Innosta pinkeänä uuteen vuoteen

Toiset tykkää, toiset ei, Doctor Pepper juu es ei.

Blogin pitäjä on vuodenvaihteessa raikas ja riemukas kuin kuvan kukka.

Allekirjoittaneen inhokkivuodenaika on taas käsillä. Alkuvuoden kylmä valo ja ensimmäisen kvartaalin yleinen ankeus ovat kuin kolme kuukautta kestävä morkkiksella reilusti maustettu krapula. Vuodenvaihde on raivostuttava: koska välittömässä näköpiirissä ei ole mitään odotettavaa, retrospektiivit ja uudenvuodenlupaukset ahdistavat. Raketteja en halua ampua, mutta vuoden ensimmäisenä päivänä pääsen tahtomattanikin nauttimaan ympäristön uudesta, ankeasta ja roskantäyteisestä lookista.

Voisin avautua tästä enemmänkin, mutta negatiiviseen keskittyminen on harvoin helpottanut tuskaneljänneksen menoa, joten hampaat irvessä ilon kautta!

Edellämainitun valitusvirren vuoksi en tee lupauksia, mutta ensi vuonna ajattelin ryhdistäytyä kahdella saralla.

1) Silitän vaatteita ainakin kerran kuussa. On ihan tyhmää metsästää kissojen ja koirien kanssa sitä universumin ainoaa kauluspaitaa, jota voisi käyttää (siinä ei ole ärsyttäviä kauluksia), jos sitä ei ikinä silitä eikä täten tule kuitenkaan käyttäneeksi. Idean nappasin Things to make and do -blogista.

2) Muodostan liittouman: minä ja kroppa puhallamme jatkossa yhteen hiileen. Tähän sain kimmokken ystäväni Ylimuulin mainiosta tekstistä, jossa pohdiskellaan sitä, miten kehonsa kanssa voisi olla kaveri - eikä pitää sitä ikävänä, mukana raahautuvana entiteettinä, joka jatkuvin väliajoin vaatii pullaa kuin mikäkin luopio ja petturi kesäkuntokoplassa. Meri linkkaa myös osteopaatti Suomisen tekstiin, joka sekin on mainio - etenkin huomauttaessaan, että kävely on aliarvostettu liikkumisen muoto (seikka, johon vilpittömästi uskon.)

Voi toki olla, että kakkoskohta on hankala (ykkösestä puhumattakaan), mutta ajattelin kuitenkin yrittää.

Nyt suihkuun. Siinä on tietysti riskinä piristyminen, mutta riskejä on tässä elämässä otettava.

Joulu Strömsössä

Hei vaan täältä joulutoipilaiden keskuudesta*. Lapsi sairasti käytännöllisenä ihmisenä kuumetaudin juuri joulun alla, ikään kuin hoitaakseen ikävät velvollisuudet alta pois, ja sitten hauskana kepposena otti homman heti jouluaattona uusiksi.

Ihmiselle, jolle joulu on ehdottomasti vuoden kohokohta, oli ehkä hieman masentavaa havaita, että taaperoikäisen kanssa joulurauhan tuntee rinnassaan yhtä todennäköisesti joulupäivänä Kanta-Hämeen keskussairaalan päivystyksessä (angiinaepäily) tai itse sohvan pohjalla (miettien, olisiko mukaan sattunut yhtään inhalaattoria, jolla tämän kirotun joulurauhan saisi rinnasta) kuin viinilasi ja kirja käsissä pää joulukuusessa.

Sanomattakin on selvää, että kun joulunpyhät ensin vatvottiin loputtomasti ja lievästi kiristyvin äänenpainoin sitä, voiko lasta lähteä roudaamaan halki puolen Suomen autolla alkuperäissuunnitelman mukaan (leirijako oli suunnilleen seuraava: vanhemmat vs. isovanhemmat), oli lapsi sitten lopulta reissussa ihan terve kun taas itse toivoin pikaista tajunnanlähtöä itselleni ja korvatulppia kaikille, jotka joutuivat nukkumaan yskäni kanssa samassa huoneessa.

No, siitä on nyt selvitty - olemme palanneet kotinurkille. Mitään ikävää ei ollut sattunut asunnossa (odotan jostain syystä aina pidemmän loman jälkeen, että jokin epämääräinen taho on muistanut meitä odottamattomalla mutta oikeelliseksi paljastuvalla miljoonalaskulla) ja mukana on Kajaanista roudattua Pekka Heikkisen eeppistä puu-uunileipää, joten saatan toipua matkailun rasituksista.

Lahjojakin sain! Ensinnäkin aion elvistellä, että sisäinen materialistini on ilmeisesti otettu perusteellisesti hengiltä, kun sisareni minulle shoppaama vuohi aiheutti aitoa iloista kiljahtelua. Sitten niihin lahjoihin, joiden kohdalla sisäinen materialistini nousi epäkuolleena haudastaan ja kuolasi.

Vanhempi tieteenharjoittaja oli kuullut syksyisen marinani kodin äänimaisemoinnista ja hoitanut meille laitteiston, jolla voin osallistua projektiin. Ihana tyyppi! Eikä nyt mennä siihen, ettei Tivoli Audio kuitenkaan äänieristä konsolialuetta, ihana tyyppi silti.

Lisäksi tuli pino kirjoja, joista kovin ilahduin ja uudet kotihousut, joista puoliso kovin ilahtui ja ryntäsi polttamaan entiset.

Toivottavasti tytär nukkuu aika paljon päikkäreitä loppuloman ajan, jotta ehdin lukea. Tai ehkäpä voin itse jättää nukkumisen väliin?

Strömsöstä piti vielä sanomani, että katselin ohjelmaa joulunpyhinä. Koska fiilis ei ollut juuri tuolla hetkellä paras mahdollinen, tunsin lievää iloa siitä, että äärettömän kaunis askartelutypy rupesi askartelemaan joulupalloja kravateista. Hahaa, ajattelin, noista ainakin on pakko tulla kaameita. Vahingonilo oli tarpeettoman lyhytikäinen: niistäkin tuli ihan luvattoman hienoja. Kirottu Strömsö!

* Ei kuitenkaan oikeasti Strömsöstä, kuvainnollisesti vain.

Terveisiä täältä joulukuusesta

...Ensimmäistä kertaa huusholliimme* hankittu joulukuusi on asemoitu kätevästi tietokonepisteen viereen niin, että sen kanssa pääsee oikein läheisiin tunnelmiin. Kääntymällä näkee vehreän maiseman:

Ostimme koristeita ja kaikkea, Stockan tingeltangelosastolta - oli vanhempien vapaapäivä, eikä kukaan menettänyt hermojaan. Ei, vaikka Stockalla oltiin lauantaina joulukuussa, Joulupukki huom!** Pallot ovat kaikki muovia: päätös, jota siunailin kun tytär empiirisen tutkimuksen nimissä suoritti ensimmäisen pudotuskokeen. Valot ovat tietenkin parvekekäyttöön tarkoitetut geneeriset talvivalot, mutta kyllä ne asiansa ajavat.

Kohta on joulu, ja se on ihanaa. Toivottavasti teilläkin on ihanaa!

Mutta ei minun pitänyt joulufiilistelyihin sortua, vaan kertoa, että olen löytänyt kohtalotoverin - mikä ihana joululahja. Ensin yhden, sitten monta. Usein kuulluista väitteistä huolimatta en siis todellakaan ole ainoa, joka lukee kävellessään. So there.

* Alkukotiin oikuusipuu toki tulee itseoikeutetusti joka vuosi, tai muuten eräät murjottavat. 
** Iloisen mielialan säilymisen nimissä täältä piti tosin suoria punaviiniannokselle. 

Joku on VÄÄRÄSSÄ

Hahmotin juuri, että tässä alkaa olla takana aika pitkä historia verkkokeskustelijana - ei ihan teini-iästä alkava, muttei paljon puutukaan. Jos koko nimelläni googlaa, esiin pamahtaa jotain muinaista Usenet-keskustelua (olin jo silloin jotakuinkin reippaasti sillä kannalla, että kaiken sanottavani voin sanoa omalla nimelläni. Tästäkin olen sittemmin valitettavasti kerran tai pari lipsunut.)

Myöhemmin osallistuin ujosti keskusteluun eräällä foorumilla (ei Homma-.) Sitä kautta olen törmännyt mieheeni, kummitätiini ja liutaan ystäviä. Olen paukuttanut viestejä menemään niin, että heikompia hirvittää: vitsaillut, keskustellut, argumentoinut, provosoinut, provosoitunut, jängännyt, jupissut, nauranut kippurassa, loukkaantunut ja valitettavasti aivan varmasti loukannutkin. Olen myös keskustellut keskustelusta.

Kun edellämainitusta foorumista lopulta vedettiin töpseli seinästä, olin aika helpottunut. Se oli aikansa kuva, enkä oikeastaan halunnut törmätä mihinkään siellä puhuttuun enää - niin, lapset, uskokaa tätiä. Kaikki, mitä nettiin kirjoittaa, voi tulla myöhemmin vastaan muodossa ja toisessa. Ei sillä, että todellakaan olisin pelännyt jonkun minusta kiinnostuneen lukevan ne kaikki urakalla läpi: maailmassa ei voi olla ketään minusta niin kiinnostunutta ihmistä. En vain itse halunnut törmätä siihen Liinaan enää. Aika aikaa kutakin.

Nykyään opettelen sitä, miten netissä ei keskustella.* Nettikeskustelu on hieman liikaa psyykelleni tätä nykyä - minkään näkemyksen puolustaminen on rasittavaa, ja mitä enemmän uskoo olevansa oikeassa, sitä varmemmin on väärässä (tai tosi typerä.) Nettiin pätee minusta mainiosti sanonta "Kun väittelet idiootin kanssa, pidä huolta, ettei hän tee samoin." Nettikeskusteluissa rehottaa myös hirvittävä vänkäämis- ja keskustelukulttuuri: on tahallista väärinymmärtämistä, poteroiden kaivamista ja henkilökohtaista suosikkiani, line-by-line nitpickingia (en tiedä tälle hyvää äidinkielistä termiä), jossa kanssakeskustelijan argumentti hajotetaan palasiksi ja rivi kerrallaan osoitetaan Vääräksi.

Hyvistä aikeistani huolimatta olen - tänä vuonna! - vängännyt esimerkiksi aselakiasiasta jonkun ihmisen kanssa, joka Facebook-profiilikuvassaan poseerasi kuolleiden kettujen keskellä, ja siinäpä oli hyvin käytettyä aikaa ihan kaikkien osallistujien kannalta.

Kuvan tarjoaa xkcd.

Ikä** tuntuu tuovan mukanaan hirveästi erilaisia harmaan sävyjä*** (kuten eräs tuon edellämainitun nettikeskustelumestan suuresti arvostamani jäsen jo tuolloin sanoi), ja vaikka tuntisin tosi mielelläni olevani oikeassa, en yleensä enää ole ihan varma siitä, mikä se "oikeassa" oikein on. Ellei sitten puhuta poliittisesti, missä tapauksessa oikea ei myöskään ole kuvaava termi.

Huomaan kuitenkin usein kaipaavani keskustelua, myös netissä. Sellaista ihan kunnollista. Erilaisia näkökulmia, väärässäolemista vähemmän ja oikeassaolemista ei juuri yhtään. Mitenkähän sitä oppisi? Että osaisi seistä jämäkästi omien näkemystensä takana, mutta olla silti avoin uusille ajatuksille; olla aidon kiinnostunut toisten näkemyksistä mutta olla silti juoksematta pää kolmantena jalkana viiteryhmänsä yleisimmän mielipiteen mukaan (tai minun tapauksessani sitä vastaan, ihan vain jotta voisin olla vähän ärsyttävämpi); välttää syyllistyminen ja syyllistäminen ja - ennen kaikkea - lukea nuljumpaakin viestiä niin, että voi nähdä siitä muutakin kuin sen ensimmäisenä vastaan tulevan ankeilun, ja vastata siihen asiapuoleen.

Ongelma piilee vain siinä, että keskustelun aikaansaamiseksi pitäisi varmaan joskus jotain uskaltaa sanoakin, eikä vain juuttua niille harmaan alueille ja relativismin suohon.

Käsityöpostauksia luvassa, toisin sanoen.


* Ja silti, tästäkin blogista on luettavissa melkoinen kasa epäonnistumistani.
** Olenhan jo viisisataa vuotta vanha.
*** Ei kuitenkaan aselakiasiassa, mutta siitä en jaksa keskustella.

Munasolun luovutus, level 1

Kävin siellä terapeutilla, munasolun luovutukseen liittyen siis. Terapiantarpeeni noin muutoin ovat nähdäkseni vähänlaiset, eivätkä läheisetkään suuremmin valita. Sain luvan siirtyä seuraavalle tasolle eli lääkärintarkastukseen - se on tammikuussa. Harmikseni terapeutti oli äänessä lähes yhtä paljon kuin minä. Onneksi on tämä blogi, jossa voin keskittyä puhumaan itsestäni.

Niin, ei siellä sen ihmeempää juteltu: motiiveista, huolista ja suhtautumisesta kuviteltuihin tilanteisiin. Lähdin sieltä tosi hyvin eväin, jotka tosin enimmäkseen koskivat sitä, miltä haluan näyttää sitten, kun olen sen terapeutin ikäinen. Olisi ehkä pitänyt kysyä myös, jaksaako hän todella laittaa sen kivan kampauksensa ihan joka aamu.

Nyt ne ehkä diskaa mut.

Välttääkseni diskatuksi tulemisen kerron, että esitin jonkun kommenteissa esittämän huolen siitä, että minun lapseni ja minun sukusolustani syntynyt lapsi kohtaavat aikuisina ja tekevät vauvoja. Terapeutti sanoi rohkaisevasti, että niin voi tosiaan käydä, jos kohta se on epätodennäköistä. Päätin samantien asennoitua siihen, että lapsenlapseni ovat kolmikätisiä ja takatukalla varustettuja ja soittavat banjoa kuistilla, etten sitten pety.*

Alitajuntani oli muuten ilmeisesti päättänyt, että terapeutti mikä terapeutti ja kun yksi ensimmäisistä kysymyksistä koski sisaruksia ja samalla siis elämäni suurinta kipupistettä, veljeni kuolemaa, purskahdin tietenkin itkuun. Tämä valoi epäilemättä terapeuttiin ennennäkemätöntä luottamusta henkisen tasapainoni suhteen, mutta onneksi en sentään ruvennut nauramaan tilanteen järjettömyydelle. Lähellä oli sekin.

* Tämä mielikuva on lapseni kummitädin aikoja sitten esittämä.

Asiat, joihin en voi enää vaikuttaa

Koiralla on tapana tehdä kummallisia pupuhyppyjä etenkin pakkaskelillä. Niistä on selvästi luettavissa, että joku siellä narun toisessa päässä on nyt vähän hidas. Ja sekin, että nyt on hauskaa. Sydänhän siinä sulaa.

Niitä hyppyjä katsellessa olen usein miettinyt koiran omistamista. Ei sillä, että luopuisin pupuhyppivästä pörrieristämme mistään hinnasta. Mutta ottaisimmeko toisen koiran, kun Lokista joskus aika jättää (olkoon siihen hetkeen vielä hyvä tovi)?

Hyviä puolia koiran kanssa elämisessä kyllä on: nukkuvan koiran katselu tekee hyvää sielulle, ja hereillä olevan koiran lenkittäminen tekee hyvää ruumiille. Huonoja puolia on vähemmän kuin luulisi, sillä koira on integroitunut ainakin meidän arkeemme mainiosti. Välillä lapsi ja koira jopa leikkivät keskenään ja elämä tuntuu elokuvalliselta.

Kun koiranpentu aikanaan meille tuli, vaikeinta ei minusta suinkaan ollut lattialle pissiminen eikä edes pentuhampailla suoritettu (aika maltilliseksi jäänyt) tuho. Vaikeinta, yllätyksekseni, oli koiran täydellinen riippuvuus ihmisistä. (Niin, tiedän, joku muu olisi ehkä hahmottanut koko tilanteen jo etukäteen. Ei mennä siihen nyt - minun on selvästi ymmärrettävä joitakin asioita kokemalla ne.) Ja se riippuvuus tuntuu vieläkin aika kauhealta: koira ei oikeastaan päätä juuri mitään olennaista elämästään itse. Ei edes sitä, milloin mennään kakalle.

En ole aivan varma siitä, oikeuttavatko mitkään koiran kanssa elämisen mainiot puolet tätä minulle kaikkein vaikeinta asiaa. Onko ok ottaa kotiinsa täysin alisteisessa asemassa oleva elävä olento - vain, jotta pysyisin liikkeessä tai voisin rapsutella nukkuvaa hurttaa?

Tässä Jakke Jäyhä lukee Mantelin Wolf Hallia.

Selitin tämän kaiken miehelle kun talsimme lauantaina kohti ravintolaa. Sanoin, ettemme ehkä ota toista koiraa.

"Vai niin", sanoi vanhempi tieteenharjoittaja. "Voin jo nähdä, kuinka selität tämän tyttärelle 12 v., joka suree rakkaan karvakasan poismenoa. Ja sitten isi heltyy ja tuo kotiin pennun."

Kun ei malttaisi nukkua

Minulla on projekti. Se on vähän sellainen monimutkainen - pitsineuletta, ei kovin paha, mutta vaatii hieman tarkkaavaisuutta.

Sellainen, jota ei ainakaan unissaan pitäisi neuloa.

Eilen, kun väänsin edellämainitun savotan kimpussa, olin niin väsynyt, että käytännössä taisin nukahtaa pariin otteeseen. Yhä neuloen. Kuuntelemani äänikirja meni täysin ohi, ja ajatukset vaelsivat jossain, en tiedä missä. Välillä havahduinkin: ai hitto, mähän kuuntelen jotain. Mikä tää on? Ai niin, se kirja.

Missään vaiheessa en havahtunut esimerkiksi näin: jos väsyttää näin kauheasti, jätä se kudin huomiselle. Äsken hieman jännitti tarkistaa, ovatko silmukat edes enimmäkseen kohdillaan, mutten huomannut kovin pahoja virheitä. Ilmeisesti autopilotti meni päälle ja kaikki tarjolla oleva keskittyminen kohdistui neulomiseen.

Onneksi. Ajatus kuuden kerroksen (580 s/krs) purkamisesta ei ollut kovin houkutteleva.

Tästä tappavasta väsymyksestä en voi syyttää lasta, joka nukkuu yönsä kuin patonki ja viikonloppuna vieläpä mummolassa. Kahden päivän riekunnalla ja myöhäänvalvomisella oli asian kanssa luullakseni enemmän tekemistä: perjantaina pikkujoulujuhlittiin erhevalmennusklubin kera; lauantaina mentiin miehen kanssa syömään, otettiin viinipaketti ja minäkin poikkeuksellisesti valvoin sunnuntain puolelle. Herätäkseni seitsemältä, tietenkin.

Joulun jälkeen on lomaa, ja sitä odotan kyllä jokseenkin innolla. Aion nukkua joka aamu tosi pitkään, ainakin puoli kahdeksaan.

Kyselytuokio lastenvaatteista ja lievää angstia

Tarkoitan tällä, että minä kysyn ja joku toivottavasti vastaa.

1. Olenko oikeasti ainoa, jonka mielestä Ticket to Heaven on hieman pahaenteinen nimi lastenvaatemerkille?
2. Mikä on MiniRodini? 
1. Onko olemassa myös MaxiRodini?
2. Miksi pitää olla Mini, miksei voi ottaa mallia brasilialaisista jalkapalloilijoista ja olla Rodininho?
3. Mistä saan aikaa ja energiaa viedä pieneksi käyneet lastenvaatteet kirpputorille?

Sain viikonloppuna länsimainen ihminen -kohtauksen ja tunsin tarvetta Ostaa Jotain Kivaa. Mies uhmasi nimittäin metrokatkoa ja kävi harharetkillä palaten uuden harmaan työkäyttöisen neuleen kanssa. Niistä olikin huutava pula, viidellä jo olemassaolevalla oli varmasti kylmä ja yksinäinen olo.

Saaplari, ajattelin. Minäkin voin shoppailla. Avasin nettikaupan. Selasin mekkoja yhden sivun verran, tunsin pahoinvointia ja suljin nettikaupan.

Olen koko syksynä nähnyt tasan yhden vaatteen, jonka haluaisin, mutta se on Samujin. (Minäkin tiedän sentään yhden vaatemerkin joka on tosi in. Tai ainakin on ollut.) Mekko on myös sen hintainen, etten pysty mitenkään perustelemaan itselleni sen hankkimista. "Käytän tätä aina ja aina ja aina" on aika köykäinen väite, jonka todenperäisyys voidaan osoittaa aikaisintaan viiden vuoden päästä. (Ja entäs jos se on käsinpestävä? Sitten en käyttäisi ikinä, ettei tarvitsisi pestäkään. Niin se varmaan on, sen on pakko olla käsinpestävä. Huh. Ei kannata haaveilla moisesta koltusta.)

En pysty nykyään ostamaan juuri mitään. Lanka ja kirjat tarjoavat hieman liikkumavapautta, mutta näillä näkymin tulen viettämään loppuelämäni samoissa vaatteissa kuin vuoden 2012. Onnea on sentään se, etten viettänyt vuotta 2012 äitiysvaatteissa.

Jos olisin vielä kotiäiti, olisin nyky-yhteiskunnan vihollinen nro 1. Ei kai se kaukana ole nytkään, kun jätän yhteiskuntaa ylläpitävän kulutustehtävän näin huonolle tolalle. Forgive me, our Ford.*


* Niin, luin juuri Uljaan uuden maailman.

Perjantai jälleen

Pingotus ja päättely. Kaksi vaihetta, jotka uhkaavat kaataa vaikka kuinkakin lupaavasti alkaneen neuleprojektin.

Esimerkiksi tämä Friday Again -ohjeella neulottu paita odotti pingotusta ja päättelyä suunnilleen yhtä kauan kuin oli puikoilla, mutta nyt se on valmis:

Kuvan väri ei vastaa aivan paidan väriä, koska joulukuun valo leikin puhelimen valokuvaefektisoftalla.

Niin, tietenkin minunkin piti saada valkoinen paita, kun tyttärelläkin kerran oli. Tämä oli muutamaa kertaluokkaa yksinkertaisempi homma kuin lapsen paita: tuo edessä, sivuilla ja hihoissa oleva feikkisauma (joka ei näy kovin hyvin) oli helppo kuin mikä ja tosi kiva, voisi käyttää esim. lapasiinkin.* Ainoa haasteellinen osuus oli alussa: lyhennetyt rivit, joilla kaula-aukko muotoiltiin, olivat allekirjoittaneelle uutta, mutta sujuivat ihan mainiosti kun stressaamisen sijaan seurasi ohjetta.

Erityistä plussaa tietenkin siitä, että koko homma neulottiin yhtenä kappaleena ylhäältä alas, eikä koko paidassa tarvinnut ommella ainoatakaan ihan oikeaa saumaa.

Lanka oli BC Garnin Sarah Tweed, jonka pelkäsin aluksi olevan liian rustiikkista - reippaana tyttönä tilasin langan tietenkin netistä näkemättä sitä etukäteen. Tovin neulottuani päätin langan olevan pikemminkin sopivasti grunge kuin tippaakaan rustiikkinen, mikä oli hyvä päätös, sillä maalaisromanttinen on minun näkökulmastani jotain, mitä tapahtuu muille ihmisille.**

Koska paita on päätökseni mukaisesti sopivasti grunge, aion henkeni uhallakin yhdistää sen ensi viikolla maihareihin, noihin kengistä liukkaimpiin. (Säästän teidät tällä kertaa kuvalta, josta käy ilmi polvessani olevan mustelman laajuus ja väri, mutta ensi kerran osalta en lupaa mitään.

PS. Ne, jotka haluavat tehdä samanlaisen eri ässän huivin kuin minä, voivat hakea pintaneuleen ohjeen Kerän blogista. Havaintoja: 1) "1 o kiertäen" tarkoittaa sitä, että silmukka neulotaan oikein takareunasta. 2) Olennaista on, että silmukkamäärä EI ole neljällä jaollinen: käytin itse ohuempaa lankaa kuin ohjeessa kehoitettiin ja silmukoita oli 58. 3) Tein myös huivista pidemmän, joten se ei ole ihan puhdas tuubi vaan pikemminkin sellainen kaksi kertaa kaulan ympärille kiepautettava kasihuivi, jonka vastedes tunnemme nimellä möbiushuivi, koska se kuulostaa epämääräisen matemaattiselta. Ehkä jopa topologiselta.

* Miksi muistan tämän vasta nyt, kun toinen lapanen on jo neulottu? Argh.
** Mahdollisesti heidän onnekseen. 

Hiusasiasta asiaa

Viime postauksen yhteydessä muutamakin teistä huomautti yllättyneensä siitä, etten oikeasti olekaan blondi (toisin kuin vuonna Vansin tohvelikenkä otetussa profiilikuvassani, joka on muuten Ilosaarirockista ja todistaa, että minäkin olen joskus ollut katu-uskottava ja reipas ja nukkunut teltassa*, eikä minun näin ollen siis enää tarvitse tehdä sitä ikinä. Mitään noista. Ja kyllä, se profiilikuva pitäisi vaihtaa, se on muutenkin harhaanjohtava - luulen näyttäväni siinä nuorehkolta. Ilme on kyllä yhtä typäre nykyisinkin.)

Minäkin yllätyin siitä, etten olekaan blondi!

Vuosia värjäsin hiuksiani (yleensä**) vaaleammaksi, koska mielestäni olin vaaleahiuksinen. Nohevampi olisi voinut päätellä, että jos on vaaleahiuksinen, väripurkille ei ole tarvetta, mutta epänohevuuteni on varmasti tullut jo tarpeettomankin selväksi.

Sitten eräänä vuonna esitin tuolloiselle kampaajalleni Ajatuksen(TM): haluaisin tutustua uudelleen omaan hiusväriini, silvuplee.

Kampaaja otti kammalla tiukan otteen juurikasvustani: "Katos nyt tätä. Onko nätti väri susta, onko?"

Minä piipitin, että ei kai tosiaan ole, ja unohdin idean pariksi vuodeksi. Selkärankaisuuden puuskassa vaihdoin tosin myös kampaajaa. (Perumalla ajan jonkun toisen kampaamossa työskentelevän kautta.)

Seuraavan kampaajan kanssa pyrittiin lähemmäs alkuperäistä raidoittamalla ja pikkuhiljaa vähentämällä raitojen määrää. Viimeisen kerran raitoja laitettiin joskus alkuraskauden tienoilla: tuolloin otetuissa kuvissa näytän ikityylikkäästi keltahiuksiselta. Juuri siltä kuin Jenkkien Huippiksissa joku onneton blondattu yksilö aina muodonmuutoksen jälkeen näyttää. Paksuna ja äitiyslomalla kasvattelin omaa väriä takaisin, mutta koska vaaleat latvat vaikuttivat yleisilmeeseen vahvasti, olin useimpien mielestä yhä blondi.

Viime keväänä kävin ihan uudella kampaajalla, joka saksi loputkin vaaleat latvat huit hittoon ja sanoi ihanasti ja ystävällisesti, ettei hän suosittele värjäämistä kellekään (vaikka se hänen ammattinsa vuoksi ehkä hieman tyhmää onkin.)

Ja siinä sitä oltiin, parin napsahduksen jälkeen. Tummahiuksisena.

Yleisilme muuttui ihan järkyttävän paljon, vaikka voisi kuvitella, että jos hiukset ovat kaulalle asti tummat, vaaleat latvat eivät niin vaikuttaisi.

Tämän jälkeen moni on kommentoinut, että toimisi itsekin heti noin, jos oma hiusväri "ei olisi tällainen". Tähän usein liitetään joku komplimentti siitä, että minun luontainen kuontaloni on mainion värinen, mikä on tietenkin kovin ystävällistä ja - toivakseni - myös totuudenmukaista. Itse pidän tosin omasta hiusväristäni niin paljon, etten ole kovin kiinnostunut muiden mielipiteistä.

Näiden keskustelujen yhteydessä en kuitenkaan yleensä jaksa huomauttaa, että keinotekoisen värin ja oman juurikasvun kontrasti ei esitä sitä omaa väriä suinkaan parhaassa mahdollisessa valossa. Jos nyt joku on vastaavaa projektia harkinnut, en voi kuin suositella lämpimästi: luultavasti se oma hiusväri on ihan älyttömän paljon kivempi kuin mikään, mitä purkista saa ulos. Ja jos ei ole, sen saa värjättyä piiloon.

Olen tässä rytäkässä lopettanut myös hoitoaineen käytön, koska hius on kohtuullisen hyvässä kunnossa ilmankin, ja jos sen kunto tästä vielä paranee, siitä tulee toivottoman liukas.

* Vanhempi tieteenharjoittaja ehdottomasti halusi. Poskettoman ihastuneena taivuin toden totta jopa telttamajoitukseen.
** Myös hyvin tumma, hyvin punainen ja hyvin vaaleanpunainen on kokeiltu.

Hypokondrikon harhautusyritys

Lääkäri soitti eilen, ja sanoi, että välilevyni ovat sittenkin kunnossa - kaikki vaivat johtuvat maailmanlopun niskajumista.

Kiusallista. Opinpahan kirjoittelemaan blogiin ennen diagnoosin vahvistumista. Yritän harhauttaa itseni seuraavilla hyvillä puolilla:

1. Ongelma ei siis myöskään ole kasvain
2. En joudu mummojumppaamaan (lääkäri toisaalta kyllä kehoitti ottamaan työfysioterapeuttiin yhteyttä, mutta hän kuitenkin laittaisi minut mummojumppaamaan, joten katsellaan nyt sen kanssa) ja...
3. Wandaben lääkärin, tuon ylistetyn yksilön, määräys "kolme lasia punaviiniä päivässä" kuulostaa entistäkin perustellummalta.

Neulontaluvanhan myönsin itselleni jo viime viikolla, vaikka jos haluaisi katsoa totuutta silmiin, pitäisi ehkä myöntää, ettei neulonta ehkä ainakaan auta maailmanlopun niskajumiin. Mutta minä, minä olen kokenut totuuden katseen väistelijä.

Teidät yritän harhauttaa tällä kaulahuivilla, jonka sain neulontaluvan palautumisen jälkeen valmiiksi:

Yst. ette katso otsaryppyjä, suttuista meikkiä tai sitä, että tässä kampauksessa on nukuttu yö jos toinenkin.

Olen kyllä saanut muitakin neuletöitä valmiiksi, tai ainakin lähes (pingotus, päättely, aaargh), mutta tällä oli korkea prioriteetti: paleli. Tuubihuivi on minun kriteereilläni myös työ, jota voi tehdä lapsen ollessa hereillä - se ei vaadi liikaa keskittymistä ja virheiden korjailu on helppoa.

Huivista tuli valkoinen, koska äiti on sanonut, että Coco Chanel on sanonut, että naisella tulee olla valkoista lähellä kasvoja. Voi olla. Äiti kyllä tietää. Langan ostin Fiinaneuleesta, en muista merkkiä ja lapsi tuhosi kaikki vyötteet. Myyjä joka tapauksessa suositteli juuri tätä lankaa kaikkiin tarpeisiini. Epäilen, että he ovat vahingossa tilanneet sitä 1000% enemmän kuin aikoivat. Hyvä lanka oli kyllä, ei jupisemista.

Huivin pintaneuleen ohjeen nappasin ensimmäisestä Kotoliving-lehdestä, josta voisin turinoida enemmänkin, mutta en luultavasti kuitenkaan muista, joten pika-arvio seuraa. Lehti oli ihan hauska, joskin ensifiilis oli kevyehkö. Olen iloinen, että Kerän tyypit ovat olleet mukana tekemässä lehteä, koska Anu Harkin neuletyyli on jokseenkin kaukana* omasta monokromaattisesta tyylistäni ja jos koko lehti olisi ollut täynnä yllätyskeräsukkaohjeita, olisi eräs jossain määrin pedantti neuloja luultavasti purskahtanut itkuun. Muotikuvissa näkyi paljon maihareita (jalkine, ei takki), mistä kovasti pidin. Tarkoitus on ollut lukea lehti tarkemmin uudestaan, mutta luultavasti en kuitenkaan muista sitäkään. (Tästä syystä en myöskään tilaa mitään lehtiä: en muista lukea niitä edes vessassa.)

Pintaneule oli ihan mahtava, simppeli mutta ei tylsä. Ei enää ikinä helmineuletta! BUAHAHAHAA! SIITÄS SAAT, HELMINEULE! Ahem.

* Maa-Andromeda -luokkaa kaukana, osapuilleen. Harkki vaikuttaa kyllä tosi kivalta tyypiltä, en minä sillä. (Törmäsin häneen kerran Kerässä.)

Viestintä yleensä epäonnistuu

...paitsi sattumalta, sanoi luennoitsija ja legenda Osmo A. Wiio silloin, kun vielä opiskelin. Ja sanoo varmaan vieläkin, jos käy jossain luentoja pitämässä.

Niin että miten sitten viestitään jos lapsi ei oikein vielä puhu? Yllättävän hyvin. Olen ollut ihan häkeltynyt tästä epäverbaalisen viestinnän rikkaudesta.

Hitaampikin äiti ymmärtää, että jos lapsi juoksee itkien keittiöön ja halaa syöttötuoliaan, hänellä on ehkä vähän nälkä. Toisaalta on kauhean hauskaa kun kysyy, mentäiskö vaihtamaan vaippa, ja tyyppi kipittää iloisena hoitopöydän luo: hän ymmärtääkin minua luullakseni paremmin kuin minä häntä.

Muutosta toivoisin siihen, että vaatiessani suukkoa lapsi pudistaa tarmokkaasti päätään (okei, ei hän vielä oikein suukottelekaan, ja ne harvat minulle suodut suukot ovat olleet melkoisen kuolaisia, mutta ihan sama, haluan niitä pusuja.) "Ei" luonnistuu muutenkin, sekä sanallisesti että eleillä. Uutta on sen sijaan "joo": jälkikasvu sai käsiinsä wanhan funktiolaskimen (miten muuten nää sinit ja kosinit meni? Muistaako joku?) ja leikki sen olevan puhelin. Talouden vanhempi vanhin tieteenharjoittaja tiedusteli, aikooko puhelimenkäyttäjä soittaa mummolle. Vastaus pienen harkinnan jälkeen oli sanallinen joo, mistä kovasti ilahduimme. (Kuten myös mummo, kun myöhemmin ihan oikean puhelimen välityksellä asiasta kerroimme.)

Tässä lähetyksessä kerromme vielä:

Varhaiskasvatuksen nimissä vein mukelon kirjastoon ja laskin hänet lattialle. Hän kipitti välittömästi tangentin suuntaan ja nautti kokemuksesta selvästi täysin rinnoin. Estin häntä juuri ja juuri

• Paukuttamasta Hiljaisuus-kyltillä merkityn lasikopin seiniä
• Tyhjentämästä kukkaruukkua sorasta
• Siirtämästä kaikkia musiikkiosaston levyjä lattialle
• Tutkimasta kaikkia henkilökunnalle varattuja tiloja

...toivonkin, että Itiksen eri sympaattisen kirjaston henkilökunta ei saanut sitä hermoromahdusta, jonka itse täpärästi vältin. Tiukkaa teki etenkin siinä vaiheessa, kun lapsi katoasi hyllyjen väliin ja nimen varovainen huhuilu sai aikaan ... ei, ei huolta siitä, ettei äitiä näy missään. Nimen varovainen huhuilu sai aikaan jostain tuolta suunnasta kuuluvan naurun.

Sinänsä tietysti ihanaa, että kirjasto on hänestäkin niin mahtava paikka. Mutta voisiko se samalla olla olematta se lava, jolla suuri escape artist tekee parhaimmat temppunsa?

007 ja lupa neuloa

Tässä kävi nyt niin, että kärsin niistä neulontaa hidastavista rannekivuista urheasti kokonaista kaksi ja puoli päivää ja marssin lääkärille. Joku tolkku pitää olla talkkunansyönnissäkin, neulontatauosta nyt puhumattakaan.

Lääkäri taivutteli rannetta sinne tänne, tänne sinne.

"Sattuuko tämä? No entä tämä? Tai tämä? Tuntuuko missään?"
"No ei. Eikä tuo. Eeeei. No nyt ei oikeestaan satu, mutta on ollut tosi kipeä kyllä. Ja sanoinko, että selkähän siitä jumahti myös?"

Ennen kuin ehdin kysyä, onko hypokondriaan lääkitystä, lääkäri ilmoitti tyynesti, ettei ranteessa mitään vikaa ole. Sen sijaan kärsin jostain kaularangan välilevyjen jutusta, ja seuraavaksi tie veisi röntgeniin. Tässä särkylääkeresepti.

En olisi diplomi-insinööri enkä mikään, ellen olisi halunnut tilasta tiettyjä faktoja:

1. Oonko ensi viikolla pyörätuolissa? Kuinka pian kadun sitä, etten halunnut taloon hissiä?
2. Voinko neuloa?
3. Voinko juosta?

En kuulemma joudu pyörätuoliin ja kaikkea voin tehdä mikä ei satu. Kaikki tulee kyllä sattumaan kunnes tila itsekseen paranee. Kaikille teille kuudelle lukijalleni voin tunnustaa, etten missään olosuhteissa myöntäisi neulomisen sattuvan. 

Röntgenissä ilahdutin röntgenhoitajia vastaamalla totuudenmukaisesti kysymykseen "Oletko raskaana?"

"En. No en ainakaan tiedä, että olisin. Tuskin olen."

[kuvittele tähän kohtaan röntgenhoitajattaren tiukka katse]

"No yllättyisin kyllä tosi paljon. Jos olisin."

Ensimmäisestä jipii-saan-neuloa -huudosta selvittyäni selvitin nopeasti myös, ettei tämä ollutkaan ihan niin hyvä juttu. Hermosärky noudatti placebokaavaa ja siirtyi kaikkialle sinne, missä hermosärkyä voi odottaa olevan. Eli joka vitun paikkaan. Pardon my Klatchian. Lääkärin soittoa odotellessani (ei ole kuulunut, Pörriäinen! Odotan yhä) tein myös viimeisen virheen ja googletin. Vaikka tohtorin diagnoosi vaikutti sekä osuvalta että todennäköiseltä* sanottiin jossakin, että kaularangassa voi toki olla myös kasvain. Arvannette ajatuksenjuoksuni. Ja lääkäri, hänhän ei tietenkään soita siksi, ettei tiedä miten asian muotoilisi.

Jos lukijakunnassa on joku vanhempi, jolla on vielä mahdollisuus välttää selkävaivat, minulla on sinulle viesti. Se kuuluu näin: Älä kanna lasta aina samalla kädellä, äläkä nyt siellä itseksesi sano "phoh", kuten minä tein.

* En olisi diplomi-insinööri enkä mikään, ellen yrittäisi besserwisseröidä diagnoosia.

Urpå ja sen suunnitelmat

Rannetta särkee. Taas. Suututtaa. Suunnittelen neulontataukoa - jonnekin ensi vuodelle, esimerkiksi toukokuulle.

Okei, ei ajatella sitä nyt. Sen sijaan löysin itseni eilen pohtimasta ... *drumroll* ... munasolun luovutusta. Mitäs sanotte?

Periaatteessa olen asiaa vastaan, itseni kohdalla siis - homma kun etenee käytännössä IVF-hoitojen tyyppisesti siihen asti, että munasolut kerätään parempaan talteen. IVF-hoidoista olen ymmärtänyt, että ne ovat epähauskoja, enkä itse olisi sellaisiin turvautunut, vaikka lasta ei olisikaan alkanut kuulua. (Edellämainittu ei ole sitten mikään paheksunta: oma rajani nyt sattui menemään siinä, mutta IVF-hoitoihin turvautuville toivon vain onnea ja menestystä ja toivottua lapsilukua.)

Toisaalta taas: ehkä jollekulle tulisi luovutetusta munasolusta iloinen olo? Voisiko sitä olla valmis kestämään henkilökohtaista epämukavuutta saadakseen toiselle ihmiselle iloisen olon? (Ja tuleehan siitä sitten iloinen olo? Munasolun lahjoituksesta saa vähän rahaakin, mutta ei se summa kyllä itsessään oikein motivoi. Kyllä pitää jonkun ilahtua.)

Ja entäs sitten, jos tuntematon jälkikasvu tulee 20 vuoden päästä vaatimaan hyvitystä lyhytkasvuisuudesta ja kärsimättömästä luonteesta?

Töihinpaluu, mikä ihana tekosyy

Viime joulukuussa otaksuin, että päiväkoti saattaisi olla lapselle varsin kelvollinen vaihtoehto, vaikka oletettaisiinkin kotihoidon olevan rutkasti parempi.

Viime viikolla, kun katsoin kiukkuisena karjuvaa lasta ja pohdin, onko hänellä a) korvatulehdus vai b) TYLSÄÄ kolmen vatsataudissa himassa vietetyn päivän jälkeen totesin, että saatoin viime joulukuussa olla tosi väärässä. Meille se päivähoito on luultavasti hemmetin paljon parempi optio kuin himassa lapsen kanssa venyvä vanhempi. Etenkin jos se vanhempi olen minä.

(Haluan tässä vaiheessa huomauttaa, etten todellakaan halua tehdä mitään yleistyksiä tai oletuksia siitä, miten muiden tulisi lastenhoitonsa järjestää. Tätä postausta kannattaa lukea ns. case-studyna. Tiedän myöskin, että monenkaan kotivanhemman päivää ei voi kuvata "venymiseksi" - ongelma on siinä, että minun päivääni juuri mikään muu sana ei yhtä osuvasti kuvaisi.)

Oikea vastaus oli siis bee. Tyttärellä oli niin tylsää, että meinasi päälaki irrota. Perjantaiaamun hymy päiväkodin pihassa oli leveääkin leveämpi.

Okei, sairaspäivät ovat erityistapauksia, koska lapsen kanssa ei ole syytäkään lähteä ihmisten ilmoille. Joko lapsi ei jaksa moista tai sitten oksentaa jonkun päälle, eikä kellään ole hauskaa. (Niin, sairaspäivä, mikä ihana tekosyy olla poistumatta kotoa.)

Silti. Lapsi tarvitsee virikkeitä hemmetin paljon enemmän kuin olin ikinä kuvitellut - kyllä, jostain syystä olin ajatellut, että hänestä on kivaa hiimailla sisällä ja tutkia kirjoja. Onhan se minustakin kivaa. Minusta sen sijaan ei ole kivaa möyriä hiekassa, mutta ilmeisesti omista preferensseistäni ei todellakaan voi vetää johtopäätöksiä mihinkään suuntaan.

Jos siis olisin jäänyt kotiin hoitamaan lasta, kukaan ei olisi koskaan tyytyväinen. Lapsi olisi jatkuvasti virikepulassa ja minä olisin jatkuvasti stressisykkyrä hiekkalaatikon reunalla, kiukkuisena, kärttyisänä ja luultavasti kaikin puolin kauheana. Koska olen vähän hidas, olisin tajunnut ehkä ensi keväänä sen, minkä kaikki äititoverini jo tietävät: päivät ovat helpompia, kun käydään ulkona. Silloinkin olisin tapellut leikkipuistossa seisoskelua vastaan kirkuen ja potkien ja lapsi olisi kasvattanut juuret kärryihin. (Vaihtoehtokin on: olisin voinut olla se mutsi, joka lukee kännykältä kirjaa samalla, kun mukelo ottaa jalat alleen. Seisoskelunsietokykyni on alikehittynyt.) Bonuksena koira jäisi nykyistäkin pahemmin lapsipuolen asemaan - en oikeasti käsitä, miten muut koiralliset hanskaavat sekä koiran että lapsen ulkoilutuksen. Koira kun ei ole koskaan tervetullut mihinkään, missä on lapsia.

Meillä homma menee nyt siis jotenkin näin:

Piirsin uuden havainnekuvan: perheen päivähoidolliset ratkaisut ovat osoittautuneet onnistuneiksi.

Päiväkodissa (kyllä, meillä kävi tämän suhteen lottovoitto) lapsi on pienessä ryhmässä, jossa on loistava hoitajakunta. Koko päiväkodin ajatusmalli on ihan mahtavan lunki ja leikkiin keskittyvä, ja ulkoilukin hoidetaan usein luonnontilaisessa puistossa. Lisäksi päivittäisellä aktiviteettilistalla on lukemista ja laulamista. Muuta sitten fiiliksen mukaan. Pienellä ihmisellä on tilaisuus tutustua ikätovereihinsa ja oppia, ettei heiltä saa kädestä viedä leluja (ilmeisesti valitukset siitä, miten "vauva otti minulta lelun" ovat yleistyneet ryhmän kaksivuotiaiden keskuudessa.) Kerran kuussa on pienimmilläkin jumppaa. Ulos pääsee aina eikä vain silloin kun mutsikin viitsii. Ruokalistalla on pinaattilettuja. Ja äiti on yleensä iltaisin niin ikävissään, että keskittyy mukeloonsa ihan täysillä.

Tiedän, että tämä teksti kertoo minusta valtavasti eikä varmasti kaikkien mielestä mitään kovin hyvää: ei, minä en pärjäisi kotiäitinä. Mutta kun kerran yksivuotias tykkää päiväkodissa käydä, en todellakaan häpeä. Eläköön laadukas päivähoito ja laumassa kasvavat lapset!

Jauchzet, frohlocket

Sain Leopardikuningattarelta tunnustuksen! Sitten sain tunnustuksen myös Suvi Trokee-Daktyylilta! Ilahduin kovasti - tunnustus kahdelta arvostetulta taholta on aina mukavaa. Hyrisen.

Tunnustus pyysi toimimaan seuraavasti:

• Kiitä tunnustuksen antanutta bloggaajaa. Helppo juttu. Iso kiitos, teidän täplikäs majesteettinne ja Suvi Runomitta!
• Jaa tunnustus kahdeksalle muulle bloggaajalle. Vaikea juttu. Niin moni kovin arvostamani bloggaaja on tämän jo saanut, että rikon hieman sääntöjä ja jaan tämän kahdelle mainiolle bloggaajalle, joiden sivuilla ei vielä tunnustusta näy: haluan kuulla kahdeksan satunnaista asiaa Siinasta ja Sikuriinasta.
• Kerro kahdeksan satunnaista asiaa itsestäsi. Helppo juttu. Paitsi kun miettii, monestiko on nämä jo kertonut. (Salaa toivoinkin pääseväni pian puhumaan itsestäni. Luulisi tosin, että tilaisuuksia riittää, jos pitää blogia.)

Sen pidemmittä puheitta: kahdeksan satunnaista juttua minusta.

1. Jos vielä joskus synnytän, vaadin, että ponnistusvaiheen kruunaa salissa raikaava J. S. Bachin Jouluoratorion avaus Jauchzet, frohlocket. Mielellään toki kuoron ja sinfoniaorkesterin esittämänä, mutta hätätilanteessa myös levyltä soitettu versio käy.
2. Yllämainittu on minusta niin hyvä ajatus, että toinen lapsi otetaan sittenkin viisivuotissuunnitteluneuvotteluihin (loppukaudelle) mukaan. KYLLÄ, SE ON IHAN HYVÄ SYY.
3. Olen viime aikoina pyrkinyt nauttimaan pääsääntöisesti kasvisruokaa arkisin. Tämä on kuitenkin johtanut silmittömään maksamakkaranhimoon - epäilen, että hemoglobiini on taas luikertelemassa alemmas. Sovin itseni kanssa, että maksamakkara on vihannes.
4. Haluaisin sanoa, etten kadu mitään, mutta kadunpas. Kadun katkerasti etenkin jokaista hetkeä, jolloin olen aiheuttanut jollekulle toiselle pahaa mieltä. Lisäksi kadun tunnekuohun vallassa käytyä viestintää, joka ei yleensä johda mihinkään hyvään. Yhtään elämänvalintaa en sen sijaan kadu. En edes sitä, etten hakenut lääkikseen.
5. Minulle tuli keväällä suurena yllätyksenä, että olenkin tummahiuksinen.
6. Sekin vähän yllätti, että tyttäreni ei ole kuin minä. Yhtä kärsimätön hän kyllä taitaa olla.
7. Pidän joulusta ihan sumeasti. Ehkä arvasittekin sen siitä, että olen jo marraskuussa tullut hyvin tutuksi Jouluoratorion kanssa.
8. Havaitsin hiljattain siirtyneeni lopullisesti kategoriaan, joka ei ymmärrä käsitettä shoppailu harrastuksena. Juuri mitään kauheampaa ajanviettotapaa en enää voi keksiä. (Kirjojen ja langan ostaminen ei ole harrastus vaan elinehto.)

Tässä vielä Jauchzet, frohlocket, jotta pääsette sinänsä hyvin epätodennäköisen toisen synnytykseni fiilikseen jo etukäteen:

Äitien ongelma

Olemme tällä viikolla päässeet nauttimaan lööpeistä, joiden mukaan odottavat äidit ovat itsekeskeisiä roistoja, jotka ahteri leviten mussuttavat karkkia raskausdiabeteksesta huolimatta piittaamatta sikiön turvallisuudesta tuon taivaallista.

Pahimmat lurjukset tuovat karkkia synnärillekin.

(Minä vein karkkia laitokselle. Oli ihan mahtavaa kun sai ensimmäistä kertaa puoleen vuoteen syödä yli yksi karkkia. Iltapäivälehdistön toimittajat saavat viskata ensimmäisen kiven, siellä näyttääkin olevan jo koko kasa odottelemassa.)

Häkellyttävintä minusta on se, että hommasta tehdään tyystin äitien ongelma. Totta kai suurin vastuu sikiön hyvinvoinnista on sillä, jonka kohdussa kasvaa istukka, mutta ihan käsittämättömältä hurskastelulta tuntuu osoitella sormella raskausdiabeteksesta kärsiviä mutseja että ettäs kehtaavatkin. (Ja sitten hakea vielä pari palaa suklaata, paheksunta on hauskempaa kun on kunnon evästä.)

Jos epäterveellinen ruoka ja liika herkkujen syönti ovat ongelma, ne ovat koko kansan ongelma. Osa kansasta vaan sattuu olemaan raskaana. Jostain syystä kuitenkin oletetaan, että tuo osa kansasta on joukkio, jonka on ehdoitta kyettävä ohittamaan kanssaeläjiensä ruokailutottumukset, elintarvikemainonta, kauppojen karkkihyllyt, kahviloiden pullatiskit ja sokerihumalainen yhteiskunta noin yleisesti ottaen. Totta kai pitää. Raskaushormonihan tuottaa yli-ihmisiä. Siitä vaan ette enää syö, helppo homma.

Lilyssä kun asiasta erehdyin keskustelemaan, sain kuulla, että esimerkiksi lapsen isän syömisillä ei ole mitään väliä. Ehkä sitten myöhemmin olisi kiva, että isällekin kelpaisi terveellinen ruoka, mutta etenkään raskausaikana isä ei vaikuta perheen syömisiin millään tavoin, eikä hänen tukensa raskausajan ruokavaliossa ole - ilmeisesti - lainkaan merkittävä. Siunatussa tilassa oleva yli-ihminen ei tukea kaipaa.

...omat raskaushormonini olivat jotenkin vialliset. Miehen vapaaehtoistuki tuli vähintäänkin tarpeeseen. Ja se karkki synnärillä, sekin oli tosi hyvä idea. Lämmöllä suosittelen kaikille karkitta kärvisteillelle raskausdiabeetikkotovereille.

Yhtiökokous

Nyt kun koko perhe on toipunut vatsataudista paitsi mies, joka kiitos state of the art -käsihygieniakäytäntöjeni (kaksi saippuointia ja käsidesi*) ei koko tautia näillä näkymin ole edes saanut sai taudin vasta kaikkien mahdollisten ja mahdottomien itämisaikojen mentyä ohi yhtiökokouksen jälkeen, sori vaan kaikki kokouksessa olleet, paarustimme koko sakki taloyhtiön yhtiökokoukseen.

Meillä on hirveän kiva taloyhtiö, etenkin minusta, jonka mielestä ihmiset enimmäkseen ovat hirveän kivoja. Oikeastikin fiilis on kyllä hyvä. Tai ainakin oli viime kevään Suureen Hissikokoukseen asti, joka kiristi välejä sen verran, ettei hallitus tänä vuonna näemmä viitsinyt roudata syyskokoukseen glögiä. Pidän tätä selkeänä huononnuksena kokouksen kulkuun ja annan moitteet itselleni - istun hallituksessa itsekin, varajäsenenä, ja yhtiökokouksissa käyn äänestämässä hallituksen esityksiä kumoon. Heh.

Aika pian kävi ilmi, että yhtiössämme asuu ihmisiä, joiden mielestä lapset eivät kokoukseen kuulu. Ymmärrän tavallaan: he eivät ehkä kuule kovin hyvin. Toisaalta sikäli en ymmärrä, etten jaksa lasten mulkoilua. Jos ei kuule, lähemmäs istumaan vaan.

Huolimatta lapsen tuomisesta paikalle luottamuspesti jatkui vielä vuodella. Varajäsenenä toki.

Tämä häkellyttävä luottamuksenosoitus kielii tietenkin siitä, että kukaan muu ei halua pestiä, eikä suinkaan siitä, että aktiivisen tarkkaavainen asenteeni taloyhtiön edunvalvojana olisi hyväksyvästi pantu merkille. Ei. Jos hallitus saa remontti-ilmoituksen, jossa joku kertoo tekevänsä B-rapussa suuremman luokan rempan (putkityöt tehdään itse, mutta sähköhommia on palkattu tekemään molvanialainen Kelju "Valokaari" Kojootti kaljapalkalla) iloinen ensireaktioni on yleensä "No mutta sepä kiva! Toivottavasti muistavat levätä, remontointi on rankkaa aikaa parisuhteelle ja vatsan toiminnalle." Onneksi hallituksen muut jäsenet ovat hieman skarpimpia, ja minulla on täten aikaa ottaa kantaa hissiasioihin ja pihaistutuksiin, sikäli kun kokouksiin pääsen (nykyään en kovin usein pääse, koska joku tauti kaataa koko porukan). (Jälkimmäisiin jämäkkä kantani on, että ehdottomasti ovat siellä pihalla, ja edellisiin, että en mää kyllä mistään hissistä maksaisi**.)

Lienee turha pelätä, että tähän hallitushommaan joutuisi sen kummemmin sekaantumaan.

EDIT. Postausta muokattu 08.11.2012. Jätämme muutoskohdan etsinnän kotiläksyksi.

* Vain vatsatautiepidemian aikaan, en ole sekaisin.
** Näin siis siitä huolimatta, että yleisesti ottaen en suinkaan pidä omaa lompakkoani ensisijaisena päätöksentekovälineenä. Ymmärrän mm. asuntolainojen verovähennysoikeuden poistot ja tonttivuokrien korotukset, vaikka henkilökohtaisen talouteni osalta en niistä kauheasti tietenkään riemastu.

There's no business like knitting business

Olen pyöritellyt mielessäni bisnesideaa jo joitakin vuosia.

Kuten tiedätte, käsityöt ovat nykyisin kovin suosittuja, ja kudin kassissa onkin mitä mahtavin viesti siitä, että tässäpä on ihminen, joka on sisäistänyt kotoilun perimmäisen merkityksen; edessänne seisoo mitä puhdasverisin (eteerinen, ei emäntätyylinen) kodinhengetär, joka ymmärtää myös muiden tärkeiden kotiasioiden (korvapuustit, punaviini, sisustaminen kirjahyllyillä, se, ettei aamulla voi keskustella mistään ennen ensimmäistä kahvikupillista, jonkun muun suorittama siivous, punaviini*) merkityksen. Tuntuukin suorastaan rikolliselta vaatia, että tämän mielikuvan projisoimiseksi ihmisen tulisi osata neuloa.

Olen siis harkinnut kudinvuokrapalvelua.

Minä tarjoan keskeneräisen kutimen (puikoilla), sinä annat ... no, turha tätä on kierrellä: rahaa. Välillä voit palauttaa neuletyösi edistettäväksi muutaman kerroksen verran ja näin väistää ikävät kysymykset siitä, miksei se ikinä valmistu. Lisämaksusta saat valmiin työn itsellesi. Kätevä tapa hankkia lapaset ja respektiä!

Näin ikään. Paitsi ei juuri tämä kudin, koska siitä tulee käyttöön aiottu paita. Vaateliikkeen pussi bonuksena ... yhdelle nopeimmalle.

Tiedustelut osoitteeseen korianteria ät gmail piste com.

Kiireisimmät voivat valita kahden keskeneräisen villatakintekeleen välillä (niiden värit ovat tuotapikaa, viimeistään parissa vuodessa, taas trendikkäitä), enemmän maksavien rauhallisempien kanssa voidaan neuvotella vaatteen luonteesta ja väreistä tarkemmin.

Lisäpalveluna tarjoan myös pääteltäviä neuletöitä päättelyintoisille pientä korvausta vastaan. Ota rohkeasti yhteyttä jo tänään!

* Ne ovat tärkeitä asioita, koska minä sanon niin.

Tyhjän huoneen kauhu

Yksinoleminen - edes hallittu - on ollut joskus todella vaikeaa.

Se on tietenkin hankalaa, jos sattuu vaikka asumaan yksin - jos kohta kuvittelen muistavani, että silloin meni enimmäkseen ihan hyvin. (Toisin sanoen roikuin eräällä internetsfoorumilla myöhään yöhön ja chattasin kavereiden kanssa, mutta niinhän mä just sanoin, että hyvin meni.)

Erään kerran tavattiin foorumin tyyppien kanssa. Seuraavana päivänä eräs bakkanaalit väliin jättänyt ystävä (olkoonkin, ettei hän ikinä kertonut minulle nimeään emmekä ikinä tavanneet) piti kiltisti seuraa netissä. Toivoi kuulemma, että välttäisin sen olotilan, jossa seinät kaatuvat päälle. Eihän se tietenkään ihan onnistunut, mutta auttoi kovasti - ajatus ei ollut vain tärkein, vaan ajatus oli kaikki.

Kun aloin seurustella (vuotta) vanhemman tieteenharjoittajan kanssa, josta sittemmin tuli talouden vanhempi DI, vietin ihan poskettomasti aikaa kotini ulkopuolella vanhemman tieteenharjoittajan kodissa. Yhteenmuutto oli noin vuoden seurustelun jälkeen olikin molemmista ihan hyvä idea, ja asiat menivät enimmäkseen mainiosti - paitsi, jos vanhempi tieteenharjoittaja lähti reissuun, jolloin seinät taas kaatuivat päälle ja tuijotin puhelinta synkkänä ja täysin varmana siitä, että rakkauteni kohde on jäänyt lentokoneen yliajamaksi, tai jotain. 

Tämä ei ole missään nimessä piirre, josta olisin erityisen ylpeä, mutta pikku hiljaa on helpottanut. Siihen asti, että lapsi syntyi - imetyshormonit nostivat rumaa päätään, ja yksinäisyys tuntui ihan kaamealta. 

Mutta nyt! Nyt täällä ei enää imetetä tai olla epävarmoja ja parikymppisiä ja ta-DAA: yksinolo (etenkin sellainen hallitun sorttinen) on parasta! Taannoinen poikien ruskaretki oli ihan mahtava myös minulle ja eilen, kun mies pinkaisi työtoverinsa läksiäisiin, en todellakaan herännyt puolen tunnin välein tarkistamaan puhelinta lentokoneenyliajoviestien varalta. Heräsin siihen kun mies kömpi viereen ilmoittaen, että "täältä tulee Mörkö." 

Tämä myös minusta selittää sen, miksi tuskin koskaan kukaan haluaisi oikeasti olla taas 10 vuotta nuorempi. Voi olla, että ihohuokoset olivat silloin pienempiä, mutta ainakaan ei tarvitse olla alinomaa niin hermostunut. Taivas!

Potkupallospesiaali

Täti-ihminen pyysi artikkelia potkupalloilijoista. Täältä pesee asiantunteva* näkemys.

Ensin muutama sana potkupallosta: hieno laji.

Sitten pari sanaa minusta potkupallon katsojana: yritys on kova. Itse asiassa olen ihan äärimmäisen pätevä penkkiurheilija, koska perusturvallisuuden tunteeni on selvästi jotenkin kytköksissä siihen, että muut urheilevat telkkarissa.** Täten pyrin (yleensä onnistuen) tietenkin katsomaan potkupallon arvoturnausten kaikki ottelut, mikä yleensä tosin tarkoittaa, että neulon samalla ja missaan maalit, koska silmukka tippui. Eurofutis viime kesänä oli tosi ankeaa, kun alkuillan ottelusta meni puolet aina sivu suun jonkun vauvahenkilön vuoksi.

Ja ennen kuin päästään itse asiaan, pari sanaa joukkueista, joita potkupallossa voi kannattaa: Suomi, Portugali, Espanja. Kaikki Afrikan maat. Kaikki Latinalaisen Amerikan maat, eritoten Brasilia - brasilialaisesta potkupallosta olen lukenut kirjankin. Tottenham Hotspur (tämä on isäpuolelta peritty. Samoin kuin Brasilia.) Pitkin hampain: Saksa (syy selviää tuonnempana.) (Jos haluatte välttämättä kannattaa muita joukkueita, saatte anteeksi.)

Katkeraksi lopuksi niihin potkupalloilijoihin, joista voi pitää. (Tässä en ole kovin hyvä, en yleensä muista kiinnittää huomiota yksittäisiin urheilijoihin.)

Ronaldo. Altavastaajien kannattajana olen pakotettu pitämään Ronaldosta, vaikka tiukkaa tekee välillä (kuten silloin kun työtoverit postaavat Facebook-fiidiini kuvia, joissa Ronaldo valmistautuu potkupallo-otteluun meikkauspöydän ääressä). Ei auta. Tyyppi on empiirisen sometutkimukseni mukaan vertaisverkkojeni vihatuin urheilija, joten.

Mesut Özil. En todellakaan osaa selittää. Ymmärrykseni mukaan taitava ja jotenkin sympaattisen oloinen. Tekee Saksasta lievästi kannatuskelpoisen joukkueen.

Torres. Puhtaasti ulkopotkupallollisista syistä, plus sillä on äärisuloiset skidit (näin heidät futisturnauksen voitonjuhlissa kentällä, minkä on myös tarkoitettava, että Torres on takuulla mitä esimerkillisin isä. Jos kohta sellainen, joka antaa lasten valvoa puolille öin, ai ai.) Täti-ihmisen mielestä myös siksi, että "raukka aina punottaa naamasta ja on niin surkean reppanan näköinen." (Minä en ole mitään punoituksia huomannut. Johtunee siitä, että itse hehkun kuin makasiinipalo pienenkin urheilusuorituksen jälkeen. Ja sitäpaitsi neulon enkä ehdi katsella kenenkään poskia.)

Kaikki espanjalaiset, joilla on hassu nimi.

Muita? Kommentoikaa! Tiedän, etten ole yksin.

* Ymmärrätte varmasti, että tämä oli sarkasmia.
** Pidän myös maastohiihdosta kovasti, muiden tekemänä (mitä pidempi matka, sen parempi.) Ideaali tapa viettää talvista sunnuntaita onkin miesten viiskymppiä. Ja ei, mua ei todellakaan kiinnosta, douppaako ne miten paljon ne douppaa. Kunhan eivät sivakoi viittäkymppiä puolessa tunnissa läpi.

Hesari ja ankeus

Ärsytys-ahdistus ja mitä näitä nyt on. Ajatelkaa miten ihanaa - koska hoidan endurorokkopotilasta himassa, ehdin purkaa sydäntäni painavat asiat teillekin.

Ensiksi myönnän ihan suoraan, että enimmäkseen pidän Hesarista kovasti. Pidän, vaikka Sanoman avustajasopimuksista kuulee outoja asioita ja siitäkin huolimatta pidän, että Nyt-liitteen tuottamiseen yhä katsotaan sopivaksi käyttää luonnonvaroja*. Ja miksipä en pitäisi: Hesari on niitä juttuja, joita vanhemmat harrastivat kun olin skidi. Lapsuuden kultaiset aamut ja sitä rataa.

Sitten oli tämä Työelämä-sivujen sotku, joka oli nolo ja kiusallinen eikä takuulla edes kovin ainutlaatuinen paitsi yhdessä mielessä: muita ei (kai) ole tullut ilmi. Ainakaan tässä mittakaavassa.

Arvatkaa, mikä koko hommassa on pahinta? Siis minusta. Teistä ehkä ei. Minusta pahinta on, että Hesari alkaa mumista "pitkäaikaisista avustajista" (ainakin Ylen uutisissa eilen.) Tämän muminan voinee tulkita näin:

Pitkäaikainen = ei ollut ennenkään mitään tämän tyypin kanssa sattunut, emme voineet tietää.
 Avustaja = vika nyt kuitenkaan ei ole meidän.

Oon synkeän vakuuttunut siitä, että puhuttelun, uudelleenkoulutusleirin ja työtovereiden tuen sijaan pitkäaikainen avustaja sai juuri lenkkaria ja tilaisuuden harkita nimen tai ammatin vaihtoa. Sanokaa, että olen väärässä: olisi ihanaa, ettei maan suurin päivälehti luikertelisi kaikesta vastuustaan sekä journalistista linjaansa että työntekijöitäänavustajiaan kohtaan juuri siitä kohdasta, jossa aita on poikki. Ja se vasta ihanaa olisikin, jos vastuu ymmärrettäisiin hieman laajemmin kuin vastuuna mahdollisimman äkkiä sanoutua irti typärehtimisestä.

* Nyt-liitteen olemassaolon paheksunta on kuulemma varma keski-ikäistymisen merkki.

Sopii puhjeta spontaaniin ylistykseen

Sain lapsen puseron viimein valmiiksi.

Aloitin sen kahdesti: ensin kokeilin jotain lankaa, jonka olin jo ostanut. Lankakaupan myyjätär oli ymmärtäväinen ja kannustavakin vielä: lapsen puserohan syntyy nopeasti, parissa viikossa, sitten voi heittäytyä itsekeskeisempien projektien kimppuun.

(Suuri idolini, Bianca Castafiore, laulaa tässä kohtaa Koruaarian kolme ensimmäistä sanaa.)

No, nyt kun olemme kaikki toipuneet spontaaneista ah ma nauran -puuskista, voimme edetä siihen, mitä tapahtui sillä jo ostetulla langalla: paidankutaleen helman leveys oli noin 150% viitearvoista. (Bianca odottaa encorea.) Marssin nöyrästi ostamaan ohjeenmukaista narua; tämä on se aiemman marmatukseni kohde, Rowan Wool Cotton 4 ply, joka sinänsä on kyllä oikein mukava lanka neuloa. Ei ollenkaan ällöttävä ja puuvillainen.

Ja nyt, sen suuremmitta puheitta, lapsen parin viikon projektipaita, aloitettu elokuussa:

Suoraan sanottuna olen aika ylpeä. Melkoista väkertämistähän tuo oli (palmikot ovat hi-tai-ta), mutta nyt se on käyttökelpoinen. Ei tosin aivan tällä sekunnilla käyttökelpoinen, sillä meilläkin on tämän viikon suurhitti, endurorokko*, eikä villapaita ole kuumevaate. Mutta jos esimerkiksi muistan etukäteen päiväkodin valokuvauksen, eivätkä eräät ole tuolloin sairaslomalla.

Ohje oli alkusyksyn Modasta, ja jos joku tuota innostuu vääntämään, haluan huomauttaa seuraavaa: huppu voi aloitettaessa vaikuttaa Senaatintorin kokoiselta, mutta lasten päät ovat aika isoja.

* Paljon parempi nimi olisi tämä endurorokko.

Perjantai, perjantai, miksei aina voi olla

Perjantaiaamu ei ollut säkenöivistä säkenöivin.

Alku olisi voinut olla huonompikin: pakkasin (liian) rauhassa viikonloppureissun romppeita ja kuuntelin, kuinka naapurissa lähdettiin päivähoitoon. Siitä olisi tietysti voinut vetää Johtopäätöksen ja vilkaista kelloa, mutta minä vaivuin horrokseen miettiessäni, miten kivan rauhallisia ovat aamutoimet yhden lapsen kanssa. (Ave, kaikki yli yhden lapsen vanhemmat. En tiedä, miten teette sen, mutta olette selvästi aika ässiä.)

Karma on narttu. Kun vihdoin suuntasin katseen kelloon, olikin tulipalokiire. Stressaannuin niin, että sain aamuriemukkaan lapsenkin kahdessa minuutissa kiukkuiseksi eikä mikään tietenkään sujunut. Esittelin lähes kaikki osaamani kirosanat, häpesin ja noiduin hieman lisää, eikä tilanne siitä kirkastunut, että kaikki sähellys oli omaa syytäni. Päiväkodin pihalla oli lapsi onneksi jo oma riemukas itsensä, olisi ehkä ollut aiemminkin ellei olisi joutunut istumaan rattaissa myssy silmillä, ahem. Tuli tietenkin kova ikävä.

Vein koiran kotiin ja astuin Duplopalikan päälle.

Myöhemmin luin Oi mutsi mutsilta antikirosanan käytöstä ja koin jälleen välähdyksenomaisen ymmärryksen siitä, miten tällaisiin kellottomiin aamuihin ja jalan alle joutuviin palikoihin pitäisi suhtautua. Toivon, että oivallus on mukanani myös kun tulee seuraava huono aamu: nyt on näin.

Mies on velho ja oraakkeli ja ehdotti jo viime viikolla, että viritämme päiväkotijärjestelyjä siten, että joka toinen viikko toinen on aamuvuorossa ja toinen iltavuorossa (eli hakemassa lasta, ennen neljää iltapäivällä siis, lapsi ei vietä päiväkodissa kymmentä tuntia vaikka niin nyt varmasti kauhuissanne kuvittelettekin) ja seuraavalla viikolla vaihto. Minusta se kuulostaa universumin parhaalta idealta: saan välillä viettää enemmän ilta-aikaa lapsen kanssa enkä ihan joka päivä tuota pelkkää miinusta työajanseurantalaitteeseen*.

Nyt on näin: zen on ymmärrettävä säännöllisesti uudestaan. Kerran kvartaalissa vähintään.

* Tuo työtuotteliaisuuden paras mittari.

Ruskaretken aikaan tytöt tanssii pöydillä

Mies häipyi viikonlopuksi "poikien ruskaretkelle". Koska kyseessä oli nimenomaan poikien juttu, joutui vanhempi DI ottamaan mukaansa myös koiran* (ja sitä myöten näki ruskaa käsittääkseni muuallakin kuin olutpullossa, haha) ja minä jäin lapsen kanssa himaan hengaamaan.

Oli ihan mahtavaa. Lupasin, että voivat koska tahansa mennä uudestaan ruskaretkelle, jos koira lähtee mukaan. Ei tarvitse edes olla syksy.

Perjantaina sain ensimmäistä kertaa hakea lapsen päiväkodista. Siellä tutkittiin pihaa täysin tyytyväisenä eikä ollenkaan odotettu äitiä saapuvaksi. Koska prioriteetit ovat kunnossa, kävimme ensitöiksemme kaupungilla: oli ehdottoman tärkeää asiaa  pullakauppaan. Sen jälkeen syötiinkin lähinnä korvapuustia. Tämä pilasi lapsen ruokahalun tehokkaasti. Pullan syömisessä ollaankin oltu lähestulkoon puistattavan huolimattomia** - millainen ihminen kasvaa lapsesta, joka ei koskaan saa pilata ruokahaluaan pullalla? Kysyn vaan.

Muu viikonloppu meni normaalimman ruokavalion ja täysin epänormaalin leppoisan*** oleskelun parissa (toki kirjastossa poiketen, kuitenkin, meillä on vielä monta Parkkista lukematta.) Olin toki jotenkin kuvitellut, että lapsi leikkii kiltisti leluillaan kun minä neulon, mutta näinhän asia ei ollut. Lapsi tyhjensi ja täytti uudelleen keittiön laatikoita (isäänsä tullut, itse olen aina vastustanut kaikenlaista siivoamista, mutta tyttäressä tätä piirrettä arvostan kyllä kovasti) ja pyrki tekemään kaikkea muutakin kiellettyä - mitä kielletympää, sen parempi. Välillä möyrittiin sängyllä ja juoksenneltiin ja luettiin kirjaa ja heiteltiin palloa ja sen sellaista. Lapsi kolautti päänsä mihinkään vain kahdesti ja karkean arvioni mukaan nauroi enemmän kuin itki, eikä vain siksi, että olen hyvä kutittamaan.

Minä join molempina päivinä kuusi litraa kahvia ja neuloin kamalasti - lähinnä mukelon nukkuessa, mutta kyllä silläkin sai ranteensa kipeäksi.

* Muutkin ruskaretken osanottajat suhtautuivat eläimeen myönteisesti. Myös hän, joka ensimmäisenä yönä heräsi siihen, että koira tuijottaa kiinteästi silmiin. Sentin päästä.
** Minä en leivo; se on kaikkien etu.
*** Ei meillä viikonloppuisin ikinä kauheasti pingoteta, mutta nyt oli niin löysää, että kumma kun ei valuttu kämpän rakenteita pitkin ulos.

Halloween-spesiaali: Apocalypse now or never

Olen viime aikoina lukenut melko lailla post-apokalyptista kirjallisuutta, joka voidaan karkeasti jakaa kahteen osaan:

1. Yhteiskunta romahtaa jostain syystä
2. Yhteiskunta romahtaa zombi-invaasion vuoksi.

Huomaan tappiomielialan ja yleisen huolestumisen valtaavan alaa: kun tarpeeksi lukee kirjoja, joissa onnettomat kansalaiset vaeltavat halki maanosan etsien heinäsirkkoja syötäväksi ja kuraa juotavaksi, sitä alkaa itsekin pohtia, millaiset valmiudet tässä on selvitä ja tarjota lapselle mahdollisuuksia sitten kun yhteiskunta romahtaa. (Joku optimisti voi tietysti ajatella, ettei se ehkä romahda, mutta minusta synkeys on erityisen viehättävää näin syksyisin.)

Vaihtoehto 1 antaa syytä pohtia seuraavia asioita:

Ruoka. Omavaraistalous on huonolla tolalla, vaikka viherpeukaloni on sinänsä säälimättömän tehokas. Saan hengiltä kasvin kuin kasvin sen kummemmin edes yrittämättä, eikä meillä todellakaan ole viljelymaata. Jos nyt ensi kevääksi innostuisin jostain hankkimaan parvekeviljelysäkin, epäilen silti, ettei kolmihenkinen perhe elä sen epäilemättä runsaalla kesäkurpitsasadolla seuraavaan satokauteen asti. Mutta ehkä koiran voisi kouluttaa metsästämään citykettuja. (Ongelmana on, että se luultavasti haluaisi lempiä citykettuja. Toisaalta, silloin kettu olisi ainakin paikallaan.) 

Kuiva-ainekaapissa on tällä hetkellä avattu paketti lasagnelevyjä. Riittänee viikoksi, ellei ole vakavasti vanhentunutta R-päivän* tullen.

Vesi. Rakas joulupukki, haluaisin joululahjaksi retkikäyttöisen vedenpuhdistimen. Tai monta. Olen ollut tosi kiltti!

Will design UX for food. Parantamisen varaa tässäkin. Sitten kun yhteiskunta on mennyttä, sähköntuotannon kanssa voi olla niin ja näin, ja jos ei ole sähköä, ei ole sähkölaitteita, jotka kaipaavaat käyttöliittymää. Internetkin saattaa horjua (joskin henkilökohtaisesti aion kyllä pitää modeemimme käynnissä höyrymoottorilla) eikä näin ollen kukaan ehkä halua maksaa kesäkurpitsasäilykkeitä siitä, että piirrän heille internetpalvelun. 

Voin tietysti henkemme pitimiksi neuloa villasukkia, mutta niille on sitten parasta olla kunnon kysyntä. Note to self: yhteiskuntarakenteen romahdettua, ryöstä lankakauppa. Ja apteekki.

Vaihtokelpoiset hyödykkeet. Yhteiskunnan ollessa mennyttä raha on bittejä virtuaalisessa avaruudessa, eli käytännössä hyödytöntä. Todellinen selviytyjä lakkaakin nyt säästämästä ja siirtyy kulutusmoodiin: alennusmyynnistä voi shoppailla nahkakenkiä eri kokoisina. Niitä on sitten kiva vaihtaa ruokaan ja polttopuihin, ettei tarvitse kirjoja polttaa. 

Huom! Tämä ei ole vain huono asia. Myös asuntolaina on bittejä virtuaalisessa avaruudessa.

Vaihtoehto 2 puolestaan tarkoittaa, että kaikki yllämainittu on toissijaista, jos ei saa itseään neljännesmetriä pidempää zombia hengiltä tehokkaasti.

* Romahdus-päivä. Minä osaan prujata jenkeiltä muutakin kuin juhlapyhäspesiaalit -  edes ytimekkäät nimet isoille päiville eivät ole turvassa.

Pastaa itsesäälipäivälle

Tämä neulontajuttu on nyt jotenkin kovin epäonnista. Lapsen pusero on valmistumaisillaan: hupusta puuttuu vielä suikale. Mutta lanka on tietenkin loppu.

Koska olen noheva mimmi, nappasin lankaa tänään kerän mukaani kun kävin kaupungilla. Koska en kuitenkaan ole lainkaan niin noheva kuin kuvittelen, lanka oli väärää: ei tullut mieleenkään, että Rowan on tuonut markkinoille a. Wool Cotton ja b. Wool Cotton 4 ply -langat erikseen. Kotona selvisi, että oli Wool Cottonia vaikka piti olla WC 4 ply:ta.

Voisin tietenkin aloittaa jonkun niistä paidoista ja/tai villatakeista, joihin olen hamstrannut lankaa, mutta kierin ehkä mieluummin itsesäälissä. Sitäpaitsi rannettakin särkee. Jos se prakaa, kaikki on menetetty. Nyt tarvittaneen tiukkoja toimenpiteitä tilanteen pelastamiseksi (tällä en tarkoita, että aikoisin toimia järkevästi esimerkiksi pitämällä neulontataukoa. Tarkoitan, että aion syödä särkylääkettä ja harjoittaa huomiottajättämisen jaloa taitoa.)

Ruoanlaitto sentään sujui. Olin pitänyt puhelimen selaimessa viikkotolkulla Chicling-blogin korianteri-inkivääripestopastan ohjetta, ja se oli just niin hyvää kuin ajattelinkin - mutta ihan eri tavalla. Pelkäsin, että isoin koskaan ruokaan laittamani pala inkivääriä ja kolme puskaa korianteria olisivat jotenkin tosi överiä, mutta eivät ne olleet sitä ollenkaan. Mönjä oli uskottavasti pestoa, ja blenderimmekin ehkä joskus toipuu.

Korianteri-inkivääripestopasta

• iso pala inkivääriä
• 3-4 korianteripuskaa (kaupasta saatavia, kyllä te tiedätte)
• 50 g parmesania
• jonkun verran paahdettuja pinjansiemeniä
• 1-2 valkosipulinkynttä
• chiliä (jäi jostain syystä pois)
• öljyä
• sitruunamehua
• suolaa ja pippuria

Silppua silppuamista vaativa ja heitä listan alkupää blenderiin. Minä lisäsin epäilemättä vääräoppisesti öljyn tässä vaiheessa, ettei blenderi vallan tikahdu (kovasti se kyllä yritti). Mausta. Maista. (Riittää sen maistelun kanssa.)

Tarjoilu tapahtui niin, että keitin pastaa ja ohjeen mukaisesti laitoin noin ruokalusikallisen pestoa messiin. Sitten laitoin ns. kerta kiellon päälle -lusikallisen.

Pasta oli törkeän hyvää, mutta itse pesto ... no, sen hyvyys on varmaan jo laittoman puolella. Tätä viitsii tarjota mösjööllekin, kunhan palaa ruskaretkeltä (!!!) - yleensä tyyppi ei ole niin fiiliksissä kovin aasialaisista mauista, mutta tämän suhteen en ennakoi ongelmia.

(Tietenkin tähänkin piti lähteä erikseen hakemaan parmesania kaupasta, kun olin unohtanut edelliset päiväksi pöydälle.)

Kunnallisvaaliangsti

Ahdistaa, eikä pelkästään siksi, ettei talosta vieläkään löydy yhtään inhalaattoria: kohta pitäisi tietää, äänestääkö Iines* Ankkaa vai ehkäpä jotakuta ihan oikeaa ehdokasta. Koska maailma on kompleksinen paikka ja päätä särkee, olen lähes valmis perustamaan äänestyspäätökseni paperituotteiden oikeinkäyttöön:

1. Ehdokas lupaa kirjastolaitokselle kymmenen hyvää ja kaksitoista kaunista
2. Ehdokas ei yritä täyttää taskujani pikkuisilla lappusilla.

Kohdan kaksi kanssa törmätään väistämättä ongelmiin: on vaikea selvittää, ketkä ehdokkaista eivät tuota paperisaastetta. Oikeastaan ainoa keksimäni tapa on se, että kerään kaikki kohdalleni osuneet vaalilipareet ja vedän ison, mustan rastin kaikkien niissä mainittujen ehdokkaiden ylle. (Mahdollisesti suoraan kasvoille lapuntyrkytystilanteessa: siinä vasta tyylikäs ja ranskalaishenkinen protesti-idea.)

Valitettavasti tämä tapa haiskahtaa vaivannäöltä, voi jättää osan silpuntuottajista tavoittamatta eikä säästä taskuja paperisilpulta; toisin kuin Espoo, minä en aivan kaikkeen halua ryhtyä periaatteen vuoksi.

Seuraavaksi visioin jo joukkoistettua** Googledokumenttia, johon kaikki voisivat ilmiantaa paperilippusia käyttäviä ehdokkaita, mutta sekin haiskahti vaivannäöltä ... eikä ulkoistettu roska ole yhtään sen parempi roska. Paitsi tietenkin sikäli, ettei se ole minun taskussani.

* Naiset, ryhdistäytykää. Aku ei ole ainoa vaihtoehtonne.

** Se on crowdsourcing teille, jotka täytätte valitsemaanne some-bullshit -bingoa.

Oli perustettu ompeluseura

Ahem. Otsake viittaa juomalauluun. Sellaista se: kerran teekkari, aina teekkari, vaikka menisikin perustamaan ompeluseuran eikä metsästysseuraa.

Niin tai näin, kun tarpeeksi kauan marisin elämän tyhjyyttä yleisesti ja ompeluseurakutsujen poissaoloa erityisesti, ehdotti ystävä, että perustetaan sellainen ompeluseura, joka kokoontuu kerran kuussa maanantaisin. Näin siis toimittiin, ja nyt on elämä rikasta (ei sarkasmia).

Olemme kokoontuneet nyt neljästi, joten "perinteikäs" alkaa olla jo hanskassa ja tammikuussa olemme luultavasti ansainneet tittelin "kunnianarvoisa". Seuran elinikäinen diktaattori* määrittää kustakin kuukaudesta jonkun maanantain ja lisäksi tapaamispaikan jostakin saavutettavissa olevasta kahvilasta, jossa arvioidaan olevan maanantaisin tilaa (note to self: Gaudeamus Kirja ja kahvi ei ole se kahvila, jossa on maanantaisin tilaa) ja sitten molempia muutetaan pikaisen demokraattisen prosessin** jälkeen.

Homma on toiminut yllättävän menestyksekkäästi ja paikalle on saatu lukuisia innokkaita jäseniä. Kukaan ei ole vielä varsinaisesti ommellut, mutta neulontaa ja virkkausta on harjoitettu. Eräs toveri ilmoitti lähinnä seuraavansa ompelua, mikä on sekin ompeluseuratoiminnalle hyvä ja jalo päämäärä. Ensi alkuun juuri kukaan ei tuntenut muita kuin seuran elinikäisen diktaattorin (joka puolestaan tunsi kaikki), mutta pikku hiljaa mukaan on tullut ihan uusiakin tyyppejä ja se on ihan mahtavaa. Okei, yksi uusi tyyppi toistaiseksi, mutta olen kuullut, että muillakin on hyviä aikeita.

Neljän kerran perusteella voin sanoa, että ompeluseuratoiminta on ihan parasta! Toivon ihan koko sydämestäni, että tästä tulee pitkäikäinen juttu (eihän se välttämättä toteudu, mutta pyrkimys on kova. Neulonta tekee sielulle hyvää ja ystävät myös.)

Perheemme lanka-asioiden asiainhoitajana haluaisin muuten muistuttaa siitä Kerän pop-up -kaupasta Kiseleffin talossa. Oikeesti ihmiset, älkää menkö Hulluille päiville, menkää Kerään. Tulette paremmalle tuulelle.

Lavastettu tilanne: tässä maailman täydellisimmässä lankakorissa ei voi säilyttää lankaa tai puikkoja, sillä perheen kymmenkiloiset haluavat syödä lankaa tai puikkoja.

Minä kävin Kerässä tänään ja löysin langat yhteen neuleeseen, jonka ohjetta olen odotellut jokusen tovin kirjastosta saapuvaksi. Nyt ohje on vihdoin täällä, ja lanka, jonka hommasin (Debbie Blissin uutuusvillalanka Bluefaced Leicester Aran***), on ihan täy-del-lis-tä.

Olen myös neulonut enkä vain ostellut lankaa, mutta tällä hetkellä tyttären puseroprojekti vie kaikki voimat. Olen onnistunut katkomaan kahdet bambupuikot sen kanssa. Huoh.

* Minä. Self-appointed.
** Ensimmäinen vastalause.
*** Lampailla on kuulemma sininen naama, mutta tulkintani mukaan ei hapenpuutteen vuoksi.

Lokakuun ensimmäinen, redux

Äsken keskusteltiin.

"Internet on rikki."

"Mä buuttaan ton reitittimen ihan kohta."

"...sä kuitenkin vaan katkaisit sen, että mä alkaisin tehdä sun lapasiin peukaloita."

"Ens viikoksi on luvattu kylmää säätä."

Hetken hiljaisuus.

"Pitäis kyllä ostaa uus reititin."

"Hoidaksä sen?"

"Totta kai. En kai mä sitä nyt sulle jätä. Sä oot tyttö!"*

"Tyttö, joka tekee sun lapasiin peukaloita."

"Kiva tyttö!"

Isot ja pienet lapaset

Viikonloppu on ollut aika paras. Lokakuun ensimmäinen ei taaskaan pettänyt (eikä taaskaan tarvitse lukea matikkaa. Aion iloita tästä 80-vuotiaaksi.) Sää on ihanan kirpakka, aurinkoinen ja juuri sopivasti viileä, ja ainakin Herttoniemi on lähes parhaimmillaan.

Kävi myös ilmi seuraavia asioita**:

1. Lapsi pitää hummuksesta. Hyvä lapsi! Kunhan jätät äidillekin.
2. Suuhygienistillä käynti on paljon kivempaa, jos siellä käy kahden vuoden välein (eikä kymmenen, kuten joidenkin tiedetään tehneen.) Vertailut espanjalaiseen inkvisitioon voi lähestulkoon unohtaa.
3. Vuosaaren Piilokirppis ei huou Lanttilan ale -fiilistä lainkaan samalla tavalla kuin Kumpulan Vekarakirppis - pienempi, rauhallisempi, tykkäsin. Tosin talvihaalarit sun muut tappelisin edelleen Vekarakirppikseltä valikoimasyistä.
4. Ostin lankaa.
5. Minussa asuu ihminen, joka hamstraa lankakaupan alekorista kaikki kerät sitä järkyttävän hienoa harmaata merinovillaa. (Miten voi olla noin upea sävy? Miten se voi olla alessa? Miten monta kerää sitä on?)

Flunssan ja keuhkoputkentulehduksen aiheuttaman pakkotauon jälkeen (joku rotta*** on käyttänyt kaikki meidän inhalaattorit ja unohtanut ostaa uusia) kävin juoksemassa. Oli ihan hirveää. Tiistaina uusiksi.

Pitkällisten neuvotteluiden jälkeen on päästy sopuun myös syksyn menoista. Minä pääsen a) työpaikan ja b) erhevalmennuskerhon pikkujouluihin (olettaen, etteivät ole päällekkäin), c) kirjabloggaajia tapaamaan ja d) kirjamessuille. Mies pääsee e) poikien ruskaretkelle, f) työkaverin läksiäisiin, g) digimessuille ja h) digimessujen jälkeisille "yksille". Mun matriisilaskennan ymmärryksellä tuo vaikuttaa kohtuulliselta. Kiristin vielä itselleni yhden krapula-aamunkin lupaamalla selvitä junamatkailusta koiran ja tytön kanssa yksin, ettei koiraa tarvitse laskea yhdeksi ruokailijaksi ruskaretkellä.

Nyt tuntuu siltä, että joka viikonloppu voisi olla lokakuun ensimmäinen viikonloppu.

* Perheensisäinen tytöttely on meillä ihan a-ok.
** Kaikki paitsi kohta #4 tulivat yllätyksenä.
*** Minä.

Lankakauppavierailuja, osa 2: Kerä

Tampereella sijaitseva Kerä on vinkeä pulju. Olen erikseen hankkiutunut sinne kahdesti, mikä on melko paljon ottaen huomioon sen, etten Tampereella ole ihan kauheasti hengannut sitten seitkytluvun lopun, jolloin kävin siellä syntymässä. (Tai no olenpas, hengasin joskus sellaisella nettifoorumilla, ja sen tiimoilta tuli sitten reissattua tukka putkella ympäri maata ihmisiä tapaamassa. Mutta se oli sitä villiä nuoruutta se. Kun kaikki oli paremmin paitsi neulontataidot ja niin edelleen.)

Ensinnä on pakko nostaa hattua, tai ehkäpä itse neulottua pipoa: entisessä duunissa päädyin jotenkin ihmettelemään sosiaalisen median hyväksikäyttöä markkinointikuvioissa. Se on kuulkaat ihan hanurista, etenkin jos sitä tekee kumisaapastehtaassa, jossa kaikilla on Mielipide ja kuusisataa kiloa kyynisyyttä. Mutta Kerän omistajattaret, he hoitavat homman tyylikkäästi, koukuttavasti ja saavat koko jutun vaikuttamaan siltä, ettei lankakaupan pitäminen ja asiakkaiden kanssa viestintä mitään työtä ole vaan silkkaa tanssia ruusuilla. Joista äiti on poistanut piikit.

Loppujen lopuksi olin ihan koukussa (haha, see what I did there? Koukussa! Get it? Ai olen kertonut tämän vitsin jo aiemmin?) jo ennen kuin Tampereelle kesällä äidin kanssa huristelimme; vieläkin tuntuu välillä siltä, että asun väärässä kaupungissa. Toisen visiitin tein pari viikkoa sitten mökkireissun osana, ja oli kuulkaa ihan superluksusta istua yksinään junassa kaksi tuntia ja lukea ja neuloa.

No, sitten se kauppa. Se on ihana: tosi kaunis, sopivasti mutta ei liian täynnä lankaa - ja pieni. Pieni on kuitenkin kaunista, etenkin alamittaisissa ihmisissä mutta myös lankakaupoissa. Olen edelleen sitä mieltä, että jos kauppiaalla on hyvä maku, puolestani suoritettu esikarsinta on varsin tervetullutta. Se kyllä Kerässä toteutuu jos mikä. Valikoima harmaan sävyjä on ilahduttava (valitettavasti kaikkea kuolaamaani lankaa ei sitten riittänyt ihan villapaidaksi asti, mutta kaikkea ei voi saada ja näköjään vielä yhdet paitalangat kuuluvat tähän kategoriaan.) (Toinen asia, joka Kerässä toteutuu, on raivostuttava määrä erilaisia kursseja ja tapahtumia, joille en voi osallistua.)

Tästä tuli nyt hieman mainospostaus (joskaan ei maksettu), mutta Kerä piipahtaa ensi viikolla pääkaupunkiseudulla Kiseleffin talossa, joten ainakin lankavarastoihin pääsee tutustumaan, vaikkei haluaisikaan reissata Tampereelle. Mää ainaskin meen, mulla on sinne lahjakorttikin.

Pahoittelen muuten kuvamateriaalin puutetta: en kehdannut kaivaa blogiuskottavaa kännykkäkameraani esiin. Olisivat vain (sinänsä aivan oikein) ajatelleet, että siinä taas joku bloggarinkutale. Olisin voinut ottaa toki kuvan myös niistä sievistä paketeista, joihin langat kääräistiin, mutta riivin nekin tietenkin auki tuotapikaa esitelläkseni ostoksia kaikille ja ruokakaupan kassalle; sitten lapsi söi käärepaperit.

Kirjallisuutta lapselle ja lapsenmieliselle

Ostin äsken niin sievän pahvikirjan muksulle, että tempauduin valon nopeudella johonkin singulariteettiin. Minä haluan istua lattialla ja syödä tämän kirjan! Lapsi voi leikkiä niillä jo järsityillä.

Opus on siis Il Sung Nan Hrrrr - Talven tarina. Yritin ottaa siitä pari kuvaa, mutta eivät ne oikein tee kirjalle oikeutta. Väritys on ihan huikea, ja se etenkin kärsii tällaisessa epävalossa otetuista kännykkäkameran kuvista. Suosittelen, että pahvikirjaikäisiä tuntevat suorittavat siis kansainvaelluksen Akateemiseen huokailemaan kauniille kuville. Itse toivoisin nimittäin, että sarja saisi jatkoa - eiksnii Egmont?

...tai hetki, pidättäytykää sittenkin ostamasta, kunnes olen hankkinut varakappaleen.

Olisin itse asiassa halunnut ostaa kotimaisen kirjailijan tuotoksen, mutten vaan oikein osaa lämmetä niiden kuvituksille. Kun muksu jo kuitenkin pyrkii kuvista tunnistamaan esineitä ja asioita, äärimmilleen tyylitelty tyystin mustavalkoinen ska-ruutuinen lehmä, vaikka sinänsä kuinkakin siisti, ei vaan passaa.

Muutoin lapsesta kuuluu positiivisia reportaaseja päiväkodista: tytär jaksaa kuunnella silmät ymmyrkäisinä, kun isommille luetaan kirjaa. Tämä on minusta hämmentävää, sillä kovin usein kotona lukiessamme Viirua ja Pesosta huomaan lukevani seinille lapsen viipottaessa tiehensä (ilmeisen tyytyväisenä siitä, että on keksinyt äidilleen jotain puuhaa niin, että tämä kerrankin istuu hetken aloillaan.) Vaihtoehtoinen tapa on käännellä sivuja satunnaiseen paikkaan tarinassa ja seurata tästä aiheutuvaa hypertekstuaalisuutta kiinnostuneena. Okei, ehkä se ei ole hypertekstuaalisuutta. Lisäksi olen niin anaalinen, etten suinkaan aina vaihda lukukohdaksi uutta satunnaisesti valikoitunutta aukeamaa.

Iltasaduksi on luettu mitäsattuuta. Keväällä esimerkiksi Linnunradan käsikirja liftareille, mutta ei se vissiin kummastakaan vanhemmasta ollut enää niin hauska, että neljä jatko-osaa olisivat ansainneet sijaa lukulistalla. Tolkuttoman hauskoja ovat sitävastoin Jukka Parkkisen Karhumäki-kirjat, joiden suurin ongelma piilee siinä, ettei ehkä voi olettaa lapsen rauhoittuvan nukkumaan kun äiti kikattaa. Karhumäki-kirjoja on aika helppo suositella jotakuinkin kelle tahansa, mutta eritoten on vaikea keksiä, minkä ikäisille lapsille nämä eivät kävisi.

Haikassi

Mies pyysi, vaati ja anoi, että korjaisin erään kangaskassin. Kassi oli kaikkien aikojen eniten lovemost-kangaskassi, koska (valitse suosikkisi):

1. Se on I Walk the Line -bändin keikalta ostettu
2. Siinä on hain kuva
3. Se on vaimolta pöllitty

...minulle se oli kaikkien aikojen lovemost-kangaskassi, koska siinä on hain kuva*. Kunnes menetin sen.

Nyt kelpaa mösjöön roudata vaimon lainaamia kirjoja takaisin lainastoon!

Kassin hantaakit olivat niin rispaantuneet, ettei sillä enää uskaltanut kuskata maitoa kaupasta tai punaviiniä Alkosta. Miehen näkemys oli, että sen korjaa aivan kädenkäänteessä.

Aivan. Eilen, keuhkoputkentulehdusdiagnoosin saatuani ja siis syyntakeettomassa tilassa, taivuin koiranpentukatseen alla ja aloin "kädenkäänteessä tapahtuviin" korjausoperaatioihin. Näin se käy:

1. Ratko vanhat kahvat irti
2. Etsi kassi, josta aiot uudelleenkäyttää hihnat haikassia varten ja leikkaa ne IRTI (sori vaan, Kirkkonummen kirjaston kassi) (PS. Tässä vaiheessa helpottaa kovasti jos uusiokäyttöhihnat ovat pidemmät kuin aiemmat. Lyhentäminen helppoa, pidentäminen vaikeaa.)
3. Mittaa, sovita ja asettele hihnoja paikalleen
4. Kiinnitä hihnat nuppineuloilla
5. Havaitse, että hantaakit yleensä laitetaan toisin päin
6. Kiinnitä hihnat uudestaan nuppineuloilla
7. Roudaa ompelukone keittiön pöydälle (puhalla hieman pölyjä pois)
8. Paikallista ja siirrä muut ompelutarvikkeet keittiön pöydälle
9. Puolaa alalanka (ohjeen avulla)
10. Pujota alalanka ja ylälanka (ks. edellinen kohta)
11. Ompele ensimmäisen hihnan ensimmäinen pää, hi-taas-ti, hi-taas-ti
12. Ompele ensimmäisen hihnan toinen pää, hi-taas-ti, hi-taas-ti
13. Havaitse ommelleesi juuri ensimmäisen hihnan keskiosan kassiin kiinni
14. Ratko
15. Ota ompelukoneen kaasupoljin pois lapselta
16. Ompele toisen hihnan ensimmäinen pää, hi-taas-ti
17. Ota nuppineulat pois lapselta (voiko kasvupyrähdyksen suorittaa vartissa? Ei se vielä äsken tuohon yltänyt)
18. Kyllästy hitaasti ompeluun ja surauta viimeisen hihnan viimeinen pää vauhdilla valmiiksi (ei ratkottavaa jee!)
19. Uhkaile aviomiestä: tätä kassia on syytä käyttää maailman tappiin tai kunnes siitä on jäljellä enää kaksi lankaa ristissä, vaikka millainen Queens of the Stone Age -kassi kävelisi vastaan, tai muuten
20. Toivo, ettei mies huomaa, että uhkaus on epäspesifi eikä sisällä mitään oikeasti uhkaavia elementtejä.

Mies kävi jossain tunnin kohdalla pahoittelemassa: ei ollut oikein tajunnut, miten kauan korjausoperaatio kestää.

* Hait on ylisiistejä. Sanottakoon, että Suomen Huippis -kisassa suosikkilistani häntäpäähän putosi se mimmi, joka inhosi haikaloja. Sitten se ponkaisi monta sijaa takaisin ylöspäin, koska inhonsa vuoksi ei halunnut haita syödä.