VUOSIKATSAUS

Ajattelin tehdä vuosikatsauksen. Sitten tajusin, etten oikeastaan muista alkuvuodesta mitään ja luin läpi postaukseni tammikuulta.

Totesin, että näemmä mitään erityisen merkityksellistä ei ole tapahtunut, ja vaikka olisikin, en kai mä niitä nyt uusiksi rupea kirjoittamaan. Luette sieltä, jos kiinnostaa. Ymmärrän, että ei.

Muistini ulottuu siis kaksi kuukautta taaksepäin (ja ennakointikykyni 3 tuntia eteenpäin). Loppuvuoden voisi ajatella menneen tosi ankeasti. Oli sitä keskenmenoa ja kaikkea, ja nämä viimeiset päivät ovat olleet kyllä varsinainen kirsikka kakussa.

Mutta ei se nyt ihan niinkään ole. Enimmäkseenhän sitä on kuitenkin ihan iloinen. Tai siis minä olen. Ollut. Olen yhä. Kaikki lähipiirini merkitysihmiset ovat kuitenkin elossa, tällä hetkellä, ja on vahvoja merkkejä siitä, että heidän voi olettaa tämän onnellisen asiaintilan parissa jatkavan tulevaisuudessakin.

Ei siis sillä, että yritän täällä jotenkin epätoivoisesti repiä riemua siitä, että kaikki ei ole tosi huonosti: olen vain niin iloinen siitä, että pohjimmiltaan kaikki on tosi hyvin.

Lisäksi tutustuin vuoden aikana ihmiseen, josta jotenkin kertaheitolla tuli järkyttävän rakas ystävä. Asuu vielä ihan lähellä! Niin, että kun eilen oli aika kurja olo, satuin noin vain ystäväni puistoreitille ja sain halauksen. Ja ei kun suoremmalla selällä eteenpäin.

Olen tämän seurauksena tänä vuonna löytänyt toisenkin ihmisen. Itsestäni. Sellaisen, jonka on ihan helppo lähteä matalan kynnyksen vierailulle jonnekin toisaalle, parkkeerata itsensä sohvalle, päästää lapset irti ja huokaista tyytyväisyydestä. Se on ollut yllättävä ja riemastuttava puoli itsestään löydettäväksi, ja on ollut tosi ihanaa, kun elämässä on ihmisiä, joiden seurassa ei tarvitse rauhoitella sisäistä introverttiaan introvertinrauhoitusnappuloilla ja liialla kahvilla, ja mitä näitä keinoja nyt on.

En odota ensi vuodelta mitään, mutta toivon terveyttä rakkaille, rakkautta minulta muille ja paljon kutimointihetkiä parhaassa seurassa. Leppoisaa arkea, sen sellaisia asioita.

Ja kirjoja ja kirjastokäyntejä, niitä toivon kaikille.

Olkoon vuotesi 2015 ihana.

Kiitos, koirani

Joulu oli tänä vuonna jokseenkin kaksijakoinen juhla. Toisaalta oli ihanaa, parasta ja kivaa, toisaalta jengi oli vuoron perään kipeänä, mikä kiristi hermoja.*

No mutta. Per aspera ad astra, sanoivat jo muinaiset roomalaiset, jotka olivat hulluja, kuten on hyvin tunnettua kaikille, joiden yleissivistys on suotavalla tasolla.

Seuraa opettavainen joulufaabeli.** 

Tapahtui niinä päivinä, että koira sai hieman jouluherkkuja, jotka katsottiin sen vatsalle sopiviksi. Tapahtui myös niin, että koira sai hieman jouluherkkuja, jotka se itse reippaana piskinä pihisti sisareni laukusta, ja joiden sopivuutta vatsalle ei täten arvioitu.

Ja kuten odottaa saattaa, tapahtui myös niin, että heräsin eräänä yönä koiran vinkunaan.

Kuten kunnon joulumarttyyri ainakin, kiskoin vaatteet ylleni viedäkseni koiran ulos. Näissä tilanteissa usein tuppaa olemaan hoppu, joten siirsin itseni ulkotiloihin ilman lapasia ja taskulamppua.

Vähän aikaa taaperrettuani hoksasin, että taskulampulle ei ollut kysyntää. Miksi? Eihän mökillä talvi-iltana näe juuri nenäänsä pidemmälle, ja siihenkin asti vain, jos päässä on otsalamppu.

Nostin katseeni. Sitten hoipertelin eteenpäin kasvot taivasta kohden käännettynä. Yö oli huikea, tähtien valaisema. Kuu oli jo aikaa laskenut, enkä ole koskaan nähnyt sellaista tähtien paljoutta. Taivas oli niistä lähes vaalea, ja musta metsä hiljainen sitä vasten.

Koira hoiti bisneksensä ja seisoi tyynenä odottamassa, että minäkin vielä haluaisin sisälle. Mutta en minä millään olisi halunnut, sillä niin ihmeellistä näkyä ei usein kohtaa. Seisoin yksinäisellä tiellä ja tuijotin taivaalle.

Tarinan opettavainen osa onkin tässä: jos olisin muistanut lapaset, olisin seissyt siellä aamuun asti. Lapset! Älkää koskaan unohtako lapasianne! Kadutte sitä vielä!

* Etenkin omiani. Olin ajatellut, että kaikenlaisten keskenmenoseikkailujen, vatsatautien ja nousevien kuumeiden jälkeen muut huomaavaisesti eivät sairasta vaan katsovat minua ihaillen, kun lekottelen (jos kohta hyvin voipuneesti) uhrauksieni alttarilla, mutta kuten tavallista, se muistio oli hukkunut joulupostissa.
** Oikeastaan se ei luultavasti ole opettavainen saati faabeli, mutta kuulostipa vaan hienolta, eikö?

Täyskäsi

Olen tässä ajatellut, että jos vain suhtaudun jouluun niin, että vietän sen Kätilöopiston sairaalassa kohtutulehduksen kanssa, en ehkä ihan kauheasti pety.

Ja jos suhtaudun jouluun niin, muistan varmaan hankkia jostain taskumatin, johon lorotan glögiä, koska oikeesti saatana.

Tässä kävi niin, että mun piti perjantaina lääkitä itseäni Cytoteceilla. Mies oli kotona hoitamassa sekä kuumeista tytärtä että minua. Kaksi kärpästä yhdellä iskulla!

Perjantai-aamuna heräsin siihen, että mies oksentaa.

Suoritin pikaista laskutoimitusta ja tulin siihen tulokseen, että jos kietaisen cytot heti, ehdin kärvistellä ne alta pois ennen kuin vatsatauti löytää minutkin. Kävin koiran kanssa hakemassa kaupasta jaffaa ja tärräsin pahimman pois ennen lapsen heräämistä.

Tai kuvittelin tärränneeni. Iltapäivän vietin sitten sängyllä itkien, mahdollisesti jonkinasteiselle kaarelle taipuneena, kunnes jostain sumusta tajuntaani leijui, että Kättärillä oli käsketty soittaa jos en pärjää kipujen kanssa. Saatoin olla puhelimessa varsin vakuuttava, kun hoitaja kehoitti tilaamaan ambulanssin ja saapumaan paikalle.

Ennen kuin pääsimme vatsataudin heikentämän mieheni kanssa ottamaan painimatsia siitä, menenkö lasarettiin taksilla vai lanssilla*, kivut lakkasivat, plop, ja vuoto alkoi. Enkelikuoro lauloi ja ajattelin kiitollisna, että ehkä se oli sen arvoista.

Lauantaiaamuna alkoi olla jo aika selvää, että ei ollut, koska vuoto myös loppui aika nopeasti. Sentään kivuitta.

Sunnuntaina, suunnilleen kaksi minuuttia ja 14 sekuntia sen jälkeen, kun olimme varovaisesti diagnosoineet miehen oksentelun sittenkin ruokamyrkytykseksi, lapsi oksensi.

Minä pääsin kuitenkin lääkäriin, Kätilöopiston päivystyksen kautta, ja siellä selvisi, että todella, kaavinta on edessä. Torstaina.

Vatsatauti varmaan odottelee torstaihin, mutta onneksi sain lapselta sentään flunssan.

Uskotteko, jos kerron, että just nyt ei vaivaa vauvakuume?

(Niin, anteeksi vuodatus. Musta tuntuu, että oon välillä sellainen tunneoksennuksen vuo, että itseäkin inhottaa. Väsyttää vaan niin ja eniten väsyttää se, etten voi varmaan ensi vuosikymmenelläkään ajatella, että tää on nyt hoidettu. En uskalla. Kun ei tää näköjään ikinä ole.)

* Oma asenteeni toki oli, että ei kai tässä nyt millään ambulanssilla jos omin käsin pääsee taksitolpallekin raahautumaan.

Oodi kirjastolaitokselle

Olen ehkä aiemminkin kertonut, mutta menneisyydessäni on käynyt niin, että veljeni kuoleman jälkeen kävimme äitini kanssa seuraavanlaisen dialogin:

Äiti: "Onko tässä maailmassa enää mitään hyvää?"

[Mitä siihen voi sanoa? Ei ainakaan, että "minä", koska se aiheuttaisi parhaassa tapauksessa kauhean surun päälle syyllisyyttä, ja sikstoisekseen, kyllä mä tiesin, ettei äiti tarkoittanut sitä niin.]

Liina: "Julkinen kirjastolaitos."

Äiti muisteli sitä joskus vuosia myöhemmin, olin itse jo melkein unohtanut koko asian. Ilmeisesti olin jotenkin onnistunut valitsemaan ihan hyvät sanat. Sen surunkin keskellä olimme yhtä mieltä siitä, että julkinen kirjastolaitos on ihan hemmetin hyvä juttu. Eikä se tuntunut liian banaalilta edes silloin.

Meillä töissä on kierrätysryhmä, jossa ihan säännöllisin väliajoin joku kyselee, että ei kellään ois lainata Jens-Pekka Mestarikirjailijan Menneisyyden bestseller -opusta. Tiedättehän, sellaisia kirjoja, joista otsaluulla tietää, että niitä on paikalliskirjastojen valikoimissa 58 kappaletta, hyllyssä. Sellaisia, jotka netistä varaamalla saa kipaista omasta lähikirjastostaan kahden päivän päästä hakemassa.

Ja, no, siitä tietää myös, että se sakki ei käytä kirjastoa.

Myönnän, että se on jotenkin ihan käsittämätön ja järkyttävä ajatus. Ei sillä, että kaikkien pitäisi lukea, mutta kirjasto on vähän niin kuin demokratia käytännössä. Kaikilla on sinne pääsy. Kaikilla on samat mahdollisuudet. Sen tausta-ajatus on niin hieno, että itkettää, ja lisäksi kirjastossa kaikki, ihan kaikki, on tehty niin helpoksi, että itkettäis, jos ei jo vuolaasti kyynelehtisi tausta-ajatuksen vuoksi.

Sen takia musta tuntuu aina tosi käsittämättömältä, että joku sulkee itsensä kirjaston ulkopuolelle.

Rahat vai kolmipyörä?

Tiedättekö sen vanhan Carl Barks -sarjiksen, jossa Aku Ankka on jossain tv-ohjelmassa, jossa sitä hypnotisoidaan tai jotain, ja lopulta se voittaa jossain kisassa ja saa valita, ottaako rahat vai kolmipyörän?

Olen pitkään terhakkana mielipiteenäni esittänyt, että jos kohtu pitää saada tyhjäksi, valinta kaavinnan ja lääkkeellisen hoidon välillä on klassinen rahat vai kolmipyörä -tilanne:

• Kaavinnassa nukutetaan ja anestesia on parasta, mitä voi tehdä sairaalakaapu päällä ja aika korkealla silläkin listalla, jolla ei sairaalakaapua vaadita.
• Lääkkeellinen tyhjennys on puolestaan vähän niin kuin joku olisi miettinyt, että hei, keskenmeno ei ole vielä tarpeeksi ikävää, ja kehittänyt Cytotecin.

Joten tänään, kun vihdoin marssin Kättärille asevyölläni melkoisesti huolella kerättyä aggrea, esitietolomakkeeseen kirjoitettuja, huonosti peitellyn sarkastisia ja avoimen vittuilevia kommentteja ja rauhallista joulumusaa (nainen, ristiriita on nimesi), olin valmis vaatimaan tarvittaessa rahoja sellaisella tunkekaa se kolmipyörä sinne, mihin ei aurinko paista -asenteella.

(Pitkään mietin, tohdinko edes mennä. Olenko ainoa, joka julkisen terveydenhuollon piiriin päästessään ei tiedä, toivoisiko kaiken olevan kunnossa vai että löytyis jotain hoidettavaa niin, että käynti olisi oikeutettu? Lopulta tohdin, koska aamuisin huimaa niin, että kävelen päin seiniä, ja kroppaa turvottaa kuin ajan jo kultaamassa loppuraskaudessa. Silmäpussini ovatkin ajoittain saavuttaneet korkeimman tason, täyden jariporttilan. Ja onneksi menin, kuten kävi ilmi.)

Sitten muserruin lääkäreiden ja kätilön empatian edessä. Piilotin esitietolomakkeen. Avasin hanat ja itkin kunnolla ensimmäistä kertaa. Sain tukea tietyn tyyppisen maagisen ajattelun selättämiselle ja lupauksen, että pääsen uudestaan hoitoon jos homma ei ole kerralla selvä. Käynti oli siis tosi hyvä.

HYVÄ KÄYNTI, JOLTA SUUNTASIN KOTIIN KOLMIPYÖRÄ KAINALOSSA.

Mutta siis kevein mielin. Ehkä vielä keveämmin kuin Aku Ankka.

Mene ja satuloitse valkea orhini!

Tämä joulunalusaika on toistaiseksi ollut ihmiselle hyvä, vaikka maass' ei ole hanki eikä järvet jäässä. Silmä sammunut auringon sentään löytyy, että johonkin voi kyllä tässä maailmassa luottaa.

Minull... Lapsella on neljä joulukalenteriakin! Joululaulujakin on laulettu ipanan kanssa jo viik... hmmm. Päivätolkulla. (Se oli vale, mutta haluan, ettette toimita lataamoon vain siksi, että aloitimme lokakuun viimeisenä.)

Yhtä vielä toivon: että jossain joulun alla saisi nähdä Tiernapojat. Mutta ei baarissa hätäisesti laulettuna, tiedättekö, joulun allahan se yksi poppoo juoksee ravitsemusliikkeitä läpi ja veisaa pari biisiä nelinkertaisella nopeudella. Ei sillä lailla. Vaan ihan rauhassa, koko setti komeasti läpivedettynä, ja sillä tavalla, että jollakulla on naamassa kenkälankkia.

Salaa olen aina halunnut olla Tiernapoika. Jos saan joululahjaksi lauluääntä, ensi vuonna tuppaan johonkin seurueeseen. Vaan ollako kuningas Herodes, Murjaanien kuningas vai Knihti? Kuitenkaan ei Mänkki, sen olen jo päättänyt.

Osaan muuten koko setin ulkoa. Myös välidialogit.

Oi ystävät

Koko päivän jännitin, vaikka lupasin, etten ajattele koko asiaa.

Kun tulos selvisi, nyyhkytin pää tietokoneen näppäimistöä vasten kymmenkunta minuuttia.

En olisi kuvitellut, että koskaan, missään olosuhteissa haluaisin käydä henkilökohtaisesti halaamassa 105 kansanedustajaa ja kaikkia vastaantulijoita. Yhtäkkiä harmitti olla sisällä, etäpäivällä himassa - tarjolla vain hyvin vähän vastaantulijoita halattavaksi.

Tytär sentään löytyi. Nappasin ipanan Oktonauttien edestä ja hihkuin ja pyöritin. Lapsikin hihkui, jos kohta luullakseni eri syistä.

Olin odottanut, että tämän päivän lopuksi olisin aivan jäätävän vittuuntunut ja alistunut.

En millään muotoa osannut odottaa, että olisin näin helpottunut ja onnellinen.

Etteikö joskus kiukuttaisikin

Tänä aamuna painelin avokonttorista keittiöön puolitäyden kahvikupin kanssa ilmoittaen mennessäni, että kestän kyllä sen, että ihmiset ovat erilaisia, mutta jatkuvia käännytyspuheita en.

(Kyse oli valosta ja sen määrästä - kestoaihe etenkin siksi, että koen keinovalon marraskuussa aika rasittavana. Mieluiten istuisin avokonttorissakin pimeässä, kunnes ikkunoista alkaa tulvia luonnonvaloa. No, ööö, tihkua luonnonvaloa. Hmmm. Tihkua luonnon ei-pimeyttä.

Myönnän, että olen vähän kypsä selittämään, miksi minusta marraskuinen pimeys on lohdullista ja helmikuinen valo raakaa kuin kylmä veitsi vatsassa. Lähinnä toivoisin, että ihmiset, jotka sytyttävät ihan kaikki saatanan lamput avotilaan, voisivat olla aukomatta päätään siihen päälle, mutta yleensä en silti hermostu.)

Jälkikäteen tietysti nolotti.

En kuulu siihen koulukuntaan, jonka mukaan muille äyskimistä oikeuttaa mikään (huono aamu, kipeä selkä, liian vähäiset yöunet ihan omaa syytä - mulla oli ne kaikki. Silti.)

Nolostellessa tulin kuitenkin miettineeksi, että ehkä on ihan kasvattavaa välillä ärtyä ja näyttää se muille. Huomaa jotain, mikä ei ole minulle ollut lainkaan itsestäänselvää: joskus ärtyneiden tyyppien kannattaa vaan antaa olla.

Itse olen taipuvainen lepyttelemään kiukkuisia. Tuli mieleen, kun rouva Anu Perillä (mikä paras bloginimi, en pääse siitä yli) kirjoitti uhmakohtauksista, joiden edessä äiti saattaa vaikka tanssia. Totta! Mutta minä en suotta rajoita piristysyrityksiäni vain lapsen kärttyisyyteen. Jos mies on ärtynyt, seison vaikka päälläni, että hän piristyisi.

Muutama viikko sitten olimme tilanteessa, jossa puolisoni vastasi kaikkeen murahtamalla. Juuri, kun olin harkitsemassa jonglöörausesityksen* ja vitsinkerronnan** välillä, mies osoitti oivallista tilanteenlukukykyä ja kertoi, että häntä vituttaa kun on afta suussa.

Mikä käsittämätön helpotus! Ymmärsin heti kaiken!

(Kiitin siis puolisoa vuolaasti ja kerroin, että olin juuri aikeissa heretä piristämään. Hän näytti hyvin helpottuneelta livahdettuaan uhkaavasta tilanteesta kuin koira veräjästä.)

Ja kyllä muuten oli kaikkien kannalta onnekasta, ettei kukaan ruvennut minua aamulla piristämään. Tästä voisin ehkä napata itselleni sellaisen ihmisenä kehittymis -kohteen. En sano uuden vuoden lupaukseksi, aion aloittaa heti.

* En osaa, mutta siinäpä se koomisuus piilisikin.
** Tämä ei ole ongelma - osaan ulkoa joitakin Ujon piimän klassikoita sekä useita vitsejä Asterixista.

Adding insult to injury

Tiedättekö, mikä on ollut vituttavin ja raivostuttavin osa tätä keskenmenoasiaa?

Julkinen terveydenhuolto.

Katsokaa, kun esimerkiksi Terveyskirjasto ohjeistaa hakeutumaan lääkärille, jos alkuraskaudessa tulee kova verenvuoto. No, mihin sitä sitten hakeutuisi, näin helsinkiläisenä?

• Kätilöopisto kertoo, että niin kauan kun pysyy tolpillaan kivuista tai vuodosta huolimatta, saa pysyä kotona. Tai missä vaan. Kunhan ei heidän tiloissaan. No, minähän pysyn. (Pysyn, vaikka tällä viikolla en enää meinannut pysyä tolpillani - mutta kun kyse oli huimauksesta eikä kivusta. Työterveys kirjoitti saikkua.)
• Terveyskeskus kertoo, ettei heillä ole minkäänlaista haisua siitä, miten näitä asioita hoidetaan, mutta älä nyt kuitenkaan missään olosuhteissa tänne hiivi.
• Neuvola kertoo, että näitä ei tutkita. Piste. Kivaa odotteluaikaa! Jos on keskenmeno, huomaat sen kyllä. Jos et huomaa, tule sitten ensikäynnille ihan normaalisti. Mutta hei, ei tässä sydämettömiä kuitenkaan olla. Jos nousee kova kuume, sitten kyllä tutkitaan.

Äsken peruutin sen ensikäynnin. Kuten tavallista, se hoitui takaisinsoittopalvelun kautta - siitäkin olisi sana tai pari sanottavana.

Terkkari, joka yleisessä miellyttävyydessään hävisi vain neuvolan vakiterkkarilleni tiedusteli, onko minua nyt tutkittu keskenmenon vuoksi. Olenko käynyt Kätilöopistolla? Entäpä terveyskeskuksessa?

Siinä on kuulkaa tekemistä, että minimoi kitkeryyden äänestään kun kertoo, että kaikki nämä tahot JA neuvola ovat ihan suorasanaisesti kertoneet, ettei minulla ole mitään asiaa lähestyä heitä. Että turha tivata, olenko hoidattanut itseni kun hoitoa ei anneta.

Mutta sentään voisin omalle terkkarilleni varata puhelinajan. Jos haluaisin jutella.

Kieltäytymistäni ei pidä nyt ymmärtää väärin. Olen ihan leimautunut terkkariini. Menisin varmaan hänen kanssaan kahville ja pyytäisin meille asumaan, jos kehtaisin. Mutta mitä tässä nyt juttelu auttaa? Ultrasta olisi voinut olla hyötyä. Epäilen, ettei terveydenhoitajallani ole käytössään kaikuääniä, joiden avulla hän voi juttutuokiomme aikana luodata kohtuni tilan, vaikka hän muuten ihan supersankari onkin.

Ja kun tämäkin tarjous syntyi selvästi vilpittömästä halusta auttaa. Tarpeesta varmistaa, että asiakas ei jää yksin. Ajatus siellä takana oli tosi kaunis - valitettavasti Helsingin tapa "hoitaa" keskenmenoja jätti mut jo ihan yksin. Mut ja aika monta muutakin naista.

Seuraavassa postauksessa puhun jostain muusta, lupaan. Esimerkiksi glögistä, jota aion juoda tänään, vaikka kukaan ei ole kliinisesti osoittanut, että se on ihan kosher.

Juuh elikkäs.

Siirrymme hetkeksi henkilökohtaisemmille vesille. Olen ollut tässä raskaana. Nyt en enää ole, vaikka asiaa ei sinänsä ole missään sen kummemmin todennettu (kun tuo julkinen terveydenhuolto näyttää olevan sitä mieltä, että näitä ei tutkita millään tavalla; oma diagnoosi keskenmenosta riittää kyllä hyvin kelle tahansa. Toisaalta en suostu pulittamaan satasta huonoista uutisista yksityisellä puolella, kun siellä eivät sitten voi tehdä mitään, vaikka hoidon tarvetta olisikin.)

Mutta kyllä te tiedätte. En odota enää vauvaa syliini; jos jotain ylipäänsä odotan, niin joulua ja mukillista glögiä. Joskus näin käy, toisille meistä useammin. Ja toisille meistä tosi useasti.

Kun tämä raskaus päättyi keskenmenoon, on raskauksistani hulppeat 75% mennyt kesken. Prosenttiluku koko väestön keskiarvoon nähden (kymmenen kieppeillä, ja alkuraskauksissakin keskimäärin vain 40%) on ärsyttävän korkea.

Tällä kertaa siis kuitenkin vain ärsyttävän.

Ennen kuin onnistuneesti tuotimme mieheni kanssa maailmaan mainion kansalaisen ja oivallisen perheenjäsenen (joka kasteessa annetun nimensä sijaan haluaisi nykyään tulla tunnetuksi nimellä "Perhonen"), keskenmenot olivat paljon kriisiytyneempiä. Sillä lailla “itke talouspaperirulla märäksi” -tyyppisiä. Toki siinä oli taustalla kaikkea, vanhemmaksi haluavan epävarmuutta ja, no, tuota, melko lailla draamaa. “Kohtuni on kuoleman paikka”, julistin. Ainakin mielessäni, toivottavasti en ääneen.

Lohduttoman itkeskelyn sijaan olen tällä kertaa ollut lähinnä huolissani sidosryhmistä: miten äiti tämän ottaa (tietenkin hän sen tiesi kun kieltäydyin viinistä) ja miten mies. Niin ja ärtynyt, sitä olen ollut myös.

Ja kuitenkin, voiko tätä edes sanoa ääneen: olen kaiken tämän keskellä enimmäkseen onnellinen. En keskenmenon vuoksi, en mitenkään, ymmärrättehän, mutta siitä huolimatta. Lapseni on ihana. Mieheni on ihana. Koirakin on mukiinmenevä. Eikä tämä onni ole ollut ehdollista ja vauvasta riippuvaa, ei tällä kertaa.* (Kauheasti ei sitä paitsi ole aikaa surra. Silloin, kun olisi aikaa surra, keskityn mieluummin kutimoimaan.)

Voi toki olla, kuten eräälle ystävälle mahdollisuutena esitin, että mulla on loinen päässä.

PS. Saa kommentoida mutta ei saa voivotella. Ja jos tätä lukee joku työkaveri, myöskään etenkään töissä ei saa puhjeta valitusvirsiin, koska oikeesti.

* En tässä yritä vetää mitään johtopäätöksiä siitä, miksi keskenmeno muille voi olla kriisi - mietin vain sitä, miksi se ehkä itselleni ei nyt ole, vaikka joskus on ollut.

Tyynenä väistämättömän edessä

Viittaan prinsessoihin.

Tai oikeammin pinsessoihin.

Joskus ipanan ollessa vauva ajattelin kauhulla sitä aikaa, kun kaikki on prinsessaa ja vaaleanpunaista. Olin varma, että menettäisin järkeni viikossa. Missään olosuhteissa emme hankkisi mitään vaaleanpunaista, kimaltavaa tai muutoin tingeltangeliksi laskettavaa krääsää.

Olo ei kuitenkaan tunnu lainkaan hermoromahtaneelta, vaikka just nyt kaikki on ihan prinsessaa - mitä ihanampaa, sen parempaa.

Tämähän on itse asiassa jotenkin ihan sympaattista. Ensinnäkin iso osa ihailusta näyttää kumpuavan siitä, että tytär tykkää kaikesta kauniista. (Hänen määritelmänsä kauniille eroaa hieman omastani, mutta voin silti ymmärtää.)

Toiseksi hän otaksuu prinsessojen tanssivan kaiket päivät. Tätäkin symppasin. Voisi sitä varmasti aikansa huonomminkin käyttää kuin tanssimalla kaiket päivät.

Kolmanneksi prinsessahommat eivät ole mitenkään erityisen poissulkevia - ainakaan vielä. Hain hiljattain lapseni päiväkodista. Ryhmä oli poikkeuksellisesti sisällä, ja ipanallani oli yllään keijusiivet, prinsessahame ja stetoskooppi.

Ehkä kuitenkin tärkeimpänä se, miten hurjasti iloa lapsen ilosta saa. Niin paljon, ettei tule kysymkseenkään sitä iloa pilata prinsessoille tuhisemalla. Ei vaikka Prinsessojen aapinen tökkisikin ihan olemassaolollaan jo. Voin lukea sen silti.

Viimeisimmän kirjastoreissumme jälkeen marssitin siis lapsen päättäväisesti hankkimaan hieman tingeltangelia. Nyt on keijusiivet, taikasauva ja kruunu. Ja glitteriä on vähän joka paikassa, mutta toisaalta, salaa olen itsekin ihan harakka - kaiken kimaltavan perään.

Ihan hyvä vaihe siis tämäkin vaihe.

Kenen tila?

Mitä saa taas ihminen päivän lehden välistä lukea?

Että huonekaluliikkeen mielestä koti pidetään siistinä tekemällä ns. miesluola, jonne kaikki sotkut ja epäesteettiset asiat (ml. ilmeisesti miehen) voi kätevästi piilottaa.

Olen tästä miesluola-asiasta ollut vähän mitvit, silloin, kun sitä yleensä olen vaivautunut miettimään. Harvemmin olen, sillä meillä olohuone on miesluola: mies pelaa siellä. Se on myös naisluola: nainen lukee ja kutimoi siellä. Lapsiluolakin se on: lapsi leikkii siellä. (Ja kaiken huipuksi se on myös koiraluola: koira pesee siellä henkilökohtaisia alueitaan. Ikävä kyllä.)

Pakko tunnustaa, että pohjimmiltaan miesten omissa tiloissa ei ole minusta mitään kauhean hassua. Eikö miehelle rakennettu oma tila kerro lopulta vain siitä, että hän ei koe muutoin kotiaan omakseen? Ja eikö se ole aika kauheaa?

Puhumattakaan nyt siitä, että tällaisessa "miehelle oma luola" -ajattelussa mies jotenkin siirretään pois täysivaltaisen aikuisen paikalta. Sen sijaan, että kodin hengestä ja sisustuksesta yhteistuumin päätettäisiin, se on naisen hommaa. Muille jaetaan oma pieni leikkitila.

Okei, parisuhdedynamiikassa toki löytyy. Voi olla, että parisuhteen toinen tai molemmat jäsenet kaipaavat aika ajoin yksityistä tilaa - olihan jo Virginia Woolf sitä mieltä, että naisella tulisi kirjoittamista varten olla omaa rahaa ja oma huone, jotta hän voisi kirjoittaa. Ehkä molemmilla on tarve omalle projektitilalle; ehkä ei ole hyvä, että kaikki harrastuksiin liittyvät tarvikkeet ovat keittiön pöydällä. Voi olla toki niinkin, että perheen toinen jäsen ei oikeasti halua osallistua yhteisen kodin laittamiseen.

Mutta väitän silti, että paremmin menee jos olohuone on ihan kaikkien perheenjäsenten oma luola. Sellainen, jossa kaikki ovat kotonaan. Jossa voi tehdä niitä asioita, joita kotonaan haluaa tehdä. Jossa on sisustus, josta kaikki pitävät.

Ihminen, pidä kotisi mukavana. Älä aja rakkaitasi sen sydämestä vain estetiikan tajusi tyydyttämiseksi.

Kuuluisko meille jotain?

Ei kuuluis. Me ollaan syksyn litistämiä.

Edellä käytän kuninkaallista me-muotoa, sillä puoliso on aloittanut koripallon ja on jotenkin elämänsä vedossa. Viime viikolla se ehdotti, että kloonattais Loki (satatuhatta euroa) ja sitten meillä olis kaksi Lokia, joiden molempien nimi olis Loki. Sitten hän kuulemma eläisi unelmaansa.

Moinen vitsailu kertoo vain siitä, että virtaa on liiaksi, eikä todella olla syksyn litistämiä.

Lapsikin on pirteä kuin peikkonen. Koko ajan lähdössä johonkin matkalle potkupyörällään. Tai sitten pitäisi riehua. Siis ihan, että riehutaanko, äiti. Ei hän selvästi tunne, miten sohvan alla on musta aukko, joka vetää massaani puoleensa. Mutta kyllä minä katselen, jos sinä riehut, kulta.

Hän sitä paitsi hoitaa lähes kaiken nykyään itse. Kohta ajaa varmaan itse autolla tanssitunnillekin. Riehumista vain ei.

Eikä nyt aloiteta siitä (ikuisesti ainoasta) Loki-koirasta, jonka optimismilla ei ole mitään rajoja, ei edes siinä, missä monien mielestä optimismi loppuu ja typeryys alkaa. Tässä päivänä muutamana se veteli väriliituja nälkäänsä, vaikka elimistö on vasta toipumassa siitä edellisestä vatsataudista. Tai ehkä juuri siksi. Tai ehkä se vain halusi selvittää, muuttuuko kakka vihreäksi jos syö vihreän liidun.

Lupaan, etten raportoi koiramme tieteellisen kokeen lopputuloksia a) tänne tai b) Instagramiin. Eipä sillä, että välttämättä kokeen lopputuloksesta mitään tietäisinkään, sillä, kuten huomaatte, ulkona ei enimmäkseen näe värejä. Koska siellä ei ole valoa. Hämärässä kaikki kissat ovat mustia, ja nyt voitte vetää tästä analogian itse loppuun.

Jos nyt sanon, että tavallaan tuntuu siltä, että kaikki rullaa ihan hienosti ilman minua, ymmärrättehän, että en ole masentunut tai kitkerä? Olen tosi helpottunut. Jos keksin, miten kakistelen kuusenneulaset alas, siirryn tuota pikaa Muumiperheen kanssa talviunille.

Kuulottimista sentään kuuluu. BACHIN JOULUORATORIO! Tätä ette takuulla osanneet odottaa!

Yksi asia vielä, ja sen osalta siirryn aika kauas omalta mukavuusalueeltani: tiedättehän Leluteekin Emilian järjestämät filosofiakahvilat? Uskon ja luulen, että ne ovat ehkä parasta, mitä ipanansa kanssa voi tehdä etenkin, jos haluaa, kuten kaikki haluamme, että muksuistamme tulee meitä fiksumpia.

Kirjahylly ja minä

Kun olin lapsi ja asuin alkukodissa, meillä oli paljon kirjoja. Elin sellaisten keskellä.

Kun olin vähän isompi lapsi ja asuin alkukodissa, isä muutti pois ja osa kirjoista muutti isän mukana. Mutta meillä oli yhä paljon kirjoja - voisin väittää, että suuria aukkoja hyllyihin ei jäänyt. Lisäksi minulla oli kirjastokortti.

Kun olin teini-ikäinen lapsi ja asuin alkukodissa, bonus-isäni (ja siskot) muuttivat sisään. Kirjojen määrä räjähti käsiin. Epäilen, että bonus-isälläni ja minulla on jokin yhteinen kirjahamsterigeeni. Minulla oli yhä kirjastokortti, mutta sen lisäksi olin havainnut, että englanninkieliset taskukirjat eivät ole kovin kalliita.

Makuuhuone

Kun olin nuori aikuinen ja muutin ensimmäiseen omaan vuokra-asuntoon, muutin sinne noin viiden kirjan kanssa. Loput jäivät alkukotiin, jossa ne - monista hyvistä aikomuksistani huolimatta - yhä ovat. Useita täysiä lundiametrejä. Kun vuotta myöhemmin muutin seuraavaan omaan vuokra-asuntoon, muutin sinne usean kirjalaatikon kanssa.

Olohuone

Eikä muuten unohdeta sitä, että minulla oli nyt toinenkin kirjastokortti, koko pääkaupunkiseudun alueelle. Se tuntui siltä, kuin joku olisi ojentanut universumin avaimet, enkä todellakaan pelännyt käyttää niitä. (Kirjastokortin lisäksi olin myös kirjastossa töissä jonkin aikaa. Siinä opintojen ohella. Välillä ihan oikeasti jopa opiskelin, mutta kun hyllyssä oli kaikkea niin kiehtovaa.)

Nyt, kun ensin Teuvo Loman on kertonut, että tämä ei oikein ole nykyaikaa, ja seuraavaksi Ilkka Malmberg on ruvennut Kuukausiliitteessä rupesi joukkopetturiksi, nimitellen kirjahyllyään lähinnä korskeaksi menetelmäksi elvistellä omalla sivistyksellä (muotoilin tässä ajatusta nyt omin sanoin), olen ruvennut pohtimaan suhdettani kirjamassoihin.

Voisinko luopua niistä?

Lapsen huone

No en voisi.

Joistakin yksittäisistä niteistä toki voisin luopua. Muistan elävästi yhdenkin sysipaskan fantasiapokkarin, jonka kirjoittaja kiitteli etukannessa Stephen Kingiä kirjoitusoppaasta. Olen yhä perusteettomasti vihainen Kingille tästä.

Tavallaan toki voi ajatella, että jos nyt kaiken lukemansa saa sähköisenä ja loput kirjastosta, ehkä kaikkia opuksia ei ole pakko hamsteroida kotiin. Usein kuittaan tämän vitsailemalla yhteiskuntarakenteen romahtamisesta - silloin eivät sähkökirjat tai kirjaston lainausautomaatit toimi ja on luettava omia, hyviä kirjoja sysi- ja keskipaskoista fantasiapokkareista sytytetyn roihun valossa.

Ei sillä, etteikö toki välillä olisi kiva leveillä omalla, erityisen ässällä kirjallisella maullaan. Päätarkoitus se ei silti mitenkään voi olla. (Sitä tarkoitusta varten minulla on kirjablogi, eikä meillä sitä paitsi käy kovin usein vieraita, joille leveillä.)

Eteinen

Tärkeintä on se, että kirjahylly on minulle kodin merkki. En tunne oloani kotoisaksi, jos ympärillä ei ole kirjoja. Parhaiten rauhoitun kirjojen keskellä. Siis silloin kun en vilkaise hyllyjä tavallista tarkkaavaisemmin ja kiihdy kauheasti tajutessani, miten kiehtovia lukemattomia maailmoja ympärillä on.

Ei kirjahyllyn koko tietenkään ole yleissivistyksen ja lukeneisuuden mittari, se on selvä. Mutta mahdollisuuksia se kyllä visualisoi e-kirjalaitetta innostavammin.

Ja osalle meistä se on kuin Tenavien Epun riepu. Emmekä aio koskaan vieroittua.

Voi pettymysten pettymys

Jos olisi sellaista tyyppiä, joka tykkäis laskea vanhemmuusmokiaan, ja minähän olen, erään armollisesti anonyymiksi jättämämme perheen lähimenneisyys tarjoaisi paljon materiaalia. Onneksi lieviä onnistumisenkin hetkiä. Mutta vain hyvin lieviä.

Lapsen isä: "Hei, lapsen vois viedä sirkukseen! Se on siitä tosi kiinnostunut!"
Lapsen äiti: "Joo, mä varaan liput! Hyvä idea! On se varmasti jo tarpeeksi iso!" (1)
Lapsen isä: "Se vielä yks aamu haikeana sanoi, että minä en ole koskaan ollut sirkuksessa."

Niinpä lapsen äiti varaa liput eräälle arki-illalle. (2)

Lapsen äiti: "Aattelin, että jos ei kerrota sille siitä etukäteen! Haluan nähdä ne pienet kasvot kun ne oikein syttyy ilosta!" (3)

Ja sitten koittaa arki-ilta. Tanssitunnin jälkeinen arki-ilta. Loputtomien nukahtamisvaikeuksien jälkeinen arki-ilta. Lapsi on, tuota, oikein pirteä. (4) Niin on lapsen äitikin (5), ja hänpä ei olekaan syönyt mitään lounaan jälkeen, mutta hänellä on sentään Suuria Odotuksia. (6)

Tajuttuaan, että kyseessä on sirkus, lapsi ei ilahdu. Hän huolestuu. Mutta kyllä se siitä, äiti ajattelee ja ostaa popcornia. (A)

Sitten hän ostaa muovisen valohärvelin, 7 euroa, sillä lapsi haluaa sellaisen. (B) Lapsi jaksaa katsella valohärveliä oikein lumoutuneena monien sirkusesitysten ajan. Muulloin hän syö iloisena popcornia. Lapsen äitikin syö popcornia, sillä hänhän ei ole syönyt mitään lounaan jälkeen. (7)

Tulee väliaika. Teltassa tulee aika kylmä, mutta lapsen äiti ei todellakaan jaksa lähteä ryysimään mihinkään hevosajelulle. Pitää vielä ostaa lisää popcornia. (8)

Ohjelman toisella puoliskolla lapsi ilmoittaa haluavansa kotiin: ohjelma ei kiinnosta ja popcorn on loppunut. Lapsen äiti koettaa viivytystä (9) mutta huomaa sen nopeasti turhaksi. (C) Lapsi äiteineen poistuu sirkuksesta.

Lapsen äiti: "No oliko yhtään kivaa?"
Lapsi: "Ei ollut. Ei todellakaan ollut."

Lapsen äiti yrittää löytää sisäisen zen-mestarinsa. Lapsi kävelee hitaasti kuin etana ja lapsen äiti ottaa lapsen reppuselkään. (10 / D) Lapsi huutaa sekä reppuselässä että jouduttuaan taas kävelemään. Kello on miljoona.

Kotimatkalla itkettää lasta ja lapsen äitiä.

Toisaalta kokemus oli ainutkertainen. Siinä mielessä, että toiste en mene. Vastedes pysymme kotona.

Tulkinta-avain

Virheet:

(1) Kyllä ei ole.
(2) Arki-ilta, jotta kaikki ovat varmasti väsyneitä.
(3) Sillä kolmevuotiaat hanskaavat ylläreitä tosi hyvin.
(4) Ks. kohta "arki-ilta".
(5) Edelleen, ks. kohta "arki-ilta".
(6) Suuret odotukset, suurin virhe.
(7) Lapsen viihderuokia ei pidä syömän omaan nälkäänsä.
(8) Olisi pitänyt hakea lisää popcornia.
(9) The first rule of the fight club is: Väsyneen lapsen kanssa ei. Viivytellä.
(10) Tässä vaiheessa auttaisi vain teleportti.

Onnistumiset:

(A) Lapsi pitää sentään näistä.
(B) Tästäkin lapsi pitää.
(C) Ymmärsi sentään lähteä.
(D) Olisi voinut olla ihan hyvä idea, mikäli tässä vaiheessa ei olisi auttanut enää teleportti.

Kaikki hauska on hyväksi keuhkoille (ellei nauraessa ala yskittää)

Noudimme ipanan mummolasta. Siellä hänellä oli ollut ilmeisesti eeppisen kivaa ja ikävä kotiin. Enemmän ensimmäistä.

Autossa lapsen ensimmäinen reaktio oli, että nyt hänen tulee ikävä mummoa.

Kai se on sitten sitä, että hänkin rakastaa kovasti. Ja ikävöi myös kovasti. En ole useista pohdinnoistani huolimatta osannut sanoa, kumpi sitten on parempi, kovasti rakastaminen ja kovasti ikävöiminen vai vähemmän molemmilla osastoilla. (Tiedän kyllä, kumpaan itse kallistun, tietenkin, mutta ilmeisesti mielipiteeni ei ole objektiivinen totuus. Sinänsä outoa.)

Olin ajatellut tälle viikonlopulle kaikenlaista. Kuten Vantaan puolimaratonia. Sitten Nuuksion polkukymppiä.

Sitten lähdinkin vain Tampereelle lankakauppaan, koska se on ihan järkevää. No, ei se ehkä ihan järkevää ole, mutta hauskaa se oli, ja tässä yleisvitutuksessa, joka kuukauden sairastelusta on seurannut, saa tehdä hauskoja asioita. Pitää tehdä hauskoja asioita.

Kaikki hauska on hyväksi vatsalle, sanoi muumimamma jossain kirjassa, ja ehkä myös keuhkoille, sillä kun ensin olin perjantaina hyvässä seurassa syömässä ja sitten lauantaina lankakaupassa, tänä aamuna oli ensimmäistä kertaa tosi pitkään aikaan sellainen olo, että saatan päästä urheilemaan vielä tässä kuussa!

Se oli kaikkien onni se, sillä olin jo kirjoittamassa bloggausta, jossa kategorisesti olisin kieltänyt kaikkia yksityishenkilöitä käyttämästä blogissaan sanaa "juoksu", kunnes itse olen kunnossa.

(Se irvailusta. Tiedättekö, mikä on paras aluehallintoviraston viskigatesta kuulemani tulkinta? Siis vailla sarkasmia. Se, että virkamies trollaa typerää lakipykälää saadakseen sen muutettua. Ajatus trollaavasta virkamiehestä - lauseen totuusarvosta riippumatta - pitää mut onnellisena vähintään loppuvuoden, ellei käy niin, etten pääsekään pian juoksemaan.)

Mitä lapsi kysyy

"Miksi kaikki kuut ovat tulleet esille?" kysyi lapsi, kun kävelin hänen kanssaan Postiin (hakemaan eeppistä lankaa, vaikka se ei nyt sinänsä asiaan kuulu.)

Muistan joskus kuulleeni sellaisen ohjeen, että vastaa vain siihen, mitä lapsi kysyy.

Mutta kukaan ei ole koskaan selittänyt, miten vastata kysymykseen, joka on tavallaan vähän dadaa. Lisävaikeutta hommaan tuo, että olen diplomi-insinööri ja fanitan tähtitiedettä. Että tuota.

Ensin siis toki selitin, että meillä maapallolaisilla on vain yksi kuu. Vasta sitten demonstroin kuun kiertoa maan ympäri pyörittämällä sormea lapsen pään ympäri.

"LOPETA! Älä minua kiusaa!" huusi lapsi, joka ei halunnut olla emoplaneetta.

Jatkoin pyörittämällä sormea oman pääni ympäri. Lapsi näytti riemastuneelta ja kaikki muut ohikulkijat siltä, että heidänkin teki mieli pyörittää sormea päänsä lähettyvillä, tarkemmin sanottuna ohimollaan, pienessä ympyrässä.

Ei vähä mitään. Kun tulimme kotiin, pakotin lapsen seuraamaan tähtitieteellistä presentaatiotani maan liikkeestä auringon ympäri ja kuun liikkeestä maan ympäri.

Jälkikäteen tajusin, että mulla ei ole hajuakaan, miten vastataan vain siihen, mitä lapsi kysyy, ja toisaalta, että lasta kiinnosti siinä vaiheessa enää se, missä sille ostamani Pez-karkkisysteemi oli.

Dear Eki, onko tämä varmin tapa saada lapsensa vihaamaan luonnontieteitä?

Arkisen uhkapelin muotoja

Termospulloruletti:

Pelaajan puoliso on ollut kolme päivää kotona sairaan lapsen kanssa. Kolmantena päivänä pelaaja päättää juomalla testata, minä päivänä termospullosta löytynyt kahvi on keitetty. Sukua venäläiselle ruletille, muttei välttämättä hengenvaarallinen.

Vihannespeli:

Pelaaja yrittää valita ruokakaupassa kolme sipulia, joista yksikään ei ole sisältä mätä. Peliä on huomattavasti vaikeutettu viime vuosina pelaajien voittojen kasvaessa liian suuriksi.

Biojäteventti:

Pelaaja yrittää arvata, minä päivänä biojätepussiin sijoitettujen jätteiden yhteenlaskettu summa ylittää vuotokynnyksen ja viedä roskiksen juuri vuotokynnyksellä tai hyvin lähellä sitä. Lähimmäksi vuotokynnystä päässyt pelaaja voittaa, mutta vuotokynnyksen ylittyessä kaikki häviävät.

Yksikätinen rosvo:

Pelaaja yrittää löytää kaksi samanlaista lapasta eteisen kaapista ulkolämpötilan romahdettua äkillisesti. Pelin tyypillisimmissä muodoissa pelin kestolle on asetettu tiukka aikaraja.

Confessions of a lazeaholic

Suuri kotityösarja saa huipennuksensa. Valittaen minun on kerrottava heti alkuun, että mitään kovin dramaattista ei ole luvassa: viikon keskiarvominuutit laskivat hieman, mutta pysyivät yli kahden tunnin.

Käytin kotitöihin viikossa keskimäärin 124 minuuttia eli kaksi tuntia ja neljä minuuttia.

Huomasin, että

• aikaa tuhertuu kotihommiin paljon enemmän kuin kuvittelin - mutta jos laskee pois päiväkotilogistiikan, sitä tuhertuu useimmiten juuri sen verran kuin alunperin kuvittelin
• joka toisena päivänä raadan kuin rotta voidakseni joka toisena päivinä ottaa iisimmin
• viikko oli tyypillinen siinä mielessä, että siihen kuului kaikenlaista epätyypillistä.

Viime viikolle sattui lapsen vientiviikko. Olin siis aamuvuorossa, ja aamut ovat aamu-unisen kolmevuotiaan kanssa vähän tahmaisia hommia. Voi olla, että luvut olisivat olleet sievemmät, jos olisin ollut hakuvuorossa. Tai sitten eivät.

Erityisbonuksen järkkäsi tällä kerralla koira, joka oksenteli luovasti mm. sänkyymme lauantain vastaisena yönä niin, että pääsimme vaihtamaan lakanat keskellä yötä. Lempihommaani. Enkä todellakaan halua tässä välissä kuulla mitään siitä, että koiran ei pitäisi antaa nukkua sängyssä. Ei miehenikään mielestä.

Haluan tarkentaa, että lapsi sai lauantainakin lounaan: ehdimme ravintolaan juuri sopivasti katsomaan kuinka ipanalle nousi kuume.

Vaikka arkirutiinit sinänsä hoituvat jo jossain määrin omalla painollaan, kotihommissa on koko ajan kaikkea sellaista pientä toimitettavaa, joka on vain hoidettava. (Biojäteroskis pitää pestä, kun se pussi on taas vuotanut; käsisaippuaputeli pitää täyttää; lattiakaivosuodatin pitää vaihtaa etc. ad infinitum.) Näissä tietenkin mummoni ohje "vie mennessäs, tuo tullessas" on kauhean fiksu - vaan kun suurin kotityöpelkoni liittyy itse asiassa juurikin siihen, että koulutan itseni toimittamaan kaikenlaisia asioita kunnes klo 23 viimein istahdan sohvalle vain huomatakseni, että on nukkumaanmenoaika.

Mummoni ja enenevässä määrin myös äitini toimivat nimittäin usein juuri noin. Äidinkin saa mökillä pois ruoanlaittopuuhista vain tiukalla taklauksella siinä vaiheessa, kun hän lounaan jälkeen yrittää luikertelusiirtymää keittiön siivouksesta suoraan illallisen valmisteluun. Sukurasitetta moiseen puuhailuun siis on.

Luulen, että joka toisen päivän ottaminen rennommin on siis alitajuinen puolustuskeinoni jokapäiväiseltä puunaamiselta. Tästedes se on oleva myös ylitajuinen puolustukseni.

PS. Aino huomautti viime postauksen kommenteissa tutkineensa vähän tilastoja ja olleensa löytämättä minkäänlaista vahvistusta Hesarin väitteelle suomalaisnaisten 137 minuutista (saati sitten ruotsalaisnaisten yhdeksästäkymmenestäviidestä.) Tältä postaussarjalta saattoi siis kadota viimeinenkin järjen hiven (jos kohta asian tarkastelu on ollut aika hauskaa), vaikka olisi kyllä kiva tietää, mihin hittoon tuo 137 minuuttia sitten perustuu.
PPS. Tänään järjestelin lapsen huonetta, vaikkei ollut pakko. Tuokaa lääkkeitä.

No mikä sitten on kotityötä

Moni (=yli yksi) eiliseen postaukseen kommentoineista kysyi, miten määrittelen kotityöt.

Hyvä kysymys. Ja asia, johon oli tarkoitus palata sitten, kun esittelen lopulliset viikkominuutit. Mutta tie Helvettiin on tunnetusti kivetty hyvillä aikomuksilla, ja niin tästäkin narinasta kuoriutui juuri kolmiosainen postaussarja.

Ensinnäkin haluan tarkentaa, etten tiedä, miten a) Hesari ja b) Tilastokeskus (tai kuka nyt kotitöiden määrää laskeekaan sekuntikello kädessä) kotityön määrittävät.

Sitten ajattelin, että jos ihmisiä pyydetään esim. itse ilmoittamaan, kuinka paljon he tekevät kotitöitä, he varmaan määrittelevät sen myös itse. Kaikki. Erikseen.

Niinpä määritelmäni kotitöille oli jotakuinkin seuraava:

Perheen ja kodin eteen tekemäni asiat, jotka on lainsäädännön tai yleisen viihtyvyyden nimissä pakko tehdä nyt tai myöhemmin, mutta joita en halua tehdä ihan vain tekemisen ilosta.

Mietin myös, pitäisikö tähän sisällyttää joku määritelmä minimitasosta, mutta oikeasti se pätee vain koiran lenkitykseen: vähimmillään ulkoiluhommista selviää kymmenessä minuutissa, joten jos haluan lenkittää rakkia tunnin, se ei ole kotityö vaan harraste.

Karkeasti siis:

Ruoanlaitto ja kaupassakäynti

• Lapselle pitää valmistaa ja tarjota apetta. Edellytän itseltäni, että pulakaikkoja ei syödä kuin korkeintaan kerran viikossa. Toisaalta pulakaikotkin pitää lykätä uuniin ja niiden lisukkeeksi pitää tehdä jotain ja aikaa se vie sekin.
• Viikonloppuisin on hyvä tarjota apetta koko perheelle.

Siivous

• Viikkosiivous kuuluu miehen minimistandardeihin.
• Jonkinlainen ylläpitojärjestely ylittää periaatteessa minimitason mutta ei kuitenkaan ole missään nimessä laskettavissa harrastustoiminnaksi.

Pyykkäys

• Kotityö, josta tavallaan pidän, mutta joka ei silti ole harrastustoimintaa.

Lapsen huoltotoimenpiteet

• Suurin osa lapsen kanssa tekemistäni jutuista ei kuulu kotitöihin, mutta esim. päiväkotilogistiikka ja hampaiden pesu kyllä kuuluvat. Lapsen huomioiminenhan ei esimerkiksi ole pakollista, mutta ihmisyyteen kuuluvaa kyllä. Lisäksi tyttären huomioiminen on minusta erityisen hauskaa ja antoisaa puuhaa.
• Jostain syystä lasken kuitenkin iltasadun kotitöihin, koska se pitää lukea vuoropäivinä vaikka ei just silloin Barbapapa huvittaiskaan.

Koira

• Ruokinta
• Ulkoilutus
• Pesu ja muut huoltotoimenpiteet

Laskeskelemani minuutit koostuivat siis enimmäkseen tällaisista hommista. Miehen minuutteja en, kuten sanottua, ole laskenut. Hän osallistuu hommiin omalla panoksellaan: on asioita, joita hän ei tee ja asioita, joita minä en tee, ja asioita, joita teemme yhdessä tai vuorotellen. Ylläolevalta listalta oikeastaan vain ruoanlaitto on asia, johon mies ei osallistu kuin kerran kvartaalissa.

Koko hommasta seuraa joku yhteenveto seurantajakson päätyttyä ja kunhan jaksan. (Olennainen tavoitteeni bloggaamisessa on, että siitä ei tule kotityö.)

Tuohon en kyllä rupea

Hesarissa oli männäviikolla joku tasa-arvomaaottelu Suomen ja Ruotsin välillä. Tästä toveri linkkasi Facebookiin olennaisen kohdan. Se käsitteli kotitöiden jakoa Suomessa ja Ruotsissa. Kuten arvata saattaa, suomalaisnaiset puunaavaat huomattavasti enemmän kuin ukkonsa: keskimäärin 137 minuuttia joka päivä.

Koska olen olennaisuuksiin tarttuja, olin ihan, että SATAKOLKYTSEITSEMÄN MINUUTTIA! SE ON KAKSI TUNTIA JA 17 MINUUTTIA JOKA PÄIVÄ! KUKA HULLU! Minä olen moderni nainen enkä kyllä lähde tuommoiseen.

Tästä seurasi välittömästi ihan parhauskuningataridea. Mahdollisesti jopa keisarinnaideatasoa. Selvitän viikon ajan, paljonko oikeasti käytän aikaa kotitöihin per päivä, ja sitten loppuviikosta keulin, koska olen moderni nainen enkä todellakaan tuherra kotitöiden parissa yli kahta tuntia päivässä.

No, neljän päivän keskiarvo näyttää ... arvaatteko miltä? Jep.

136,5 minuuttia.


(Nasevasta lopetuksesta huolimatta varoitan, että aion palata asiaan.)

Yhteinen harrastus

Aina silloin tällöin mietin, pitäiskö meilläkin miehen kanssa olla yhteinen harrastus. Siis sen lisäksi, että saatamme katsoa samoja tv-sarjoja ja lukea joitakin samoja kirjoja, yhteisellä harrastuksella olisi varmaan hyväätekevä vaikutus parisuhteelle. Vähän kuin keskustelulla. Sitäkin varmaan joskus...

No mutta kuitenkin. Aikani asiaa pohdittuani tajusin, että onhan meillä. Kesälläkin käytiin yhdessä Verkkokaupassa, jossa mun homma on kuolata Legoja ja pienvimpaimia ja miehen homma on heiluttaa kulmakarvoja talon massiivisimman telkkarin edessä. Amerikkalaisen roskaruoan hyllyillä molempien tehtävä on haalia energianlähteitä kuin orava talven alla.

Lisäksi kesällä kävimme yhdessä myös juoksemassa. Katsokaa nyt:

Tässä sitä mennään. Me.

Noin. Parisuhde on kuosissa.

Illalla

Illalla kiskon villasukat jalkaan ja hiivin lapsen huoneeseen. Hivutan sekalaisen satsin kirjoja nukkuvan ipanan alta. Annan suukon poskelle. Jähmetyn suolapatsaaksi, jos tytär näyttää heräilevän.

Hiivin takaisin ovelle. Ovella jään jumiin. Jään tarkkailemaan lapsen hengitystä (hengittäähän hän? Eihän se ole työlästä? Onko säännöllistä?) minuuteiksi. Lasken hengenvetoja, säpsähdän jokaista epätasaista henkäystä.

Joskus aikaisemmin minulla oli pakko-oireita, joiden tahtiin tanssiessani tarkastin hellaa. Tarkastin, tarkastin ja tarkastin. Myös ovea. Nyt tarkkailen hengitystä - ikään kuin voisin koko yön roikkua ovenkarmissa ja tuijottaa. Ikään kuin tiukka katseeni olisi joku takuu siitä, että kaikki menee hyvin.

Maagista ajattelua, mutta en muutakaan osaa. Oikeutan tämän osin sillä, että Susan Hill kertoi kirjassaan Howards End Is on the Landing tarkastavansa teini-ikäisten tytärtensä huoneet iltaisin, kätkytkuoleman varalta. Osin en oikeuta, tajuan oman järjettömyyteni.

Joka ilta pakotan lopulta itseni omaan sänkyyni. Välillä mies ohjaa pois, lempeästi. Etäännyttäminen auttaa; nukun enimmäkseen kuin ranskanleipä. Huoli liittyy tilanteeseen.

Jos silti jotain itseltäni toivoisin, se olisi varmaan se, että osaisin enemmän keskittyä onneen ja vähemmän huoleen. Silloin iltaisin.

Käsite, josta pitäisi pikimmiten luopua

Tällä viikolla olen tullut ajatelleeksi, että käsitteestä miesflunssa pitää päästä eroon. Heti.

Ihan perseidea koko homma. Anteeksi nyt vain.

Länsimaisessa elämäntavassa on kuin onkin joitakin hyviä puolia, joista voimme mainita esimerkiksi seuraavat:

• Vesivessat
• Antibiootit virtsatieinfektioon
• Mahdollisuus flunssan iskiessä vaikeroida sohvalla lähestyvän kuoleman a) väistämättömyyttä ja b) turhaa hidastelua.

Ajatuskin siitä, että flunssa pitäisi ottaa vastaan Superemäntä-hengessä ("ei tässä sohvalla jouda makoilemaan kun on 17 lasta, maatila, navetta ja intergalaktinen kriisi hoideltavana") on sietämätön.

Katsotaan totuutta silmiin: huomaatte, että totuuden nenänpielet ovat niistämisestä ruvella - huolimatta siitä, että totuus käyttää aivan liikaa nenäsumutetta siinä toivossa, että räkä viitsisi hellittää hetkeksi. Lisäksi totuus uikuttaa hiljaa, koska hänen lihaksiaan särkee eikä särkylääke vielä auta. Totuus kuiskaa meille käheästi sen, minkä kaikki tiedämme: flunssa on todella hanurista.

Nainen! Pidä kynsin hampain kiinni vaikerointioikeuksistasi flunssan iskiessä! Kärsi dramaattisen teatraalisesti! Ei se varsinaisesti auta, olethan kuoleva joutsen, mutta kaikki muu tekee tilanteesta vielä pahemman.

(Saatoin tosin selvitä tältä kierrokselta hengissä. Siitä en valita.)

Sorateiden virtuoosi

“Mennäänkö pyörällä vai kävellen?” kysyin eräänä aamuna lapselta, kun olimme lähdössä päiväkotiin.
“Ei kummallakaan. Minä haluan mennä autolla.”
“Ei me nyt autolla sinne mennä.”
“Miksei?”
“No sinne on niin lyhyt matka.”

Lapsi veti tästä omat johtopäätöksenä ja ymmärsi, että äiti kaipaa nyt hieman rohkaisua:

“Kuulepas. Sinä osaat nykyään ajaa autoa.”

Joskus keväällä mies päätti yksipuolisesti rikkoa sopimustamme, jonka mukaan ajamme kaikenlaiset matkat noin fifty-sixty (millä tarkoitan, että jos mies haluaa mennä autolla jonnekin, minne minusta pääsee näppärämmin julkisilla, hän saa ihan rauhassa ajaa, mutta muuten ajetaan puoliksi) ilmoittaen, että saan hoitaa kaikki ajamiset kunnes olen niin tottunut autoilija, etten enää panikoi 0,5-3 päivää etukäteen jokaista tulevaa autoiluhetkeä.

(Yksi parisuhteemme legendaarisista hetkistä oli “Seikkailu oululaisessa parkkihallissa”, josta ulospäästyämme itkin auton ratissa kaiken kauheutta koko matkan kohteeseen. Olen aina suhtautunut ajamiseen hyvin stressaantuneesti.)

Jäin sanattomaksi tämän epäoikeudenmukaisuuden edessä. Jupinattomaksi en jäänyt.

Pääsin pelostani yli myös ihmeen nopeasti. Puolessa päivässä. Pakko oli jälleen paras muusa.

Oli toinenkin motivaatiotekijä. Kerran olin Lydaksen kyydissä. Mimmi ajoi varmaotteisesti ja rauhallisesti. Esitin ihailuni ääneen, jolloin Lydas kertoi äitinsä olleen myös pätevä autoilija. Ajattelin, että ehkäpä voisin itsekin antaa lapselleni tämänkaltaisen esimerkin. Se oli oikein hyvä ajatus, jota ajattelin vuoden, kunnes oli pakko ryhdistäytyä. Mahdollisesti liian myöhään, sillä lapseni kommenteista ei voi päätellä, että hän olisi vakuuttunut varmaotteisuudestani ratissa.

Ajamisesta tuli paljon hauskempaa heti, kun ei pelännyt. Juhannuksen jälkeen olen suhannut maamme maanteillä melko lailla. En saa välitöntä sätkyä kaupunkiajamisestakaan enää.

(Vain parkkihallit ovat yhä kauhistus. Pelkään, etten yletä sille laitteelle, johon pitää tunkea lipuke, että pääsee pois, enkä voi venkslata autoa paremmin, koska takana on jo kahdeksan vihaisen kuskin ja koslan muodostama letka. Ja tästä ehkä voittekin päätellä ainakin yhden asian, jonka “Seikkailu oululaisessa parkkihallissa” piti sisällään.)

Eilen ajoin lapsen tanssitunnille. Kasassa olivat kaikki katastrofin ainekset:

• Iltapäiväruuhka
• Mechelininkatu
• Oksentava lapsi
• Päätepisteen tarjoamat 0 vapaata parkkipaikkaa

Selvisin kaikesta, ja mikä vielä tärkeämpää, selvisin kaikesta suuremmin hermostumatta. Suurin harmistus tuli, kun em. yökkäysääntä alkoi kuulua, mutta silloinkin sain liikennevaloissa kauhottua ipanalle sangon takapenkin lattialta ja ylenanto suoritettiin varsin siisteissä merkeissä sille osoitettuun astiaan.

Kun tanssihetken jälkeen kurvasimme kotipihaan, sanoi lapsi:

“Äiti, sinä ajoit tosi hienosti.”

...jotenkin epäilen, ettei tää esimerkkihomma mennyt ihan putkeen nyt.

Harrastusten tarpeellisuudesta

Vein lapsen tanssitunnille.

Tähän asti olen ollut aika kovaäänisesti (mm. täällä Leopardikuningattaren luona) sitä mieltä, että päiväkoti-ikäinen lapsi ei tarvitse harrastuksia, eteenkään, jos hän käy siellä päiväkodissa. Pohjaan näkemykseni joskus Yle Puheelta kuulemaani Marjatta Kallialan mainioon haastatteluun, jos kohta on huomautettava, että voi toki olla, että kuulin haastattelusta täsmälleen, mitä halusin siitä kuulla, eikä Kalliala sanonut mitään sinne päinkään.

No mutta joka tapauksessa. Oikeastaan olen edelleen samaa mieltä jopa hieman laajennettuna: en ole varma, tarvitseeko kukaan ohjattua ja strukturoitua harrastustoimintaa sinänsä (vaikka jotkut siitä varmasti hyötyvätkin.) Minusta konsolipelaaminenkin on harrastus, lukemisesta nyt puhumattakaan.

Kesällä kun katselimme ympäriinsä tanssahtelevaa tytärtä, tulin kuitenkin ajatelleeksi, että saatan tarkastella asiaa väärästä näkövinkkelistä.

Tuli jano.

Kyse ei siis niinkään ole siitä, että lapsi välttämättä tanssituntia tarvitsee - mutta ehkä sellaisella käyminen olisi hänestä hauskaa?

Niinpä heittäydyin Googleen ja löysin kuin löysinkin lastentanssitunnin. (Disclaimerina haluan sanoa, että ymmärrän kyllä, että varmaan tanssitunti tässä vaiheessa on melkein sama asia kuin jumppa, mutta nyt haettiin tanssia. Joskus ruusu ei toisin nimin yht’ ihanasti tuoksu.) Sovimme myös miehen kanssa, että hampaat irvessä ei harrasteta. Jos ei ole hauskaa, lopetetaan koko touhu.

Eilen siis mentiin tanssikeskus Footlightiin (mainostan tätä maksutta nyt, koska toivoisin tunnille lisää ipanoita). Tajusin vasta aamulla, että lapsen pitänee jäädä tunnille ihan yksin, ja, korollaarina, että hän ei välttämättä moiseen pelleilyyn suostu. Kysyin asiasta metroa odotellessa: uskallatko?

“Uskallan”, sanoi lapsi.

Mitä vähättelyä. Tytär otti pari iloharppausta päästessään tanssisaliin sisälle eikä peräänsä katsonut. Tunnin jälkeen sain kuulla, että tosi hauskaa oli ja uudestaankin mennään.

Niin mennäänkin, niin kauan kuin on hauskaa. Kaikki hauska tunnetusti tekee hyvää vatsalle.

Voitto!

Pääni kääntyy jälleen!

Tämän miellyttävän asiaintilan saavuttamiseksi on vaadittu:

• 3 päivää sairaslomaa
• monta tuntia lattialla makaamista
• paljon kävelyä
• todella paljon tietokoneen välttelyä
• 0 tuntia kutimointia, siis nolla, äiti kielsi
• 1 piikkimatto
• monta tuntia piikkimatolla makaamista
• lääkärin määräyksen ylittävä, mutta lääkepakkauksen sallima määrä natriumnaprokseenia (kauppanimellä Miranax)
• huomattavasti hillitympiä määriä titsanidiinihydrokloridia (kauppanimellä Sirdalud)
• jonkin verran valkoviiniä, mutta ei yhdistettynä edellisen kohdan valmisteeseen (mikä selittää relaksanttien hillityn käyttöni, koska kai mä nyt mieluummin viinillä relaksoidun)
• 1 tanssillinen jumppatunti, jossa sheikkasin viimeiset jumit menemään.

Hurraa! Kiitos, kehoni, tästä hienosta ylläristä!

Nyt vetäydyn piikkimatolle, ennen kuin tilanne osoittautuu vain kestämättömäksi aselevoksi.

Vauvankakkaa ja vertaistukea

Kerran, kun tyttäreni oli juuri syntynyt, eräs toverini loihe lausumaan:

“Se vauvan pihkakakka on aika yllättävä, jos sitä ei ole ennen nähnyt. Sellainen ihan vihreä.”

Kerron tämän, koska tämä on käsittääkseni kaikkien vauvankakasta käymieni keskustelujen loppusumma. Alkupiste ja päätepiste. Tämän jälkeen ei ole ollut mitään tältä saralta. Nada. Zip.

Huomaan kuitenkin, että etenkin leikkipuistotoiminnan (olkoon spontaania tai organisoitua) tiimoilta monien ihmisten mielessä kummittelee sitkeä uskomus siitä, että siellä ne toiset äidit vain puhuvat vauvankakasta. Tai mahdollisesti vauvankakan alkupisteestä, vauvanruoasta.

Minä sentään olen yhä sama ihminen, joka olin ennen lapseni syntymää. Minulla on muitakin kiinnostuksenkohteita. Noilla toisilla äideillä nyt vain ei päässä liiku mitään muuta. He ovat tylsiä.

Vaikka voin melkein vannoa, että siinä vaiheessa kun itse sujahtaa kotiovesta sisään kiroten puolisolleen sitä, ettei puistoseura osannut muusta puhua, puistoseura tekee täsmälleen samaa omassa asunnossaan täsmälleen samalla hetkellä.

Niin, osallistuin todella keskusteluun aiheesta tänään. Keskustelussa joku jopa kysyi, miksi vertaistukea aina niin hehkutetaan. Ei voi moista ymmärtää.

Minäpä kerron, miksi vertaistukea hehkutetaan. Siksi, että sellaista mielipahaa ei ole, joka ei hieman, edes ihan vähän, vähintään aivan pikkiriikkisesti pienenisi siitä, että sen sanoo ääneen. Ja jos sen sanoo ääneen jollekulle, joka on kokenut saman - no, siitä mielipahasta voi lohjeta isompikin nurkka.

Jos siis nyt luet tätä, ja mietit, osallistuako vaikkapa perhevalmennukseen tai jutellako leikkipuistossa jollekin kollegallesi vanhemmuudessa - suosittelen kokeilemaan. Ja jos toinen ei puhu muusta kuin vauvankakasta, suosittelen kokeilemaan myös tätä: vaihda ITSE puheenaihetta. (Itse asiassa, sovellamme tähän netin tärkeintä sääntöä seuraavasti: Kun juttelet tylsän ihmisen kanssa hiekkalaatikon reunalla, pidä huolta, ettei hän tee samoin.) Kysy, mitä toinen tekee silloin, kun ei istu leikkipuistossa. Tiedustele, miten liikuntahommat on mahdollista hoitaa näillä säillä - vai olisiko parasta vain syödä jäätelöä hyvällä omallatunnolla. Jos tunnet olosi rohkeaksi, kysy, mitä mieltä juttukumppani on Palestiinan tilanteesta.

Ja jos nyt luet tätä, mutta aivan toisesta kontekstista, suosittelen soveltamaan yllä kirjoitettua - ota mallia vaikka Jennin vinkeistä kohtaamisista. Jenni juttelee vaikka kenen kanssa ja rikastuttaa sillä muidenkin elämää.

Mutta älä nyt herra isä ainakaan tee mitään johtopäätöksiä toisista samassa elämäntilanteessa olevista vain siksi, että ne kuulemma puhuvat vain vauvankakasta.

#hellewau

Semmosta. Lämmintä on ollut, mutta sen olette ehkä huomanneet. Siitä toisaalta ette tiedä mitään, että minä en ole helteestä murjottanut (vaikka aiemmassa elämässä olen ollut ehkä vähän sellainen tyyppi, että mukavuuslämpötila-alue on kapea ja ahdas.) Syytän tästä mielelläni FFFifin tavoin juoksuharrastusta, joka tuntuu muuttaneen jotain termostaattiasetusta jossain.

Toisaalta asenteellakin on vähän väliä. Siina niin hyvin sanoi meillä käydessään (Siina kävi meillä! Oli niin parasta! Eksklusiivisiin tarjoiluihin syvästi uskovana tarjosin skumppaa ja sipsejä! Parasta oli!) että kun nyt vain hyväksyy, että koko ajan on vähän nihkeä olo, niin ei se sitten niin haittaa. Totta se on, ei haittaakaan.

Tähän asti olen ajatellut, etten uudelleenjulkaise täällä Instagram-kuvia, mutta toiseksi määrittävin luonteenpiirteeni iski. Filtteriä jaksoin kuitenkin käyttää.

Eilen ajattelin myös, että on kyllä tosi mukavaa, kun helteen myötä ruokahalu on vähän mitä on, eikä töihinpaluuseen yleensä liittyvää tarvetta syödä kaikki vastaantuleva (tai pakoonjuokseva) ole esiintynyt. Illalla sitten juoksulenkillä viimeisetkin verensokerit valuivat kai hien mukana hiekalle ja tulin ajatelleeksi, että ehkä nyt jotain sentään voisi nauttia, etenkin jos aikoo urheilla.

Suurimmat helteen riskit ovat minusta liittyneet lapsen uniin, mutta eilen kävi ilmi, että ne toissayönä havaitut hikikarpalot nukkuvan ipanan iholla (joiden johdosta menin huolestuneena unille ja nukuin kuin sämpylä aamuun asti kertaakaan asiaa ajattelematta) kai johtuivat kuitenkin siitä märkivästä korvatulehduksesta ja sen nostattamasta pienestä lämmöstä, eivät niinkään helteestä sinänsä.

Töihin jouduin takaisin. Siihen on liittynyt pientä järjestäytymisen tarvetta (ajattelin lomalla, että hoidan kaikki ikävät byrokratia-asiat töissä sitten niin ei mene loma pilalle, semminkin kun ne enimmäkseen ovat työnantajan aiheuttamia byrokratiahommia niin kerta), joka on aiheuttanut lievää ahdistusta. Lomautusilmoituksen sentään löysin rutusta erään laukun pohjalta, mikä oli myönteistä työttömyyskorvausta ajatellen. (Viikosta mahtaa tilille kilahtaa melkoinen summa. Vien perheen nakkikioskille niillä rahoilla. Tai jäätelölle. Mutta ei molempiin.)

E-pilleriresepti sen sijaan oli edelleen teillä tietymättömillä. Muistin vain, että olin laittanut sen johonkin erityisen nohevaan paikkaan JA miettinyt, mahdankohan täältä muistaa sitä etsiä, kun tarve tulee. Mies oli sitä mieltä, että tämä ei ole mikään syy tehdä toista lasta ja etsi enemmän ja muutu järjestelmälliseksi. Koska pohjimmiltani olen samaa mieltä, varasin lääkäriajan tälle päivälle vain löytääkseni reseptin kaksi tuntia myöhemmin työpöydältäni.

Tästä haluaisin mieluiten syyttää hellettä (määrittävimmän luonteenpiirteeni sijaan, tarkoitan.)

Muumimaailma (antimainos)

Ihan alkuun tehdään lähtökohdat selviksi: minä rakastan muumeja.

Nousiko mieleesi tv-sarja? Toivottavasti ei. Jos nousi, ole ystävällinen, äläkä tunnusta sitä ainakaan täällä. En nimittäin osaa useinkaan käyttäytyä aikuisesti tämän asian suhteen.

Rakastan Tove Janssonin muumeja - niitä kirjoja, joiden tunnelmat ovat käsinkosketeltavat, erilaiset ja erikoiset ja silti niin todet, ja joiden kuvitus on ilmeikästä ja vivahteikasta.

Kun ajattelen tv-sarjaa, uusia post-Jansson-kuvakirjoja tai kaupallistettua muumikrääsää, tulen aggressiivisen vihaiseksi.

Voi olla, että vihani on perusteetonta - kiukkuisen ihmisen kätinää. Ei minulla nimittäin tietenkään ole mitään käsitystä siitä, mitä Jansson ajatteli pastellimuumeista. Ehkä hän nauroi matkalla pankkiin (itse asiassa todella toivon, että hän nauroi matkalla pankkiin.) Ehkä hän ei piitannut koko jutusta vähäjääkään. Toivottavasti hänestä ei kumminkaan tuntunut samalta kuin minusta.

No nyt sitten jostain syystä kuitenkin ajattelin, että retki Muumimaailmaan saattaisi olla hauska juttu. Ajattelin, että osaisin suhtautua sillä tavalla, että kyse ei ole niinkään muumeista kuin niiden toisesta ulottuvuudesta tulleista ällöserkuista, puumeista.

Ja tavallaanhan retki olikin tosi hauska juttu!

Hauskuus koostui seuraavista:

1. Lapsella oli selvästi ihan huikean hauskaa, olimme siitä miehen kanssa molemmat tosi iloisia (92% hauskuudesta)
2. Kotilounasbuffassa oli Tabasco-pullo (5%)
3. Jäätelökiskalla sai itse koristella annoksensa strösselillä (3%)

Toisaalta taas:

1. Olen ihminen, joka alkaa väenpaljoudessa usein pohtia, onko paniikkihäiriö kirjoitettu minunkin tähtiini - niinpä nieleskelin itkua, mutta ihan vähän vain, lupaan
2. Ajattelin rumia sanoja (niin rumia, etten kirjoita niitä tänne, en tohdi) lähes aina, kun näin ... mitään. Siis että mistä asti drontti Edvard on ollut violetti lohikäärme? Kuka tästä vastaa? Hänen päälleen sietäisi jonkun drontin istua.
3. Mesta on pystyryöstö sekä rahan että ajan suhteen. Terkkuja vaan muumiparkista, josta bussikuljetus junalle, jonka jälkeen pitää kävellä sillalle. 

No, ei niin pahaa, etteikö jotain hyvääkin. Päästivät meidät kuitenkin pois, lapsi oksensi vain menomatkalla, mies vakuutti, että olin oikein urhea - ja sisuunnuin tästä kaikesta niin, että päätin heti huomenna mennä Ateneumiin katsomaan Jansson-näyttelyn.

Ai niin. Ja onneksi mukana oli mies. Onneksi. Sen lisäksi, että tyyppi piti minut järjissäni, sain paljon enemmän irti mukelonkin ilosta. Että jos olette kuin minä, ja silti menette Muumimaailmaan, ottakaa mukaan luotettava tukihenkilö.

Kotiinlähdön haikeudesta ja suihkuista

Ensimmäinen suihku mökiltä palatessa on vähän erityinen. Siihen liittyy iloa paluusta takaisin sivistyksen pariin - ja surua paluusta takaisin sivistyksen pariin.

Tänäkin vuonna, kuten useana aiempana, ajauduin mökillä hellesäiden myötä tilaan, jossa peseytyminen tuli hoidettua lähinnä pulahtamalla järveen 7-9 kertaa päivässä ja saunomalla aina, kun joku perheemme saunahulluista* halusi saunan laittaa. Enkä halua edes aloittaa sheivauksesta. Hiuksille en ollut shampoota edes näyttänyt, mutta en osaa sanoa, millainen vaikutus moisella kuontalooni oli, sillä se oli koko ajan märkä. No, aamuksi ehtivät hiuksetkin kuivua, sopivasti aamu-uintia ajatellen.

Niin, että olihan ihanaa astua tuttuun suihkuun ja kaivella esiin shampoo ja suihkusaippua (ja höylä). Jos olisi sellaista tyyppiä, joka käyttää vartalonkuorinta-aineita, tämä olisi ollut se kerta vuodesta, kun olisin niitä käyttänyt.

Toisaalta vähän itketti. Että millainen ihminen olen, kun nautin tästä, vaikka aamu-uinnilla kaverina oli (puolison lisäksi) kuusi kuikkaa? Vaikka kotiinlähtöhaikeuden katkaisi se hetki, kun sukeltaessa suikahti varjoisasta vedestä auringonsäteiden kultaamaan?

Lähinnä olen ollut järvessä.

(Ja muutakin. Voisin vaikka vannoa, että jätin taakseni mukavasti hunajaisen shampoon, mutta edestäni löysin aivan liian voimakkaasti hajustetun tökötin, jonka läästiminen hiuksiin tuntui inhottavalta.)

Toivottavasti loma löytää meidät vielä tänä vuonna mökiltä. Järvestä.

Siksikin, että vesipetohommien makuun on nimittäin päässyt myös lapsi, jonka edesottamukset järven puolella saivat isovanhempansa toivomaan, että lääkekaapista löytyisi nitropurkki. Nuori uimamaisteri hyppäsi laiturilta veteen kuin olisi altaaseen syntynyt ja nautti hommasta täysillä. Koska mösjöö on meillä se, joka yleensä hoitaa uimahallihommat, lapsen riemu tuli yllärinä minullekin - vallan mieluisana yllärinä.

Tätä menoa ipana oppii uimaan alta aikayksikön, ja sitten vasta maailma aukeaa.

(Mutta mummo, jos tätä luet: ei me päästetä lasta yksin rantaan. Ei ennen rippileiriä ainakaan.)

* Käytännössä kaikki, paitsi minä.

Ei mitään uutisoitavaa

Uutisten seuraaminen konseptina on alkanut epäilyttää minua.

Voi olla, että kyse on defensseistä ja puolustelusta - olen nimittäin aika laiska seuraamaan uutisia. Jos nyt joskus seuraankin, aina tulee paha mieli. Sitten unohdan kaiken kuulemani. Epämääräinen paha mieli jää pysyväksi olotilaksi.

Tietenkin hyvin taustoitetut artikkelit ovat kiinnostavia, mutta toisaalta eivät ehkä uutisia per se.

Sitä paitsi tänään käytiin seuraavanlainen keskustelu:

"Oliko Hesarissa mitään, minkä takia se kannattaisi avata?"
"En muista enää."

(Jäin eilen lomalle. Ajattelin seurata lähinnä potkupallouutisia ja olla tuottamatta mitään omaa uutisoitavaa. Jos blogi ei kuole täysin, sen postaukset tulevat toivoakseni koostumaan ei-niin-mistään. Ihanaa kesää, tyypit. Tykkään teistä.)

Joskus tarvitaan seikkailujuoksija

Takaisin tärkeisiin aiheisiin.

HAHAHA!

Nyt on niin, ettei juoksu ole vieläkään oikein maistunut. Ei vain kulje. Ngnngng, pinnistän menemään (korkeintaan) kahdesti viikossa paikallisia lenkkimaastoja. Jälkeenpäin on ihan hyvä olo kyllä, mutta motivoivaksi voimaksi siitä ei ole ollut.

Itse asiassa olen saanut itseni lenkille vain ärsyyntymällä siitä, että mies juoksee ja minä en.

Sitten luin Internetistä, kuinka joku seikkailujuoksija sanoi, ettei tarvitsisi niin kauheita tavoitella. Vartin lenkkikin kuulemma riittää siihen, että mieliala paranee ja olo kohenee ja ryhti suoristuu.

Tämä herätti ajattelemaan.

Hoksasin yhtäkkiä, että toden totta. Nyt, kun pidän itseäni nohevana puolimaratoonarina, olen erehtynyt kuvittelemaan, että kaikkien juoksulenkkien (joita pitäisi olla neljä viikossa) olisi hyvä olla vähintään tunnin mittaisia. Mieluummin puolentoista. Mutta koska moinen ei huvita, alisuoriudun, ja tunnen siitä syyllisyyttä ja kiukkua.

Mutta miksi muka pitäisi? Vaikka rämmin HCR:n läpi, en talven jalkaepisodin jäljiltä ole yhtä hyvässä kunnossa kuin viime keväänä. Puolentoista tunnin lenkki neljästi viikossa on liikaa. Ja mikä on liikaa ei ole kivaa.

Päätin tunnustaa tosiasiat ja juosta kerralla 30-40 minuuttia, kunnes alkaa tuntua siltä, että pidempi lenkki on ilon aihe, ei tulevaisuudessa häämöttävä synkeä pilvi (siivouspäivän kaltainen uhkakuva.)

Ja kas, heti on parempi mieli ja juoksu kulkee. Madallettu rima, hyvä rima.

Eilenkin menin, vaikka luulin olevani kipeä. Oikeasti olin vähemmän kipeä ja enemmän ahdistunut.

(Vielä jos tietäisin, miten voin jatkossa välttää tilanteet, joissa itseltäni salaa virittelen rimaa jonnekin stratosfääriin. Vinkkejä?)

I’m young enough to be all pissed off but I'm old enough to be jaded

Haluan palata eiliseen aiheeseen vielä toviksi.

Vuonna 1994 olin erilainen kuin nyt. Olin vasta kasvamassa minuksi: olin epävarmempi kaikesta, paitsi niistä asioista, joihin suhtauduin kovin mustavalkoisesti. Nyt olen varmempi kaikesta, paitsi asioista, jotka ennen minusta olivat aivan selviä.

Joissakin asioissa olen silti yhä aika nuori, tulisieluinen ja jyrkkä. Ja jotkin tällaiset asiat ovat kulkeneet mukanani koko tämän 20 vuotta.

Yksi asioista, joihin suhtaudun yhä tulisieluisesti ja jyrkästi ovat seksuaalivähemmistöjen oikeudet. Rajaan käsiteltävän aiheen seuraavassa sukupuolineutraaliin avioliittolakiin ja adoptioon. Minusta molemmat pitäisi laillistaa mieluiten eilen.

Kun eilen kirjoitin siitä, miltä tuntui, kun perustuslakivaliokunta sanoi, että meistä kyllä tuntuu tosi kurjalta, kun toiset ihmiset pitävät huolen omista asioistaan ja rakastavat toisiaan (vedän tässä tietenkin vähän mutkia suoriksi ja kärkiä terävämmiksi, olen sellainen tyyppi), huomasin, että oikeastaan toivoin, että tulisi joku, joka olisi eri mieltä.

Sitten antaisin hänen kuulla kunniansa, verbaalisesti siis. Jo paranisi olo.

Mutta eihän se tietenkään paranisi. Viha ja vihaisuus ovat kuluttavia asioita, enkä minä yhtään millään jaksaisi enää olla tästä vihainen. En yhtään kertaa enää; ja toisaalta on aivan selvää, että tulen olemaan tästä vihainen vielä monen monituista kertaa.

Olen myös väsynyt kertomaan mielipiteeni aiheesta. Ikään kuin kukaan ajatteleva ja empaattinen olento voisi tästä asiasta olla kahta mieltä. Ja - ennen kaikkea - ikään kuin tästä olisi oikeus olla jotain mieltä.

Kuten viisas ystäväni sanoi (käytän tässä omia sanojani, mutta ajatuksen toi hän ilmoille):

Eihän sillä pitäisi olla mitään väliä, mitä mieltä joku on asiasta. Toisten rakkaus- ja seksielämä ei kellekään kuulu, mutta perusoikeudet kuuluvat kaikille. 

Ei siihen tarvita kenenkään hyväksyntää, ei minun, ei sinun, eikä todellakaan Pentti Oinosen.

Sellainen uutispäivä

Ensin olin turta, sitten vihainen.

Miksi näiden päivien pitää aina olla tällaisia? Päiviä, jolloin huomaa elätelleensä täysin perusteettomia kuvitelmia sivistysvaltiosta ja suvaitsevaisuudesta; jolloin yhtäkkiä herää kuvitelmistaan kuin Jäämereen pudotettuna; jolloin tajuaa, että suurin osa päätöksentekijöistä on ahdasmielisiä pelkureita.

Miksi on niin vaikeaa olla ihmiselle ihminen? Miksi me yhä keskustelemme sukupuolineutraalista avioliittolaista?

Arvoisat sukupuolineutraalia avioliittolakia vastaan äänestäneet kansanedustajat. Minua hävettää olla samaa ihmiskuntaa kanssanne.

Olen alkanut inhota Hollantia ja muita MM-kisahuomioita

...nyt yhtäkkiä kävi tietenkin niin, että kaikki MM-kisahuomioni on joko jaettu Twitterissä tai unohdettu yhtä nopeasti kuin ne oli muodostettukin. Tärkeitä huomioita siis.

Silti. Olen uhrannut potkupallolle viimeisen viikon ajan yöuneni, oman urheiluni, vanhemmuuteni, kirjallisuuden ja taitoni keskustella mistään muusta kuin siitä, menikö se pallo maaliin vai eikö mennyt (meni) ja miten mahtava matsi eilen oli vaikka päätyi nolla-nolla ja miksi en koskaan voi kannattaa voittavaa joukkuetta.

(MIKSI EN???++)

Kurkistus bloggaajan mieleen.

Rakastan joka hetkeä. Palataan kuukauden päästä.

Kesän vaikutuksia

Olen koko kevään odottanut, että kohta helpottaa (kaikenlaisten kiireiden osalta, näetsen.) Yleensä ensi viikolla, viimeistään pääsykokeiden jälkeen, ja jos nyt ei heti pääsykokeiden jälkeen helpottanut niin sitten seuraavalla viikolla.

Vielä ei ole käynyt niin, että viikossa olisi > 1 kpl iltoja, jolloin voisi rauhassa istua sohvalla ja tutkailla painovoiman vaikutuksia. Mutta ehkä ensi viikolla.

Tänään oli se yksi ilta. Koiralle suoritetaan tässä lääkärintarkastusta.

Olen täten hyvin haluton tekemään lomasuunnitelmia. Toistaiseksi näkisin loman mieluiten sellaisena, että käyn lapsen kanssa leikkipuistossa ja kirjastossa. Treffaan kavereita - lapsen kavereita. Visioin itseni siihen viereen, kutimoimaan monalisamainen hymy huulillani, tai juomaan kahvia tovereiden äitien kanssa. Yöt aion katsoa potkupalloa.

Ainoa varovainen aikataulutettu suunnitelma on Finncon heinäkuussa. Reissun ääneenlausuttu tarkoitus on nähdä genrekirjailijoita ja tuntea itsensä hieman ulkopuoliseksi spefiyhteisön keskellä. (Ääneenlausumaton tarkoitus olisi päästä lankakauppa Titityyhyn. Älkää kertoko puolisolleni.)

Vaikka toki lomaan kuuluu mummolassa käyntiä ja mökillä käyntiä, ja se on hyvä. En vain haluaisi päättää, milloin kuuluu. Ehtiihän sitä sittenkin päättää, kun istuu autossa laukut pakattuna.

Siinä kesän vaikutus äitiin: yritän upota verkkaiseen kesärytmiin.

Lapsella sen sijaan polttelee elämä suonissa. Keskittymiskyky on hävinnyt sinne, minne talvikin meni. Saamme tästä lempeää palautetta päiväkodista: mukelo ei viitsisi istua paikallaan, haluaisi vain viipottaa paikasta toiseen, aloittaa asioita saamatta mitään valmiiksi. Kai se on taas joku vaihe.

Ymmärrän kyllä, että nyt pitäisi varmaan vähän treenata, yrittää rauhoittua lapsen kanssa, mutta samalla huomaan hieman ärtyväni palautteesta. Kyllä minäkin tiedän, miltä se tuntuu, kun kaikki on niin kiehtovaa, ettei voi rauhassa istua. Kun elämä kohisee korvissa ja pitää juosta ja tanssia - niitä vaiheita tulee aikuisenakin. Mietin, että eikö siitä voisi nauttiakin, antaa riemun kuplia ja jättää asiat huoletta vähän kesken joskus. Kyllä se keskittymiskyky toistaiseksi on aina palannut; haluaisin uskoa, ettei tämä ole viimeinen hetki napata sitä kiinni ja naulata paikoilleen.

Viime päivien top ... eh ... monta

Kävin juoksemassa. Pitkästä aikaa oli sellainen euforinen lenkki - on ollut hyviä ja tosi hyviä ja vähän ankeampia, mutta tällaista ei toviin. Lenkin jälkeen kävelin tarkalleen ottaen 7,6 cm maanpinnan yläpuolella (vein siis koiran ulos, vaikka oli miehen vuoro, vain siksi, että oli niin hyvä olo.)

Vein koiran eläinlääkäriin, kun kuvittelin, että sen rokotukset ovat vanhentuneet. Eivät ne olleet, mutta koiralta löytyi sattumalta muheva korvatulehdus. Nolottaa, että olemme lokeroineet koiran "ei korvaongelmia" -kastiin ja unohtaneet sen korviin vilkuilun tyystin, mutta toisaalta olen iloinen, että ongelma löytyi ja sille voidaan nyt tehdä jotain.

Maanantaina oli ompeluseura. Melkein olisin voinut itkeä ilosta - olin kaivannut sitä niin paljon. Meidän ompeluseurassa on parhaat tyypit, ja vielä sillä tavalla, että olen ikään kuin uudelleen tutustunut joihinkin (ja joihinkin ensimmäistä kertaa, tietenkin) ja ollut ihan kauhean riemuissani siitä, millaisia ihmisiä on. Miten ihania.

...mistä päästään sujuvasti siihen, että lapsella on - no, siis toki hänellä on myös mahtavia päiväkotikavereita - mutta ennen kaikkea hänellä on mahtavia päiväkotikavereita, joilla on mahtavia äitejä. Viikonlopun ohjelmaan kuuluivat kahdet puistotreffit ja tyyppejä, joiden kanssa hengaan ilokseni. (Toivottavasti he lukevat tämän ja kokevat velvollisuutta tuntea samoin. Hahaha. Olen niin ovela! Ahem.)

Ja toisen mahtavan äitituttavan kanssa törmäsimme kirpputorille, josta ostin kutimointikassin. Kassin oli ommellut joku ... eeeh ... frouva, ja se on sanalla sanoen täydellinen ja sieväkin vielä. Kyllä ei voi olla puikkokäsi näin kevyt.

Viikonloppuna oli myös erhevalmennusryhmän kesäkekkerit. Kaikille mahdollisesti esikoistaan odottaville, erhevalmennukseen päätyville haluaisin sanoa, että turha kyynisyys nurkkaan ja verkostoitumaan, koska siinä on jotain ihan erityistä taikaa, että juo yhden oluen yhdessä tovereidensa kanssa (ennen kuin juoksee kertomaan lapselleen, miksi hän ei voi omia a) mopoa, b) telttaa ja c) pikkuista paloautoa). Olen erhevalmennusporukastamme ihan poskettoman reteä, vaikka (tai ehkä juuri siksi, että) en ole tehnyt käytännössä mitään sen eteen.

Viime päivien paras on silti tässä (ja ymmärtänette, että kun näin hyvää on ollut muutenkin, niin tässä mennään jo aika korkealla):

Sunnuntaina lähdin viemään koiraa ulos. Tytär tuli seuraksi potkupyörällään ja kaahasi pitkin Herttoniemen katuja, jarrutti kun piti, potki kun oli sopivaa, rullasi pyörällään aina, kun mahdollista (näemmä se on mahdollista jopa ylämäessä) eikä ollenkaan halunnut kääntyä kotia kohti. Naarmuiset kesäjalat ovat vahvat kesäjalat.

Ajattelin, että jos joku vanhemmuudessa on siistiä, sen on oltava tämä.

Luontosuhde ja minä

Twitteristä löysin jutun siitä, miten "ihminen ei enää siedä luontoa". Vähän jäi epäselväksi, että onko kyseessä pelkkä yliherkistyminen allergeeneille vai kokonaisvaltaisempi tarve päästä jonnekin, missä ei ole paarmoja, mutta koin yhtäkkiä kuitenkin syvää sympatiaa jutun ihmistä kohtaan.

Oma luontosuhteeni on hieman, tuota, tai siis.

Kun olin lapsi, olisin mieluiten lukenut kirjaa sisällä. Äiti patisteli ulos, raittiiseen ilmaan. Myöhemmin mummo on kertonut, että äiti sisarineen olisi myös mieluiten lukenut kirjaa sisällä - mutta heillä sentään oli teltta, joten kun käsky kävi, he pystyttivät teltan ulos ja lukivat siellä kirjaa.

Olen itse kehittänyt luontosuhteeni lähes vasta aikuisiällä - teininä tykkäsin kyllä kävellä läheisissä Aulangon metsissä, ja jotainhan se oli sekin, mutta ymmärrykseni puista ja pusikoista rajoittui silti siihen, että kivalta näyttää kun syksyn auringonvalo kimaltelee hämähäkinverkoissa ja huurtuneissa korsissa.

Nykyään olen sekä tarkkaavaisempi että kiinnostuneempi. Suhtaudun myönteisesti lintuihin (elleivät ne lennä aivan pääni päällä) ja hyönteisiin (pl. paarmat). En ala kirkua edes keskikokoisen hämähäkin edessä. Tykkään katsella erilaisia kukkasia, sinivuokkoja ja kevätesikoita ja nokkosia ja mitä ne nyt ovat. Englannissa bongasin ihan itse unikoita tienposkesta.

Kasviopilliset keskustelut saattavat mennä tosin yhä seuraavasti:

Minä: "Mikähän kukka tämä on?"
Toveri: "Se on skilla."
Minä: "Ahaa. Lapseni, se on skilla."

Ulkoilusta on koiran myötä tullut jonkinlainen (porttiteorian todeksi osoittava) addiktio. Aivot menevät nöyhtään, jos ei esimerkiksi koko päivänä pääse yhtään ulos. Raivostuttaa olla riippuvainen raittiista ilmasta, mutta minkäs teet.

En nyt varsinaisesti mikään eräihminen ole vieläkään. Tykkään kävellä metsässä, jos siellä on polku (ja sisävessa säteellä, joka ei ole liian pitkä.) Voin istua kalliolla, jos se on kuiva eikä kovin kylmä, äiti on sanonut, ettei kylmällä saa istua. Ja jos saan kahvia. Ulkona nukkuminen ja puskapissat minusta sen sijaan kuuluvat vain skenaarioon, jossa lentokone on haaksirikkoutunut viidakkoon, ja sieltä pitää nyt kävellä pois.

Lisäksi rakastan tapaa, jolla sisätiloissa ei ole paarmoja.

Niin, sinä ihminen, joka et siedä luontoa, minä ikään kuin ymmärrän kyllä.

Kovakoiraista

Näinä päivinä on tuntunut kuin otsalohko olisi jotenkin sykeröllä ja takaraivossa pakottaisi kireys, jolle ei voi mitään. Kimpaannun muille perheenjäsenille ja kuulen tai kuvittelen kuulevani kimpaantumista heidän äänissään - no, etenkin miehen. Lapsi huutaa kimpaantumisensa tarvittaessa julki sillä tavalla reippaasti, että ei siinä mielikuvitusta enää avuksi tarvita.

Stressi ja väsymys purkautuvat, selvä se.

Harmittaa olla tällainen nyt. Voisin olla parempi äiti ja ja vaimo ja - etenkin - koiranomistaja. Mutta kai se tästä. Yritän olla ajattelematta kovin pitkälle. Yritän muistaa ne parhaat hetket, ne, kun lapsi luki kirjaa aamulla (en niitä, joissa itse pärpätin että nyt kirja pois ja sandaalit jalkaan kuulitko.) Yritän olla sopimatta muita menoja kuin erilaisia leikkipuistohommia. Lapsen - lasten, siellä on yleensä tovereita - katselu sentään tekee sielulle hyvää. Naarmuiset kesäpolvet ja kauhea vauhti. En todellakaan haluaisi enää olla itse siinä, haluan olla juuri tässä katsomassa sitä.

Ja sekin on todella jees, kuulkaa, että voin käydä iltasella koiran kanssa vähän pidemmällä lenkillä. Ei tarvitse päntätä. Koiran mielestä se ei ole ollenkaan jees, sille piisaisi, että käydään normikierros toooooosi hitaasti, että saa nuuskia.

Kutitin tänään muksua, joka valitti, että sattui (muka, pah, ihan hellä olin. Minusta.)

Minä: "Ai, oliko äiti vähän kovakourainen? Anteeksi kulta, ei ollut tarkoitus!"
Lapsi: "Minäkin olen kovakorvainen!" [käkättää ja halaa takapuoltani, siinäpä sitä onkin]
Mies, joka menee ohi: "Ai, oletko sinäkin kovakoirainen?"

Meillä on persiljaa korvissa koko sakilla. Onneksi välillä kuullaan tällaista eikä vain kireyttä toistemme äänissä.