus on asiallinen korvaus näistä mitalittomista tuskan vuosista ja vähintä, mitä voi odottaa.
Myös omia ennustajanlahjojaan voi harjoittaa. Itse luotan siihen, että lätkässä peli on hävitty siinä vaiheessa, kun selostaja ensimmäisen kerran sanoo "aikaahan tässä on vielä vaikka kuinka paljon". Aikaa saattaa siinä vaiheessa olla vaikka kahden lätkämatsin ajan, mutta lausunto osoittaa kätevästi, että peli on nyt sen näköistä, että a) aikaa todella tarvitaan ja b) edes aika ei auta.
Itse olin kotitoimistolta, jossa oli kätevää kuunnella selostus. Tuossa ylläolevassa kuvassa työpisteeni melkein näkyy siinä vasemmalla. Tästä päästäänkin kaikkien urheilukisojen ihanimpaan juttuun! Saa olla rauhassa taikauskoinen. En katsonut tätä merkittävää ottelua, koska päähäni on iskostunut, ettei ne ikinä voita, jos mä katson. (Paitsi silloin kun voittaa, tietenkin.) Tavallaan voisi tietenkin ajatella, että Teemu Selänne, jonka olympiaunelmaa varten koko Suomen joukkue pelasi (truu stoori, kuulin töllöstä ja sitten en toviin mitään kuullutkaan kun nauratti niin kovin) oli voiton kannalta merkittävämmässä asemassa kuin se, katsonko mä matsin vai kuuntelenko vain, mutta ei. Siitä se vain on kiinni, mitä minä täällä kotona teen.
No, onhan iloisiakin asioita! Suomalaismiehet voittivat ylläripyllärikultaa hiihtelyssä. Radioselostus tapahtumasta oli niin loistava, ettei sitä olisi parantanut edes konseptoimani Kari-Pekka Kyrön kommentointiduuni, mutta ihan kaikkiin muihin hiihtotapahtumiin olisin kaivannut sitä Kyröä. Etenkin silloin, kun Norja epäonnistui viestissä "pieleen menneen huollon" vuoksi. Kahtena peräkkäisenä päivänä! Hups! Omista en sano mitään, tulee vielä kunnianloukkaussyyte. Mutta Kari-Pekka Kyröä on kyllä haastateltu ihan häpeällisen vähän! Ryhdistäytykää uutimissa!
Itsekin kyllä ilahduin kovasti Jauhojärvi-Niskanen -kaksikon mitalista, mutta lähinnä siksi kun selostaja oli niin onnellinen ja huusi "Voi riemun päivä! Voi riemun päivä!" Kyllä on hyvä, että ihmiselle tuollainen riemun päivä suotiin!
Hopeisia mitaleita ovat kuskaamassa kotiin lähinnä naiset, joista Enni Rukajärvi on mun suosikki. Olenhan itsekin melkein kerran kaatunut lumilaudalla mäen alas. Tai no ihan kokonaan kaaduin. Mies sittemmin sanoi, että jos haluan oppia lautailemaan, menen ihan lautailukouluun sitä varten, ettei tule ero. En ole vielä halunnut, kun epäilen, että jonkun keinon kuitenkin keksin, millä teen oppimattomuudestani miehen syyn, ja sitten tulee ero. Mutta kuitenkin katson, että yhtä hurjapäitä ollaan, minä ja Rukajärvi.
Jos nyt tämän innostavan reportaasin jälkeen tuli sellainen olo, että voi saakeli, olen missannut, niin ei hätää! Vielä on monta päivää aikaa. Telkkari auki ja sosiaalinen media auki (jonnekinhan ne sarkastiset kommentit pitää laittaa) ja perhe ulos talosta.
Urheilua seuratessa pitää muistaa, että asenteella on väliä. Nämä kekkerit ovat itsesäälissä rypijöiden kulta-aikaa, ja tänään Ruotsi-tappion ollessa tosiasia on tilaisuus oikein tarjottimella tuotu eteen. Pitää muistaa nauttia siitä, miten epäreilua kaikki (mutta etenkin ero- ja arvostelutuomarit, sääolot ja auringonpilkut) meille on. Jos ei ole, on hyvä muistaa, että hetkellinen reiluus on asiallinen korvaus näistä mitalittomista tuskan vuosista ja vähintä, mitä voi odottaa.
Myös omia ennustajanlahjojaan voi harjoittaa. Itse luotan siihen, että lätkässä peli on hävitty siinä vaiheessa, kun selostaja ensimmäisen kerran sanoo "aikaahan tässä on vielä vaikka kuinka paljon". Aikaa saattaa siinä vaiheessa olla vaikka kahden lätkämatsin ajan, mutta lausunto osoittaa kätevästi, että peli on nyt sen näköistä, että a) aikaa todella tarvitaan ja b) edes aika ei auta.
 |
| Mites tässä nyt tälleen kävi. |
No, onhan iloisiakin asioita! Suomalaismiehet voittivat ylläripyllärikultaa hiihtelyssä. Radioselostus tapahtumasta oli niin loistava, ettei sitä olisi parantanut edes konseptoimani Kari-Pekka Kyrön kommentointiduuni, mutta ihan kaikkiin muihin hiihtotapahtumiin olisin kaivannut sitä Kyröä. Etenkin silloin, kun Norja epäonnistui viestissä "pieleen menneen huollon" vuoksi. Kahtena peräkkäisenä päivänä! Hups! Omista en sano mitään, tulee vielä kunnianloukkaussyyte. Mutta Kari-Pekka Kyröä on kyllä haastateltu ihan häpeällisen vähän! Ryhdistäytykää uutimissa!
Itsekin kyllä ilahduin kovasti Jauhojärvi-Niskanen -kaksikon mitalista, mutta lähinnä siksi kun selostaja oli niin onnellinen ja huusi "Voi riemun päivä! Voi riemun päivä!" Kyllä on hyvä, että ihmiselle tuollainen riemun päivä suotiin!
Hopeisia mitaleita ovat kuskaamassa kotiin lähinnä naiset, joista Enni Rukajärvi on mun suosikki. Olenhan itsekin melkein kerran kaatunut lumilaudalla mäen alas. Tai no ihan kokonaan kaaduin. Mies sittemmin sanoi, että jos haluan oppia lautailemaan, menen ihan lautailukouluun sitä varten, ettei tule ero. En ole vielä halunnut, kun epäilen, että jonkun keinon kuitenkin keksin, millä teen oppimattomuudestani miehen syyn, ja sitten tulee ero. Mutta kuitenkin katson, että yhtä hurjapäitä ollaan, minä ja Rukajärvi.
Jos nyt tämän innostavan reportaasin jälkeen tuli sellainen olo, että voi saakeli, olen missannut, niin ei hätää! Vielä on monta päivää aikaa. Telkkari auki ja sosiaalinen media auki (jonnekinhan ne sarkastiset kommentit pitää laittaa) ja perhe ulos talosta.
Oooh, kyllä olen nauttinut ja katsonut, etenkin sitä "meditatiivista hiihtoa"! Mietin, kun kisat alkoivat ja ekoja hiihtoja katsoin, että milloin muka hiihtokilpailun katsominen on meditatiivista, ei näissä viesteissä tai sprinteissä ainakaan! Kun kynnet on syöty jo aika-ajoissa ja itkettää ja naurattaa samaan aikaan siitä on eräänlainen meditatiivisuus kyllä kaukana. Ja sitten, tämä pieni on oppinut juuri kiipeilemään, ja tietysti kivointa ikinä on kiipeillä keittiöjakkaralle juuri viestifinaalin viimeisellä kierroksella. Lapsen kanssa piti tanssia polkkaa olohuoneessa että viihtyi samassa tilassa äidin kanssa, kun "nyt katsotaan muru hiihtoa, tädit hiihtää tosi lujaa" ei riittänyt pitämään häntä silmien alla pois jakkaroilta, kun se alastuleminen on vielä vähän hataraa. No, ehkä sitten kun miehet hiihtää sitä viittäkymppiään, pääsen siihen ihanaan meditaatotilaan. Jos ne vielä hiihtäisi lapsen päiväuniaikaan, oi, se olisi täyttymys näille kisoille! Ja joo, ihaninta on se kun selostajan ääni särkyy "jeeetä" huudettaessa!
ReplyDelete-Anna
Ai niin, mä erehdyin jo luulemaan että no nyt ne haastattelee Kyröä mitalisaldosta mutta ei, se olikin Kojonkoski. Ne on jotenkin kumman samannäköisiä.
ReplyDelete-Anna
Mulle entisenä himopenkkiurheilijana tämä nykymeno on aivan pöyristyttävää. Lapsen vauvavuoden jälkeen tilanne on ajautunut sellaiseksi, että katson televisiosta vain muutaman harvan sarjan ja nekin boxilta. Suorana en ikinä mitään, en edes uutisia ja en myöskään urheilua. Lapsi ei anna katsoa ja itsekin olen taipunut tähän ilman suurempaa vastarintaa. Roikun sitten senkin ajan netissä. Toki urheilua voisi katsoa Areenasta, mutta ei vain enää osaa, kun rutiini on mennyt.
ReplyDeleteNo joo, sori avautuminen, mutta tavallaan olen tuntenut itseni vähän ulkopuoliseksi, kun joka puolella on tunteiltu leijonien menestystä tai menestymättömyyttä. Ehkä joskus penkkiurheilijaminä palaa vielä takaisin...
Onko muilla muuten sitä, ettei lapsi anna katsoa telkkua? Meidän käy ihan konkreettisesti nappaamassa toosan kiinni tai sitten muuten häslää niin paljon, että on turha yrittää seurata mitään!
Me ollaan nyt koko kisojen ajan katsottu illallispöydässä jotain lajia. Tää on aika hämmentävää, koska meillähän ei siis ole telkkaria (eli areenasta katsotaan), eikä kukaan muuten seuraa urheilua. Eniten on katsottu luistelua, kun sitä esikoinen kuitenkin harrastaa (ja sitä jaksaa katsoa), mutta katsottiin myös kelkkailua ja jotain mäenlaskuja. Sinne on ilmestynyt kaikenlaisia uusia lajejakin sen jälkeen, kun mä olen viimeksi seurannut 80-luvulla isoäitini pakottamana. Mutta kyllä nämä siis ihan viihteestä käy.
ReplyDeleteMä ajattelin etukäteen, että en katso minuuttiakaan, koska ihmisioikeudet, jyrätty ympäristö ja tavallisten ihmisten kodit, korruptio, kaduille kuolevat ukrainalaiset ja mitä näitä muita ongelmakohtia tuolla ihanassa takaisin diktatuuria kohti luisuvassa itänaapurissamme nyt onkaan, mutta sitten alkoi lätkä, ja katsoin kumminkin. Puolustuksekseni maalasin kynnet sateenkaaren värisiksi, koska Putin varmaan näkee ne sieltä Sochista käsin yhtä hyvin kuin televisiosopimuksista kassaan kilahtavat pennoset.
ReplyDeleteAnna, sen meditatiivisuuden vuoksi paras hiihtomatka minusta onkin 50 kilsaa! Tai ehkä joku satanen olis vielä sitäkin parempi. En ymmärrä, miksei sellaisia ole ohjelmassa. Jännityshän kohottaa vain sykettä :D
ReplyDeleteVaan eivät ne tainneet hiihtää päiväuniaikaan? Se on kyllä sääli. Ja pakko myöntää, etten ole ihan voinut keskittyä näihin kisoihin, kun usein on samaan aikaan pitänyt tehdä jotain muuta. Vaikeaa on tuijottaa lumilautailua, kun joku huutaa korvaan!
Totta tuo Kyrö-Kojonkoski -asiakin. Ei vieläkään yhtää Kyrön haastattelua ole osunut silmiin, selostajat vain kummastelevat Norjan huolto-ongelmia. Voi huoh.
LQ, ehkä rutiini tulee takaisin? Minä voin häpeäkseni myöntää, että joskus olen ostanut penkkiurheiluaikaa antamalla lapselle tabletin käteen. Siis iPadin, en mitään lääkkeitä sentään :D
Ei tarvii pyytää anteeksi, ymmärrä kyllä tuskasi. Harmittaisihan se minuakin. Ja kyllä, meilläkin on vähän sellaista - ei nyt ihan äärestä kiskota, mutta annetaan kovaäänisesti ymmärtää, että nyt pitäisi kiinnittää huomiota häneen.
Leluteekki, haa :D Siitä se alkaa. Kesällä sitten katsotte silmät telkkarissa kiinni potkupalloa.
Kelkkailu on ihan superviihdyttävä ja hämmentävä laji, ja niin on kaikenlaiset mäenlaskutkin eri välineillä. Ihanaa urheiluviihdettä!
Jenni, no niin ja niin. Kyllä mä välillä mietin, että tältäköhän Berliinin olympialaisten seuraaminen tuntui vuonna 1936, mutta sit kanssa ajattelin, etten tiedä, miltä tasolta pitäisi boikotin alkaa, jotta se olisi tehokas. Ja toisaalta, ehkä sitten pitäisi boikotoida olympiakisoja ylipäänsä, ei se niin kovin kaunis organisaatio ole.
Mutta sitten huijaan itseäni, että eihän kukaan tiedä, että telkkarin avaan (ja kirjoitan siitä Internettiin, hah.) Tämä on niin paljon epäkonkreettisempaa kuin ostamatta jättäminen, paljon vaikeampi kieltää itseltään.