Arjen huojentavaa rauhaa, pt. II

(Olen näemmä käyttänyt kaikki mahdolliset otsikot.)

Saaran blogin kommenttikentässä hapuilin sanoiksi jotain, mitä en ehkä saanut sanoiksi, mutta joka liittyi siihen, miksi aikanani viihdyin kotona siten kuin viihdyin. Eli en optimaalisesti.

Jatkan hapuiluani.

Kotona lapsen kanssa oleminen näyttäytyi minulle jotakuinkin tasapaksuna pötkönä. En osannut rytmittää sitä itse, enkä ehkä halunnut yrittääkään. Kaikki päivät olivat jotakuinkin samanlaisia - osa toki parempia ja osa huonompia, ja tiettyä varianssia mahtuu aina, mutta perusluonteeltaan ne olivat yhtä ja samaa.

Viikonlopuista oli toki iloa, kun mies oli himassa, mutta en minä sen enempää ollut vapaalla. Enkä tällä lainkaan tarkoita, etteikö puoliso olisi auttanut, sillä auttoihan hän ja rutkasti - mutta minä ajelehdin silti samassa putkessani, jossa kaikki päivät ovat perusluonteeltaan samanlaisia. Viikonlopun vapaudesta iloitseminen oli täysin sekundääristä.

Arkipyhät toisena mahtavana esimerkkinä: mitä väliä jollain helatorstailla tai pääsiäisellä? Töissä ollessa ne katkaisevat ihanasti työviikkoja, kotona ollessa ne olivat sitä samaa pötköä, tiedättehän.

Tykkään hirveästi arjen rytmeistä. Tykkään viikonpäivien erilaisesta luonteesta: perjantain huojennuksesta, lauantain vapaudesta, sunnuntain hitaudesta ... siitäkin, että tiistaisin voi yleensä töiden jälkeen olla vain, jostain syystä, ja lopulta siitäkin, että torstaisin siivotaan, vaikka noin periaatteessa toki vihaan siivoamista.

Ja kun olin himassa, ne arjen rytmit hävisivät jonnekin.

No, se, miksi tavallaan oikeasti koen olevani töissä käydessäni parempi äiti on tietysti aika simppeliä: kun elän arkea, josta nautin, olen vähemmän kireä ja vittumainen. Iloisempi.

Itsekäs valintahan se lopulta oli, mennä töihin ja noin, mutta ei itsekkyys aina ole muilta pois.

(Tästä kaikesta huolimatta uskon, että jos nyt käynnissä olevissa yyttäreissä jään työttömäksi, jaksan kotona olemista ihan loistavasti, tuolla vain juoksentelen ympäri kaakkoista Helsinkiä ja opettelen ompelemaan. Voi olla, että otteeni todellisuudesta on löystynyt.)

Tökkäävä vaalianalyysi *

Nythän on niin, että eduskuntavaalien tulos oli meille punavihreän kuplan asukkaille keskimäärin suuri järkytys. Niin itsellenikin.

Itse vaalikampanjoinnin - ja ehkä tämän edeltäneen nelivuotiskauden - aikana menetin kuitenkin jotakuinkin uskoni edustukselliseen demokratiaan. En suinkaan vain siksi, että Perussuomalaiset, vaan enimmäkseen siksi, että paikkaansa puolustavat edustajanlurjukset ovat ilmeisesti täysin kyvyttömiä tekemään mitään vaikeita, kipeitä tai edes vähän kirpaisevia päätöksiä (mistä syystä ilmastonmuutokseenkin on ilmeisesti kätevintä suhtautua tunkemalla pää pensaaseen ja toivomalla, ettei pensas myrskytuulessa repeydy juuriltaan, eipä); mutta toki osaltaan myös siksi, etten noin lähtökohtaisesti usko jonkin asian vastustamiseen perustuvien poliittisten tavoitteiden kelpaavaan yhteiskunnan rakennustöihin. Mistä syystä on surullista nähdä sellaisten rehottavan voikukkien lailla, mutta ei yhtä kauniina.

Oikeasti hyvin tästä kirjoitti Frank Martela.

Olenkin tässä iltapuhteinani (jo joidenkin vuosien ajan) rakennellut kilpailevaa yhteiskuntajärjestelmää, jossa kansanedustajuus olisi tavoitellun palkkion sijaan kiusallinen velvoite - vähän kuin brittiläinen valamiehistönakki**. Systeemissäni on tosin edelleen enemmän reikiä kuin turkiskuoriaisen kaluamassa pitsihuivissa, joten jätän sen esittelyn tuonnemmaksi, ja toivon, ettei kukaan koskaan palaa tähän aiheeseen blogin elinkaaren aikana.

NO MUTTA ASIAAN. Vaalituloksessa minulla oli kaksi ilonaihettakin:

1. Vihreät saivat lisäpaikkoja, jipii me punaviherkuplalaiset
2. Vaikka sydäntäni särkee vasemmiston hiipuminen, olen silti oikeastaan iloinen siitä, ettei nuoren naisjohtajan vaihto vanhan liiton äijäjohtajaan ollutkaan onnea avaimet käteen -periaatteella SDP:lle.

Kohdan #2 tiimoilta olen myös hieman hihitellyt uutista, jossa Rinne avautuu kollegalleen tavalla, josta voisi päätellä, ettei hän ehkä tavoitellut sijaa iltauutisten kärkijutussa. Hihihi!

Eiköhän siinä sitä riemua sitten ollutkin. Nyt ei kun leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksiä, kuten Pietarinkadun Oilers aikanaan osuvasti kiteytti elämän vaali- ja lätkämurheet.

Päätän vaalikatsaukseni täältä tähän.

* Ystäväni Anna pyysi viiltävää vaalianalyysia. Sanoin, että ei tästä materiaalista ehkä viiltäväksi asti riitä. Anna oli valmis tulemaan vastaan ja tilasi pistävän. Lopputulos ... no ... 
** Tiedänkin tästä kaiken, sillä ystäväni oli kerran osa brittiläistä jurya ja kertoi kokemuksestaa ohimennen curryn äärellä noin kolme minuuttia kestävässä, lasten alinomaa keskeyttämässä anekdootissa.

Näitä päiviä

Sellainen, kun vessassa istuessaan leikkaa BookDepositoryn tilauslipareelle piirtämäänsä lapsen jalan mallia kynsisaksilla, koska on päättänyt viedä ipanan kesäkenkäostoksille ja nyt on jo vähän kiire...

...ja sellainen, kun leikkaushommat hoidettuaan ei mene pukeutumaan vaan siirtää päiväpeiton ja muovitetun froteen pesukoneesta kuivausrumpuun, koska jostain syystä koira kakkasi työpäivän sisälle, ja luojan kiitos muovitetusta froteesta, jota saa metritavarana...

...ja sellainenkin, kun työnantaja ilmoittaa vähentävänsä suurinpiirtein kolmanneksen työvoimasta juhannukseen mennessä, mutta tiedättehän, työntekijämme ovat tärkein resurssimme - ja sitten tulee todenneeksi (sillä ei niin huonoa, etteikö jotain hyvääkin), että toden totta, ensimmäinen kerta on vaikein hirressäkin eivätkä nämä kolmannet yyttärit enää pompsauta kortisolitasoa korkeuksiin...

...ja eniten silti hermostutti kun ostoksilta palatessa kaksi metriä ennen kotipihaa kolmevuotias alkaa ulvoa vinossa olevia lapasiaan.

Äitiys tuo perspektiiviä. Paitsi äitiyteen.

Move bitch

Ilmoittauduin juuri Helsinki Half Marathonille.

Arvoin tosi pitkään, haluanko myös City Runille (niillä saa kuulkaa tänä vuonna mitalin, jossa on nauha!) mutta viime vuonna kokemus oli sen verran karu, että enpä taida. En vaikka olisi nauhallinen mitali.

Mutta HHM - se juostaan kesäkuun alussa, eli kaiken järjen mukaan kun koivun siitepölykauden huippu on ohitettu ja reitti näyttää kivalta. Ja jos nyt mitalissa ei olekaan nauhaa (ainakaan mainostetusti), itse saa kuitenkin valita, minkä tekstin haluaa numerolappuunsa.

Voin tässä sen verran paljastaa, että jos reitin varrella jengi kuuliaisesti messuaa numerolappuni tekstiä, Suurten Muinaisten nousu on vain ajan kysymys. Hyvin lyhyen ajan.

Sitä paitsi minulle on luvattu olut, jos pidän eräänkin jänistytön koko matkan takanani. Kiinni veti.

Uskaltauduin tämmöisen askeleen ottamaan, kun juokseminen on ollut ihan super viime aikoina. En osaa tätä oikein tarkemmin eritellä: jos se olisi kamalaa, tässä olisi ehkä tarkasti eritelty lista siitä, miksi ja millä kaikilla tavoin se on kamalaa, mutta nyt on vain jotenkin tolstoilaisittain epäkiinnostavasti onnellista.

No, ehkä yksi syy sille tälle kaikelle on, että annoin vähän palttua puheille peruskuntosykkeistä ja nyt juoksentelen tuolla hieman pk-sykkeen yläpuolella ja tunnen itseni nuoreksi kapinalliseksi. Siitäs sait, auktoriteettitaho! Ja siitä!

Olen pitänyt juoksevaa (hahaa, huomasitteko?) tilastointia juoksukilometreistä parin vuoden ajalta. Kiusaan sillä teitä, mahdollisesti en ensimmäistä kertaa, sillä:

...tästä on selvästi pääteltävissä, että aina, kun puhun talvijuoksun ihanuudesta ja siitä, miten se ylipäänsä on mahdollista, valehtelen. Selittelen tätä mielelläni kaikenlaisilla jalkavammoilla ja keskenmenoilla, mutta luultavasti oikeasti kyse on vain siitä, että marras-helmikuussa pyrin rantakuntoon kuin kuka tahansa muukin kuutti.

MUTTA NYT ON KEVÄT! KEVÄT! Eikä missään ole juuri nyt niin paljon järkeä kuin juoksemisessa.


P. S. Postauksen otsikko on Ludacrisin ah niin korrekti biisi ja teksti, jota ensin numerolappuuni harkitsin.

Aluepoliittisen työryhmän esitys

Mikään ei piristä kuin pieni poliittinen keskustelu! Se saattaa keskeyttää jopa bloggaustauon, joka on ollut mahdollisesti enemmän henkistä kuin ajallista sorttia.

Meillä täällä Herttoniemessä on ilmeisesti keväisin oma traditio, kirjastokeskustelu. Sen tuoksinnassa esitettiin jo syvällisesti filosofinen kysymys siitä, onko jokaisella nyt sitten oikeus muuttaa Helsinkiin (sillä jos on, ja kaikki tätä oikeutta harjoittavat, heille on rakennettava tänne asuntoja, joiden tuotannon vuoksi kirjastoa on siirrettävä, näin pähkinänkuoressa.)

Erinomainen kysymys!

Yleensähän on lähdetty siitä, siis ihmisoikeuksien julistuksessa, että jokaisella on todella oikeus liikkua vapaasti ja valita asuinpaikkansa itse kunkin valtion sisällä. Viime aikoina oikeutta on rajoittamisen sijaan pikemminkin pyritty laajentamaan erilaisten valtioiden välisten sopimusten avulla.

MUTTA EHKÄ NÄIN EI PITÄISIKÄÄN OLLA!

Jos tilanne on nyt ihan kertakaikkiaan se, että tänne haluaa enemmän jengiä kuin täällä on asuntoja, Helsingissä asumisesta on tehtävä vuoropohjainen järjestelmä.

Kaikki saavat kymmenen vuotta kerrallaan, ja sen jälkeen on muutettava Kangasalle, kunnes saa paluumuuttoluvan.

Ja miksi Kangasalle? Siksi, että minä pidän kovasti tavasta, jolla Kangasalle mentäessä mennään nimenomaan Kangasalle, eikä minnekään Kangasalalle, ja jos Helsingistä pitää saada kaikkien halukkaiden nauttia, vastavuoroisesti minusta kaikkien pitää saada myös nauttia siitä, että viettää kesä-, syys-, talvi- ja kevätpäiviä Kangasalla.

No niin. Ihan ensimmäiseksi - ja asuntopolitiikan reiluuden takaamiseksi - olisikin nyt saatava paljasjalkaiset stadilaiset kaupungista ulos. Heillähän on eittämättä ollut pisin aika helsinkiläisinä. Voimme ikäjärjestyksessä aloittaa.

Parin kokeiluvuoden jälkeen selviää varmaan tarkemmin se, mikä on sopiva vuosittaisen muuttoliikkeen koko, joten on ehkä hyvä aloittaa pienestä: 50 000 henkeä. Per heti.

Onpa hyvä, että ehdin keksiä tämän vielä ennen hallitusohjelman muodostamista, huh.