Mietin silloin tällöin erästä tyttöä, nyt jo nuorta naista, joka jätti veljeni haudalle runon. Hän oli ehkä veljeni tyttöystävä. Niin kuvittelen, vaikken tiedäkään. Ajattelin silloin usein, että haluaisin tietää, kysyä, ottaa yhteyttä, kertoa, että oman surumme keskellä ajattelimme häntäkin, koko sakki. En kuitenkaan syystä tai toisesta uskaltanut. Pelkäsin ehkä ymmärtäneeni väärin, kuvittelin, että olisin tungetteleva.
Miten sekin voi nyt harmittaa. Miten tyhmä voin olla?
Toivon niin kovasti, että näiden vuosien aikana tämä tyttö on surrut surunsa ja sitten saanut iloita hienoja hetkiä. Että on rakastanut ja ollut rakastettu. Toivon - ja haluan uskoa - että hänellä on hyvä olla.
Nyt lähden hautausmaalle viemään kynttilän. Sitten auringonpaisteeseen juoksulenkille. Se heepottaisi, kuten tyttäreni sanoo (hän tosin uskoo vakaasti lähinnä pillimehun parantavaan vaikutukseen.)
Ja minä uskon siihen, että elämässä pitää vain roikkua kiinni. Yleensä se helpottaa.
Miten sekin voi nyt harmittaa. Miten tyhmä voin olla?
Toivon niin kovasti, että näiden vuosien aikana tämä tyttö on surrut surunsa ja sitten saanut iloita hienoja hetkiä. Että on rakastanut ja ollut rakastettu. Toivon - ja haluan uskoa - että hänellä on hyvä olla.
Nyt lähden hautausmaalle viemään kynttilän. Sitten auringonpaisteeseen juoksulenkille. Se heepottaisi, kuten tyttäreni sanoo (hän tosin uskoo vakaasti lähinnä pillimehun parantavaan vaikutukseen.)
Ja minä uskon siihen, että elämässä pitää vain roikkua kiinni. Yleensä se helpottaa.
Haluaisin sanoa jotain syvällistä, lohduttavaa, heepottavaa tai jotain sellaista mitä näissä tilanteissa sanotaan (sitä ei opi vaikka itsekin on menettänyt jonkun todella läheisen). Sanon vain että aurinkoa lauantaihin, juoksua, hiljaista hetkeä haudalla, sen jälkeen ehkä pillimehu.
ReplyDeleteOlipa koskettava teksti Liina. Voimia päivääsi. Ehkäpä tapaat tytön vielä ja voit sanoa tuon. Tai ehkä hän tunsi sen että ajattelitte...
ReplyDeleteJa lenkki auringossa heepottaa. Kävin juuri metsässä hiljaisuuden retriitissä ja heepotti. Toivottavasti sinullakin *rutistuksen paikka*.
Paljon pieniä, aurinkoisia hetkiä synkkään päivääsi Liinanen. Suru on kamala kaveri. Sure silti just niin paljon kuin tarvitsee, ja anna sitten pillimehun heepottaa. Siirryit juuri täksi päiväksi mun ajatuksiin! <3
ReplyDeleteVoimia tähän päivään. Kirjoitit kauniisti kipeästä asiasta. Omatkin muistot, vaikka erilaisesta tilanteesta ovatkin, kuohahti hetkeksi pintaan.
ReplyDelete'Elämä jakaa kaikille sekä hyviä että huonoja kortteja - älä lopeta pelaamista.'
<3
ReplyDeleteLattea symboli, mutta sydämestä.
Voihan olla, ettei tyttö olisi halunnut huomiota itseensä. Siis että ehkä se meni hänen kannaltaan niin hyvin kuin siinä tilanteessa voi. Tai ehkä ainakin voit ajatella niin.
ReplyDeleteOlen iloinen, että taas juokset.
PeNa, niin, eihän sitä kai opi, mutta sä osaat kuitenkin. Kiitos!
ReplyDeleteKiitos Bleue! Nyt musta tuntuu jo siltä, että ehkä joskus haluaisin tavatakin, kun ei ole niin jännitteistä enää. Ja kyllä se tosiaan heepotti! Vaikka aurinko kehtasikin mennä puolivälissä pilveen, otan tämän puheeksi sääasioiden vastaavan kanssa.
*rutistus*
Kiitos armas Valeäiti. Ihan hyvä päivä tästä kuitenkin tuli, aurinkoinen ja pölyinen ja keväinen. Tuntuu ihan hyvältä sekin, ettei enää tarvitse jäädä niin pitkäksi aikaa kiinni.
Anu, voi, en toki olisi halunnut huonoja muistoja tuoda - vaikka eihän sellaisia tietenkään voi täysin välttääkään. Toivottavasti oli paljon aurinkoa teidän päivässänne! Täälläkin oli sitten kuitenkin.
Täti-ihminen <3
Siina, niin, nyt kun sanot, niin muistankin, että tuo taisi olla ajatuskulkuni silloin, ja ehkä olen edelleen samaa mieltä. Kun emme tosiaan olleet tavanneet; olisi tuntunut äärikauhealta ajatukselta tavata joku vieras teini-ikäinen siinä kaiken sen surun keskellä, hänhän olisi voinut saada pysyvämpiäkin traumoja. Huh. Helpotti muistaa tämä.
Minäkin olen. Ja varmaan koko lähipiirini. Kiitos :D