Joka ilta, kun lamppu ... ei sammu

Päiväkotiryhmämme hoitajilla on hiha täynnä erilaisia ässiä, joilla lapsen nukutus onnistuu käden käänteessä. Mikään niistä ei vain valitettavasti ole koskaan toiminut meillä.

Tässä tulee ihan mieleen ammatillinen lempihuutoni: konteksti! Konteksti on kaikki kaikessa. Päiväkodin henkilökunnan nukutuskikat toimivat, koska he ovat lapsen hoitajia ja ollaan päiväkodissa. Kotona on ihan turha silitellä tai pidellä paikallaan pieniä jalkoja siinä toivossa että muksu siitä innostuisi nukahtamaan. Hän innostuu vain potkimaan ja käkättämään, ja sitten hetken päästä ollaan kuitenkin tilassa, jossa huudetaan kahdella suulla, pyydetään anteeksi, halataan, sovitaan, ja sitten taas vähän potkitaan ja käkätetään.

Niin.

No joitakin aikoja sitten, kun lapsi edelleen säännönmukaisesti jäi sänkyynsä karjumaan, mikä tuntui hirveältä, keksin ottaa käyttöön miehen päiväuninukutuskonstin ja tarjosin lapselle kirjaa katseltavaksi ennen nukahtamista. Hän hyväksyi kirjan iloisena, jäi sänkyyn tyytyväisenä ja nukahti omia aikojaan vartissa.*

“Äitinsä tytär”, sanoin liikutuksen kyynel silmäkulmassani, ja ajattelin, miten minustakin on mukava lukea ennen nukkumaanmenoa.
“Niin on!” sanoi mies. Hän ajatteli, miten minäkin nukahdan kirja naamani päällä. Vaikka se on kyllä vain sellainen juttu, väärinkäsitystä kaikki tyyni, älkää uskoko.

Tällä menolla on nyt iltanukutukset hoidettu monta viikkoa. Kaikki ovat tyytyväisiä. Ellei erehdytä nukkumaan päiväunia.

On siis myös niin, että vaikka päiväkodissa lapsi vetäisee hieman sikeitä suotavaan kellonaikaan niin, ettei se kummemmin hänen iltauniinsa vaikuta, kotona olemme luopuneet moisesta tavasta, sillä:

1. Lapsi saattaa viikonloppuna herätä vasta yhdeksältä, emmekä ole vielä keksineet, miten hänet saisi nukkumaan ennen kello viittä iltapäivällä (jolloin on tietenkin jo aivan liian myöhäistä).
2. Jos lapsen päiväuninukutukseen** käytetty aika on pidempi kuin päiväuniin käytetty aika, koko homma on minusta turhaa.
3. Mikäli kotipäivänä erehdytään nukkumaan päiväunet, iltauni saapuu lapsen luokse rauhaisasti … klo 23. Ja se nyt vaan ei mitenkään sovi. Etenkään sunnuntaisin, sillä maanantaina on herätys klo 7:15. Mutta ei kyllä oikeastaan lauantaisinkaan, sillä haluaisin katsoa UMK:ni ilman taustahuutoa.

Aluksi olin tietenkin ihan että YHYY, ei päiväunia, missä välissä mä nyt tuijotan rauhassa kattoon luen ahkerasti pääsykokeisiin, mutta sitten tajusin, että on tässä jotain hyvääkin koko hommassa. Päivässä on ihan eri tavalla liikkumavaraa, kun ei tarvitse aikatauluttaa kolmen tunnin kotonaoloa siihen keskivaiheille. Että jos haluttais, voitais antaa lapselle lounaaksi vaikka nakki ja mennä koko sakki iltapäiväpitsalle.

(Eikä nyt pidä huolestua siitä, ettei lapsi saa tarvitsemiaan vitamiineja. Toki antaisimme nakin päälle ketsuppia.)

* Meillä ei siis varsinaisesti oikeasti nukuteta. Se ei vain jotenkin tunnu luontevalta perheyksikössämme. Mutta jos nukutettaisiin, kokeilisin Lydaksen kikkaa, joka vaikuttaa briljantilta.
** Tässä tammikuussa erehdyimme kokeilemaan tällaista päiväuninukutuskonseptia, joka oikeastaan tarkoitti sitä, että toinen vanhemmista yritti torkkua lapsen riekkuessa vieressä. Näistä jäi käteen lähinnä tieto siitä, että lapsi on hyvin kohtelias. Hän kysyy oikein kauniisti "Saisinko mennä pois?"

Nainen hermoromahduksen partaalla

Kun takana on sellainen päivä, että ensin ei saa unta ja sitten nukkuu tunnin verran pommiin, ja sitten töissä haluaisi itkeä kaikkien kaulassa hartiasärkyjään (tiedättehän, jokainen lihassolu tuntuu pieneltä sahalta, joka raastaa tovereitaan) ja sitten jatkaa sitä rataa kotiin asti kunnes kauppareissun jälkeen kruunaa vielä päivänsä sillä, että havaitsee apteekissa takaisin takkiin kiinnittämänsä heijastimen kiinnittyneen myös paitaan, mikä havainto hoidetaan kiskomalla takki yltä ja paita samalla rikki, voi löytää itsensä tilanteesta, jossa kuorii perunoita keittoa varten ja itkee tiskialtaaseen.

Melkoisen marttyyrimutsia!

Mutta sitten voi käydä niinkin, että keiton poristessa liedellä lapsi vaatii, että "mennään parvekkeelle syömään", ja sitten sitä istuu puoli tuntia työpöydän alla kera lapsen, joka lääkärilaukkunsa* lääkepurkista kaivaa mitä lie troppia, jotain näkymätöntä joka tapauksessa, ja syöttää sitä äidilleen. Ja siinä käy hiljalleen ilmi, että se oli stressinpoistolääkettä se.

Tämännäköinen purkki. Jos apteekista etsitte.

Niin että kyllä oli lapsen synnyttäminen paras ideani ikinä, vaikka sille nyt pitääkin tehdä keittoa.

* Ollen lelu, toim. huom.

UMK liveblog osa 3

JES. Lisää uuämkoota. Ei voi olla huono ilta, kun juontaja on puettu goottimerenneidoksi. Pysykää kanavalla, jos tiedätte, mikä teille ei ole hyväksi.

1 VAIN kuusi pääsee jatkoon! Tällä varmistetaan megarundi ensi viikoksikin. En voi uskoa, että lupasin ottaa koiran iltalenkkivuoron sitten joskus 23:50.

2 Ensinnä Madcraft. Näillä on weppisivutkin kaatuneet, koska meitä kaappidiggareita on useampia. Tai sitten kyseessä oli palvelunestohyökkäys. Kohta ne ehkä soittaa muutakin kuin suutaan (joskus tulee mieleen, että mahtaa liveyleisöllä olla tylsää kun joka biisin välissä vartin tauko.)

3 Jotenkin tämä Madcraft on vähän pehmoista. Sympaattista, mutta kyllä saisivat laittaa enemmän punkkia punkkiinsa. SILTI, mä oon tänään pehmoisella tuulella ja pidän näistä jollain kierolla tavalla, ehkä vähän kaapin puolelta vielä, mutta kaapin ovi auki. Sitten kun laittavat vähän lisää vääntöä, tulen kaapista pois.

4 Hugga ja Mama. Onko Mama ottanut onkeensa ja laittanut sukkapuikot päähänsä? Kohta se nähdään!

5 Pidän näistä enemmän kuin viimeksi. En kyllä tarkalleen muista, kuinka paljon viimeksi pidin, mutta pidin kuitenkin. Näitä voisin kuunnella vaikka levyllisen. Ja mennä sitten kuuntelemaan vielä johonkin klubille, mutta kuitenkin sellaiselle, että on tuoli, millä istua, en millään jaksa seistä koko keikkaa.

6 Hra Punainen puku nyt. Aion kutimoida. Hereillä pitää pysyä.

7 Anteeksi, arvon semifinalisti. En koe olevani kykenevä arvioimaan biisiäsi, sillä se ei yhtään millään tasolla ole musiikkia, josta saisin jonkinlaisen otteen. Varmaan kiva, jos tykkää. (No nyt kilpailija sanoi, että on kovasti pyrkinyt siihen, ettei esitys olisi liian laskelmoiva. Tuntuu oksymoronilta.)

8 Nyt tiedän miksi diggaan tästä Jasmin Michaelasta. Hän muistuttaa joistakin kuvakulmista kevyesti tummahiuksista Buffy Summersia. Jos et tiedä, kuka on Buffy Summers, häpeä.

9 Viime kerran catsuit oli parempi kuin tämänviikkoinen punainen pitsimekko. Eimulmuuta. Tai ehkä sen verran, että tavallaan olis hauskaa, jos Viisuihin lähtis suomenkielinen lattari. Se olisi jotenkin järjettömän soveliasta.

10 Dennis Fagerström on lähtenyt Mikkolan linjoille ja ilmoittaa tuovansa enemmän aitoutta lavalle. Sitä varmaan kaupataan jossain Hakaniemen kauppahallin puodissa. Tai sitten se tarkoittaa näissä ympyröissä, että otetaan takki pois. Senkin tekivät sekä Mikkola että Fagerström. Jälkimmäinen kirvoitti miehessä kysymyksen siitä, miksi kukaan laittaisi henkselit noin. Minä ajattelen, että se on joku frakkihomma.

11 Itse biisiin pätee sama kuin Mikkolan viisuun. Ei mulle.

12 Miau kävelee trendikkäästi Suvilahdessa haastattelupätkässään. Vähän olisivat voineet rikkoa odotuksia ja hengata vaikka jossain koirapuistossa.

13 Matkiapina minä olin iloinen siitä, että Aija Puurtinenkin sanoi pitävänsä Miausta. Minäkin! Minäkin! Rehellisyyden nimissä on kyllä pakko sanoa, että epäilen, ettei tämä oikeesti voi olla kovin modernia, uugeeta tai erilaista, koska minä ymmärrän sen, mutta. Näissä on pirun paljon enemmän punkkia kuin vaikka siinä Madcraftissa.

14 Sitten Mikko Pohjola, joka tässä haastattelussa näyttää kovin kalpealta. Saakohan hän tarpeeksi rautaa?

15 En kuullut biisiä, oli äitihommia. Lapsella on nukahtamisvaikeuksia, hän on huolissaan möröstä. Lupasin, että äiti puree kaikkia paikalle yrittäviä mörköjä hännästä. Mutta Mikko Pohjolan biisin missasin. Miehen mukaan se oli samanlainen kuin ennenkin.

16 Pitää käydä jääkaapilla.

17 Takaisin. Ja EI HERRA JUMALA MITÄ TOLLA ON PÄÄLLÄ! Riemastuttavaa. Clarissa luuli tulleensa seksimessuille, mutta joutuikin vahingossa UMK:n lavalle. Vanilla Ice tuossa takana ei paranna biisin tasoa. Itse biisi on sitten sellaista "ai, naapurissa on bileet" -jumputusta. Siitä kuulee juuri tarpeeksi toivoakseen, ettei ikinä tarvitsisi kuulla enempää.

18 Kilpailukappaleet on nyt kuultu, mutta yllärikilpailija Wirtasella ei ole näissä kisoissa mitään jakoa. Tsori.

19 Finaalissa:

Mikko Pohjola (hyväksyttävää)
Miau (JES!)
Madcraft (hyväksyttävää sekin)
Hukka ja mama (JES!)
Lauri Mikkola (jaha)
Clarissa feat Vanilla Ice (no voi nyt saatana jne.)

20 Tässä tulee käymään sillä tavalla, että parhaan biisin teki Softengine, mutta skaboihin lähtee Hanna Sky. Minä puolestani uskottelen itselleni, että kiinnostuksella seuraan Softenginen, Miaun ja Hukan ja Maman uraa. Ensi vuonna huomaan, etten seurannut.

Ensi viikkoon!

Liikkumisesta, liikuttumisesta

Liikkumisen sijaan harrastan nykyään vain liikuttumista.

(Liikkumispäivityksenkin haluan antaa, vaikka se menee narinakategoriaan. Kävin viikko sitten lenkillä, jalka kipeytyi, mieli synkkeni.)

Liikuttumista voi onneksi harrastaa kipeän jalankin kanssa. Onneksi ja onneksi. Alan kyllästyä olemaan tällainen nyyhky. Töissä pitää olla varovainen sen suhteen, minkä uutisartikkelin avaa (niin niin, mutta kyllä niitä voi availla, se on benchmarkkaamista näissä minun hommissani, hyvä syy on) ettei sitten tarvitse seuraavalle kysyjälle antaa vastauksia kyynelsilmin.

Kuvan tulppaanit eivät liity tapaukseen.

Radiotakin meillä avokonttorissa soitetaan. Liikuttavat kappaleet saavat sermini suojissa niiskutusääniä aikaan. Ajattelin toiveikkaasti, että ehkä kaikki luulevat niiden kuuluvan biiseihin. Tuskin luulevat. Onneksi Radio Novan (@%!#) biisilistaa voi paeta omien soittolistojen maailmaan, mutta sitten tietenkin itse valitut liikuttavat biisit aiheuttavat niiskutusta eikä kukaan sermin toisella puolella ymmärrä alkuunkaan, miksi.

Kotona ei olisi onneksi muuten niin väliä, paitsi että välillä mietin sitäkin, pitääkö lapsi vähän outona, kun äiti säännöllisesti alkaa itkeä Pikku Kakkosen mainion Musarullaa-ohjelman tosi haikealle loppubiisille "Jos sun lysti on".

En tiedä, mistä tämä tällainen. On jatkunut jo pidempään. Ennen joulua ajattelin, että josko olen ylläripaksuna, mutta en ollut, minkä tässä nyt mainitsen, ettei kukaan vain kuvittelisi. Ehkä syy on siinä, että jos ei liiku, liikuttuu. Tai ehkä liikutus johtuukin siitä, että olen siirtynyt nukkumaan joka toinen yö vain, joka toisena heräilen tiiviisti säpsähdellen.

Kaikki tämä on johtanut siihen, että tämä tammikuu, jolle olin jo melkein antanut anteeksi sen, että se on tammikuu, tympäisee minua kuitenkin. Samalla toivon, ettei aika yhtään kuluisi, koska jokainen mennyt päivä tarkoittaa, että olemme lähempänä HCR:ia, johon en voi treenata, ja toisaalta sitä, että lapsi kasvaa, mikä on kauhean haikeaa ja tunnelatautunutta ja anteeksi pitää käydä tuolla nyt vähän itkemässä.

UMK liveblog osa 2

Jotenkin tämä elämä tuntuu nyt raskaalta hetkellisesti, mutta josko tämä piristäisi. Minua. Teitä tuskin.

1 Kysyin "Onks TOI Redrama". Mies otti sormuksen pois.

2 Eka bändi on Makea. Ja nyt kun näen tämän laulajan, muistan, että ei ollut mun biisi. Mutta katsotaan esitys.

3 Biisi tuntuu jotenkin vanhanaikaiselta. Vähän kuin nostalgia. Ja laulajan hame. Minulla on ihan erityinen suhde tuontyyppisiin kolttuihin. Kielteinen, erityinen suhde.

En äänestä näitä. En kyllä äänestä ketään muutakaan, mutta näitä en äänestä eri tavalla.

4 Tuomareista sen verran, että kumpi on pahempi, Saarisen camopaita vai Redraman nahkainen? Minä en tiedä! Wirtaselle sen sijaan plussaa kirjoneuleesta. Aija Puurtinen <3 (Piti vain sanoa.)

5 Nyt kuulemma rintakarvoja.

6 Hautajaismeininkiä välttämään lähtenyt Lauri Mikkola lainasi joulupukin rippipukua ja onnistui tavoitteessaan. Ainakin visuaalisesti.

En vielä tiedä, mitä tykkään tällaisesta mies ja rintakarvat -laulannasta. Ehkä lainaan nuoruuteni lempikirjailijaa ja sanon, että "enimmäkseen harmiton".

7 Clarissa feat. Josh Standing saa mun sympatiat tuolla tanssihöpinällä. Valitettavasti laulajan mekko nollaa tilanteen saman tien.

Mutta. Koko biisi kuulostaa vähän hidastetulta - kuin muinaiset C-kasetit kun patterit olivat lopussa. Ei tää nyt ehkä muutenkaan lämmittäisi, tulee ikävästi mieleen ne ysärinostalgiaa tihkuvat radio-ohjelmat, joita tulee YleX:ltä KOKO AJAN. Ai niin, ja Euroviisut, tosiaan.

8 Oliko viime vuonna jotenkin kovempi taso, vai kuvittelenko vain?

9 No nyt joku Oulusta. Pakko olla hyvä. Olisipa ees tää hyvä.

10 Tämä Mikko Pohjola on oikein hyväksyttävä. Tähän asti paras. Mies esitti huomionsa siitä, mitä se kertoo lähetyksen yleisestä tasosta, mutta pyh. Minä diggaan tuosta pienimuotoisuudesta ja eleettömyydestä.

11 T. Saarinen, et ole radiossa. Vähemmän tarinaa.

12 Madcraft. Alkuun olin että jee, kun tykkään tällaisesta periaatteessa, mutta nyt kun katson tätä, tuli sellainen olo, että ehkä menen kaappiin istumaan ja häpeämään kunnes kasvan musiikkimaultani aikuiseksi.

Tää vaatis enemmän promilleja kuin on mahdollista tai suotavaa näin äiti-ihmisenä.

13 Euroviisuvintageasu. Hanna Skyn pitäis saada joku pistesakko tämän termin lanseerauksesta.

14 Tanssija hyvä, mekko paha. Tosi paha.

15 Mies lukee Internettiä vieressä ja käkättää. En voi keskittyä.

16 Tässä on jotain ihan kivaa, mutta ne väliosat on puuduttavan pitkät. Eikä toi sinänsä oikein hyvä tanssija istu esitykseen sen paremmin kuin tanssiva karhu istuisi.

17 Väliaika. Punaviiniä ja mitä nyt jääkaapista löytyy. Ja jos maailmassa on mitään oikeutta, tänään tiputetaan ainakin neljä.

18 Poikkeuksellisen piinaavaa antaa pisteitä, sanoi Saarinen. KOSKA KAIKILLE EI VOI ANTAA YHTÄ PISTETTÄ.

19 Ai mutta onhan Mikko Pohjola.

20 Artistivieraana Musta barbaari. Henkilökohtaisesti olisin ottanut Toisen kadunpojan, mutta ehkä häntä säästellään finaaliin.

21 Mikko Pohjola jatkoon, mutta näemmä semifinaalin kautta. Jes.

Suoraan finaaliin menee Hanna Sky ja kotiin Makea. Munsta kotimatkalippu olisi pitänyt ojentaa myös ainakin Clarissa & co:lle, mutta ei ole oikeutta tässä maailmassa.22 Ensi viikolla semifinaali. Ehkä sieltäkin joku lähtee kotiin.

Liveblogistudio kiittää ja kumartaa! Ensi viikkoon!

Parasta illassa

Siinä minä eilen olin, jo lähes unikoomassa sohvalla, kun heräsin epämukavasti siihen, että kuolaan kohta koiran päälle. Ja tulin vilkaisseeksi puhelinta.

Puhelimessa oli viesti Siinalta, joka kertoi hommanneensa kirjastosta Diana Wynne Jonesin Noidan veljen, koska olin pälättänyt jommastakummasta tai molemmista, en muista enää kummasta. Ja sekunnissa olin täysin hereillä, sillä oikeasti, onko mitään parempaa kuin yhtäkkiä päästä keskustelemaan lempikirjailijastaan yhden lempi-ihmisensä kanssa?

Ei ole, ja kysymys oli kaiken lisäksi retorinen.

Muun hyvän päälle Siina huomautti, että Jonesin suomennetut teokset saa nyt edukkaasti kirja-aleesta, ja koska minä muistin, että hyvä äitiys tarkoittaa ennen kaikkea mahdollisuuksien tarjoamista lapselle (tai ainakin muistin sen olevan hyvä tekosyy), ostin ne kaikki. Jotka sai. Tai toivottavasti en aivan kaikkia, että Siinallekin jäi.

Ajattelin, että pidän kirjoja vaatehuoneessa kunnes lapsi oppii lukemaan, ja sitten ripottelen niitä salamyhkäisesti pitkin asuntoa, ja lapsen kysyessä "mistä tämä ilmestyi?" näytän vakuuttavasti siltä, etten tiedä, mistä on kyse. Sitten ajattelin, että ei, kyllä minä luen ne iltasaduksi kaikki.

Sitten ajattelin, että luultavasti voin tehdä molemmat, sillä ensinnäkään hän tuskin muistaa mitään kovin konkreettista nyt kuulemistaan iltasaduista ja toisaalta jos muistaakin, se vain lisää fiilistä siihen mystiseen kaikki-on-nyt-niin-kovin-oikein -tunteeseen, joka Jonesin kirjoista muutenkin hehkuu.

Jipii!

Liinan olympialaiset!

Kohta alkavat taas penkkiurheilijan onnenpäivät, kun olympiakisat pärähtävät käyntiin Venäjän ainoalta subtrooppiselta alueelta.

Fiilikseni ensi kertaa ikinä on ristiriitainen. Yleensä diggaan hirveästi kaikenlaisista suurista urheilujuhlista, joiden tuntu leijuu ilmassa, mutta viime vuosina tajuntaani on pikku hiljaa lipunut ymmärrys siitä, että olympiaorganisaatio on vähän erikoinen setti vanhoja ukkoja ja poikkeuslakeja kilpailevien virvoitusjuomamerkkien kieltämiseksi ja mitä näitä nyt on. Toisella korvalla olen kuullut kaikenlaista hassua.

Tänä vuonna hommassa on lisäbonuksena mainittu Venäjän subtrooppinen alue ja yleisesti … Venäjä. Onko siellä ollenkaan lunta? Kestävätkö suolle rakennnetut kisapaikat (erityistarkkailussa mäkihyppymäki) kisat romahtamatta? Ovatko kaikki paikalliset silmäätekevät ahtaneet hattunsa täyteen lahjusrahaa ja paenneet setelivana perässään Aruballe? Yle esitti tovi sitten häkellyttävän dokkarin Putinin olympialaiset, jonka alussa itketti (se, kun perheitä oli siirretty pakkolunastetuista taloista yhden huoneen asuntoihin) ja lopussa nauratti (se, kuinka kisojen budjetti on vaatimattomasti 25 kertaa Vancouverin kisojen budjetti - lahjussyistä). Vielä nähtävissä Yle Areenassa!

Tämä kaikki on kauhean surullista jotain, sillä olympialaiset ovat kevyesti minkä tahansa vuoden viihdyttävin tapahtuma. Riemu saadaan kaiken lisäksi jaettua yleensä useammalle vuodelle, kun kaiken maailman murheiluruudut alkavat spekuloida kisatapahtumilla hyvissä ajoin. Muistan, kun taannoin Yle roudasi* Tuuli Petäjä-Sirénin Rioon katsastamaan kisapaikat. Brasilian leppeässä tuulessa oli sitten kuvattu puolentoista minuutin pätkä, jossa Petäjä-Sirén vaikutti tosi tyytyväiseltä. Ja oikeasti, kukapa ei olisi ollut, Rion rannoilla. Silloin muistan ensimmäistä kertaa ikinä ajatelleeni, että Ylellä on ehkä vähän liikaa rahaa, mutta silti! Olin tosi viihdyttynyt, koska kevyt moraalinen oikeamielisyys on tosi kiva tunne!**

Ennen-kisoja-lempparini ovat erilaiset lajijohtajat, jotka säännöllisin väliajoin telkkarissa selittävät, että pitäisi saada lisää rahaa, lisää harjoitushalleja ja lisää lahjakkaita junioreita hittoon sieltä jääkiekkoharkoista. Näiden rutinoiden huono puoli on se, etteivät micropopparit ehdi valmistua, kun lajijohtajahaastattelut on leikattu niin tiiviiksi. Ei auta kuin popcornitta huudella telkkarille, että no shit Sherlock. Tällä maalla on väestöpohjaa menestyä vain lajeissa, joita kukaan muu ei tosissaan harrasta. Esim. jääkiekossa, mutta siinäkin ovat kyllä Ruotsi, Kanada ja Venäjä puolitosissaan mukana. Että jos nyt just sun lajille ei riitä lahjakkaita junnuja, niin sellaista se nyt vaan on! Seuraava lajijohtaja kiitos!

-

Kisojen aikana tykkään kaikista eniten dopingjutuista. Olen useita vuosia pohtinut, olisivatko urheilukisat paremmat, jos doping sallittaisiin avoimesti - mutta alan kallistua kuitenkin siihen, että tämä aikuisten joulupukkileikki, jossa kukaan muka ei käytä dopingia ja puhtaasti kaurapuuron*** voimin vain urheillaan on ehkä oikeasti kuitenkin hauskempi. Olennaista silti olisi, että välillä niitä huippujakin jäisi kiinni, koska joulupukkiasioissakin on parasta se, että parta vähän repsottaa ja näyttää pumpuliselta. Toivon, että tänä vuonna joku norjalainen vaikkapa.

Jos kuitenkaan kukaan ei jää kiinni, onneksi muitakin havaintoja kemiallisesti avustetusta harjoittelusta on. Tätä "pitää olla tyhmä jos jää kiinni" -uutista on muuten parissakin mediassa kommentoinut Kari-Pekka Kyrö, jonka julkisesta persoonasta pidän ihan valtavasti. Tämä ei ollut sarkasmia. Pidän tyypeistä, jotka eivät yritä pitää kulisseja pystyssä ja vakuuttaa että kaurapuuro, kaurapuuro. Kyrö on sitä paitsi todella hauska ja jostain syystä myös oikein uskottava. Toivon, että häntä haastatellaan joka paikassa kunhan olympialaiset alkavat.

Äh, unohtakaa se. Oikeastaan toivon, että Kyrö otettaisiin kommentaattoriksi selostamoon. Miten olisi, Yle? Nyt olisi hyvä tilaisuus tehdä jotain kiinnostavaa!

-

Toiseksi parasta antia kisoissa ovat otsa rypyssä käydyt analyysit siitä, miksi Suomi ei taaskaan saanut yhtään mitalia. Miksi kaikki taas romahtivat ja suoriutuivat alle oman tasonsa! MIKSI!! Ihan kuin se olisi jotenkin kauhean merkittävää miltään kantilta. Ei ole. Paitsi ehkä siltä kantilta, että emme osaa käyttää dopingia oikein.

Näissä marinoissa on sekin hyvä puoli, että ne ovat niin laajamittaiset, että ehtii syödä ja valmistaa toisenkin satsin popcorneja.

-

Ja joo, ovathan ne itse kisatapahtumatkin oikein hauskoja. Siitä selostuksen kiihtyneestä sävystä ja lehmänkellojen soinnista ladunvarrella tulee sellainen illuusio, että maailmassa on oikeasti kaikki tosi hyvin.

Enää 20 päivää!

* Oma päätelmäni. Voihan olla, että he olivat kaikki siellä sattumalta lomalla vain.
** Kevyt, koska Petäjä-Sirén vaikuttaa ihan sympaattiselta tyypiltä, joka on ihan iloinen muuallakin kuin Rion rannoilla, niin että jos nyt joku sinne piti viedä niin ihan hyvin juuri hänet.
*** Vaikka en mä sillä, etteikö varmasti kaurapuurokin toimisi. Kai sitä nyt kaurapuuron aiheuttamalla nälkäkiukulla hiihtää vähän kauempaakin maaliin. Tirsk.

Ajatuksia juoksemisen tiimoilta

Kävin juoksemassa! Vihdoin! Se on merkittävää kaikille, sillä viime viikolla juteltiin tällaista:

"Anteeksi kun olen niin kireä ja väsynyt. Miksiköhän olen niin kireä ja väsynyt?"
"Et ole päässyt urheilemaan."
"Ai niin. Se."

Juoksulenkki ei kyllä mennyt ihan niin kuin olin ajatellut. Olin nimittäin ajatellut, että jalkaan ei sattuisi yhtään ja juoksisin 15 km lyhyisen lenkin kuin vuorikauritsa. Tai mitä ne nyt ovat.

Oikeasti jalkaan sattui ihan kauheasti. Alkuun joka askeleella, sitten joka toisella, ja näin edeten sitten lenkin lopussa ei enää juurikaan. Eikä keskivaiheillakaan silloin, kun askelsin epäilemättä terveellisesti jalan ulkosyrjällä. Vahingossa vain kävi niin, ei tarkoituksella. Koska sattui.

No siinä kivun pikku hiljaa lievittyessä ajattelin, että ehkä jalka vain kaipasi kunnon lenkkiä parantuakseen kunnolla. Sitten tulin ajatelleeksi, että toisaalta, ehkä kehoni on vain päättänyt olla tuhlaamatta resursseja kipuviestintään, joka ei eräille puupäille kuitenkaan mene jakeluun.

Kaikkeen tähän ajatteluun nähden tuntuu vähän kummalliselta, että jalka on tuntunut loppupäivän ihan kunnolliselta raajalta.

Nyt en voi olla ajattelematta, että minulla kävi ehkä parempi tuuri kuin tarkalleen ottaen olisin ansainnut.

Ehkä tästä vielä HCR tulee. Tai ehkä tulee visiitti röntgeniin. Ken elää, hän näkee.

Edit. Tarkennan vielä, että 15 kilometrin sijaan juoksin 5,5 km, jotta en maksimoisi tuhoja, mitä voitaneen pitää päivän ainoa todellisena ajatustyönä.

UMK liveblog osa 1

1 Näyttää kyllä superdorkalta, kun juontajat pälättävät, mutta ääntä ei kuulu.

2 Miau viehättää mua. Kuka tahansa, joka lavalla pukeutuu kirjoneuletrikoisiin ansaitsee rakkautta.

Biisin tosin unohdin sittemmin.

3 Ai kamala mitä ihanan Aija Puurtisen hiuksille on tehty. Miksi stylisti vihaa häntä?

4 No joo. Honey beet teki Eagles of Death Metal minua enemmän miellyttävästi.

5 Tuomarit pureutuvat myös musiikkiin. Toisin oli Miaun kanssa. Take it from me: jos kukaan ei sano biisistä mitään, pulassa ollaan.

6 Lili Lambertin ajan pysyin hereillä vain, koska kirjoitin tätä lausetta. Ei minulle. Jotain skeittipunkia seuraavaksi kiitos.

7 Lavalla hiiviskelevä soittajapoika saa kyllä sympatiani.

8 Jollain yleisössä oli kiva pitsipaita.

9 Tomi Saarinen on kyllä aika hyvä tuomari. Ei luikertele sieltä, mistä aita laahaa maata.

10 Klassinen kysymys "Onks TOI Redrama" on hanskattu jo aiemmin. Huoli pois.

11 Voi nää Aijan kommentit on parhaita. Etenkin jos menevät teknisiksi. Mitä eivät nyt menneet.

12 Nyt luen vähän, en jaksa näitä esittelyvideoita.

13 Hukka ja mama. Vaiko Hukka ja Mama? Ei tämäkään ole ihan mun musaa, mutta jotain tosi sympaattista tässä on.

Laulajan hiuslaite paranisi jos kynät korvaisi puikoilla. Viikon vinkki! Ja ihan ilmainen.

14 Levytyssoppari! Hieno homma. Päätin muuten, että se on Hukka ja Mama.

15 Softenginestä on pakko pitää. Koen myös rakkauden aallon UMK-konseptia kohtaan.

Mahtava biisi. Mutta mistä noi puvut?

16 Jasmin Michaela on kyllä TODELLA kaunis. Toivottavasti myös hyvä laulaja. Noi kynnet kyllä pelottaa.

17 Noni silmät kiinni telkkariin.

18 Öm. No nyt en sitten tiedä. Biisi ei puhuttele ainakaan mua. Voihan.

19 Tauko. Kahvia ja pullaa.

20 Taukokeskustelu. Telkkarissa mainittu Arion.

Mies: No eipä ole niistäkään paljon kuulunut.
Vaimo: Niin tai Great Wide Northista. Niisk.
Mies: Ai niin ne. Voittiko ne viimeksi?
Vaimo: Mitä?
Mies: Niin kuka voitti viimeksi?
Vaimo: No Krista Siegfrieds. Höh.
Mies: Mistä muka voi muistaa.

Että kyllä ollaan jännän äärellä ja pysyvän maineen kynnyksellä taas tänäkin vuonna.

21 Koira söi tänään lunta ja loiskii lempeästi vieressä. Halusitte varmasti tietää.

22 Mies marisee, että Softenginen pojat ovat nuoria. Mutta aika hoitaa!

23 Noni. Jos joku juontaja kysyy, mistä karisma on löydetty, kuuluu sanoa, että Krunikassa on yks kauppa.

24 Redrama, minustakin on kamalaa tuottaa pettymyksiä. I feel you.

25 Mun suosikit on Softengine jaaaa ehkä Hukka ja Mama. Mutta ei Softakonetta Viisuihin, ei ei.

26 No niin. Loputtomasti pitkitetty totuuden hetki.

27 Softakone suoraan finaaliin! Hirveällä hinkkauksella on nyt tiputettu Lili Lambert. Oikeesti. Ehkä voisi ihan kaksikin tiputtaa tässä vaiheessa.

Ensi viikkoon! Saan takuulla teidät kaikki kevään mittaan toivomaan, että lopetan bloggauksen pikimmiten!

28 Lopussa kävi ilmi, että alun juontajat oli vaiennettu tarkoituksella. Niin oli huonot jutut.

EDIT. Kiitos Bloggerin mobiilin, piti vähän muotoilla takautuvasti.

Kartalla ollaan. Ja kirpparilla.

Tässä vielä viikko takaperin vakuutin kaikille, että olen menossa kohta myymään Messukeskuksen kirpputorille.

Lähempi tarkastelu osoitti, että kyseessä oli Jäähalli.

Minulla on tavarasta luopumiseen vähän ristiriitainen suhde. Nythän se on trendikästä - aiheen tiimoilta putkahtelee erilaisia blogeja kuin hipstereitä kaupunkifestareiden liepeillä (jos kohta haluan tarkentaa, etten viittaa kenenkään henkilökohtaiseen projektiin sinänsä vaan trendiin yleensä … no nyt valehtelin, viittaan myös henkilökohtaiseen Liinansyyllistysprojektiini) - mutta minusta se on myös vähän liian helppoa. Olen jo jonkin aikaa mietiskellyt, etenkin viedessäni trikoovaatteita johonkin ihan mihin vaan pois mun kaapista, että oikeamielinen rangaistus liiallisesta kuluttamisesta olisi, että sen roinan kanssa pitäisi elää. Ei saisi luopua. Kyllä tulisi mietittyä heräteostoksia tarkemmin, jos vaatekaapin ovi ihan oikeasti ei menisi kiinni.

Mitä se kyllä ei aina menekään, koska jäljellejääneet vaatteet on aseteltu huolellisesti roikkumaan siten, että ne estävät liukuoven liu'un.

Tästä huolimatta aion myydä lastenvaatteita kirpputorilla. Lastenvaatteet ovat kaikilta osin erikoistapaus - niiden ostaminen on hirveää, niistä uloskasvaminen on suotavaa, ja ne on kuitenkin pakko hankkia.

Niin että. Tervetuloa vain kaikki ostamaan kassikaupalla lastenvaatteita huomenna Jäähallin kirppikselle! Olen siellä toverini Vennin kanssa. Hän on idean äiti ja primus motor.

Kiitos, ihana Venni! Jänskättää ja innostaa ihan pöhkönä. En ole koskaan ennen myynyt kirpparilla mitään. Eniten jännittää, että riittävätkö eväät ja toiseksi eniten se, ostaako kukaan mitään.

Tämä oli mainos. Maksan siitä kohta itselleni jollain.

-

Koska olen viime aikoina kärsinyt akuutista tekemisen puutteesta, se oli vitsi, päätin eriyttää kutimointihommat omaan blogiinsa. Se, onko siinä nyt sitten mitään järkeä, on kysymys johon emme tässä sukella. Kutimointi on 98% zeniä ja 2% verran hartiasärkyä, ja koska kaikki hauska on hyväksi vatsalle, pidän blogia, järkeä eli ei.

Kerron tämän teille, koska olen löytänyt täydellisten taaperolapasten reseptin, ja siitä siellä lisää.

Tämän myötä neulehommat jäävät tästä blogista kokonaan. Ensin ajattelin, että ehkä jää tämä blogikin, mutta eipäs jäänyt, koska olen ensteks hyvä puhumaan ja toisteks hyvä puhumaan itsestäni.

Ostoshaasteen 4. kvartaalin raportti

Huonomminkin on mennyt.

Lokakuussa ostin juoksutrikoot, joita en kyllä ihan ihan oikeasti tarvinnut, koska kaapissa oli jo kahdet, että sikäli oli ihan tyhmää.

Joulukuussa ostin housut. Käyttöä on ollut, vaikka oikeasti halusin hameen. (Ainoa kelpuuttamani hame paljastui sovituskopissa sopimattomaksi julkisilla paikoilla käyttöön.)

Jossain välissä kvartaalia ostin myös prätkäsaappaat.

Suunnataan katse hieman taaksepäin. Lähes (mutta valitettavasti ei aivan) kaikki vuoden aikana ostamani on tullut reippaaseen aktiivikäyttöön, mikä on tosi hyvä. Alkuvuodesta kuvittelin jostain syystä, että neonvärit olisivat vihdoin ok. Voivat ne ehkä joissain tapauksissa olla, mutta eivät siten, kun ajattelin. Lisäksi on jäänyt hieman epäselväksi se, miten ostamansa vaatteen laadusta voisi vakuuttua etukäteen. Yksi tänä vuonna hommattu paita on siirtymässä ns. kotipaidaksi, ja yksissä housuissa (3. kvartaalin hankintoja) irvistelee jo taskun sauma.

Kenkähankinnoista osa on hankittu suoraan ajasta ikuisuuteen siirtyneiden yksilöiden korvaamiseksi. Juoksukenkien ikääntyminen oli lähinnä laskennallista (ja kynsikin mustui), mutta jotkin kengät viestivät hyvin selkeästi, että ne olisi syytä päästää tuskistaan: 1) Edelliset prätkäsaappaani imaisivat sukat varpaisiin viiden minuutin kävelyn aikana. 2) Edelliset nahkaiset tennarini olivat rähjäisestä ulkoasustaan huolimatta tehokäytössä koiranulkoilutuskenkinä - eihän niistä tullut edes vesi sisään. Kunnes tuli.

Mitä jatkossa? No sitä jatkossa, että yritän vähentää edelleen. Ja vielä lisää.

Sillä: vilkaisin tässä päivänä muutamana jotain Ylen dokkaria, jossa työntekijöitä pidettiin (itselleni epäselväksi jääneessä maassa, mutta epäilen Bangladeshia, koska sikäläiseen tehdaspaloon viitattiin) vaatetehtaassa 19 h töissä mittaisia työpäiviä. Lepoaikaakin sentään jäi ennen seuraavan duunipäivän alkua hyvinkin viitisen tuntia. Kun vartija lähti tauolle, hän reippaana poikana lukitsi duunarit tehtaaseen. Länsimaisiksi ostajiksi tekeytyneille dokumentaristeille kerrottiin toista totuutta.

Homma rinnastui minusta niin tylysti orjatyöhön, ettei se oikein rohkaissut kuvittelemaan, että ostamalla tarjoan arvokasta duunia kehitysmaiden vähäosaisille. Riistokuluttajuuteni on ehkä systeemiin rakennettu, mutta voin yrittää parhaani mukaan olla noudattamatta minulle kirjoitettua osaa.

Helvetin esikartano

Helvetin esikartano on odotettu - ja päivisin rakastettu - ison tytön sänky.

Se on se, johon päivisin mennään makoilemaan ja ilmoitetaan, että nyt nukutaan ihan rauhassa. Se on se, jota ennen joulua kovasti kaivattiin. Se, josta joulun jälkeen hieman enteellisesti puhelimessa ilmoitettiin, että "minä menen siitä pois."

Okei, ei se enää ole ihan helvetin esikartano. Nyt riittää jo noin vartin vieressä istuskelu, mutta voitte uskoa, että uuden vuoden tienoilla olivat illat kovasti huutoisia - ja, kun ison tytön sängyn ehdottomasti huonoin puoli on se, että sieltä voi kipaista pois, jos nukkuminen, tuo vanhempien mielivallan muodoista kauhein, ei nyt just huvita - myös ramppauksentäyteisiä.

Ne illat olivat tosi ikäviä kaikille. Lapsi rääkyi dramaattisesti, minä harkitsin sydän karrella vaatehuoneeseen piiloutumista ja mies istui aika pitkiä aikoja lapsen huoneessa saaden kuulla, että nyt kelpaisi kyllä vain äiti.

Tilanteen ainoa valoisa puoli oli se, että lapsi on perinyt isänsä unenlahjat, eikä mene heräämään keskellä yötä (ellei joku typerä sänkyyn välttämättä haluttu muovinen lelu kolise lattialle maanjäristyksen tapaan äännellen.)

Vaan tottumus on toinen luonto. Pikku hiljaa on sänky ollut enemmän ja enemmän ok. Sinne on jääty vähemmällä ja vähemmällä huudolla ja vieressä istuskelulla.

Mutta viimeinen niitti taisi tulla eilen: kävimme naapurissa synttäreillä, ja jossain siinä kiivaan kekkeröinnin keskellä lapsi kävi toteamassa, että juuri kaksi vuotta täyttäneellä sankarittarella on myös ison tytön sänky.

Ja avot, eiköhän vain illalla jääty petiin täysin ilman karjuntaa.

(Ja herättiin aamulla kello kuusi, täysin epätyypilliseen aikaan. Selostuksesta, jonka mukaan seinästä tulee mörköjä, päättelin, että painajaisunien aikakausi on korkattu.)

---

Juhlat itsessään olivat muutenkin tosi kivat ja rennot. Kotiin palatessani pohdin, olisiko minustakin pitämään niin hauskat kekkerit muksulle. Rentouteni kohdistuu nimittäin yleensä ihan muihin juttuihin, esimerkiksi siihen, onko meillä siistiä vai ei. Emäntänä olen sen sijaan jonkinlainen musta aukko: niin tiivis stressin keskittymä, että imen kaiken valon ympäristöstä.

Onneksi tässä on kahdeksan kuukautta aikaa stressata ja treenata.

Päivän DIY

Kuten mainittua, lapsen huoneen seinistä yksi maalattiin liitutaulumaalilla.

Maalia jäi tilkka, ja koska se oli jotakuinkin painonsa arvoista kullassa, päätin koristella sillä vielä pari lasitölkkiä.

"Meen tekemään noille tölkeille sapluunat", sanoin miehelle, joka viimeisteli maalausta nurkassa, jossa en voinut auttaa.
"Älä nyt mitään sapluunoita, vapaalla kädellä vaan", sanoi mies.

Koska olen kotifrouva silleen viiskytluvun hengessä, tottelin toki. Ja sitten katselin tovi myöhemmin niitä purkkeja ajatellen, että kyllä oli viimeinen kerta kun miestä näissä diy-hommissa kuuntelen.

Mutta ehkä ne paranisivat, jos niihin kirjoittaisi jotain kivaa? VARMASTI. Ei kun liitutaulutussin hankintaan. Samalla ostin metrisen tonnin washiteippiä, koska mitäpä kaltaiseni ihminen ei washiteipillä tekisi. Tähänastiset ideani sisältävät mm. seuraavia:

• Washiteippirullien käyttö muovilaatikon sisällyksenä
• Washiteippirullien käyttö keittiön yleisilmeen epäjärjestyselementtinä.

NO. Liitutaulutussi tuli. Minä raapustin.

Huomasin muuten, että tuo maali ei aivan optimaalisesti pysy paikallaan pesussa. Efekti oli yllättävä: maali oli irtoamassa siistinä liuskana, vähän kuin ... no, kuin joku washiteipin pala. Esimerkiksi. Mutta kuivuessaan toki taas jämähtää kiinni kuin punkki koiraan.

Ammattijärjestäjien puuhia seuraamalla olen oppinut, että selkeä ja informatiivinen järjestys on avain onneen.

Ei tarvitse myöhemmin sitten ihmetellä.

Fanitukseni koko kuva

Sen jälkeen kun tiemme NKOTB:n kanssa erosivat vuonna viiksi ja takatukka, olen ollut aika huono fanittamaan mitään. Minusta fanihommat ovat useimmiten vähän kiusallisia. Ihmisiähän tässä nyt kai noin yleisesti ollaan, mitä nyt sitten jotkut vain hieman parempia, kiinnostavampia ja lahjakkaampia ihmisiä, mistä heitä voi toki arvostaa, mutta rajansa kaikella.

Kerran melkein fanitin yhtä brittikirjailijaa, mutta sitten löysin hänen bloginsa ja totesin, että hänkin on tosiaan ihminen, ja kaikesta päätellen hieman ärsyttävä ihminen vieläpä, ja siihen loppui sekin yritelmä.

Lyhyesti asian voisi tiivistää siten, että paavin vuoksi ei pyörtyillä eikä muusikoita sanota jumalaksi.

No, näemmä itseltään salaakin voi fanittaa. Olen, ilmeisesti post-factum, tunnistanut itsestäni vahvoja fanitunteita Nick Cavea kohtaan. Ehkä olen ainoa, jolle tämä tulee yllätyksenä, mutta kuvittelin tosi pitkään suhtautuvani äijään viileän hyväksyvästi. No, hyvä on, teini-iässä oli hetkiä jolloin suunnittelin hänen kanssaan avioliittoa, mutta tarkoitan, aikuistuttuani.

Tunnistaminen tapahtui sillä tavalla, että olimme leffassa. Ennen leffaa tuli mainos. Mainoksessa soi Nick Caven musiikki.

Nick Caven musiikki! Nick Caven, joka on joskus muinoin sanonut, ettei missään olosuhteissa halua musiikkiaan käytettävän mainoksissa. Ja nyt hän sitten promoaa jotain tanskalaista miesten vaatehtimoa.

Tämä tapahtui hyvän aikaa ennen joulua. Olen yhä aivan poskettoman rikki tapahtuneesta. Maailmasta tuntuu kadonneen merkitys ja järki. Saatan pysähtyä milloin tahansa tuijottamaan seinää tyhjin katsein. Saatan googlata raivoisasti selvittääkseni, eikö kukaan muu oikeasti ole shokissa (ilmeisesti ei.)

Kukaan vierestä tilannetta seuraava ei ymmärrä, miksi ongelma on niin paha. "Ehkä Nick tarvitsee juustoa leivän päälle", sanoi mies, aivan kuin olisi aivan luonnollista, että kaikkien on saatava juustoa leivän päälle, vaikka ei kyllä ole, jos nimi on Nick Cave eikä juustoa saa kuin myymällä musiikkiaan mainoksiin; "Aika jännä", sanoi rakas kummitätini, ja vaikka hän varmaan ymmärtää tuskani jollain tasolla, kävi selväksi, ettei hänen maailmansa järkkynyt.

Mutta minä kyllä tiedän, miksi tilanne on niin paha. Se on niin paha siksi, että minä fanitin Nick Cavea. Fanitin, saatana, ja koko sydämestäni ihailin tyypin periaatteita. Ja nyt hän on mennyt syömään sanansa, minä olen mennyt löytämään itsestäni fanin, ja taas pitää löytää jotain uutta, mihin luottaa.

Sillä näemmä minä tai Nick emme kumpikaan ole tyyppejä, joihin voisin luottaa.

PS. Häneen, joka tulee kertomaan, että em. mainos on kuitenkin tosi hieno, iskeköön salama.

PPS. Suljen kommentit, kiitos spämmääjät.