Take one for the team

Kävi näinä päivinä niin, että oli päätetty maalata lapsen huone.

Lapsi oli tätä tarkoitusta varten jätetty mummolaan kotitontuksi. Vanhemmat olivat käyneet rautakaupassa (brrr) ja hoitaneet juoksulenkkinsä alta pois jo edellisenä päivänä. (Tai siis minä olin. Ja tämä on merkittävää, koska olin uudelleenlöytänyt juoksumotivaationi pitkästä tauosta huolimatta.)

Kuten tavallista, huoneen suojaamiseen meni yllättävän pitkä aika. Toinen vanhemmista totesi olevansa juuri sopivan mittainen teippaamaan kattoa keittiöjakkaralla seistessään. Ja kokemus, sehän tuo varmuutta, joten kun viimeistä edeltävä teipinpätkä oli käsillä, em. vanhempi ajatteli, että en tuota varten enää siirrä jakkaraa, vähän tuosta vain kurkotan.

Tavallaan voisi ajatella, että kävi ihan hyvin: kaaduin eteenpäin enkä taaksepäin, ja saatoin saada vähän otetta vastapäisestä seinästä vauhdin hidastamiseksi (en muista enää, se oli ainakin suunnitelmani siinä tajutessani, ettei kaatumista voi enää estää). Lopputulos oli säikähtänyt nainen, ruvella oleva polvi ja kaksi keittiöjakkaran metallipinnan päälle rojahtanutta jalkapöytää. Toinen jalkapöydistä näytti pahalta. Toinen, kuten ehkä arvaatte, näytti hyvältä, mutta tuntui pahalta, vähän kuin jotkut Sauronin kätyreistä. Klenkkaan yhä.

Sen sijaan, että ottaisin uuden vuoden vastaan juoksulenkillä, otankin sen siis vastaan sohvanpohjalla murjottaen, ja toivottavasti myös HCR-kirittäjäni ja lempparijuoksukaverini juoksujuttuja kuunnellen. Bring it on. Tulen kestämään kuin nainen sen, että ensimmäistä puolikastaan juokseva pyyhältää ohitseni kuin maantiekiitäjä. Sitä paitsi terve kateus on motivoivaa.

Lapsen on siis parempi pitää siitä huonestaan. Ja teidän myös. Esittelen sen joskus, jos olen yhtäaikaa päivänvalon aikaan kotona kameran kanssa. Eli ehkä kesälomalla.

Voin alkupaljastuksena kertoa, että:

1. Tikkurilan värikartasta ei löydy sävyä nimeltä "bloginkeltainen".
2. Keskustelu siitä, valitaanko "rentukka" vai "greippi" ei johtanut avioeroon vaan kompromissiin, joka alkaa b-kirjaimella. 
3. Vihaan banaaneja (mutta se b:llä alkava väri on kuitenkin tyytyväisyyttä herättävä.)
4. Pitää vissiin harjoitella piirtämistä, koska mies oli ajatellut, että "me" sitten piirtäisimme liitutauluseinälle jotain kivaa. Voitte tulkita tämän niin, että mies ei todellakaan liitu kädessä hillu keittiöjakkaralla piirtämässä otuksia, jotka tulkintatavasta riippuen ovat kettuja tai kettuterriereitä. Niin minäkin sen tulkitsin.
5. Suloinen yhteisymmärrys vallitsi maalarimestareiden kesken siitä, remontoidaanko koskaan mitään muuta itse. EI.

Turvonneen jalan aiheuttamaan kiukkuun kuuntelen Fidlaria ja muistutan itseäni siitä, että olisi voinut käydä huonostikin.

Idiootit Internetissä

Justine Sacco - josta ette ehkä ole koskaan kuulleetkaan - sai eilen lenkkaria. Kävi ilmi, sinänsä ihan oikein, että korporaation pr-ihmisen hommista ei ole sopivaa twiitata "Going to Africa. Hope I don't get AIDS. Just kidding. I’m white!".

No, sehän oli ihan tyhmä kommentti, eikö? Moisesta on syytäkin saada palautetta. Ja palautettahan tuli, koska Sacco istui twiittinsä jälkeen 12 tuntia mannertenvälisellä lennolla vailla nettiyhteyttä samalla, kun Twitter räjähti. Palautetta tuli ilmeisesti jopa Saccon Instagram-tilille, jälkikasvua solvaavien kommenttien muodossa.

Välillä nettikiukku tuntuu ihan hirveältä. Mokista rangaistaan ihan suhteettomasti. En viittaa nyt Saccon irtisanomiseen, jolle varmasti oli ainakin tässä kontekstissa aihetta (joskaan en ole ihan varma, pidetäänkö esimerkiksi työntekijän typeryyttä täkäläsittäin vankkana irtisanomisperusteena).

Tarkoitan sitä vihan aaltoa, jonka oikeamieliset kuluttajat tai kansalaiset äkkiä masinoivat liikkelle. Sen alle jää milloin mikäkin suuryritys, pienyritys tai yksilö.

Ja usein, kuten Sacconkin tapauksessa , syystä. Mutta seuraukset tuntuvat lähes poikkeuksetta suhteettomilta varsinaiseen tekoon nähden, enkä voi oikein olla välttymättä sellaiselta ikävältä tunteelta, että rinnassa roihuava oikeutuksen tunne ei voi pyhittää aivan mitä tahansa.

Jälkeenpäin on kuitenkin paska fiilis.

EDIT. Lisäsin unohtuneen linkin - en itse käynyt katsomassa Saccon Instagrameja.

What's he got in his great big bag for me?

Nyt ehkä tiedättekin, mitä mulla on teille.

Takuuvarma joulun tunnelmapala löytyy jo lähes unholaan jääneeltä klassikkolevyltä, kliketi-klik.

Tässä svengatessa ei haittaa pieni joulunalushajamielisyys. Ei se, että penaali löytyi jääkaapista eikä se, että paita oli työpäivän ajan väärin päin yllä.

(Musiikkimaustani kertonee muuten varmaan kaiken tarpeellisen se, että tää taisi olla 12-vuotiaanakin minusta mitä parhain biisi.)

Lapsen vaatetuksesta vielä

En ole päässyt itseni kanssa vieläkään ymmärrykseen siitä, onko järkevämpää ostaa halpoja vai kalliita lastenvaatteita.

Päättelyketjut menevät seuraavasti:

Halpaa, koska on ihan dorkaa maksaa itsensä kipeäksi vaatteesta, jonka käyttöikä lasketaan kuukausissa ja jonka jälleenmyyntiarvo on, kuten todettua, imaginäärinen.
Kallista, koska on fiksua ostaa vaatteita, joista kovasti pitää ja jotka saa sitten myytyä eteenpäin hulppealla voitolla. Tai, öö, jotain.

Haluaisin kuvitella, että päättelyketjuihin vaikuttaisi enimmäkseen se, onko lapsen vaatteet ommellut joku toinen lapsi vai ei, mutten hetkeäkään usko, etteivätkö MiniRodinit tulisi sieltä ihan samoista tehtaista kuin H&M:nkin tekstiilit, GOTS-standardit ja auditoinnit tai ei.

(Sitä on halutessaan aika sokea vaateteollisuuden toiminnalle. Minä jossain vaiheessa pitkään kuvittelin, että eräs nuorisoilaisille suunnattu kotimainen särmempi vaatemerkki myös tuottaisi vaatteensa jossain kotomaan tuntuvilla. Kunnes sitten näin kuvan merkin kevätvaatemallistosta rahtilaivassa matkalla kohti Suomea. Niinpä tietysti. Eihän täällä juuri mitään enää valmisteta.)

Nukenvaatteiden käyttöikä on hyvä, raaskii ostaa kalliimpaakin. 

Nyt kun tulin ajatelleeksi, että lapsi voisi ilahtua muutamasta mekosta (keikisteltyään joulujuhlamekossaan onnellisena koko päiväkotipäivän), kohtasin siis ongelman.

Ongelmaan ei liittynyt vain se, onko fiksumpaa ostaa halpaa vai kallista vaan myös se, että joka paikka oli täynnä röyhelöisiä polyesterista tehtyjä juhlamekkoja. Ja minä kun halusin pitkähihaisia ja järkeviä trikoomekkoja! Sellaisia, joiden osalta minimoidaan muiden tarvittavien vaatteiden määrä.

Olen ajoittain valmis näkemään paljonkin vaivaa päästäkseni mahdollisimman helpolla, mutta käytetyn fyrkkaosuuden pitäisi silti olla jotenkin järkevässä suhteessa käyttöikään. Nyt alkoi kuitenkin puskea otsalle kylmä hiki. Tutkin jo designtrikoopuoteja hinnoista kauhistuneena. Ja vähän ehkä mielikuvistakin järkyttyneenä - viimeksi minä nyt siihen sakkiin haluan kuulua, joka hamstraa lapselle kaikki lempikuosinsa.

Jos siis olisin ostanut - esimerkiksi - jonkun MiniRodinin trikoomekkoisen, hintaa viiskymppiä, olisin joutunut sekä irroittamaan vaatteesta kaikki tuotemerkit että värjäämään sen mustaksi. Muuten olisi hävettänyt liikaa.

Vaan sitten jos voisi olla varma siitä, että sen viidenkympin mekon tekijä on työstään kunnon liksan saanut ja kouluun päässyt ja asianmukaisesti tullut rokotetuksi, noin niinku esimerkiksi, ehkä se sitten ei olisi liian kallis.

Ehkä ja ehkä. 50 euroa on silti kaksivuotiaan mekosta tosi monta rahaa. Valitsin sen kolmannen ruotsalaisen puljun.

Koira ja lapsi, vol. III

Hiljattain katselin, kuinka lapsemme haki koiran paikalle. Olihan koiran sentään määrä olla kuualuksemme (née sohva) kapteeni. Miten alukseenkutsu tapahtui? No tietenkin niin, että lapsi kiskoi vastahakoista koiraa kohti olohuonetta hännästä.

Koira jotain öngersi, millä tarkoitan lieviä protestiääniä. Omat protestiääneni olivat kantavampia.

Ja tässä lieneekin koko kuva siitä, miten leikki-ikäinen muksu ja perheen koira ovat keskenään tulleet toimeen. Koira antaa paljon anteeksi, jos kohta on onneksi todettava, että lapsi on (ainakin toistaiseksi) jättänyt sikseen koiralla ratsastamisen ja näin ollen koiran anteeksiantovoimiksi riittävät Teräsmiehen kyvyt.

Kaiken kaikkiaan tämä koira-ja-lapsi -homma on mennyt niin paljon paremmin kuin kuvittelin silloin kun kuudennella kuulla paksuna ollessani itkin kokonaisen jne jne, kyllä te tämän olette kuulleet. Raskainta koko aikana onkin yllättäen ollut koiran verrattain huono terveydentila - vaikka allergiat ovat hieman helpottaneet, nuljut vatsavaivat ovat olleet kiusanamme etenkin alkusyksystä.

Tässä Jakke Jäyhä odottaa toiveikkaana aamiaistaan.

Tunnustan teille, kaikki kahdeksan lukijaani, että tuolloin alkusyksystä ajattelin vatsavaivojen johtuvan pitkälle edenneestä vatsasyövästä. Kohta jättää koirasta aika, ajattelin, ja sitten minä suren kovasti, mutta arki helpottuu hirmeästi. Toisaalta lapselle tuskin jää tästä pysyvän tuskaisia muistikuvia. Voitto.

No, eivät ne vatsavaivat varmaan johtuneet pitkälle edenneestä vatsasyövästä. Luultavasti ne johtuivat jostakin koirien noroviruksen vastineesta. En ole vieläkään aivan lakannut pidättämästä hengitystäni yöllisten herätysten suhteen (kiusallista, sillä yläkerran nartulla on juoksut ja koiramme hormonipistos on lakannut vaikuttamasta), mutta tästä huolimatta olen sallinut itseni vajota koiranomistajan utopiaan.

(Voitto.)

Kyllä te tiedätte. Ja jos ette, minä kerron: uskollinen hurtta nukkuu jaloissani. (Jalkani puutuvat. Vaihdan asentoa, mutta jaloilleni ei ole muualla tilaa. Annan siis puutua vain, sillä lämmin karvahanuri on valinnut juuri minun jalkani lepopaikakseen.) Ja sitten: uskollinen hurtta nukkuu vieressäni sohvalla. (Ja pieraisee. Mutta sen sijaan, että työntäisin sen hittoon siitä, silitän sen päätä mökellettyäni ensin hetken siitä, miten kauhea haju yhtäkkiä valtasi koko huoneen. Kyseessähän on sentään uskollinen hurttani.) Ja vielä tämäkin: uskollinen hurtta, uskollisesti tyttökoirien pissaa nuuhkittuaan, pomppii kotiin kuin hassu pieni kenguru. Eikä siitä ole kertakaikkiaan mitään pahaa sanomista.

Minä pidän kauheasti tuosta koirasta. Ja tuo koira pitää ihan hirveästi ... ruoasta. Ja tytöistä.

Alan epäillä, että suvussani on jossain menneisyydessä tapahtunut sellainen dominoiva mutaatio, että kaipaan yhtä tai kahta omituista karvaista ja parrakasta otusta viereeni. Jätän kotitehtäväksi päätellä, kuka on toinen omituinen ja parrakas. Sillä välin voin kertoa, että yritän Pinterestissä vakuuttaa maailman siitä, että kettuterrieri on paras koira.

Life is merrier with a wire fox terrier.

Note to self

Rakas tulevaisuuden minä,

Kun joku seuraavan kerran tilaa lähipostiisi pyytämättä ja yllätyksenä kotiisi tarkoitetun 22 kg painoisen, hankalanmallisen paketin, sinun ei tarvitse hakea sitä yksin vain siksi, että miehesi ja lapsesi ovat taloyhtiön pikkujoulusaunassa ja "kerrankos sitä" ja "miksi en muka pystyisi" - ellet ole eronnut tai leski.

Jos kuitenkin toiste olet näin ääliö, muista teipata ranteet mustelmien välttämiseksi, ja koita kaikin voimin jälleen osua postiin ihan uuden ei-edes-nimeltä-tutun työtoverisi kanssa, jonka voit sitten pakottaa auttamaan edes siellä virastolaitoksen päässä.

Toisaalta kuitenkin pointsit sisukkuudesta. Kaikki tämä ja potkunyrkkeilyn jälkeen vieläpä.

Silti: helvetin amaootta.

Riehumissopimus

1 Sopijapuolet

Perheen alaikäisten edustusyksikön tilaajajohtaja (jäljempänä Lapsi).
Talouden satunnaistamisosaston päällikkö (jäljempänä Koira).

Lapsen yhteyshenkilönä toimivat talouden huoltoyksikön edustajat (jäljempänä Huoltoyksikön edustajat).

2 Sopimuksen tarkoitus

Tällä sopimuksella sovitaan niistä menettelytavoista, joilla Koira tuottaa riehumispalveluita Lapselle. Riehumispalvelut suoritetaan siten, että Lapsi huitoo sinistä karvaista lelua (jäljempänä Ökökkä) tai vastaavaa riehumisvälinettä Koiran nenän edessä ja juoksee tiehensä. Koira pyrkii nappaamaan Ökökän Lapsen kädestä.

3 Sopimusaika ja riehumisprojektin kesto

Sopimus on voimassa toistaiseksi.

Yksittäinen riehumispalveluna toimitettu instanssi jatkuu, kunnes sopijaosapuolet kyllästyvät siihen tai Huoltoyksikön edustajat kutsutaan paikalle huutamalla "Ei saa Loki ottaa Lapsen kädestä!"

4 Lapsen vastuulla olevia asioita

Lapsen vastuulla on esittää asianmukainen riehumiskutsu vähintään kaksi sekuntia (2 s) ennen riehumisen aloitusta. Kutsu esitetään sovitusti niin, että Lapsi heiluttaa Ökökkää Koiran nenän edessä, juoksee toisaalle ja kutsuu Koiraa paikalle sanoilla "Loki tule TÄNNE!"

Lapsi on myös vastuussa siitä, että riehumishetken välineistö (Ökökkä) on hankittu asianmukaisesti paikalle, esimerkiksi kysymällä "Missä on minun Ökökkä?" Huoltoyksikön edustajilta.

Sopijaosapuolien niin hyväksyessä myös vaihtoehtoiset riehumishetken välineet (esim. Elmeri-pallo, ranskalainen kirahvi tai Koiralta varastettu porsas) käyvät.

5 Koiran vastuulla olevia asioita

Koiran vastuulla on olla onnistumatta pyrkimyksissään riistää Ökökkää Lapsen kädestä. Mikäli Koira kuitenkin onnistuu riistämään Ökökän, on hänen välittömästi jähmetyttävä paikalleen syyllisen näköisenä kunnes Huoltoyksikön edustajat saapuvat paikalle.

6 Riehumisen tarkastaminen ja hyväksyminen

Riehuminen katsotaan asianmukaisella tavalla suoritetuksi joko sopijapuolten kyllästyessä touhuun tai Huoltoyksikön edustajien takavarikoidessa Ökökän.

7 Sopimuskappaleet ja allekirjoitukset

Tämä sopimus on tehty kahtena (2) samasanaisena alkuperäiskappaleena, yksi kummallekin lukutaidottomalle sopijapuolelle.

Helsingissä 06.12.2013

_____________________
Lapsi

_____________________
Koira

Huomioita neulevaatteiden ja -asusteiden suurtuotannosta

Eräs ystäväni kerran ihmetteli, mihin käsityötartunnan saaneet oikein sijoittavat lopputuotoksensa. Että jos sukkaa pukkaa kauhealla vauhdilla, niin mitä niille kaikille tehdään? Yhteen jalkaanhan vain hyvin harvoin laitetaan kahta sukkaa enempää (ja kaksikin vain melkoisessa hätätilanteessa eli kun on erehdytty käymään ulkona.)

Ohessa muutamia käytännön huomioita siitä, mihin neuletöitä oikein menee.

Hukkaamisesta

Lapasten hukkaaminen ei vaadi kummoisiakaan taitoja. Siksi on vähän sääli, että lapasen kutominen on ärsyttävämpää kuin sukan. Todellisen hukkaajamestarin ei tarvitse kuitenkaan tyytyä unohtamaan lapasia julkisiin kulkuneuvoihin. Hän voi myös unohtaa villasukat per asuttu hotelli. Siinä vaiheessa, kun vielä viimeisen kerran tsekataan, että mitään ei jäänyt, kukaan ei ikinä muista katsoa sängyn jalkopäähän peiton alle.

Jos on tullut tehneeksi typerät ja käyttökelvottomat joogasukat, ne voi myös ottaa lomalle mukaan ja "hukata". Nythän jo tietää, minne sukkansa voi uskottavasti unohtaa.

Rikkimenosta

Sukilla on onnellinen taipumus mennä rikki. Jotta ei ole sellaisessa tilanteessa kuin minä taannoin (villasukka ei ollut niinkään sukka kuin villahuitula jalan ympärillä) on hyvä olla sukkia aika paljon varastossa.

Sukat on parasta parsia englanniksi. Silloin sanotaan "darn" samalla kun sukka tiputetaan roskakoriin. Suomeksi homma on työläämpää, tarvitaan lanka ja neula.

Ei tästä tullutkaan ihan täydellinen -tilanteesta

Villapaita, joka on jotenkin vähän venähtänyt tai jostain syystä ei näytä aivan samalta kuin mallikirjassa, lämmittää kuitenkin leikkipuistossa talvella seistessä. Usko pois vain.

Lapsille neulomisesta

Tämä se on kiitollista puuhaa. Kun vihdoin saa työn valmiiksi, se on yleensä jo pieni. Kannattaa suosiolla ostaa langat noin +1 vuoden päähän, ja miettiä tarkasti onko neuleen arvioidulla valmistumishetkellä luvassa kesähellettä vai talvipakkasta.

Pesusta

Villavaatteille kuulemma käy huonosti pesussa. Esitän, että tämä väite on puoliksi urbaania legendaa. Villavaatteille käy todennäköisesti huonosti pesussa vain, jos ne ovat korvaamattomia.

Viime vuonna neulomani huivi alkoi näyttää tänä syksynä hieman nuhjaantuneelta. Ilmeinen ratkaisu on tietenkin tällaisessa tilanteessa ostaa uudet langat ja neuloa toinen kappale. Siinä lankakaupassa arpoessani valkoisen ja turkoosin langan välillä tulin kuitenkin ajatelleeksi, että voisin kokeilla huivin pesua (päädyin siis turkoosiin lankaan.)

Pesu toimi, huivi on kuin uusi. Tämän jälkeen olen paatuneesti pessyt kaikkia mahdollisia neuleasusteitani, yhdet sukat jopa yhdeksässäkympissä. Kokemukseni ovat seuraavat: mikään ei ole mennyt pilalle. Ja, kirosana tähän, mikään, minkä olen toivonut kutistuvan, ei ole kutistunut.

Seuraavaksi aion kokeilla, saanko erääseen hieman venähtäneeseen paitaani ryhtiä pesemällä sen. Sehän ei ole korvaamaton, sillä voin aina tehdä toisen.

Töistä

Töissä konttorissa on aina kylmä. Sinne kannattaa viedä pari villahuivia, ranteenlämmittimet, sukat tai kahdet, pipo, vielä yksi huivi ja ehkä villahousut, jos sellaiset on osannut tehdä.

Lahjaksi neulomisesta

Teoriassa mahdollista mutta käytännössä harjoitan tätä vain hyvin harvoin. Jos teen jotain tosi kivaa (ja miksipä minä nyt mitään rumaa tekisin) haluan tietenkin pitää sen itse. Joulupukki ei sitten lue tätä kappaletta.