Kirjallisuutta lapselle ja lapsenmieliselle

Ostin äsken niin sievän pahvikirjan muksulle, että tempauduin valon nopeudella johonkin singulariteettiin. Minä haluan istua lattialla ja syödä tämän kirjan! Lapsi voi leikkiä niillä jo järsityillä.

Opus on siis Il Sung Nan Hrrrr - Talven tarina. Yritin ottaa siitä pari kuvaa, mutta eivät ne oikein tee kirjalle oikeutta. Väritys on ihan huikea, ja se etenkin kärsii tällaisessa epävalossa otetuista kännykkäkameran kuvista. Suosittelen, että pahvikirjaikäisiä tuntevat suorittavat siis kansainvaelluksen Akateemiseen huokailemaan kauniille kuville. Itse toivoisin nimittäin, että sarja saisi jatkoa - eiksnii Egmont?

...tai hetki, pidättäytykää sittenkin ostamasta, kunnes olen hankkinut varakappaleen.

Olisin itse asiassa halunnut ostaa kotimaisen kirjailijan tuotoksen, mutten vaan oikein osaa lämmetä niiden kuvituksille. Kun muksu jo kuitenkin pyrkii kuvista tunnistamaan esineitä ja asioita, äärimmilleen tyylitelty tyystin mustavalkoinen ska-ruutuinen lehmä, vaikka sinänsä kuinkakin siisti, ei vaan passaa.

Muutoin lapsesta kuuluu positiivisia reportaaseja päiväkodista: tytär jaksaa kuunnella silmät ymmyrkäisinä, kun isommille luetaan kirjaa. Tämä on minusta hämmentävää, sillä kovin usein kotona lukiessamme Viirua ja Pesosta huomaan lukevani seinille lapsen viipottaessa tiehensä (ilmeisen tyytyväisenä siitä, että on keksinyt äidilleen jotain puuhaa niin, että tämä kerrankin istuu hetken aloillaan.) Vaihtoehtoinen tapa on käännellä sivuja satunnaiseen paikkaan tarinassa ja seurata tästä aiheutuvaa hypertekstuaalisuutta kiinnostuneena. Okei, ehkä se ei ole hypertekstuaalisuutta. Lisäksi olen niin anaalinen, etten suinkaan aina vaihda lukukohdaksi uutta satunnaisesti valikoitunutta aukeamaa.

Iltasaduksi on luettu mitäsattuuta. Keväällä esimerkiksi Linnunradan käsikirja liftareille, mutta ei se vissiin kummastakaan vanhemmasta ollut enää niin hauska, että neljä jatko-osaa olisivat ansainneet sijaa lukulistalla. Tolkuttoman hauskoja ovat sitävastoin Jukka Parkkisen Karhumäki-kirjat, joiden suurin ongelma piilee siinä, ettei ehkä voi olettaa lapsen rauhoittuvan nukkumaan kun äiti kikattaa. Karhumäki-kirjoja on aika helppo suositella jotakuinkin kelle tahansa, mutta eritoten on vaikea keksiä, minkä ikäisille lapsille nämä eivät kävisi.

Haikassi

Mies pyysi, vaati ja anoi, että korjaisin erään kangaskassin. Kassi oli kaikkien aikojen eniten lovemost-kangaskassi, koska (valitse suosikkisi):

1. Se on I Walk the Line -bändin keikalta ostettu
2. Siinä on hain kuva
3. Se on vaimolta pöllitty

...minulle se oli kaikkien aikojen lovemost-kangaskassi, koska siinä on hain kuva*. Kunnes menetin sen.

Nyt kelpaa mösjöön roudata vaimon lainaamia kirjoja takaisin lainastoon!

Kassin hantaakit olivat niin rispaantuneet, ettei sillä enää uskaltanut kuskata maitoa kaupasta tai punaviiniä Alkosta. Miehen näkemys oli, että sen korjaa aivan kädenkäänteessä.

Aivan. Eilen, keuhkoputkentulehdusdiagnoosin saatuani ja siis syyntakeettomassa tilassa, taivuin koiranpentukatseen alla ja aloin "kädenkäänteessä tapahtuviin" korjausoperaatioihin. Näin se käy:

1. Ratko vanhat kahvat irti
2. Etsi kassi, josta aiot uudelleenkäyttää hihnat haikassia varten ja leikkaa ne IRTI (sori vaan, Kirkkonummen kirjaston kassi) (PS. Tässä vaiheessa helpottaa kovasti jos uusiokäyttöhihnat ovat pidemmät kuin aiemmat. Lyhentäminen helppoa, pidentäminen vaikeaa.)
3. Mittaa, sovita ja asettele hihnoja paikalleen
4. Kiinnitä hihnat nuppineuloilla
5. Havaitse, että hantaakit yleensä laitetaan toisin päin
6. Kiinnitä hihnat uudestaan nuppineuloilla
7. Roudaa ompelukone keittiön pöydälle (puhalla hieman pölyjä pois)
8. Paikallista ja siirrä muut ompelutarvikkeet keittiön pöydälle
9. Puolaa alalanka (ohjeen avulla)
10. Pujota alalanka ja ylälanka (ks. edellinen kohta)
11. Ompele ensimmäisen hihnan ensimmäinen pää, hi-taas-ti, hi-taas-ti
12. Ompele ensimmäisen hihnan toinen pää, hi-taas-ti, hi-taas-ti
13. Havaitse ommelleesi juuri ensimmäisen hihnan keskiosan kassiin kiinni
14. Ratko
15. Ota ompelukoneen kaasupoljin pois lapselta
16. Ompele toisen hihnan ensimmäinen pää, hi-taas-ti
17. Ota nuppineulat pois lapselta (voiko kasvupyrähdyksen suorittaa vartissa? Ei se vielä äsken tuohon yltänyt)
18. Kyllästy hitaasti ompeluun ja surauta viimeisen hihnan viimeinen pää vauhdilla valmiiksi (ei ratkottavaa jee!)
19. Uhkaile aviomiestä: tätä kassia on syytä käyttää maailman tappiin tai kunnes siitä on jäljellä enää kaksi lankaa ristissä, vaikka millainen Queens of the Stone Age -kassi kävelisi vastaan, tai muuten
20. Toivo, ettei mies huomaa, että uhkaus on epäspesifi eikä sisällä mitään oikeasti uhkaavia elementtejä.

Mies kävi jossain tunnin kohdalla pahoittelemassa: ei ollut oikein tajunnut, miten kauan korjausoperaatio kestää.

* Hait on ylisiistejä. Sanottakoon, että Suomen Huippis -kisassa suosikkilistani häntäpäähän putosi se mimmi, joka inhosi haikaloja. Sitten se ponkaisi monta sijaa takaisin ylöspäin, koska inhonsa vuoksi ei halunnut haita syödä. 

Hetkellisestä vapaudesta huumaantuneet vanhemmat

...rynnistivät hyvin suunnitelmallisesti leffaan. Leffakäynnin impulssi on yleensä aina sama: sarjaliput (jotka ostettaessa tuntuvat kerrassaan erinomaiselta investoinnilta) ovat menossa vanhaksi tuotapikaa.

Vaihtoehtoja oli kaksi: uusi Batman (2h 45min - arvoisa ohjaaja, jonka henkilöllisyys on minulle epäselvä: älä nyt viitsi) ja Moonrise Kingdom (1h 30 min). Jälkimmäinen voitti, eikä vain pituutensa vuoksi. Mies halusi nähdä Moonrise Kingdomin, koska se on Wes Andersonin leffa, ja minä halusin nähdä Moonrise Kingdomin, koska julisteessa on kettuterrieri (karkeakarvainen).

Leffa oli oikein mainio: uusi ja tutunoloinen yhtäaikaa*. Enimmäkseen ilahduttava ja välillä ääneennaurattava. Pakko on silti sanoa, että jos Moonrise Kingdomin menee katsomaan ensisijaisesti kettuterrierin (vaikka kuinkakin karkeakarvaisen) vuoksi, masentuu ja pettyy ja kokee kiukun tunteita. Jos olette harkinneet moista, suosittelen käymään tiukkasanaisen keskustelun motiiveista itsenne kanssa; kettuterrieriä voi tulla sitten jälkeenpäin ihailemaan vaikka meille.

Kuvan unilta herätetty kettuterrieri ei liity elokuvaan.

Häkellyin hieman siitä, että Maximissa oli iltanäytös täynnä nuoria, jotka käyttivät Steve Zissou -pipoja. (Joku voisi tietenkin sanoa, että he käyttivät Jacques Cousteau -pipoja, mutta minusta näytti, että niitä käytettiin ironisesti.)

Tänään on sitten pitkästä aikaa lapsivapaa perjantai-ilta. Parisuhdeyksikön toimintasuunnitelma on selvä: molemmat rynnistävät muutamalle lasilliselle omien tovereidensa kanssa. Mies kysyi jo muutamaa viikkoa aiemmin, että "mitä me sit tehdään kun on se vapaailta" - tyyppi oli ajatellut tiedustella jotain kaveriaan olutseuraksi, mutta oli sitten hätääntynyt, että ehkä meidän pitääkin viettää jotain parisuhdeiltaa. Minä tähän, että eeeeh, olin vähän niinku jo sopinut erään kaverini kanssa menoa, enkö muistanut sanoa.

Vietetään sitä parisuhdeiltaa vaikka joskus keväällä.


* Olen aiemmin nähnyt kaksi Andersonin leffaa: Fantastic Mr. Fox ja Steve Zissoun vedenalainen maailma. Tiedän tämän vain siksi, että aviomieheni muistutti asiasta. Leffaohjaajat ovat yksi niistä jutuista, joihin en käytännössä ikinä kiinnitä mitään huomiota. Muusikkojen henkilökohtainen elämä tuppaa olemaan toinen.

Petrie eli kuinka neulomisen lisäksi on myös päätelty

Neuleinnostukseni on ollut viimeiset vuodet pysyväisluontoista (tosi kätevää, kun talossa majailee myös joku vauva): edes tyypillinen kesän hiljainen kvartaali (huhti-kesäkuu) ei ole turhaan keskeyttänyt puikkojen kilinää. Juuri mikään valmistunut tuotos ei kuitenkaan ole päätynyt blogiin asti, sillä:

1. Valokuvaaja-apuri elää sarkasmilla ja
2. Päättelemätön työ ei ole valmis

No, niin tai näin, kesän aikana olen tehnyt kaksi toppia, yhden villatakin, parit junasukat erinäisille lapsille ja yhdet lapaset myöskin erinäisille lapsille. Yhdet tyttären lapaset ja se jo keväällä kesken ollut ... juttu ... odottavat yhä päättely- ja ompelukierroksia, joihin ryhdyn heti kun viitsin eli epäilemättä viimeistään marraskuussa. Tällä vuosikymmenellä.

Eilen saatoin valmiiksi toisen kesätopeista, Knittyn ohjeella tehdyn Petrien. Olin ommellut ensimmäisen sivusauman kasaan luullakseni elokuussa ja ilmoittanut sitten tiukasti puolisolle, että "tämä neuletyö on nyt tässä meidän kirjahyllyssä koska ompelen sen toisen puolen huomenna."

Petrieen sain inspiraation Kerän blogista tai Facebook-sivuilta ja langat Kerän kaupan puolelta. Debbie Blissin Amalfia en kyllä suosittele kellekään, yhdessä kerässä oli kuusi tai seitsemän langan katkoskohtaa, mikä suomeksi tarkoittaa kahtatoista tai neljäätoista pääteltävää lankaa lisää. Lanka on myös ehkä himpun verran paksumpaa kuin oikeasti tykkäisin...

Tässä bloggaaja on lähdössä töihin syyssäihin soveltuvassa hihattomassa topissaan. Kun äiti keskittyi olennaisuuksiin, kiskoi lapsi kenkiä kaapista. Olennaista sekin.

...mutta topista tuli silti tosi tosi kiva - siitäkin huolimatta, että se on pinkki hetkenä, jona olen taas kohdannut sisäisen goottini. Ohje oli myös oikein hauska; tarpeeksi simppeli, jotta neulominen onnistui useamman viinilasillisenkin jälkeen kirjabloggaritapaamisella, mutta kiinnostava. Ja tuo lanka nyt vaan oli tuollaista, ei ole viinin syytä jos olette joitakin epätasaisuuksia näkevinänne. Tai neulojan. Niin.

Keräkin on muuten ihan tosi tosi kiva; siitä joskus lisää. Suunnitelmissa on suunnata nokka kohti Tamperetta pikimmiten (yritän olla ajattelematta suunnitelman järjettömyyttä junalippujen nykyhinnoilla laalaalaa.)

Skyrim ja mokkapala

Työtoveri mietti, josko 15-vuotiaalle kummipojalle voisi ostaa lahjaksi Skyrimin. On kuulemma kaikkien teinipoikien unelmapeli. Kiusallisesti se on kuitenkin käsittääkseni K-18 -peli, koska siinä joutuu jännän äärelle ihan tosissaan. Äskenkinkö eräs aviomies sitä pelasi, kävi esim. näin:

"Kato, tässä mun vampyyriliskoruhtinashahmo louhii savea kun tuollainen mahtava vampyyri tuijottaa vieressä. Että voin rakentaa talon."

Myönsin, että näyttääpä tosiaan kovasti niiltä katutöiltä, joita esimerkiksi duunipaikan lähellä on suoritettu: yksi kaivaa ja muut tuijottavat. Muutoin en ollut kovin imponoitu. Taloon ei ollut suunnitteilla esimerkiksi kodinhoitohuonetta, jossa joku orjuutettu maahinen pesee pyykkiä, eikä kumpikaan verenimijöistä palanut tai kimaltanut kalpeassa Skyrimin auringossa.

Vaan kohta alkoi kiinnostaa: taloon oli rakennettu kirjastosiipi. Ooh! Kirjoja siellä ei vielä ollut, kun ei ollut hyllyjäkään.

"Pitäiskö sun käydä sahaamassa vähän puuta, että voit rakentaa hyllyjä?"
"Eeeei tarvii. Mä ostan puuta örkiltä!"

Wouldn't you know it.

Mutta on täällä muutakin tehty. Perjantaina keitin mösjöölle pikakahvia kofeiinipäänsäryn kostoon; mies huomautti juoman maistuvan ihan mokkapaloilta. Mokkapaloilta!

Meillä ei koskaan tehty kotona mokkapaloja kun olin pieni. Tämä epäkohta muutoin varsin onnellisessa lapsuudessani on saanut minut täysin avuttomaksi mokkapalojen edessä: sellainen on aina saatava jos jossain on tarjolla. Mieluiten kaksi. Masennun hieman ja mietin elämän kurjuutta, jos käy ilmi, että tarjolla olevat mokkapalat ovat jonkinlainen terveysversio. Pääsyy käydä minkäänlaisissa pihakirpputoritapahtumissa tahi myyjäiskarkeloissa on mahdollisuus saalistaa mokkapala.

Tämä tässä on mokkapala!

Mies näytti paatuneelta, mutta heltyi sen verran, että haki seuraavana päivänä mokkapala-ainekset kaupasta ja leipoi pellillisen. Ja laittoi vielä kookoshiutaleita päälle! Parhausviikonloppu. Lapsikin sai murenan ja oppi nopeasti vaatimaan osuuttaan heti, kun mokkapalalautanen kaivetaan jääkaapista. On mukavaa olla noin nopeasti oppivan mukelon äiti, eikä nyt edes mennä siihen, miten mukavaa on olla noin mainioita mokkapaloja leipovan vampyyriliskoruhtinaan vaimo.

Ja nyt siellä talossa on ne kirjahyllytkin, asumiskelpoinen mesta on.

Kosmetiikkaerikoinen

Kävin joskus Suvi Trokee-Daktyylin tontilla kertomassa, etten juuri koskaan missään olosuhteissa vaivaudu huoltamaan naamaani, sillä en usko kosmetiikkatuotteisiin - ja kuin todistaakseni olevani valehtelija, ostin välittömästi syystä tahi toisesta (eli siksi, että kaikkien mielestä näytän koko ajan haudasta nousseelta) Lumenen ... ööö, venatkaa, lunttaan ... Radiant Touch 2 in 1 Detoxifying Mask & Micro Scrub-tuotteen. (Siinä vasta nimi.)

Sitten lähetin Lumenelle palautetta:

Ostin hiljattain Radiant Touch 2 in 1 Detoxifying Mask & Micro Scrub-tuotteenne. Nyt, toisella käyttökerralla, avasin korkin ja puristin tuubia saadakseni hieman kuorintamönjää. Mönjää tulikin vallan seinän täydeltä, kun purkki aukesi yläsaumastaan ja oksensi sisältönsä ympäri vessaa.
Myönnän, että vessan seinä on nyt vallan hehkuva, mutta olen silti tyytymätön. Ehdin käyttää tuotetta kahdesti, ja suurin osa siitä piti siis huuhtoa seiniltä lavuaariin. Purkkiin jäi hieman mönjää, mutta koska purkkia ei saa millään kiinni, se kuivunee sinne alta aikayksikön.
Toivon jonkinlaista hyvitystä. Kertokaa ihmeessä, jos toivotte, että postitan onnettoman tuubin tutkittavaksi (ja jos näin, haluatteko sen jäljelläolevine sisältöineen.)

Arvatkaa, oliko viimeinen kohta ns. vitsi? Arvatkaa, oliko se Lumenen mielestä business as usual? Kyllä ja kyllä. Siellä ihan oikeasti vaadittiin, että lähetän putelin tuotetutkimuslabraan.

Mies siivosi äskettäin tuubin roskikseen, koska en tietenkään saanut aikaiseksi lähettää sitä mihinkään. Sarkastinen saatekirjekin jäi suunnitteluasteelle. Asiakaskokemus Lumenen kanssa sen sijaan oli niin kuppainen, että a) vaivaan sillä teitäkin ja b) ostan jatkossa jotain epäkotimaista kosmetiikkaa, joka ei vaadi ketään hyppäämään narua reklamointia varten.

Lässytykseksi meni

Piti jorista siitä ja tästä, mutta päätinkin nyt kertoa, että "korvatulehdusta voi varmasti hoitaa myös ilman antibiootteja" -hymistelyni lensivät ikkunasta ulos suunnilleen sillä kellonlyömällä kun terveysneuvontanumeron kehotuksesta yöllä avasin ikkunan, jotta erityisen kuumeinen vauva hieman chillaisi.

Okei, en tuolloin tiennyt, että sillä on korvatulehdus. Koin vain sellaisia järisyttäviä "olen paska äiti, miksen heti ottanut siltä yöpukua pois" -fiiliksiä, joihin sekoittui "voikohan se lähteä yöpuvussa päivystykseen" -pohdintoja ja täysin ravisuttavaa tietoisuutta siitä, miten hemmetin hauras olento vuoden ikäinen vauva vielä on.

Mietin myös unen ja valveen rajamailla, miksi kaikki pitää aina tehdä niin perinpohjaisesti. Kun aikuinen tulee kipeäksi, kuumetta on juuri sen verran, ettei tiedä voiko jäädä kotiin vai pitäisikö ev.lut. -työmoraalin merkeissä zombeilla työpaikalle näyttämään kurjalta ja olemaan tehoton*. Kun vauva tulee kipeäksi, kuumeasteita pitää heti kerätä koko sarja.

Emme lähteneet päivystykseen. Riitti, että ikkuna oli auki ja Panadol käytössä. Aamulla roudasin muksun lääkäriin vaurauden vakuutuksen turvin ihan vain sulkeakseni pois korvatulehdukset sun muut. Terveysneuvontanumerossa, jonne soittelin puoli yötä, oltiin nimittäin ihan varmoja, että tyypillä on joku "vauvarokko", josta en ollut ikinä ennen kuullutkaan, ja jonka nyt alan epäillä olevan fiktiota, jolla vanhemmat pidetään himassa luulotauteineen.

Korvatulehdus sillä kuitenkin oli, mutta onneksi kaikki pyhät periaatteet oli jo haudattu, joten ei kun käsi ojossa reseptiä odottamaan. En nimittäin välttämättä ehdoin tahdoin halua kytätä enää toista yötä, että hengittääkö se. (Helppoa kyttäys tosin oli. Lapsi ei suostunut nukkumaan kuin joogasaleilta tutussa lapsiasanassa pää melko syvällä mun kainalokuopassa. Kylkiluiden liike oli lähietäisyydellä.)

Koska pikkumimmin olo on jo selvästi parempi, minäkin voin velloa piristymisaikeissa ja otan saman tien kovat keinot käyttöön. Sain tovi sitten huipun tunnustuksen sekä Suvilta että Täti-ihmiseltä, ja kuten viisasta onkin, säästin lappuset tosi tarpeeseen.

Sääntöjäkin oli, mutta oikaisen täällä kuten Sivukirjaston puolella, ja ilman minkäänlaisia eteenpäinlaitto-odotuksia ojennan tunnustuksen suoraan (ja suoraan takaisin) tyypeille, jotka tekevät bloggaamisesta kivaa.

Kiitos siis Siina, Annukka (postaa useammin! Kantoliinat ovat sitä varten), Täti-ihminen, Suvi ja Wandabe. Ja onhan teitä tietty muitakin. Ärh.

Genrepalkinto menee Siinalle, joka ei ikinä lässytä, mutta jonka vinkkelistä katsottuna kaikki on ihan yksinkertaisesti parempaa. Jos Siina joskus julkaisee kootut Facebook-statuksensa vuosilta 2009-2012, tai jotain, ostan opuksen itselleni ja kaikille muillekin joululahjaksi, sillä jaettu ilo on moninkertainen ilo ja kerrankin olisi helppo joululahjavuosi. Ihminen välissä -blogi käsittelee enemmän tosin leffa- ja kirja-asioita kuin äiti- ja kotiasioita, mutten anna sen häiritä.

Genrepalkinnon historiasta voi lukea täältä.

* Eli käyttäytymään aika lailla normaalisti. Ette uskoisi, miten usein kuulen "whoa, sä näytät todella väsyneeltä" -kommentteja nykyisin. Kuka muka näyttää kasteenraikkaalta jos ei viitsi nukkua, kysyn vaan.

Kun on tuota vaurautta

...sen voi käyttää välillä muuhunkin kuin oman opintolainansa lyhentelyyn, kirjoihin tai - jopa - kenkiin. Rahat voi lähettää sähköisesti esimerkiksi Blogiäidit ruokkii -keräyslippaaseen Nälkäpäivän tiimoilta. Bongasin kamppiksen Periaatteen naiselta ja osallistuin itsekin reippaasti (enkä "sitten joskus", kuten yleensä.)

Viime aikoina onkin ollut avuton, kädetön ja onneton olo. Lapsi saa rutistuksia luultavasti ihan kotitarpeiksi tai vähän ylikin, kun minä käsittelen esimerkiksi eilisen Hesarin aiheuttamaa ahdistusta halaamalla.

Mietin jo hetken sijaisperhehommaa. Esitin asian miehellekin, joka sanoi viisaasti, ettei siihen hommaan ihan kevyin tiedoin tai perustein ruveta. Ei, ei ruveta - mutta on hyvä muistaa, jos perheen lapsiluku tuntuu joskus liian pieneltä, ettei kaikkia lapsia ehkä tarvitse synnyttää itse. Voisi vaikka tarjota perheen jollekulle, joka ei omassaan voi olla.

Kun vain ei tarvitsisi pelätä sitä, että pieni palautetaan omaan perheeseensä liian aikaisin.

Jäähyväiset lempiharrastukselle

Olen suunnitellut pikku hiljaa lopettavani iäksi yhden lempiharrastuksistani: laihduttamisen. Tai ainakin siitä puhumisen.

Tähän väliin ei ole pakko sanoa kohteliaasti, totuudenmukaisesti tai valheellisesti, ettei sellaiselle varmasti toki ole tarvettakaan. Joskus on ollut, joskus ei, mutta tarpeella ei ole ollut mitään tekemistä sen kanssa, kuinka paljon asiasta olen jaksanut jauhaa, itselleni ja muille. (Olen aika varma, että tietyillä suunnilla, esimerkiksi Lahden lähettyvillä, laulaa enkelikuoro jos tämä sattuu osumaan näytölle. Köh. Heh.)

Kun lapsi on nyt noin vuoden, tilanne on se, että olen päässyt eroon raskauskiloistani ja juoksu on tuonut kroppaan tiettyä jäntevyyttä. Olo on ihan hyvä, ja mikä parasta, viihdyn kropassani nyt aika hyvin - vaikka se toki on erilainen. Jotkut jutut ovat paremmin ja jotkut huonommin ja vaikka aika ja entropia saanevat aikaan sen, että (jo alunperin melkoinen) delta (Δ) minun ja H&M:n bikinimallien välillä kasvaa entisestään tulevina vuosina, en jaksa järin välittää.

Laihduttamisen lopettaminen ei silti tarkoita, ettäkö ruokavalioon ja liikuntaan voisi suhtautua vastedes täydellä välinpitämättömyydellä. Ensinnäkään mua ei ole siunattu kropalla, joka lihomatta voi syödä mitä vain, enkä haluaisi uusia vaatekaappiani jatkuvalla syötöllä. Toisekseen olen varmaan tullut tietoiseksi omasta kuolevaisuudestani uudella tavalla; tulkoon nyt sanottua, etten välttämättä halua kerätä koko elintasosairauksien sarjaa vaikka se ei kropassa näkyisikään.

Haluaisin kovasti, että lapsi oppisi kasvaessaan jonkinlaiseen kohtuuteen sekä ruoan että liikunnan suhteen; valitettavasti en usko "älä tee niin kuin minä teen vaan niin kuin minä sanon" -kasvatusmalliin (johon sinänsä on kyllä kiva sortua), joten ei auta kuin opetella itsekin. Se, mitä pitää opetella, on nimenomaan kohtuus. Minä kun olen ihan ehdottomasti sitä sakkia, joka, tuota, menee helposti hieman liiallisuuksiin.

No, on tässä viime vuosina tapahtunut jotain kasvuakin, luullakseni. Ensinnäkin olen aikuisiällä reippaasti hankkinut mieltymyksen kasviksiin melko lailla samaan tapaan kuin (myöhäisessä) teini-iässä opettelin sitkeästi juomaan kahvia ja alkoholipitoisia juomia hampaat irvessä (ja vielä hieman myöhemmin opettelin katsomaan jalkapalloa.) Toiseksi, olen oppinut tätä kohtuusasiaa hieman: jos jääkaapissa on kookospalloja, kykenen syömään vain yhden päivässä. Toisaalta voin ostaa jääkaappiin kookospalloja siitäkin huolimatta, että niissä on sokeria, sokeria ja sokeria. (Ja sipsihimostani olen päässyt täysin eroon, terveisin Sipsihai -79.)

Epäilen, että eräs taloudessamme asuva tytär alkaa pikku hiljaa ymmärtää enemmän kuin me ehkä tajuammekaan, joten muutoksen aika lienee nyt. Ei enää anaalisia laihdutuskuureja vaan jonkinlainen kokonaisvaltainen ratkaisu - tylsää, hankalaa ja kiusallisen tarpeellista.

Rasitus

Olin perjantaina uuden lempiharrastukseni parissa, sokerirasituskokeessa.

Sanottakoon ihan tähän alkuun, että ei, en ole raskaana. Sitä kun on jo toki muutaman kerran kysytty. Miehen mielestä (ja epäilemättä osa tuttavistani on täsmälleen samaa mieltä) syy on täysin omani; mitäs "retostelen sokerirasituskokeella Facebookissa". Rohkenen olla eri mieltä; kuvittelin useamman ymmärtävän, että sokerirasituskoe ei selvitä lisääntymiseen liittyviä asioita vaan sitä, onko tutkimuksen kohteena olevalla onnettomalla sielulla* a) puhjennut diabetes tai b) kohonnut riski kohdata em. korkean elintason tuotos elämän sokerisella polulla. Raskaus selvitetään pissaamalla tikkuun. (Sitäpaitsi, jos vielä joskus olisin raskaana, en kyllä tiedottaisi siitä kertomalla sokerirasituskokeesta. Raja se on hämyisellä vihjailullakin.)

Perjantaina paita sotkeutui vereen ja muutenkin vitutti. Tänään soitin tuloksia. Ensin neuvolan terkkari sanoi paastoarvon olevan koholla, soita terveyskeskukseen. Vitutti vielä enemmän - jopa niin, että väänsin vähän itkua odotellessani terveyskeskuksen palaavan asiaan. Arvatkaa mitä terveyskeskuksen terkkari sanoi? Niinpä niin. "Ei näissä mitään ihmeellistä ole, ihan normaalit." Sanoi sitten vielä, että voisivathan ne alhaisemmatkin olla, mutta kuitenkin - ei mitään, minkä vuoksi yöunia tulisi menettää.

Sovittiin kyllä puhelinaika, tarkoituksena pohtia sitä, miten asiaa seurataan tulevina vuosina. Olisinpa vain perjantaina tiennyt, miten oikeassa olin, kun kerroin itselleni vitsejä uudesta harrastuksesta. Ei olisi naurattanut sitäkään vähää (ja ne olivat kyllä ihan eeppisen huonoja vitsejä.)

En oikein tiedä, mitä helvettiä tässä edes voisi tehdä. Okei, äitiysloman aikana en varmaan syönyt niin terveellisesti kuin duunissa (salaattipöytä, mon amour) - mutta silti. En syö karkkia sumeilematta tai muutoinkaan juuri välitä makeasta; syön paljon vegeä; en ole makeiden tuontihedelmien ykköskohderyhmää (banaaneja en syö kerrassaan ikinä) ja liikun, no, jos nyt en ihan helvetisti niin aika paljon kuitenkin.

Tekisi mieli lamaantua sängyn alle kunnes joku laajentaa kakkostyypin diabeteksen määritelmää vielä vähän lisää. Tuskin tarvitsee montaakaan vuotta odotella.

* Niiden kahden sokeriliemimukillisen jälkeen kuka tahansa on onneton.