#hellewau

Semmosta. Lämmintä on ollut, mutta sen olette ehkä huomanneet. Siitä toisaalta ette tiedä mitään, että minä en ole helteestä murjottanut (vaikka aiemmassa elämässä olen ollut ehkä vähän sellainen tyyppi, että mukavuuslämpötila-alue on kapea ja ahdas.) Syytän tästä mielelläni FFFifin tavoin juoksuharrastusta, joka tuntuu muuttaneen jotain termostaattiasetusta jossain.

Toisaalta asenteellakin on vähän väliä. Siina niin hyvin sanoi meillä käydessään (Siina kävi meillä! Oli niin parasta! Eksklusiivisiin tarjoiluihin syvästi uskovana tarjosin skumppaa ja sipsejä! Parasta oli!) että kun nyt vain hyväksyy, että koko ajan on vähän nihkeä olo, niin ei se sitten niin haittaa. Totta se on, ei haittaakaan.

Tähän asti olen ajatellut, etten uudelleenjulkaise täällä Instagram-kuvia, mutta toiseksi määrittävin luonteenpiirteeni iski. Filtteriä jaksoin kuitenkin käyttää.

Eilen ajattelin myös, että on kyllä tosi mukavaa, kun helteen myötä ruokahalu on vähän mitä on, eikä töihinpaluuseen yleensä liittyvää tarvetta syödä kaikki vastaantuleva (tai pakoonjuokseva) ole esiintynyt. Illalla sitten juoksulenkillä viimeisetkin verensokerit valuivat kai hien mukana hiekalle ja tulin ajatelleeksi, että ehkä nyt jotain sentään voisi nauttia, etenkin jos aikoo urheilla.

Suurimmat helteen riskit ovat minusta liittyneet lapsen uniin, mutta eilen kävi ilmi, että ne toissayönä havaitut hikikarpalot nukkuvan ipanan iholla (joiden johdosta menin huolestuneena unille ja nukuin kuin sämpylä aamuun asti kertaakaan asiaa ajattelematta) kai johtuivat kuitenkin siitä märkivästä korvatulehduksesta ja sen nostattamasta pienestä lämmöstä, eivät niinkään helteestä sinänsä.

Töihin jouduin takaisin. Siihen on liittynyt pientä järjestäytymisen tarvetta (ajattelin lomalla, että hoidan kaikki ikävät byrokratia-asiat töissä sitten niin ei mene loma pilalle, semminkin kun ne enimmäkseen ovat työnantajan aiheuttamia byrokratiahommia niin kerta), joka on aiheuttanut lievää ahdistusta. Lomautusilmoituksen sentään löysin rutusta erään laukun pohjalta, mikä oli myönteistä työttömyyskorvausta ajatellen. (Viikosta mahtaa tilille kilahtaa melkoinen summa. Vien perheen nakkikioskille niillä rahoilla. Tai jäätelölle. Mutta ei molempiin.)

E-pilleriresepti sen sijaan oli edelleen teillä tietymättömillä. Muistin vain, että olin laittanut sen johonkin erityisen nohevaan paikkaan JA miettinyt, mahdankohan täältä muistaa sitä etsiä, kun tarve tulee. Mies oli sitä mieltä, että tämä ei ole mikään syy tehdä toista lasta ja etsi enemmän ja muutu järjestelmälliseksi. Koska pohjimmiltani olen samaa mieltä, varasin lääkäriajan tälle päivälle vain löytääkseni reseptin kaksi tuntia myöhemmin työpöydältäni.

Tästä haluaisin mieluiten syyttää hellettä (määrittävimmän luonteenpiirteeni sijaan, tarkoitan.)

Muumimaailma (antimainos)

Ihan alkuun tehdään lähtökohdat selviksi: minä rakastan muumeja.

Nousiko mieleesi tv-sarja? Toivottavasti ei. Jos nousi, ole ystävällinen, äläkä tunnusta sitä ainakaan täällä. En nimittäin osaa useinkaan käyttäytyä aikuisesti tämän asian suhteen.

Rakastan Tove Janssonin muumeja - niitä kirjoja, joiden tunnelmat ovat käsinkosketeltavat, erilaiset ja erikoiset ja silti niin todet, ja joiden kuvitus on ilmeikästä ja vivahteikasta.

Kun ajattelen tv-sarjaa, uusia post-Jansson-kuvakirjoja tai kaupallistettua muumikrääsää, tulen aggressiivisen vihaiseksi.

Voi olla, että vihani on perusteetonta - kiukkuisen ihmisen kätinää. Ei minulla nimittäin tietenkään ole mitään käsitystä siitä, mitä Jansson ajatteli pastellimuumeista. Ehkä hän nauroi matkalla pankkiin (itse asiassa todella toivon, että hän nauroi matkalla pankkiin.) Ehkä hän ei piitannut koko jutusta vähäjääkään. Toivottavasti hänestä ei kumminkaan tuntunut samalta kuin minusta.

No nyt sitten jostain syystä kuitenkin ajattelin, että retki Muumimaailmaan saattaisi olla hauska juttu. Ajattelin, että osaisin suhtautua sillä tavalla, että kyse ei ole niinkään muumeista kuin niiden toisesta ulottuvuudesta tulleista ällöserkuista, puumeista.

Ja tavallaanhan retki olikin tosi hauska juttu!

Hauskuus koostui seuraavista:

1. Lapsella oli selvästi ihan huikean hauskaa, olimme siitä miehen kanssa molemmat tosi iloisia (92% hauskuudesta)
2. Kotilounasbuffassa oli Tabasco-pullo (5%)
3. Jäätelökiskalla sai itse koristella annoksensa strösselillä (3%)

Toisaalta taas:

1. Olen ihminen, joka alkaa väenpaljoudessa usein pohtia, onko paniikkihäiriö kirjoitettu minunkin tähtiini - niinpä nieleskelin itkua, mutta ihan vähän vain, lupaan
2. Ajattelin rumia sanoja (niin rumia, etten kirjoita niitä tänne, en tohdi) lähes aina, kun näin ... mitään. Siis että mistä asti drontti Edvard on ollut violetti lohikäärme? Kuka tästä vastaa? Hänen päälleen sietäisi jonkun drontin istua.
3. Mesta on pystyryöstö sekä rahan että ajan suhteen. Terkkuja vaan muumiparkista, josta bussikuljetus junalle, jonka jälkeen pitää kävellä sillalle. 

No, ei niin pahaa, etteikö jotain hyvääkin. Päästivät meidät kuitenkin pois, lapsi oksensi vain menomatkalla, mies vakuutti, että olin oikein urhea - ja sisuunnuin tästä kaikesta niin, että päätin heti huomenna mennä Ateneumiin katsomaan Jansson-näyttelyn.

Ai niin. Ja onneksi mukana oli mies. Onneksi. Sen lisäksi, että tyyppi piti minut järjissäni, sain paljon enemmän irti mukelonkin ilosta. Että jos olette kuin minä, ja silti menette Muumimaailmaan, ottakaa mukaan luotettava tukihenkilö.

Kotiinlähdön haikeudesta ja suihkuista

Ensimmäinen suihku mökiltä palatessa on vähän erityinen. Siihen liittyy iloa paluusta takaisin sivistyksen pariin - ja surua paluusta takaisin sivistyksen pariin.

Tänäkin vuonna, kuten useana aiempana, ajauduin mökillä hellesäiden myötä tilaan, jossa peseytyminen tuli hoidettua lähinnä pulahtamalla järveen 7-9 kertaa päivässä ja saunomalla aina, kun joku perheemme saunahulluista* halusi saunan laittaa. Enkä halua edes aloittaa sheivauksesta. Hiuksille en ollut shampoota edes näyttänyt, mutta en osaa sanoa, millainen vaikutus moisella kuontalooni oli, sillä se oli koko ajan märkä. No, aamuksi ehtivät hiuksetkin kuivua, sopivasti aamu-uintia ajatellen.

Niin, että olihan ihanaa astua tuttuun suihkuun ja kaivella esiin shampoo ja suihkusaippua (ja höylä). Jos olisi sellaista tyyppiä, joka käyttää vartalonkuorinta-aineita, tämä olisi ollut se kerta vuodesta, kun olisin niitä käyttänyt.

Toisaalta vähän itketti. Että millainen ihminen olen, kun nautin tästä, vaikka aamu-uinnilla kaverina oli (puolison lisäksi) kuusi kuikkaa? Vaikka kotiinlähtöhaikeuden katkaisi se hetki, kun sukeltaessa suikahti varjoisasta vedestä auringonsäteiden kultaamaan?

Lähinnä olen ollut järvessä.

(Ja muutakin. Voisin vaikka vannoa, että jätin taakseni mukavasti hunajaisen shampoon, mutta edestäni löysin aivan liian voimakkaasti hajustetun tökötin, jonka läästiminen hiuksiin tuntui inhottavalta.)

Toivottavasti loma löytää meidät vielä tänä vuonna mökiltä. Järvestä.

Siksikin, että vesipetohommien makuun on nimittäin päässyt myös lapsi, jonka edesottamukset järven puolella saivat isovanhempansa toivomaan, että lääkekaapista löytyisi nitropurkki. Nuori uimamaisteri hyppäsi laiturilta veteen kuin olisi altaaseen syntynyt ja nautti hommasta täysillä. Koska mösjöö on meillä se, joka yleensä hoitaa uimahallihommat, lapsen riemu tuli yllärinä minullekin - vallan mieluisana yllärinä.

Tätä menoa ipana oppii uimaan alta aikayksikön, ja sitten vasta maailma aukeaa.

(Mutta mummo, jos tätä luet: ei me päästetä lasta yksin rantaan. Ei ennen rippileiriä ainakaan.)

* Käytännössä kaikki, paitsi minä.