Nasa rahoitti tutkimuksen, joka on niin masentava, ettei siihen jotenkin voi olla uskomatta. Onneksi meitä maailmanlopun profeettoja on muitakin: mieleen jäi Ehtoisan emännän ajastamme käyttämä termi belle époque. Hyvä termi ja osuva.
Erään tieteisnovelleja sisältävän kirjan lopputeksteissä kirjailija kertoi kirjoittavansa niin paljon tulevaisuudenkuvia, joissa jokin kauhea ekokatastrofi on tapahtunut siksi, että ... se on todennäköisin tulevaisuudenkuva. Lähes väistämätön. Että jos muunlaista tulevaisuutta toivoisi, työ pitäisi aloittaa 70-luvulla, ja se puolestaan on sitten jo fantasiakirjallisuuden alaista. Kuten kaikki tiedämme, työtä ei aloitettu 70-luvulla.
Nasan ja kirjailija Wattsin ennustukset eivät ehkä osu aivan yksiin, mutta ensinmainitussakin yhtenä suurena tekijänä on resurssien järkyttävän tuhlaileva käyttö.
Luulen, että tutkimuksen lukeminen sinetöi sen, mitä olen tässä jo hieman pyöritellyt: ettei ehkä lisää lapsia. Etten ehkä halua lisää lapsia taistelemaan hupenevista resursseista. Että siitä yhdestäkin tulee syyllinen olo (miksi teimme tämän hänelle) - vaikka noin täysin itsekeskeisesti siitä yhdestä tulee toki vain hyvin onnellinen olo.
Eilen selitin miehelle, että alan juosta töistä kotiin: "Kun urheilen, jaksan ja ehdin paremmin lukea pääsykokeisiin ja pääsen sisälle ja musta tulee lääkäri ja kun yhteiskuntarakenne romahtaa, yhdellä meistä on ns. marketable skill."
Voisi ajatella, että tämä lisäsi motivaatiotani, mutta oikeasti se lisäsi vain ahdistustani.
Lopuksi: tiedän, että on ihan mahdollista, että kaikki, jotka käyttävät yhteiskuntarakenteen romahtamisen yhteydessä termiä "kun" tarvitsevat lähinnä terapiaa, mutta kuten muutkaan sekopäät, en usko omaan sekopäisyyteeni.
Erään tieteisnovelleja sisältävän kirjan lopputeksteissä kirjailija kertoi kirjoittavansa niin paljon tulevaisuudenkuvia, joissa jokin kauhea ekokatastrofi on tapahtunut siksi, että ... se on todennäköisin tulevaisuudenkuva. Lähes väistämätön. Että jos muunlaista tulevaisuutta toivoisi, työ pitäisi aloittaa 70-luvulla, ja se puolestaan on sitten jo fantasiakirjallisuuden alaista. Kuten kaikki tiedämme, työtä ei aloitettu 70-luvulla.
Nasan ja kirjailija Wattsin ennustukset eivät ehkä osu aivan yksiin, mutta ensinmainitussakin yhtenä suurena tekijänä on resurssien järkyttävän tuhlaileva käyttö.
Luulen, että tutkimuksen lukeminen sinetöi sen, mitä olen tässä jo hieman pyöritellyt: ettei ehkä lisää lapsia. Etten ehkä halua lisää lapsia taistelemaan hupenevista resursseista. Että siitä yhdestäkin tulee syyllinen olo (miksi teimme tämän hänelle) - vaikka noin täysin itsekeskeisesti siitä yhdestä tulee toki vain hyvin onnellinen olo.
Eilen selitin miehelle, että alan juosta töistä kotiin: "Kun urheilen, jaksan ja ehdin paremmin lukea pääsykokeisiin ja pääsen sisälle ja musta tulee lääkäri ja kun yhteiskuntarakenne romahtaa, yhdellä meistä on ns. marketable skill."
Voisi ajatella, että tämä lisäsi motivaatiotani, mutta oikeasti se lisäsi vain ahdistustani.
Lopuksi: tiedän, että on ihan mahdollista, että kaikki, jotka käyttävät yhteiskuntarakenteen romahtamisen yhteydessä termiä "kun" tarvitsevat lähinnä terapiaa, mutta kuten muutkaan sekopäät, en usko omaan sekopäisyyteeni.
Minä, kun näin tämän uutiset, koin samankaltaista ahdistusta. Haikailen alanvaihdosta nykyistä vielä paljon heikommin maailmanlopun edessä hyödynnettävään ammattiin. Pitäisikö kuitenkin käyttää haaveilu- ja valmistautumisaika sen opetteluun, että saa nuotion aikaiseksi ilman tulitikkuja? Ja meillä ei ole lapsia, eikä tällä elämänmenolla hetkeen tai ikinä tulekaan, mutta toivoisin. Hetkeksi jo hylkäsin kauhuissani kaikki sen suuntaiset ajatukset: Olen luottanut koko ajan siihen, että vielä minun lapseni ehtisivät täyskatastrofin alta pois. Jos maailmanloppu koittaa jo allekirjoittaneen elinaikana, eihän viattomien maailmaansaattamisessa ole mitään järkeä.
ReplyDeleteNo sitten luin pari kirjaa, joissa oli lapsia, ja jälkimmäinen huoli korvaantui ajatuksilla siitä, kuinka ihania ne kuitenkin on. Ja mietin vähän tulevaa työviikkoa ja totesin, että hommaan on tultava muutos. Ja niin unohdin maailmanlopun.
Mutta nyt muistin sen taas. Ja ajattelen, että lihansyöntiä nyt ainakin pitäisi rajoittaa. Ja juuston. Ja matkustaa Eurooppaan aina junalla, ja pestä vaatteita harvemmin. Mutta ihan kauheasti en nyt jaksa kuitenkaan siitä stressata. Sentään sunnuntai. Älä sinäkään!
Kannattaa ehdottomasti lukea myös:
ReplyDeletehttp://blogs.discovermagazine.com/collideascape/2014/03/21/judging-merits-media-hyped-collapse-study/#.Uy8GznP8LqB
Tuo tutkimus vaikuttaa olleen tieteellisesti ala-arvoinen ja tietoisen skandaalinhakuinen. Huolestumisen aiheita on toki monia, mutta romahduksen pelkäämisessä ei ole tolkkua. Ainakin siksi, että pelkääminen heikentää kykyä ratkoa niitä todellisia ongelmia.
Riimi, niin, ja langan sijaan pitäisi ostaa vedenpuhdistimia! Tai mitä ne nyt ovat! Ja ja ja. Tai siis ehkä vain ihan kauheasti tulitikkuja.
ReplyDeleteOikeastihan lapsissa on tulevaisuus, tosi konkreettisesti. Jos ei enää lisäännytä, toivo on ihan oikeasti mennyttä. En vain tiedä, kestäisikö oma psyykeni ajatusta lapsistani kärsimässä tilanteissa, jotka minusta ovat epäinhimilliset (ts. ei ole kirjastolaitosta.) Luultavasti en.
Kiitos rauhoittavista sanoista. Ne auttoivat jo silloin aamusella ihan hurjasti!
Timo, tänks! Perehdyn. Mua harmittaa ihan sikana, että skandaalinhakuisuus palkitaan julkisuudella, koska se syö aina pohjaa tärkeiltäkin asioilta.
Ehkä tälläkin kertaa on siis niin, että tieto ei lisää tuskaa, vaan lievittää sitä. Jostain syystä nyt uskoin toisin, vaikka tähän astiset kokemukset puhuvat AINA tiedon puolesta :D
Lopetin pelkäämisen oikeastaan aika pian aamusella. Ajattelin, että luultavasti en voi tehdä kauheasti mitään, joten ei kandee pelätä, ja sen mitä voin tehdä, teen tietenkin.
Ihmisluonnon taipumus optimismiin on hämmentävä. Tähän belle epoqueen syntyneenä olen vasta hiljattain alkanut tajuta, että maailma (Suomi) ei olekaan valmis ja vakaa ja että jonkinlainen megakatastrofi on jopa todennäköinen. Silti en osaa uskoa sellaiseen. Tai siis loogisesti uskon, mutta se tieto ei jotenkin tavoita tunnetta, en osaa aktiivisesti pelätä romahdusta.
ReplyDeleteMä olen taipuvainen ajattelemaan myös, että jokaisella aikakaudella on omat ympäristökatastrofinsa ja kauhukuvansa: happamat sateet, otsonikato, ilmastonmuutos (no joo, on tää meidän ilmastonmuutos vähän kompleksisempi, mut silti). Aina sitä jotain on. Öljy loppuu, ydinsota uhkaa. Historia auttaa myös saamaan perspektiiviä. Ja jo yläasteella opin historianopettajalta, että "historia ei toista itseään". Sillä voikin sitten kuitata virheellisenä sen, että jos joskus sivilisaatiot ovat tuhoutuneet, niin se tarkoittaisi automaattisesti että meidänkin sivilisaatio tuhoutuisi.
ReplyDeleteUskon, että maailmamme näyttää 50 vuoden päästä varsin erilaiselta kuin nyt. Ihan ilmastollisestikin, mutta toivottavasti on sitten pakon edessä tajuttu ihan oikeasti muuttaa elintapojammekin. Joskus olen kyllä ajatellut, että "no loppuis nyt sit se hiton öljy", mutta olen todennut, että ajatus on huono, sillä kivihiili ei lopu varmaan ikinä.
Jännä juttu silti. Länsimainen elämäntapa johtaa tuhoon, mutta kaikki haluavat samaan menoon mukaan. Tätäkö on tyhmyys?
VL, toi on varmaan ihan hyväkin tila toisaalta - kuten yllä todettua, pelko lamauttaa. Toisaalta ehkä väestötasolla olis kiva, jos vähän huolestuisimmekin.
ReplyDeletePilami, totta tuokin, tavallaan - ja toivon, että kymmenen vuoden päästä nauran huolelleni iloisesti. Että tuotakin piti silloin pelätä.
Mutta kyllä musta silti vaikuttaa, että tällä kerralla tilanne on tosiaan melko kompleksinen ja sellaisena vaikea. Äärimmäisiin sääilmiöhin lisättynä tiettyjen resurssien hupeneminen ei kuulosta hauskalta. Ydinsota on tavallaan paljon suoraviivaisempi ja selkeämpi tähän verrattuna.
(Jos öljy loppuisi yhtäkkiä, en ole esimerkiksi varma, mitä täällä syötäisiin - tuskin ketään kiinnostaisi tuhlata vähäisiä resursseja tuontinauristen ja sianlihan kuljetukseen jonnekin Suomeen. Mutta eihän se varmaan yhtäkkiä loppuisi.)
Ja joo, se, että sivilisaatioita on ennenkin mennyt nurin, ei tarkoita automaattisesti, että omammekin olisi vaakalaudalla. Mutta se ei myöskään suojaa sivilisaatiota miltään - mahdollisuudet ovat samat. Joko mennään nurin tai sitten ei mennä. Rooman valtakunnan nousu ja tuho ei vaikuta asiaan, eikä sivistyksen kerros liene kovin syvällä, kun lapset pitäisi ruokkia eikä ruokaa ole.
Yritän tuudittautua teknologiauskooni, mutta se vaan on koko ajan vaikeampaa.
Noniin, syvä lamaannus.
ReplyDeleteEnni, juuri toisen lapsensa synnyttänyt.
(nojoo, en mä vielä oikeasti lamaantunut, mutta ehkä sitten vähän, kunhan horrrmooneilta kykenen)
Ei ei, älä lamaannu, lue Timon kommentti tuosta ylhäältä (tunnen Timon oikeasta elämästä ja uskallan siksi antaa hänen kommentilleen valtaisan painoarvon, kovin fiksu tyyppi on). Anteeksi, en muistanut, että tätä voivat lukea myös hormonipäissään olevat ihmiset!
ReplyDeleteJa hurjasti onnea toisen lapsen maailmaansaattamisesta! (Nyt iski sellainen kauhea olo, että olen onnitellut aiemminkin, mikä ei ole mahdotonta, olen nähnyt paljon vauvoja viime aikoina, kokonaista kaksi, menen helposti sekaisin. Onnentoivotus on kuitenkin vilpitön.)
Eikun ei ei huolta! Minä kyllä tiedostan näiden hormoonien osuuden ajattelun sumentajina. Normaalitilassa (eh...) olen kyllä Timon kanssa ihan samoilla linjoilla; lamaannus vain estää toimimasta.
ReplyDeleteKiitos onnitteluista!
Ai, huh, hyvä. Kas, minä en oikein tiedostanut. Ainakaan ensimmäisellä kerralla. Ihanaa, että muut ovat fiksumpia, tulee turhaa huolta muuten :D
ReplyDeleteJa nyt siis kun sanon ensimmäinen, en tarkoita, että tulossa olisi toinen :D
ReplyDeleteMolen kanssa erikoisen hyvä kehittelemään kaikenmaailman salaliittoteorioita, mutta mitään en myönnä, koska you know, ne ovat kaikkialla ;D menee kai yksiin tuon katastrofiennustuksien kanssa, mutta eikait tässä vielä ihan heitännänhulluja olla? :)
ReplyDeleteEi tokikaan! Kai. Mistäs sitä toisaalta tietää.
ReplyDeleteMikään ei ole niin varmaa kuin epävarma
ReplyDelete